Markon lukupäiväkirja - kirja-arviot 2005 - osa 4
Huom2: Hakukoneilla tänne päätyneet. sivu on osa frame-elementtien avulla rakennettua kokonaisuutta. Linkistä lukupäiväkirja pääset näkemään sivun sellaisena kun se on tarkoitettu selattavaksi)
Lokakuu
	2.10. Jeremiah Curtin: The Mongols – A History Mongolivaltakunnan vaiheista kertovista teoksista tämä on eräitä parhaita kokonaiskuvan antajia, sillä tämä käsittelee hyvinkin laajasti valtakunnan vaiheita. Tämä niin kuin muutkin paremmanpuoleiset mongolikirjat käsittelevät etupäässä Kiinan ja islamilaisen maailman sekä mongoleiden kohtaamista, Euroopan jäädessä muutaman sivuhuomautuksen varaan. Teos on suhteellisen sujuvasti kirjoitettu ja jäsennys on mielekäs. Asiat joista voisi kuitenkin varoittaa ovat ensinnäkin se, että tiiviytensä takia tämä on varsinaista nimienpudottelua, ja se että tämän ja uudempien mongolikirjojen välillä on kohtalainen näkemysero mongoleiden uhrien todellisesta määrästä (nykytutkimus on paljon varovaisemmalla kannalla, osin aika hyvin perustein).  Kaiken kaikkiaan kyseessä on kuitenkin varsin hyvä katsaus mongoleiden historiaan, vaikkakin tuosta saa helposti hieman virheellisen käsityksen, että mongoleiden valloitukset olisivat kadonneet Kiinan menetyksen myötä. Kuitenkin vielä kohtalaisen pitkään maailmalla vaikutti kaksi melko merkittävää mongolitaustaista mahtia, eli Kultainen Orda ja Keski-Aasian mongoli-valtakunta josta sikisi hieman myöhemmin myös moguli-imperiumi Intiaan.  Kuitenkin verrattuna muihin lukemiini teoksiin, antaa tämä kaikkein parhaimman yleiskuvan joten siinä suhteessa kyseessä on hyvä kirja.
	7.10 Frederich A. Hayek: Tie orjuuteen Liberalistisen ajattelun klassikkona pidetty kirja joka on oikeammin kuitenkin hyökkäys suunnitelmataloutta vastaan kuin mikään liberalistista ajattelua erityisesti valottava teos. Tässä teoksessa Hayek todistelee kauhealla kiihkolla sitä että kaikki ajatukset keskitetystä hallinnosta ja ”vapauden” rajoittamisesta vievät väistämättä totalitarismiin. Kyse on siis enemmänkin poliittisesta kannanotosta kuin varsinaisesta tietoteoksesta. Kirjana tämä on aika hämmentävä, sillä monesta kohtaa huomaa, että kirjoittaja on terävä kaveri, mutta samalla niin hirveän monesta kohtaa paistaa lävitse eräänlainen aatteellinen sokeus. Noin 80-90 % kaikesta siitä kritiikistä jota Hayek esittää yhteiskunnan voimistuvaa otetta vastaan voidaan käyttää perustellusti myös vapaata kilpailua vastaan. Pohjimmiltaan Hayekin sanoma näyttää olevan, että meidän maltilliset ovat parempia kuin teidän kiihkoilijanne. Tämä on kuitenkin älyllisesti epärehellinen kanta, sillä todellisuudessa Hayekin olisi pitänyt verrata maltillisia keskenään tai kiihkoilijoita keskenään (tai totalirismia ja täydellistä suuryhtiöiden luomaa monopolitaloutta, sillä Hayek ei ainakaan tässä esitä mitään millä vapaan kilpailun looginen päätepiste vältettäisiin). Loppupuolen kansanluonteiden vertailu on jo aika pahasti vanhentunutta ja toisaalta Hayek on turhankin kiltti uusille isännilleen, sillä hänen 1800-luvun Britannian ihailu on kyllä kumman kritiikitöntä, eikö mies ole kuullut esim. kolonialismista mitään? Välillä teos oli kiinnostava ja välillä niin raivostuttavan yksipuolinen että melkein teki mieli heittää kirjalla vesilintuja (toisaalta vuosien takaisen kastumisen johdosta kirjani näyttää hieman siltä, että sillä oltaisiin yritetty metsästää lokkeja. Hayekin laillisuusperiaatteesta voisi ehkä hieman löytää lisää ryhtiä hänen ajatuksiinsa, mutta jollain tavoin on hankalaa hyväksyä ajatusta, että miltei täysin satunnaisesti syntynyt yhteiskuntajärjestys olisi se lopullinen totuus (ehdoton ja ainoa hyvä malli) yhteiskuntien rakentelussa. Ei silti, en minä ole oikein muidenkaan ismien kannattaja. Ajatuksia, vaikkei kenties Hayekin toivomia sellaisia herättänyt teos. Ok, vaikkei mikään ihmeteos ollutkaan.
	11.10. S.M. Stirling: The Peshawar Lancers Vaihtoehtohistoriaa vaihteeksi, eli tällä kertaa elämme maailmassa missä komeetta iski 1870-luvulla maahan aiheuttaen valtavaa tuhoa. Englantilaiset perustivat uuden valtakunnan Intiaan ja Euroopan sivistys romahti täysin. Itse tarina tapahtuu vuonna 2025 jolloin englantilaisten luoma maailman johtava imperiumi on jo saanut runsaasti vaikutteita Intiasta. Tekniikka on suhteellisen alkukantaista ja yhteiskuntajärjestelmäkin tuntuu suhteellisen vanhahtavalta. Itse tarina on mukava seikkailukertomus jossa on sitä samaa henkeä jolla muutamat kirjat hurmasivat minut nuorempana. Kapteeni Athelstane King seikkailee tovereineen vaarasta vaaraan ja samalla maailmasta tarjoillaan uusia mielenkiintoisia näytepaloja. Seikkailukirjallisuuden ystäville tämä on varmastikin tutustumisen arvoinen teos, mutta vakavampaa ajatuksellista kamaa suosivien ei ehkä kannata haaskata aikaansa tähän. Itse pidin tästä ja nautin lukemisesta, vaikken tätä nyt suurena mestariteoksena pidäkään. Viihdyttävät seikkailut ovat kuitenkin minulle aina välillä mieleen.
	14.10 Uno Harva: Suomalaisten muinaisusko Suomalaisen mytologian perusteoksia. Tämä 1948 painettu kirja sisältää melko kattavan kuvan suomalaisten vanhoista uskomuksista ja vaikka esitystapa onkin jossain määrin hivenen vanhahtavan tuntuinen, on teos kokonaisuudessaan kiinnostava ja melko helppolukuinen. Teosta lukiessa käy selvästi esille kuinka myöhäistä perua suomea koskevat kirjalliset lähteet oikeastaan ovat. Suomalaiset kääntyivät kristityiksi sentään suhteellisen myöhään, mutta silti aikaa jo ensimmäisistä lähteistä alkaen olla vaikeaa erottaa myyttistä aineistoa johon kristinusko ei olisi ehtinyt vaikuttaa jo aika kauan. Toki päättelemällä ja mm. kielitieteen keinoin voidaan varmasti päästä suhteellisen pitkälle, mutta lienee kutienkin niin, ettei muinaisuskostamme ole löydettävissä kuin sirpaleita sieltä sun täältä. Asiaa yleisesti valottavana lähdeteoksena tämä on toisaalta kohtalaisen hyvä. Kirjana siis suhteellisen kiinnostava, toki pikkuisen pitkäveteinen, mutta kiinnostava silti.
	16.10 Norvell W. Page: Flame Winds Hivenen vanhempaa fantasiaa tällä kertaa. Tätä vertaillaan kovasti Conaniin kannessa ja vaikka miekan ja magian vauhdissa kuljetaankin, ei tästä oikein ole Howardin kilpailijaksi. Prester John tai Wan Tengri(miten vain) on vielä Conaniakin ylivoimaisempi sankari, mutta tämä ja tietynlainen vivahteiden vähyys tekevät tästä aika tavalla vaatimattomampaa luettavaa. Vaikka velhoja vastaan taistellaan, toistetaan pikkuisten vippaskonstien ”maagisuutta” ikävystymiseen saakka ei tämä oikein innostuta. Ja vielä kun eräät muutkin kirjalliset puolet tuntuivat olevan vain osin hallussa, ei voi muuta kuin todeta, ettei Page lopultakaan voittanut minua puolelleen. Jossain sivun 100- vaiheilla (kirjassa on 144 sivua) alkoi väsy iskeä niin, että selailin useampaan kertaan loppua katsellen, että koska tarina oikein loppuu. Kuuluu sarjaan lukihan tämän, mutta pikkuisen tyytymättömään tilaanhan tämä lukijansa jätti. Jos jollakulla on vahva barbaari- tai Conan – kausi menossa, mutta samansuuntaisesta lukemisesta on puutetta, niin voihan tätä koettaa, mutta muuten kyllä suosittelen aika läjää muita kirjoja ennen tähän tarttumista.
	18.10 C. W. Ceram: The Secret of the Hittites Heettien tai heettiläisten historiastahan on kyse, vai onko? Itse asiassa tämä teos (kirjoitettu jo niinkin varhain kuin 1956) keskittyy enemmänkin heettien ”löytämiseen” ja näiden ymmärtämiseen liittyvän tutkimuksen vaiheisiin kuin itse kansaan ja sen luomaan suurvaltaan. Toki jonkin verran heeteistäkin kerrotaan, mutta ehkä 2/3 kirjasta keskittyy tutkimuksen kehittymiseen ja vain kolmannes itse tutkimuskohteeseen. Ei silti, ei tämä teos tästä painotusvalinnasta pilalle mene, sillä loppujen lopuksi tämäkin tarina on ihan kiinnostava. Heettien vaiheista tämä ei kuitenkaan anna suhteellisen kapeaa yleiskuvaa enempää, mikä tavallaan on pikkuisen harmi. Teos on suhteellisen hyvin kirjoitettu ja omaa selkeän rakenteen (mikä ei suinkaan ole itsestään selvää tämäntyyppisissä kirjoissa). Kaiken kaikkiaan tämä oli ihan mukava välipala ja samalla sain jonkin verran lisätietoa mm. muutaman Egypti-dekkarin taustaksi. Sillä niissä nämä heettiläiset aina välillä kummittelevat sinä etäisenä suurena vihollisena. Se mikä yksityiskohtana jäi huvittamaan oli suuren valloittajafaaraon Ramses II:n heettejä vastaan saman suuren voiton paljastaminen pelkäksi propagandatempuksi, itse asiassa ainakin tämän mukaan Ramses sai pikemminkin maistaa tappion karvasta kalkkia…
	20.10. John Crowley: Novelty Teos joka aiheutti vahvan fiiliksen siitä, että olisin lukenut sen aiemminkin. Ehkä osan olenkin, mutta en kyllä millään muista missä, mutta ainakin eka sadunomainen juttu ja tuo aikakone-kokonaisuus tuntuivat tutuilta. Loppu oli minusta hivenen vähemmän kiinnostavaa, joten niiden suhteen olen vielä alkuakin epävarmempi siitä olenko todella lukenut ne. Kyseessä on neljän tarinan paketti joista toinen ”novelli” on oikeastaan laaja monen osatarinan kattava aikamatkustukseen liittyvä kokonaisuus. Alussa olin vahvasti sitä mieltä, että tämä on hyvää kamaa, mutta loppua kohden intoni hiipui ja tämä tipahti suosittelurajani alle. Lukihan tämän, alussa innolla, lopussa vähän myös velvollisuudesta. Mies on toki taitava tekijä, ei siinä mitään. Loppufiiliksenä on edelleen ihmettely, että olenko lukenut tämän aiemmin ja jos olen niin koska.
	21.10 K.H. Scheer: Man and Monster Perry Rhodan no. 36. Pienenä välipalana lukaisin tämän ja tuttua huttua tämäkin tietysti oli. Tällä kertaa Perryn supertaistelualuksen miehistöstä noin puolet on salaperäisen sairauden johdosta poissa pelistä. Perry kumppaneineen etsii parannusta miehistölleen niin Arkonista kuin Moofsien kotiplaneetaltakin, mutta turhaan. No niin, kyseessähän on siis kevyttä scifi-viihdettä 70-luvun alkupuolelta. Luultavimmin jätän Perryn kumppaneineen taas vähäksi aikaa rauhaan,  sillä kieltämättä juonirakennelmat, hahmot, ja tarinoiden sisäinen logiikka on hivenen vaatimattomampaa tasoa, itse asiassa välillä viihdyttävän vaatimatonta, välillä ärsyttävän vaatimatonta. Tämä oli ehkä pikkuisen keskitasoa parempaa Rhodan -huttua, mutta ei mikään Rhodan -universumin merkkiteos.
	28.10 Anu Holopainen: Viinikauppias Syysmaa-sarjan kolmas osa. En ollut lukenut edellisiä mutta tämä toimi siinä suhteessa riittävästi itsenäisenä teoksena, etten oikeastaan niitä kaivannutkaan. Holopainen on näköjään jonkin verran kehittynyt niistä päivistä kun arvostelin Legolaksessa ja jouduin lukemaan pari hänen kirjaansa. Silloin aikoinaan kokemus oli aika masentava, joten odotin kyllä aikalailla pahempaa kuin mitä tämä tarjoili. Kyseessä on aika tavanomainen nuortenfantasiateos joka tällä kertaa toimii aika pitkälti henkilösuhteiden ympärillä. Tämä henkilökeskeisyys on parhaimmillaan ihan toimiva ratkaisu, itse en kuitenkaan ole niin innostunut fantasian tai edes avaruuden saippuaoopperamaisimmista tapauksista, joten ei tämä siinäkään mielessä minua hirveästi hurmannut. Tosin tässä tämä henkilökeskeisyys oli siinä mielessä hyvä valinta, sillä se tuntuu kuitenkin Holopaisen vahvemmalta puolelta, sillä sekä tarinanluonti yleensä että jännitteen luominen erityisesti eivät ole Anun suurimpia vahvuuksia. Pääsääntöisesti hahmot toimivat jonkin verran, vaikkakin näiden tietty ailahtelevuus olikin ainakin minun mielestäni kyllä jonkin verran liioiteltua. Mitä muuhun puoleen tulee, niin Holopainen ei ole erityisen tarkka eikä taitava kuvaamaan asioita, mutta toisaalta hän ei hirveästi harrastakkaan kuvailua, eli se siitä. Joka tapauksessa kyseessä on melko tavanomainen nuortenfantasiateos joka yllätti minut positiivisesti sillä olin odottanut selvästi heikompaa kirjaa.
Marraskuu
	2.11 Simon Scarrow: The Eagle’s Prophecy Cato ja Macro seikkailevat jälleen. Kuudes kirja kaksikon seikkailuista Rooman armeijassa on suurin piirtein samaa tasoa kuin edelliset. Tällä kertaa vastassa on merirosvot joista on tullut jonkinlainen riesa Adrianmeren vesillä. Merirosvoille päätyy jotain sellaista, mikä saa Rooman päättävät elimet kiinnittämään heihin huomiota ja niinpä Macro ja Cato saavat totutella merielämään. Kaksikon riemua ei varsinaisesti lisää sekään, että heidän komentajanaan on umpikonna nimeltä Vitellius. Merirosvot tarkoittavat tässä jotain aivan muuta kuin yhdellä laivalla seilaavia surkimuksia joten kunnon taisteluja on tiedossa. Tämäkin siis on mukava historiallinen viihdepläjäys jonka kanssa viihtyi jokusen tovin. Edelleen suosittelen näitä myös muille, ja muistutan, että näistä on tullut ainakin eka osa myös suomeksi.
	6.11. Sharon Penman: The Queen’s Man Vuoteen 1193 sijoittuva historiallinen dekkari. Richardin kotiinpaluu on viivästynyt ja hänen kuningaskunnassaan ollaan huolestuneita. Englantiin tulee kirje joka valottaa kuninkaan kohtaloa, mutta kirjeen kuljettaja murhataan kesken kaiken. Sankarimme nuori äpärä nimeltä Justin näkee murhan ja onnistuu ajamaan murhamiehet pakosalle, mutta kirjeen kantaja on kuolemaisillaan, tämä onnistuu kuitenkin pyytämään että Justin veisi kirjeen kuningattarelle. Kirjeen toimittamisen jälkeen Justin huomaa olevansa kuningattaren palveluksessa ja selvittelevänsä murhaa. Varsinkin alussa teos toi jollain tavoin mieleen Dumasin teokset joihin olin nuorempana kovin ihastunut, mutta kyllä kirjailijalla on toki aivan oma äänensä. Teos on aika huolella kirjoitettu ja maailman tapahtumat yhtyvät aika sujuvasti kertomuksen tapahtumiin. Myös päähahmon ja hänen ”tuttaviensa” kuvailu ja toiminta on aika uskottavaa. Täytyy myöntää että pidin tästä kohtuullisen paljon. Kyllä minä tätä suosittelisin historiallisten dekkareiden ja historiallisten toimintajännäreiden ystäville. Dekkarina tämä kallistuu pikkuisen enemmän näiden toimintaa painottavien juttujen suuntaan, mutta itse juoni, murhan ratkaisuyritykset ja hahmojen kokemat vaikeudet ovat virkistävän realistisia verrattuna moniin muihin lukemiini vastaaviin. Aion lukea näitä lisääkin kunhan saan näitä hankittua jostain.
	7.11. Juha-Pekka Koskinen: Viisi todistajaa Olen sen verran epäuskonnollinen ihminen, että en olisi uskonut että olisin erityisesti voinut kiinnostua tai pitää Jeesuksen tarinan ympärille rakennetusta kirjasta. Näin kuitenkin kävi, sillä Koskisen Viisi todistajaa on oikein mukava ja kiinnostava teos vaikka käsitteleekin yhtä maailmanhistorian loppuunkalutuimmista aiheista.  Viisi todistajaa näyttää saman tarinan sirpaleita viiden erilaisen näkijän silmin. Kukaan ei kerro koko tarinaa, eikä kukaan tiedä kaikkea, joten kokonaisuus on suurempi kuin kenenkään tarina yksinään antaisi ymmärtää. Kerronta on sujuvaa ja hahmot ovat ehkä hivenen karrikoituja, mutta eivät liikaa. Hahmoista vain roomalainen sotilas kohtaloineen ei aivan tuntunut sopivan muuhun kokonaisuuteen. Sekä tämän ultramachoilu että se että tätä ylipäätään kidutettiin tuntui pikkuisen epäilyttävältä. Roomalaiset tuskin olisivat omaa sotilastaan viitsineet moisella tavalla kuulustella yhden kuolleen kiihottajan takia ja juutalaisilla olisi tuskin ollut tilaisuutta tai edes rohkeutta käydä kiduttamaan legioonalaista. Ehkä olen kuitenkin väärässä. Joka tapauksessa teos oli erinomainen ja valinta siitä mitä kerrotaan ja mitä jätetään lukijan ”päätettäväksi” oli mielestäni hyvin toimiva. Kyseessä on siis suositeltava kirja.
	7.11. Alistair Reynolds: Timanttikoirat, Turkoosit päivät Reynolds jatkaa universuminsa kehittelyä. Tällä kertaa kyseessä on kahden pitkän novellin (tai pienoisromaanin) sisältävä teos joka tuntuu suorastaan naurettavan ohuelta hänen edellisten teostensa rinnalla. Timanttikoirat kertoo paikasta joka on eräänlainen äärimmäinen älyllinen haaste. Samalla se on tavallaan näiden nykyään riesanamme olevien Tosi-TV ohjelmien kirjallinen vastine. Idea on oikeastaan vähän hassu, mutta se on toteutettu aika hyvin, joten ainakin minä koin ns. ihmeen tuntua. En tätä nyt niin suunnattoman hienona novellina pidä, mutta viihdyin kyllä sitä lukiessani. Turkoosit päivät ei sen sijaan toiminut minulle aivan yhtä hyvin. Kyseessä on mielenmuovaajien ympärille kietoutuva tarina joka oli ehkä ihan kiva, mutta ei minulle mikään ikimuistettava novelli. Kokonaisuutena teos oli lähinnä mukava, ei ihmeellinen tai maata järisyttävä, mutta mukava pikku opus. Toimii ehkä parhaiten pienenä välipalana seuraavaa laajempaa Reynoldsin tarinaa odoteltaessa. (onko seuraava muuten jo ilmestynyt?)
	11.11. Peter F. Hamilton: The Reality Dysfunction Hamilton on jossain määrin kiinnostava scifi-kirjailija jolla on muutamia vahvuuksia, mutta tämä ei tunnu suinkaan hänen parhaalta työltään. The Reality Dysfunction on eka osa trilogiaa ja on jo itsessään 1200-sivuinen tiiliskivi. Tuntematon entiteetti alkaa vallata ihmismieliä ja asiaa seurataan laajalta skaalalta asioiden selvitessä vähän vähältä. Tarina kulkee välillä ihan mukavasti, mutta toisaalta välillä se tökkii ja kokonaisuus on oikeastaan liian paisunut toimiakseen kunnolla. Jos teoksesta olisi karsittu 500-sivua, jos pääidea olisi ollut vähän järkevämpi ja jos siirtokuntaplaneettojen yhteiskunnat olisivat olleet edes vähän toimivampia ja uskottavampia olisi tämä kenties saanut minut innostumaan, mutta nyt jäin kyllä aika kahden vaiheille siitä, että kannattaako tämän jatko-osia lainkaan lukea. Hamilton kirjoittaa pohjimmiltaan oikein mukavasti, hän myös käsittelee kiinnostavia ideoita, mutta toisaalta tämä tarve paisutella teoksia tällaisiksi järkäleiksi ja tietyt toistuvat yhteiskunnalliset heikkoudet laskevat hänen teostensa statusta silmissäni. Joskus aikoinani olin enemmän innostunut pitkistä tarinoista, mutta nyt tuntuu vähän hoopolta käyttää näinkin paljon aikaa lopulta keskinkertaisuuden suohon vajoavaan teokseen. Avaruusoopperan ystäville ja massiivisia teoksia ahmiville lukijoille tämä saattaa olla kiinnostava tekele, mutta minulle tässä oli sekä liikaa sivuja että liikaa heikkouksia jotta kykenisin innostumaan tästä oikeasti.
	13.11. Cornelia Funke: Lohikäärmeellä ratsastaja On positiivista, että suomeksi käännetään myös muuta kuin englanninkielistä fantasiaa. Nyt syksyllä arvosteltavakseni päätyi kaksi saksalaista teosta joista ensimmäisenä on tämä Funken Lohikäärmeellä ratsastaja. Tässä lohikäärme lähtee peikon kanssa etsimään lohikäärmeiden tarunhohtoista kotia ihmisten uhatessa lohikäärmeiden viimeistä piilopaikkaa pato-projektillaan. Matkassa on tietysti hankaluutensa. Funke kirjoittaa hyvin tuttua ja turvallista perusfantasiaa. Hänen otteensa on hyvin varovainen ja tarinana turhan yllätyksetön. Tämä on kuitenkin niitä teoksia joista pitäisi kirjoittaa varsinaisessa arvostelussa suhteellisen positiivisesti vaikka en itse tästä erityisesti pitänytkään, sillä mielestäni tämä oli lähinnä tylsä. Tämä on kuitenkin sen verran pikkunätti, että varmasti monet nuorista lukijoista ihastuvat tähän. Olisin ehkä itsekin pitänyt tästä huomattavasti jos tämä olisi osunut eteeni ollessani 10-12 vuotias, mutta nykyään olen lukenut niin paljon fantasiaa, ettei tämä onnistunut yllättämään minua millään tavalla. Suhteellisen nätisti kirjoitettua rutiinitavaraa siis.
	14.11. Walter Moers: Rumo Ylämaailmassa Sitten se toinen saksalainen fantasiakirja. Siinä missä pidin sitä ensimmäistä pikkuisen tylsänä, oli tämä jo oikeastaan mukavaa luettavaa. Moers luo kaikenlaista ihmeellistä hengästyttävää tahtia, tavalla joka tuo mieleen Barkerin Abaratin mutta tekee sen vähemmän synkästi, kevyemmän huumorin voimalla. Rumo on wolperting, eli eräänlainen koiran ja kauriin risteymä jolla on rodulleen ominaiset ylimaalliset taistelijan kyvyt. Tarina alkaa siitä kun Rumo ja moni muu joutuu paholaiskyklooppien, eli päätyy osaksi näiden ruokakomeroa. Se miten hän pääsee pakoon ja aloittaa seikkailunsa Ylämaailmassa tietenkin selviää kirjan lukemisella. Teos on luonteeltaan melko humoristinen. Kokonaisuutena teksti on sujuvaa huolimatta siitä, että sekaan on laitettu alaviitemäisiä selityksiä jotka hieman katkovat kerrontaa. Tarinan kerrontaa täydentää joukko kuvia jotka omalla tavallaan sekä selkeyttävät että rikastavat kokonaisuutta. Rumo Ylämaailmassa on ensimmäinen osa Pimeyden ihmeet sarjaa, valitettavasti en tähän hätään löytänyt tietoa siitä kuinka pitkästä sarjasta oikein on kyse, tai edes sitä että onko Moers edes päättänyt sitä. Jos joku tietää asiasta jotain niin kertokoot sen meille muillekin. Minusta tämä oli viihdyttävä nuortenfantasiaopus jonka luonne kietoutuu erityisesti villin mielikuvituksen ja huumorin ympärille. Kyllä minä tätä voisin suositella.
	14.11. Christopher Hale: Himmler’s Crusaide Kirja saksalaisista Tiibetin-matkaajista 1930-luvulla ja heidän sidoksistaan natseihin. Schäfer kumppaneineen teki Himmlerin suojeluksessa ehkä tieteellisesti merkittävän tutkimusmatkan, tai sitten kyse oli vain rotuoppiin hurahtaneista muka-tieteilijöistä, tiedä häntä. Kyseessä on kuitenkin suhteellisen kiinnostava pitkälti itse tutkimusmatkaan keskittyvä kirja. Vain ihan loppu käsittelee enemmän matkan tärkeimpien jäsenten matkan jälkeisiä natsipuuhasteluja.  Toki rotuopilliset seikat olivat alusta lähtien mukana retkikunnan tutkimustavoitteissa, mutta jollain tavoin tämä teos ehkä keskittyy niihin liikaakin, sillä onhan kyseessä tavallaan ”paljastuskirja” tuosta retkikunnasta. Toisaalta kirja on kohtalaisen hyvin kirjoitettu ja lähdetyö on ilmeisen hyvin tehty, mutta juuri tämä rotuoppikeskeisyys hieman horjuttaa kirjailijan muuten objektiivisia tavoitteita. Itse määrittelisinkin tämän ns. kriittisen tiedon edustajaksi, eli tietyllä tavalla kyse on tiedosta jolla yritetään vaikuttaa asioihin ja mielipiteisiin (itse en ole erityisen innostunut kriittisestä tieteestä). Kyllä tämä kaikkineen oli omalla tavallaan kiinnostava kirja, mutta painopiste olisi voinut olla pikkuisen enemmän matkan tieteellisyyteen, ei rotuoppiin suuntautuva. Eli mutinoistani huolimatta lukihan tämän.
	18.11. John Man: Attila John Man kirjoittaa historiaa hieman samaan tapaan kun nykyään tehdään historiallisia dokumentteja. Hän tuo itsensä mukaan teoksiin kertoilemalla joitakin yksityiskohtia nykymaailman näkökulmasta, useimmiten jonkin matkan tms. kautta jossa hän itsekin esiintyy, samalla hän rakentaa tietynlaista aikajatkumoa myöhempien aikojen kommenttien ja lähteiden varaan. Tähän tyyliin kun vielä lisätään melko voimakkaan narratiivinen ote, on kirjailijamme tyylin peruspalikat koossa. Näistä matkoista, on kyse sitten Mongoliaan suuntautuneista matkoista tai Unkarin kiertokäynnistä en oikein tiedä, minusta ne olisi ehkä voinut jättää poiskin. Sen sijaan hänen sujuva ja kerrontaa painottava tyylinsä on kyllä oikeastaan suhteellisen virkistävää, sillä historiaa kirjoittavista aivan liian monet eivät oikeastaan osaa kirjoittaa. Itse Attilan suhteen tämä on oikeastaan ihan ok tietoteos, tosin suhtautuisin tietyllä epäilyllä hänen lukuihinsa mm sotajoukoista ja taisteluissa kuolleista, sillä Man on niitä historioitsijoita jotka ovat HYVIN varovaisia numeroiden kanssa, eli hän ilmoittaa aikalaislähteiden luvut ja jakaa ne oikeastaan aina kymmenellä. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ovat monet historioitsijat alkaneet pienentää tätä ”korjauskerrointa”, sillä mm. viljan satoisuus, Rooman väkiluku yms ovat osoittautuneet olevan lähempänä aikalaislähteissä kerrottua kuin mitä varovaisemmat ”tulkinnat” ovat antaneet ymmärtää. Siinä suuressa, ratkaisevassa Catalaunina (kai tälle on suomenkielinenkin versio) taistelussa roomalaisia ja heidän liittolaisiaan olisi ollut 25.000, eli vain kolme legioonaa apujoukkoineen – mitä en oikein purematta niele. Kokonaisuutena teos on kuitenkin ihan hyvä kuvaus yhdestä historiamme tutuista nimistä.
	20.11. L.E. Modesitt, Jr: The Towers of the Sunset The Saga of Recluce on laajahko (ainakin 13 kirjaa) pitkälti itsenäisistä teoksista koostuva fantasiasarja, jossa tämä ”sarja” merkitsee lähinnä sitä , että teokset sijoittuvat samaan maailmaan (ja ilmeisesti siihen kuuluu 2 kahden kirjan paria joissa on jopa samoja henkilöitä). The Towers of the Sunset on sarjan toinen teos, mutta maailman tapahtumien kannalta se sijoittuu pikemminkin sarjan keskivaiheille. Tässä teoksessa Creslin ja Maegara etsivät paikkaansa maailmassa ja seurauksena syntyy aivan uusi mahti nimeltä Recluce. Kaksikko sotkee vakiintuneita valtakuvioita pelkällä olemassaolollaan, valkoisten velhojen yrittäessä juonella jos toisellakin nitistää heidät. Karu muutaman kalastajan ja jokusen puolirikollisen sotilaan kansoittama saari saa heidät ja kasvavan joukon muita asukkaikseen, ja tämä saari on siis nimeltään Recluce. Modesitt kuuluu oikeastaan tähän perusfantasiatarinoita suoltavaan joukkoon, mutta hänen tarinansa ovat onneksi vielä välttyneet ylettömältä paisuttelulta. Suhteellisen tiiviytensä ja suht sujuvan kerrontansa johdosta nämä ovatkin ihan mukavia kevyehköjä lukuromaaneja jotka käyvät yleensä noin 500-sivun aikana läpi laajan fantasiaeepoksen tarinan. Viihteellisen ja melko kevyen fantasian puolella kaksikko Modesitt ja Watt-Evans edustavat minulle mukavaa huttua jota luen oikeastaan ihan ilokseni silloin kun haluan vain viihtyä kevyen seikkailun merkeissä, eikä tämä ollut siinä mielessä pettymys.    Kirjailijasta kertovat webbisivut: http://www.travelinlibrarian.info/recluce/
	22.11. L.E. Modesitt Jr.: The White Order Toinen Recluce-kirja putkeen, eli tällä hetkellä minulla on eräänlainen kevyemmän lukemisen kausi meneillään. Juuri nyt tietokirjat tai vaativammat romaanit eivät tunnu kovin kiinnostavilta, joten luultavasti pari seuraavaakin lukujonosta siepattua opusta tullee olemaan kevyehköä tavaraa. The White Order oli oikeastaan maagikoulu-tarina. Siinä missä edellinen Modesitt oli taloudellinen ja hyvin etenevä, tuntui tämä paikoin tahmealta ja pidemmältä kirjalta vakka tässä oli miltei sata sivua vähemmän. Modesittillä tarinaan tuntuu yleensä kuuluvan kasvukertomus, mutta siinä missä se on yleensä vain osa kokonaisuutta on se tässä ehdottomasti keskiössä, liian keskiössä minun makuuni. Olihan tämäkin ihan sujuva teos ja olihan tällä omat hyvät kohtansa, mutta pikkuisen tämä kuitenkin kävi kyllästyttämään (voi tietysti olla että kysymys oli eräänlaisesta Modesitt-väsymyksestä). Päähenkilö Cherryll alkoi vasta lopussa saada riittävästi luonnetta ja kun tarina oli enemmänkin päähenkilökeskeinen kuin tarinakeskeinen ei ole ihme, etten kunnolla innostunut tästä. No kaikesta huolimatta olisi Modesitt mielestäni aivan varteenotettava ehdokas jos minun pitäisi pähkäillä keneltä suuren yleisön makuun sopivaa perusfantasiaa suoltavalta pitäisi kääntää teoksia.
	24.11. James White: The Galactic Gourmet Taas vaihteeksi avaruuden lääkärisarjaa ;) Tällä kertaa tutustumme hieman tarkemmin keittiöpuolen toimintaan. Näiden Sector General-juttujen viehätys on näiden humaanisuudessa ja tarinoiden sujuvuudessa. Tähän kun vielä lisätään, että White on onnistunut usein luomaan ihan toimivaa jännitystä ilman varsinaista väkivaltaa tai sen uhkaa, niin siinä ne tärkeimmät. Tällä kertaa siis selvitellään sitä kuinka suuri asia kunnollinen ruoka oikein on. Saattaa kuulostaa tylsältä, mutta ainakin minä viihdyin kuusijalkaisen kokkimme Gurronsevasin toilailuja seuraten. Edelleenkin täytyy näiden tarinoiden yhteydessä valitella sitä, että näitä muuhun kuin väkivaltaan perustuvia juttuja tuntuu olevan liian vähän. No, edes nämä tarjoavat sitä virkistävää vaihtelua ja omalta osaltaan osoittavat, ettei toimivassa tarinassa aina tarvitse tappaa tai edes pahoinpidellä ketään.
	26.11. John F. Guilmartin Jr.: Galleons and Galleys Iso hienoilla ja jopa aika informatiivisilla värikuvilla koristeltu teos merisodankäynnin kehityksestä vuosien 1300-1650 välillä. Tässä käydään läpi kahden alustyypin kautta tuota historiaa ja näiden tueksi tuodaan vielä jonkin verran tietoa sekä tykkien kehityksestä että tietyistä käänteen tekevistä taisteluista. Vaikka teos on pääosin ihan kelvollisesti kirjoitettu, ovat teoriaosuudet välillä hieman puisevia ja taas ne tapahtumiin keskittyvät osuudet liian suppeita. Tämä toiminee hyvänä perustiedon lisääjänä, mutta syvempää tietoa kaipaaville tämä on lähinnä tien alku. Itse asia tuntuu olevan hyvin hallussa ja mm. kuvatekstit ovat runsaita ja valaisevia. Ehkä tämän suurin ongelma on lopultakin liian suppea ja joiltain osin liian pinnallinen aiheen käsittely. Se mitä kansien välillä tavallaan on ok, mutta se mitä sieltä ei löydy hieman kismittää. Tosin täytyy myöntää, että aiheen puolesta tästä olisi helposti saanut aikaan myös loputtoman projektin. Teos joka herätti ja osin syvensi kiinnostustani muutamaan aiheeseen… ehkä hyvä niin. Esimerkiksi tietääkö kukaan hyvää kirjaa Japanin yrityksestä valloittaa Koreaa 1590-luvulla?
	29.11. Lawrence Watt-Evans: The Seven Altars of Dûsarra Watt-Evansin varhaisempaa tuotantoa. Tämä on oikeastaan toinen osa löyhähköä sarjaa jossa Garth niminen overman (käännetään ylihepuksi ;) seikkailee. Siinä missä Watt-Evans on onnistunut kehittämään Ethshar-kirjoissaan mukavalla tavalla puoliparodiallista ja ehkä hieman maanläheisenpää fantasiasarjaa on tämä varhaisempi teos tyypillistä miekka ja magia –touhua. Garth toki koittaa ainakin puolittain välttää turhaa verenvuodatusta, mutta sen painottaminen onkin oikeastaan ainoa mikä erottaa tämän lukemattomista muista keskitason miekka ja magia –opuksista. Garth pöllii seitsemästä temppelistä niiden ”kalleimmat” aarteet ja tekee sen aika kehnosta syystä. Tarinana tämä on aika suoraviivainen ja tasollisesti tämä on aika tavalla heikompaa tavaraa kuin herran myöhäisempi tuotanto. Rutiinimättöä sanoisin, eli ei tämä nyt onnistunut oikein innostuttamaan, mutta ei tämä nyt niin kamalan surkeakaan ollut.
Joulukuu
	3.12. Edward Marston: The Wolves of Savernake Lisää historiallisia dekkareita. Liikumme tällä kertaan Wilhelm Valloittajan Britanniassa vuoden ollessa 1086. Kuninkaan tutkijat saapuvat pienehköön Bedwyn kaupunkiin jossa heidän tulisi selvitellä maaomistukseen liittyviä epäselvyyksiä. Eräs riitatapauksen päähenkilöistä kuitenkin löydetään kuolleena joten päähenkilöillä, Ralph Delchadilla ja Gervase Bretillä onkin yllättäen enemmänkin tutkittavaa. Tarina on ihan mukava, vaikkakin paikallinen luostari näyttäytyy ehkä hitusen liian voimakkaasti maallisen mammonan kerääjänä ja näin ollen syyttävä sormi on turhankin osoittelevasti suunnattu heidän suuntaansa. Pidin päähahmoista ja vaikka tunnelmanluonnissa tämä onkin vain keskitasoa, jäi tästä ihan mukavat fiilikset. Marston on selvästi tekijä jonka kirjojen pariin saatan palata myöhemminkin. Jos tämä olisi ollut pikkuisen hienotunteisempi ja vivahteikkaampi, olisin saattanut innostua tästä oikein kunnolla, mutta tällaisenaankin tämä oli mukava kirjallinen välipala.
	6.12. John Gillingham: The Wars of the Roses Vuorossa oli tällä kertaa taas yksi conimatkan tuliaisista, eli sellainen n. 250 sivuinen kirja Ruusujen sodasta, tai sodista, miten vain. Eli kyseessä oli Lancasterien ja Yorkien välinen aika monipolvinen kahnaus, jota myös sisällissotien sarjaksi voidaan kutsua. Ja tapahtuma-aika oli ajanjakso vuosien 1455-1487 välillä. Kuninkaita siis syrjäytetään oikein urakalla kuten historiansa tuntevat toki tietävätkin. Toki tuohon mahtuu aika läjä rauhallisiakin vuosia. Ruusujen sodista minulla oli ennen tätä teosta kohtalainen yleiskuva, mutta vähääkään pienemmät yksityiskohdat olivat kyllä aika hukassa. Esimerkiksi kuvittelin Richard III:n hallinneen pikkuisen pidempään kuin noin pari vuotta. Kirja on mukavasti kirjoitettu ja tekijä tuntuu osaavan asiansa joten ihan mukava lukukokemus tämä oli, ja kun mukavaa lukukokemusta vielä täydentää muutama päähäni tarttunut tiedonjyvä, niin mikäs sen hauskempaa. Eli ok opus Ruusujen sodista. Jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen tätä.
	11.12. Kate Sedley: The Wicked Winter Historiadekkari. Edward IV:n aikaiseen Britanniaan sijoittuva teos (tarkkaa vuotta ei muistaakseni sanota missään kovin tarkkaan, eikä edes hallitsijan numeroa, mutta tuolla on aivan riittävästi vihjeitä joista ajan voi päätellä. Puhumme siis vuosien 1461-1483 välisestä ajasta, tuolla saattoi olla vihjeitä tarkempaankin ajoitukseen, mutta niistä viis.)  Kyse on hyvin maanläheiseksi tehdystä historiadekkarista ja murhia ratkoo kulkukauppias jonka minämuotoinen kerronta on ajoittain turhankin salailevaa. Aatelistilalla uskonnollisuuteen hurahtanut nuori vaimo murhataan ja pian tapahtuu muitakin traagisia tapahtumia. Päähenkilö tutkii asiaa uteliaisuuksissaan ja saa jonkinmoista ”tukea” paikalle kutsutulta saarnamieheltä. Kun lumimyräkkä vielä sulkee tiet ja käytännössä pakottaa poppoon jäämään tilalle saa kauppiaamme aikaa nuuskia asiaa. Kauppiaan hahmo ei oikein tuntunut luontevalta, toisaalta aina välillä vihjailtiin tämän olevan vähän enemmän kuin miltä näytti, mutta kun tämä tehtiin minämuotoisella kerronnalla, niin ainakin minua tämä ratkaisu häiritsi. Kirjoittajan ote maailmaan ja sen vaikeuksiin oli toisaalta hyvä, eikä juonessakaan ollut erityisesti moitittavaa. Vaikka tässä olikin ainesta, ei tämä silti oikein iskenyt minuun, luultavimmin toimiakseen tämä olisi vaatinut jonkin verran lisää luonnetta päähenkilölle ja ehkä parille muullekin hahmolle.
	12.12. William Voltz: Seeds of Ruin Perry Rhodan tarina numero 111. Rhodan kumppaneineen tutkii salaperäisiä siemeniä joita yhtä salaperäiset alukset dumppaavat satunnaisille planeetoille. Siemenet pistävät paikallisen ekosysteemin sekaisin ja saavat aikaan sen, että eläimet käyvät keräämään hurjaa vauhtia energiaa (siis lihomaan). Ketkä ovat moisen konnuuden takana? Onko Maa uhattuna? Mitä tekee Perry Rhodan? Selvittely vie aikansa ja vaaroja uhmaten sankarimme selvittävät siemenien salaisuuden (tai ainakin osan siitä). Keskitason Rhodan-huttua joka sopii yliuupuneelle flussapotilaalle taatusti paremmin kuin Intian historia ;)   K.H.Scheer: Planet Mechanica Ja urakka jatkuu. Perry Rhodan no. 112. Nyt mennään tutkimaan sitä mistä viimekertaisten pahisten alus on lähtöisin ja löydetään robottien kansoittama planeetta jonka muinaiset puolustuslaitteet antavat kunnon vastuksen Rhodanille ja Atlanille. Tarina kerrotaan Atlanin näkökulmasta (tämä on siis se Arkoni jolle ollaan tehty melkoisen laaja spinoff-sarja).  Vaikka kirjoittajan vaihdoksen kyllä huomaa, ei näissä nyt mitään suuria tasoeroja ollut. Tämä jälkimmäinen oli ehkä vähän vauhdikkaampi ja sitä kautta kiinnostavampi. Eli kevyttä scifi-huttua tilanteeseen jossa älylliset ponnistukset olivat liki mahdottomia.
	26.12. Michael Jecks: The Devil’s Acolyte Lisää historiallisia dekkareita. Tällä kertaa liikumme vuodessa 1322, ja edelleen Britanniassa. Tässä selvitellään Apotti Robertin viinitynnyrin tyhjentymistä ja erään nummien asukin mainari Walwynuksen murhaa. Vaikka tarina oli periaatteessa ok, en oikein saanut kunnollista otetta siihen. Saattaa olla että luku-urakan alkupuolella ollut flunssa vaikutti lukukokemukseen jonkin verran, joten voi olla että innostuksen puute johtuu ainakin osin kirjan ulkopuolisista syistä. Joka tapauksessa tämä ei jättänyt mitään erityisen vahvoja fiiliksiä jälkeensä. En kuitenkaan vielä tämän takia ala tuomita Jecksiä yhdentekeväksi kynäniekaksi, vaan aion antaa hänelle uuden tilaisuuden jos hänen kirjojaan sattuu käsieni ulottuville. Yleensäkin olen huomannut, että näissä historiallisissa dekkareissa tietty tuttuus vain rikastuttaa tarinoita, eli ennestään tutun hahmon seikkailuihin on mukavampi tutustua. Tämän hetken fiilikset tästä ovat kutienkin aika vaisut, tämä tuntuu yhdentekevältä teokselta joka ei onnistunut herättämään lukuintoa eikä juuri muitakaan tunteita.