Tutkamittaukset eivät ulotu aivan maanpintaan yleensä, vaan alin korkeus on 100 metrin luokkaa. Siksi hyönteiset, joista kaikua saadaan lentävät niin korkealla, että ne ajautuvat olennaisesti tuulen mukana. Tämän takia voidaan sanoa, että tutkalla havaittavat hyönteiset ovat vaeltajia. Vaellus ei tällöin tarkoita tavoitteellista lentoa johonkin paikkaan, vaan käyttäytymistä, jonka seurauksena hyönteinen nousee korkealle ja antaa tuulen kuljettaa itsensä kauas uuteen elinympäristöön.
Periaatteessa tutkakaikusta on laskettavissa yksittäisten suurehkojen hyönteisten kokoluokka jo pelkästään kaiun voimakkuuden perusteella. Toisaalta voisi olla mahdollista tarkemmalla kaiun tarkastelulla määrittää jopa siivenlyöntitaajuus ja sitä kautta myös tarkemmin millainen hyönteinen olisi kyseessä. Käytännössä suurin osa kirkkaan ilman kaiusta on kuitenkin peräisin useista hyönteisistä tutkittavassa mittaustilavuudessa eikä tutkakaiun tarkkaa yhteyttä tiettyihin hyönteisiin voida selvittää edes alustavasti ilman muita, perinteisiä hyönteishavaintoja.
Esimerkkinä tutkalla ja hyönteispyydyksillä tehdystä tutkimuksesta on koivukirvojen vaellus Suomeen keväällä 1988. Toisaalta suurehkojen hyönteisten havaitseminen on mahdollista erillisinä kaiunaiheuttajina Doppler-spektrin avulla myös saman mittaustilavuuden sisällä. Tästä on esimerkkinä nähtävissä ilmeisesti perhosten vaellusta tutkakaikuna.