Tutkimussuunnitelma

Markku Roinila
 
 

Väitöskirjani aiheena on G. W. Leibnizin teoria rationaalisesta päätöksenteosta. Leibnizin mukaan kaikki moraalisesti väärät teot johtuvat intellektuaalisesta sekaannuksesta. Mikäli meillä on adekvaattia tietoa maailmasta ja sen olemuksesta, voimme tunnistaa kussakin valintatilanteessa sen vaihtoehdon, joka parhaalla tavalla edistää sekä maailman täydellistymistä että omaa onnellisuuttamme, joka on seuraus edellisestä.

Leibnizin rationaalisen päätöksenteon mallissa on moderneja piirteitä, jotka näkyvät parhaiten tilanteissa, joissa valinta on tehtävä monien, ristiriitaisten motiivien välillä. Yleinen malli päätöksenteolle Leibnizin aikana oli suorasuuntainen tilanne, jossa yksilö toimii voimakkaimman yksittäisen motiivin ajamana. Leibnizin mukaan yksittäisessä tilanteessa on monia yhtäaikaisia motiiveja, jotka saattavat olla ristiriidassa keskenään.

Leibnizin riittävän perusteen periaatteen mukaan toimija valitsee sen vaihtoehdon, jonka valitsemiseksi hänellä on riittävä syy valita juuri ko. vaihtoehto eikä mitään muuta. Kriteerinä tulisi olla vaihtoehdon aiheuttamat seuraukset. Leibnizin etiikan mukaan meidän tulisi kaikissa tilanteissa valita se vaihtoehto, joka edistää maksimaalisesti yleistä hyvää eli maailman täydellistymistä. Ongelmaksi jää vain kriteerin tunnistus ja oikean vaihtoehdon valinta. Leibnizilaisessa mallissa valinta on usein jonkinlainen kompromissi monien eri vaihtoehtojen välillä.

Nicholas Rescher esitti artikkelissaan "Leibniz on Creation and the Evaluation of Possible Worlds" (1974) ajatuksen vektorimallista, joka kuvaa Leibnizin ajattelutapaa koskien Jumalan suorittamaa parhaan mahdollisen maailman valintaa. Kriteerinä valinnalle toimivat toisaalta ilmiöiden rikkaus ja toisaalta maailman lakien mahdollisimman suuri yksinkertaisuus. Tämänkaltaiset kriteerit olivat varsin yleisiä 1600-luvun filosofiassa, mutta Leibnizin mallissa oli Rescherin mukaan uutta se, että nämä kriteerit käsitettiin vastakkaisiksi tekijöiksi, jotka ikään kuin vetävät Jumalan tahtoa eri suuntiin.

Rescher katsoo Leibnizin Jumalan löytävän parhaan mahdollisen maailman idean näiden kahden kriteerin (kriteerien määrästä on vaihtelevia käsityksiä) optimaalisesta kompromissista. Tämänkaltainen vektorityyppinen malli tulee esille Leibnizin fysiikkaa koskevissa kirjoituksissa, joissa analysoidaan voimien vaikutuksia kappaleisiin. Vektorimallin suhdetta yksilövalintaan ja teon teoriaan ei ole tutkittu juuri lainkaan. Simo Knuuttilan käsikirjoitusvaiheessa olevassa artikkelissa "Old and new in Leibniz's view of rational decision" tarkastellaan tätä aihepiiriä, mutta muuten polku on tässä suhteessa täysin tallaamatta - erityisesti Leibnizin käytännöllisten kirjoitusten analysoiminen vektorimallia ajatellen on tekemättä.

Vektorihypoteesilla on selviä kiinnekohtia Leibnizin etiikkaan ja epistemologiaan sekä käytännölliseen toimintaan. Koska Leibnizin monadien hierarkiassa rationaalisella sielulla ja Jumalla on vain aste-ero, voidaan perustellusti olettaa Jumalan valinnan ja yksilön valinnan toimivan samantapaisesti. Rescher argumentoikin, että parhaan mahdollisen maailman valinnan vektorimallilla on suora epistemologinen paralleelinsa. Rescher perustaa väitteensä Leibnizin De modo distinguendi phaenomena realia ab imaginaaris-muistioon, jossa Leibniz pitää ilmiön todellisuuden takeena sen sisäistä koherenssia, mutta asettaa toisaalta vastavoimaksi ilmiön sisäisten yksityiskohtien elävyyden ja kompleksisuuden.

Rescherin hypoteesille tuntuu löyttyvän myös tukea Nouveaux essaisin jaksosta, jossa kuvataan heikkotahtoisuuden ongelmaa : yksilövalinta esitetään monen eri suuntaan vetävän voiman välisen konfliktin kautta tapahtuvaksi kompromissiksi. Leibnizin käytännöllinen toiminta uskontunnustusten yhdistämiseksi noudattaa samantyyppistä eri vastavoimien kompromissihakuisuutta. Samantyyppistä kompromissihakuisuutta voidaan nähdä Leibnizin epistemologisiissa käsityksissä ja logiikkassa, joka toimii analyysin työkaluna. Kombinatorinen metodi, jota Leibniz kehitti väitöskirjastaan lähtien eri vaiheiden kautta koko elämänsä, oli määrä toimia konfliktien sovittajana. Samaan aikaan Leibniz kehitti todennäköisyysteoriaa, jonka mukaan eri toimintastrategioiden seuraukset päämäärän suhteen eli Leibnizin etiikassa maailman täydellistymisen suhteen voitiin laskea ja näin valita rationaalisin vaihtoehto tarjolla olevista vaihtoehdoista.

Rescherin malli on saanut kannatusta mm. Simo Knuuttilalta ja Jaakko Hintikalta (artikkeli "Was Leibniz's deity an akrates?" (1987) teoksessa Modern Modalities), mutta myös kritiikkiä David Blumenfeldiltä artikkelissa "Perfection and happiness in the best possible world" (1995) (teoksessa The Cambridge Companion to Leibniz). Blumenfeldin mukaan lakien yksinkertaisuus tuottaa ilmiöiden rikkauden - kriteerit eivät siis ole oppositiossa keskenään.

Tarkoituksenani on väitöskirjassani tutkiä Rescherin vektorimallin toimivuutta toisaalta tarkastelemalla sen edellytyksiä ja toisaalta tutkimalla, löytyykö Leibnizin omista kirjoituksista ja toiminnasta vahvistusta tämänkaltaisen mallin soveltamiselle. Tähänastinen tutkimus ei tunne Leibnizilta suoraa viitettä, joka tukisi Rescherin hypoteesia. Tarkastelemalla Rescherin mallin soveltuvuutta Leibnizin erityyppisiin kirjoituksiin ja vertaamalla sitä Blumenfeldin malliin voidaan kuitenkin koetella Rescherin ideaa. Tarkoituksenani on kokeilla Rescherin mallin toimivuutta erityisesti eettisissä kysymyksissä - yksilövalinnat ovat Leibnizilla aina perimmältään eettisiä. Mikäli Rescher on oikeassa, voimme ymmärtää Leibnizin toimintaa ja metafysiikkaa aivan uudella tavalla, sillä vektorimallilla on paljon sovellutusmahdollisuuksia Leibnizin koko ajatteluun. Voidaan sanoa, että siinä näkyy hyvin Leibnizille tyypillinen metafyysinen pluralismi.

Rationaalisen valinnan komponentit

Väitöskirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa tarkastelen Leibnizin mallia rationaalisesta päätöksenteosta ja siihen olennaisesti liittyviä edellytyksiä. Ensimmäinen osa jakaantuu viiteen lukuun. Ensimmäisessä luvussa esitellään lyhyesti Leibnizin dynamiikkaa ja luonnonfilosofiaa sekä erityisesti Leibnizin käsitystä voimista, joiden analysoinnissa käytettävä vektorimalli on siis Rescherin mukaan olennainen myös Leibnizin muulle ajattelulle. Voimat edustavat Leibnizin luonnonfilosofiassa samaa, mitä motiivit ja intohimot hänen psykologiassaan ja mielenfilosofiassaan.

Toisessa luvussa käsitellään Leibnizin todenäköisyysteoriaa. Leibnizin malli rationaalisesta päätöksenteosta pyrki olemaan vaihtoehto kasuistiikalle ja keskiaikaiselle moraalisen todennäköisyyden teorialle, jossa kysymys oli olennaisesti mielipiteen hyväksymisestä johonkin kirkolliseen auktoriteettin nähden. Leibniz lähtee toisenlaiselta pohjalta - hän asettaa perustaksi asioiden luonnosta johtuvat määreet ja pyrkii etsimään todisteita, jotka määrittäisivät todennäköisyyden asteen päämäärään eli maailman täydellistymiseen etiikassa, reiluihin tuomioihin epäselvissä oikeustapauksissa jne. nähden. Leibniz kehitteli erilaisia rationaalisia malleja, joita voitaisiin soveltaa muun muuassa epäselviin oikeustapauksiin. Merkittävimpiä hänen kirjoituksiaan näissä asioissa olivat väitöskirja Ars combinatoria, toinen varhainen kirjoitus De conditionibus ja Ad stateram juris, de gradibus probationum et probabilitum, jossa hän kirjoitti : "kuten ennen matemaatikot tai muut ihmiset ovat parhaiten harjoittaneet logiikkaa eli järkeilyn taitoa välttämättömissä asioissa, niin ovat lakimiehet tehneet niin kontingenteissa asioissa."

Näillä pyrkimyksillä oli, paitsi käytännöllisiä, myös metafyysisiä päämääriä - Leibniz katsoi todennäköisyyden asteet varmuuden asteiksi ja näin rationaalisilla valinnoilla on hänen teoriassaan myös metafyysisiä seurauksia - varmuus implikoi Leibnizilla mahdollisuutta.

Ensimmäisessä osassa tarkastelen Leibnizin tietoteoriaa ja etiikkaa, joista jälkimmäinen määrittelee valintojen päämäärän ja edellinen valintojen edellytykset. Leibnizin metafysiikassa substanssien eli monadien asema vaihtelee niiden perseptiokyvyn mukaan. Hierarkian huipulla on Jumala, jolla on ääretön mieli. Rationaaliset sielut eli ihmiset ovat seuraava askel hierarkiassa alaspäin. Ihmisellä on jatkuvasti tietoa eri asioista, mutta adekvaattia tietoa (joka edellyttää selviä ja kirkkaita ideoita) ihmisellä on vain harvoin. Adekvaatti tieto on Leibnizille parhaiten kiteytynyt identiteettilauseissa. Leibniz jakaa totuudet kahteen eri luokkaan : järjen totuudet ovat välttämättömiä ja tosiasiatotuudet ovat kontingenttejä. Leibnizin tietoteoriaa leimaa pyrkimys saada tosiasiatotuudet redusoitua järjen totuuksiksi. Meidän on analysoitava tietoa rationaalisesti ja saatava kontingentit lauseet (joita on suurin osa havainnoistamme) analysoitua sellaiseen rationaaliseen muotoon, jotta verbaaliset väärinkäsitykset häviäisivät ja saavutettaisiin täydellinen näkemys kyseessa olevasta asiantilasta. Adekvaatti tieto on Leibnizilla visio, selvä kuva.

Leibniz erottaa tietoteorian kannalta keskeisessä kirjoituksessaan Meditationes de cognitione, veritate et ideis (1684) useita tiedon lajeja. Tavallisin tieto on kirkasta (clarae), mutta sekavaa (confusae) Kehittyneemmillä rationaalisilla sieluilla voi olla selkeää tietoa (cognitio distincta). Parhaimmillaan ihminen voi yltää adekvaattiin (adequata) tietoon, joka voi toimia myös symbolien välityksellä. Leibniz kutsuu tälläistä ajattelua sokeaksi ajatteluksi. Korkein tiedon laji on intuitiivinen tieto, joka ei ole mahdollinen kuin äärettömälle mielelle eli Jumalalle - intuitiivisessa tiedossa koko todellisuus nähdään välittömästi kaikessa moninaisuudessaan. Leibnizin tietoteoriaa leimaa myös tiedostamattomien havaintojen läsnäolo. Meillä on jatkuvasti tiedostamattomia havaintoja, jotka vetävät tahtoamme eri suuntiin. Mitä korkeammantasoista tietoa meillä on, sitä vähemmän vaikutusta näillä tiedostamattomilla eli hetkittäisillä havainnoilla on.

Leibnizin teoria tiedon lajeista on hiukan sekava. On epäselvää, miten adekvaatti tieto eroaa kirkkaasta ajattelusta ja miten kirkas tieto on erotettavissa selvästä tiedosta. Myös tiedon kasvuun liittyy ongelmia : kuinka ihminen pystyy etenemään tiedon portailla kohti korkeampaa tietoa ja yhä lähemmäs jumalallista ymmärrystä eli intuitivista tietoa? Jotta voimme tehdä rationaalisia valintoja eli ymmärtää tarjolla olevien eri vaihtoehtojen metafyysiset seuraukset meillä on oltava mahdollisimman paljon adekvaattia tietoa - vain siten voimme löytää vastakkaisiin suuntiin vetävien voimien ("vektorien") optimaalisen kompromissin.

Toinen rationaalisen valinnan kannalta keskeinen tietoteoreettinen ongelma liittyy apperseptioon. Leibniz keskustelee apperseptiosta eli itsetietoisuudesta myöhemmissä kirjoituksissaan, kuten Nouveaux essais sur l’endement humainissa (1704), Monadologiessa (1714) ja Principes de la nature et de la gracessa (1714). Useimpien kommentaattoreiden (mm. McRae, Rescher, Naert) mukaan leibnizilaisessa apperseptiossa havainnot tarjoavat materiaalia, joista riittävän selvät erottuvat huomion kohteiksi. Apperseptio kohdistuu sitten näihin kynnyksen ylittäviin havaintoihin ja reflektoi niitä. Tässä tarjoutuu selvä yhteys rationaaliseen päätöksentekoon - vain riittävän selvät havainnot voivat tulla kysymykseen rationaalista valintaa tehtäessä. Itsetietoisuus on välttämätön ehto moraalille - sen kautta ihminen muodostuu persoonaksi, joka on vastuullinen teoistaan. On kuitenkin eriäviä käsityksiä (mm. Kulstad, Jolley, Furth) siitä, kohdistuuko apperseptio ainoastaan selviin ja kirkkaisiin ideoihin vai myös sekaviin ja tiedostamattomiin havaintoihin. Jos jälkimmäinen vaihtoehto hyväksytään, meidän on hyväksyttävä myös eläimet ja materiaaliset kappaleet apperseption piirin ja siten rationaalinen valinta voi tulla kyseeseen myös yksinkertaisille monadeille eli entelekhioille.

Yksi keskeinen ongelma liittyy siis yksilön ja maailman suhteeseen. Kun yksilövalinnan keskeinen motiivi on toisaalta egoistinen (mielihyvä) ja toisaalta metafyysinen (yleinen täydellistymisen edistäminen), syntyy kysymys siitä, onko yleinen täydellistymisen prosessi riittävä motivaation lähde yksilölle. Leibniz keskustelee ongelmasta teoksessaan Nouveaux essais sur l’endement humain. Toinen keskeinen ongelma Leibnizin rationaalisen päätöksenteon teoriassa liittyy täydellistymisen käsitteeseen. Leibnizin mukaan tieto täydellistymisen edistymisestä tuo välitöntä mielihyvää rationaalisille mielille. Miten tuo tieto ilmenee? Symbolien välityksellä? Leibnizin kanta jää epäselväksi, mutta vaikuttaisi siltä, että vain kaikkein selvimmin ajattelevat ja pisimmälle tiedostuksen prosessissa päässeet voisivat tunnistaa täydellistymisen olemuksen ja ymmärtää sen kehityksen. Tämä taas johtaa siihen, että vain rationaalinen eliitti voi todella pystyä hyviin rationaalisiin päätöksiin. Tämä asettaa Leibnizin etiikan vaakalaudalle : jos vain pieni osa ihmisistä pystyy hyviin rationaalisiin valintoihin, kuinka hyvä maailmassa voi edistyä? Leibnizin teoria symbolisesta eli adekvaatista ajattelusta kytkeytyy näin suoraan eettisiin ongelmatilanteisiin.

Leibnizin rationaalisen päätöksenteon mallin edellytyksien ja yleisen esittelyn jälkeen kokoan teemat yhteen esittelemällä Leibnizin käsitystä heikkotahtoisuudesta, josta hän keskustelee Nouveaux Essais-teoksessaan. Akrasian ongelmaan tuntuvat kiteytyvän kaikki ne vaikeudet, jotka liittyvät yksilön rationaaliseen päätöksenteokoon. Akrateella on valintatilanteessa tieto oikeasta vaihtoehdosta, mutta tämä vaihtoehto ei toimi motivoivana tekijänä. Tämä johtuu tiedostamattomista havainnoista, jotka johtavat toimijan harhaan ja saavat hänet valitsemaan väärän toiminnan oikean sijaan. Ihmisen on kehitettävä itseään ja ymmärrystään pystyäkseen rajoittamaan tiedostamattomien havaintojen osuutta päätöstilanteissa. Adekvaatti ajattelu edistää myös tahdonvapauttamme, sillä tahtomme on sitä vapaampi mitä paremmin se pystyy suuntautumaan järjen sille asettamiin päämääriin ja vastustamaan tiedostamattomien havaintojen vaikutusta.

Leibnizin teoria rationaalisesta päätöksenteosta on siis riippuvainen monista taustaoletuksista. Ensinnäkin yksilön on pystyttävä analysoimaan tekojen seurauksia ja niiden vaikutuksia mahdollisimman täydellisesti. Toisaalta hänen on pystyttävä myös ymmärtämään näiden vaikutusten suhde maailman yleiseen täydellistymisen prosessiin.

Päämääränäni on tutkia, miten Leibniz pystyi selviämään näistä ongelmista ja miten Leibniz ajatteli yksilövalinnan käytännössä toimivan. Tutkimukseni tulee tuottamaan uutta tietoa Leibnizin tietoteorian ja mielenfilosofian suhteesta hänen etiikkaansa, jota on tutkittu varsin vähän. Tuloksilla on myös monia sovellutusmahdollisuuksia Leibnizin muuhun filosofiaan, kuten metafysiikkaan, epistemologiaan, ontologiaan ja logiikkaan ja liittyy läheisesti kansainvälisesti uudessa nousussa olevaan varhaismodernin filosofian tutkimukseen, jossa pyritään lähestymään filosofeja heidän omasta viitekehyksestään käsin. Tutkimukseni auttaa myös luomaan kokonaiskuvaa Leibnizin ajattelusta, jota on usein pidetty luonteeltaan sekavana ja epäkoherenttina.

Rationaalisen päätöksenteon malli käytännössä

Rationaalisen päätöksenteon mallin teoreettisen toimivuuden lisäksi väitöskirjani keskeinen tavoite on siis tutkia, löytyykö Leibnizin omista kirjoituksista tukea Rescherin vektorihypoteesille. Leibnizin ei-filosofisia kirjoituksia ei ole toistaiseksi tulkittu tämän ajattelutavan näkökulmasta. Tarkoituksenani on tarkastella joitakin Leibnizin käytännölliseen ja poliittiseen toimintaan liittyviä kirjoituksia, joissa hän pyrki sovittelemaan eri osapuolien välillä ja luomaan rationaalisia sovintoratkaisuja. Väitöskirjan toinen osa muodostuukin tapaustutkimuksista, jotka käsittelevät epäselviä oikeustapauksia, ekumeniikkaa ja universaalikieltä.

Joistakin Leibnizin lyhemmistä kirjoituksista voidaan löytää viitteitä vektorimaisen mallin soveltamiseen. Epäselvistä oikeustapauksista Leibniz kirjoittaa lublinilaisen Gottfried totuudellinen-nimimerkin alla fragmentissa Ad stateram juris de gradibus probationum et probabilitatum Godefridi Veranii Lublinensis. Hänen mukaansa "kuten matemaatikot ovat loistaneet logiikan harjoituksessa eli järjen taidossa, lainoppineet ovat harjoittaneet järjen taitoa paremmin kuin kukaan muu kontingenteissa asiossa".

Leibnizilta löytyy myös suuri määrä ekumeenisia kirjoituksia, joiden oli määrä edistää neuvotteluita katolisten ja protestanttien kesken. Erityisen kiinnostava on lyhyt kirjoitelma Pour faciliter la réunion des protestants avec les romains catholiques, jossa Leibniz esittää kohtalaisen yksityiskohtaisen suunnitelman reuniolle ja aikataulun yhdistymisen toteuttamiseksi. Muistion mukaan kummankin osapuolen on annettava periksi vaatimuksissaan - katolisten on muovattava hiukan opinkappaleita ja protestanttien on hyväksyttävä jumalanpalveluksiinsa joitakin katolisia elementtejä.

Tuloksena on kompromissi eri tunnustuksien opinkappaleista, joita on tarkoitus vielä analysoida varsinaisen yhdistymisen jälkeen siten, että lopulta jäljellä olisi vain verbaalisia erimielisyyksiä, jotka voidaan tarkemmassa katselmuksessa sovittaa. Leibniz tuntuu tässä soveltavan edellä esitettyä vektorimaista mallia, jossa ristiriitaiset motiivit ja dogmit analysoidaan rationaalisesti ja pyritään löytämään kompromissi, joka tyydyttää kaikkia osapuolia. Vektorimallia sovellettaisiin siis yhteisöllisesti eikä vain yksilön näkökulmasta. Tapaus muistuttaa moderneja tuloratkaisuja, joissa selvitysmies tai sovittelija pyrkii löytämään optimaalisen kompromissin vastakkaisten pyrkimysten välillä.

Universaalikieltä koskevat kirjoitukset sisältävät myös materiaalia rationaalista päätöksentekoa koskien. Pyrkimys eri katsantokantien sovitteluun ja tosiasiatotuuksien redusointiin järjen totuuksiksi on ilmeinen myös Leibnizin suunnitelmissa universaalikieleksi. Universaalikieli olisi rationaalisen päätöksenteon väline äärimmäisen kehittyneen laskukoneen tai tietokoneen tapaan. Leibnizin teoria rationaalisesta päätöksenteosta tuntuu riippuvan rationaalisen ajattelun pätevyydestä. Leibniz oli tästä hyvin tietoinen ja tämän vuoksi hän oli koko elämänsä ajan kiinnostunut vaihtoehtoisten kielien ja kombinatoriikan kehittämisestä. Ajatus tulee esille niin väitöskirjassa Ars combinatoria kuin myöhäisteoksessa Nouveaux essais sur l'entedement humainissakin.

Leibniz haaveili kalkyylistä, joka toimisi "ajatusten laskukoneena" - ristiriitojen sattuessa osapuolet voisivat vain istua alas ja laskea paras mahdollinen vaihtoehto : "Universaalikieli tekee argumentista ja laskemisesta saman asian". Yksi käytännön sovellutus universaalikielestä olisi ensyklopedia. Se tulisi sisältämään päättelysäännöt ja aksioomia, joista voitaisiin johdella tarvittu tieto. Se olisi inhimillisen tiedon inventaario, joka sisältäisi materiaalia kombinatoriselle päättelylle. Toisin sanoen ensyklopedia sisältäisi vain tiedon avaimet - ovi oli avattava itse.