Lauantai 1.5. Pääsimme suksille iltakahdeksalta. Alku aina hankalaa! Lumitilanne näytti uhkaavalta, ja jo nousu Saanan ohi oli rankka: pito kehno, hanki upottava. Tunturikoivikosta aukealle päästyämme helpotti. Hiihtelimme muutamassa tunnissa 15 km Saarijärven kämpälle.
Osoittautui, ettemme olleet ihan yksin; kämppä oli tupaten täynnä. Saku ahtautui sekaan, muut menivät telttaan.
Sunnuntai 2.5.
Aamulla teltassa oli kesäinen tunnelma. Aurinko paahtoi, hiki virtasi ja kärpäset surisivat. Aamupuuroja nautiskellessamme paikalle saapui Harri Holkeri huoltopataljoonineen, joten katsoimme parhaaksi vaihtaa maisemaa.
Aluksi viisi kilometriä Kuonjarvarria ylös (nousua 300 m) - ahkiossa lämpömittari näytti yli +30 astetta. Vastaan tulleen valjakon vetokoirilla oli lämpöhalvaus lähellä, mutta eipä meitäkään palellut. Ankarassa UV-pommituksessa naamat muuttuivat äkkiä kirkkaan punaisiksi. Opetus I: ota AINA aurinkolasit kevätvaellukselle!
Kuonjarjohkan tuvalla nappasimme välipalaa ja kehuskelimme vanhalle ahkionrakentajalle omia punaisia pikamenijöitämme. Saatiinpa siinä itsekin jokunen vinkki.
Vilskettä täälläkin riitti, turisteja rahdattiin moottorikelkoilla edestakaisin, ja nakinkuoriin sonnustautuneita liparehiihtäjiä suhahteli ohitse. Erämaan rauhaa??? Käylän pojat tuumasivat, ettei kotona näe vuodessa yhtä paljon ihmisiä.
Seurailimme kelkkareittiä Meekonjärvelle. Järvelle oli kolme kilometriä tervetullutta laskua... ja maisemat upeat: Annjalonjinpahta, Saivaara ja järvilaakso. Teimme päivällistä autiotuvan pihalla ilta-auringon lämmössä ja päätimme jatkaa hiihtoa edelleen Pitsusjärven kämpälle saakka.
Ohitettuamme yhä jäisen Pihtsosköngäksen saavutimme tuvan ennen puoltayötä. Valon määrähän ei enää etenemistä rajoittanut, mutta koivet halusivat reilun 25 kilometrin päivämatkan jälkeen jo levolle. Ylälaverilta löytyi onneksi vielä tilaa.
Maanantai 3.5.
Synttäreideni kunniaksi taivas oli vetäytynyt pilveen ja sateli lunta. Lastasimme pikkureppuihin hiukan evästä, jätimme ahkiot parkkiin tuvan eteen ja lähdimme käväisemään jossain pilvien seassa pohjoisessa piileskelevän Haltin huipulla.
Uusi lumi tarttui suksien pohjiin ja näkyvyys oli kehnonlainen. Kuljimme nöyrästi kelkkauraa pitkin, kunnes rinteille päästyämme kadotimme sen, ja etsintään tuli vähän mielenkiintoa. Huippua ei ollut aivan helppo löytää, mutta ylhäällä sumu hellitti sentään sen verran, että huomasimme kiikarilla rajapyykin ja muut merkit, ja niin pääsimme raapustamaan omat nimemme Haltin kirjaan. Meitä ennen sen kunnian oli saanut vain 32478 ihmistä. Ainutlaatuista siis!
Haltille hiihtelemässä (14k jpg)
Otettuamme vielä korkeatasoisesta ryhmästämme valokuvan lähdimme kylmän viiman ajamina viilettämään tunturin juurella kyhjöttävälle pikku tuvalle. 2,5 km etelään ja 400 m alas; aika mukava laskettelurinne. Metsäsukset vain on tehty vähän toiseen tarkoitukseen, eivätkä kantit oikein purreet jäiseen rinteeseen. Niinpä jarrutuksia suoritettiin kokonaisvaltaisesti, esimerkiksi käsillä, takapuolilla tai nenillä. Saken side ja sauva tuhoutuivat, ja hän matkusti suksien päällä istuskellen.
Vauhdilla alas Haltilta (84k jpg)
Selviydyttyämme hengissä Haltin tuvalle tyhjensimme eväsreput, loikoilimme hetken ja palailimme sitten etelään. Suoritimme Pitsuksen kämpälle avomuodostelmassa rynnäkön, jossa yhdistyivät oikeaoppisesti tuli ja liike. Ei mainittavia tappioita.
Kämppä oli täyttynyt entisestäänkin. Närkästystä meissä herättivät erityisesti taloksi asettuneet kossu-ukot, joilla kyllä oli lentokoneella paikalle tuotu puolijoukkueteltta pystyssä, mutta ei viitseliäisyyttä sinne raahautumiseen. Nuorimmat 40 % retkikunnastamme majoittuivatkin lihapullariisipataa ahmittuaan lattialle. Mukavan viileää.
Tiistai 4.5.
Lähdimme siis aamusella palaamaan Meekolle tukevin pekoni-muna-annoksin ladattuina. Könkään kohdan lasku oli erikoisen nautittava. Tekniikka toki oli hallittava: ahkion kanssa on parasta päästellä täysillä. Saku jarrutteli liikaa, ja tuloksena oli kiintoisa solmu.
Meekonjärven tuvalla söimme välipalaa ja tuhlasimme erittäin runsaasti aikaa demokraattiseen päätöksentekemättäjättämiseen. Kun olimme vahingossa hiihdelleet turhan vauhdikkaasti - nythän meidän olisi pitänyt olla vasta menossa Haltille - meillä olisi vielä aikaa kiertelyyn. Mennäkö Porojärvelle tai Kutturakurun kautta Terbmikselle?
Lähdimme hiihtelemään lounaaseen, mutta poikkesimme reitiltä saadaksemme matkaan hieman mielenkiintoa. Tehtävänä oli löytää Kuonjarjohkasta pohjoiseen kurun suulla sijaitseva Hotelli Kahperus.
Kompassia tiiviisti tuijotellen osuimmekin mökille (no, puoli metriä ohi), vaikka Kahperusvaaroja ym. maastomuotoja oli vaikea erottaa sään takia. Kovalevystä kyhätyssä hotellissa ei muita vieraita ollut, joten koko 2*3 metrin lattia-ala oli meidän käytössämme. Kylmän viiman takia vetäydyimmekin päivällisen jälkeen pian makuupusseihin. Markku, jolla oli haaveena tulla Oikeaksi Erämieheksi, harjoitteli hiukan erämiehen käkätystä. Ähkimisen hän jo arveli oppineensa.
Keskiviikko 5.5.
Rauhallisen yön jälkeen pakkasimme taas ahkiot; emme jääneet seisovan pöydän aamiaiselle hotelliin, vaan siirryimme pari kilometriä etelään Kuonjarjohkan tuvalle, jossa on myös istuskelumahdollisuus.
Sää oli edelleen kiintoisa, näkymät samat kuin pingispallon sisällä. Kompassia ja korkeuskäyrää seuraillen pääsimme toki perille, mutta ensimmäisenä hiihtävää tahtoivat vaivata tasapainohäiriöt ja harhat. Onko tuo musta löntti mökki puolen kilsan vai kivi kymmenen metrin päässä...?
Tukevan aterian jälkeen jatkoimme Saarijärvelle, kun sääkään ei oikein innostanut kiertelyihin. Pitkä rinne oli kai jotenkin kutistunut sen jälkeen, kun kiipesimme sen ylös.
Ohi alkoi taas vilahdella päivähiihtäjiä pikkurepuissaan ja kirkuvanvärisissä asuissaan. Emme viitsineet nousta Saanan juurelle, vaan laskettelimme suoraan alas Tsahkaljärven jäälle. Sinne päästyämme pilvipeite oli äkkiä hajonnut ja aurinko paistoi lämpimästi... niinpä tietysti, heti kun olimme lähdössä pois.
Vielä hurja lasku tunturikoivikon läpi tielle, sitten autot biologiselta asemalta, ahkiot kyytiin ja - saunaan retkeilykeskukseen. Ah! Harmi vain, että olimme jossain välissä ehtineet polttaa naamamme pahanpäiväisesti. Opetus II: pistä sitä aurinkovoidetta, vaikka olisi kuinka pilvistä!
Mikael Niku
