Viron ortodoksien tie kriisiin - katsaus Moskovan ja Konstantinopolin näkemyseroihin Viron ortodoksisen kirkon historiasta

Mikko Ketola, ass., Helsinki ja Teuvo Laitila, fil. lis., Kuopio

Ilmestynyt alun perin Teologisessa Aikakauskirjassa 3/1996.

Sisällys:
1. Kristinuskon tulosta ensimmäiseen omaan piispaan
2. Viron kirkko saa Moskovalta autonomian 1920
3. Viron kirkko siirtyy Konstantinopolin alaisuuteen 1923
4. Viron kirkon palautus Moskovan alaisuuteen 1940
5. Viron ortodoksisen kirkon kohtalo toisen maailmansodan jälkeen
6. Moskovan patriarkaatti uudistaa Viron kirkon autonomian elokuussa 1992
7. Viron hallitus rekisteröi eksiilikirkon 1993
8. Viron kirkko takaisin Konstantinopolin alaisuuteen

Käymme seuraavassa lyhyesti läpi Viron ortodoksisen kirkon historian ja puutumme hieman tarkemmin niihin historiallisiin solmukohtiin, joista Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatilla on viimeaikaisessa kiistassa ollut huomattavan erilaisia tulkintoja.(1)

1. Kristinuskon tulosta ensimmäiseen omaan piispaan

Perimätiedon mukaan ortodoksinen usko omaksuttiin Viron alueella jo 1000-luvun alkupuolella, jolloin kielisukulaisemme Kaakkois-Viron setukaiset kääntyivät ortodoksisuuteen. Varmuudella ortodoksisuuden tiedetään vakiintuneen setukaisalueella 1400-luvulla, jolloin (1473) perustettiin Petserin miesluostari. Moskovan patriarkaatin nykytulkinnan mukaan Konstantinopolissa pidetyt kirkolliskokoukset vuosina 1590 ja 1593 tunnustivat Baltian alueen kuuluvan itsestään selvästi Venäjän ortodoksisen kirkon vaikutusalueeseen. Poliittisesti Viro tuli Venäjän suoraan vaikutuspiiriin Uudenkaupungin rauhassa 1721.(2)

Vaikka ensimmäiset vironkieliset jumalanpalvelukset toimitettiin Tallinnassa jo 1750-luvulla, muiden virolaisten kuin setukaisten kääntyminen ortodoksisuuteen tapahtui pääosin 1840-luvulla.

Kääntymisen taustalla on nähty aineellisia syitä. Virossa oli 1800-luvun alkupuolella paljon maattomia talonpoikia, jotka olivat entisiä vapautettuja maaorjia. Heidän keskuuteensa levisi 1840-luvulla huhu, että he saisivat maata, mikäli he kääntyisivät "tsaarin uskoon". Arvioiden mukaan 65-75 000 virolaista ja latvialaista talonpoikaa kääntyi ortodoksisuuteen. Toinen talonpoikien joukkokääntyminen tapahtui 1880-luvulla, jolloin n. 4000 henkeä siirtyi luterilaisuudesta ortodoksiseen kirkkoon.(3)

Ortodoksisuuden voimistuminen Baltiassa johti pappiskoulun ja -seminaarin perustamiseen Riikaan vuonna 1847. Koulu oli sekä Viron että Latvian kulttuurielämän monien myöhempien vaikuttajien opinahjo. Sieltä valmistuivat mm. Viron moninkertainen riigivanem ja presidentti Konstantin Päts ja hänen veljensä Nikolai, joka toimi pappina Tallinnassa ja kuului Viron ortodoksisen kirkon johtohahmoihin maailmansotien välisenä aikana. Riian koulussa opiskeli myös Herman Aav, josta sittemmin tuli Suomen ortodoksisen kirkon arkkipiispa (arkkipiispana 1924-1960).(4)

Ortodoksisuuden voimistuminen näkyi myös luostarien rakentamisena. Koillis-Viron Kuremäelle perustettiin edelleen toimiva Pühtitsan naisluostari 1891. Vuosisadan lopun voimakkaat venäläistämispyrkimykset näkyivät mm. uusien ortodoksikirkkojen rakentamisena. Näkyvimmäksi tsaarin uskon tunnukseksi nousi Tallinnan Toompealle 1895-1900 rakennettu Aleksanteri Nevskin katedraali.(5)

Alkuaan koko Baltia muodosti yhden, Riian hiippakunnan. Vuonna 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen hiippakunta jaettiin kansalliselta pohjalta kolmeen osaan. Viron piispaksi vihittiin joulukuussa samana vuonna pastori Paul Kulbusch nimellä piispa Platon.(6)

2. Viron kirkko saa Moskovalta autonomian 1920

Viro julistautui itsenäiseksi 24.2. 1918. Sitä seurasi kuitenkin välittömästi saksalaismiehitys, jonka loputtua marraskuussa 1918 bolshevikit tunkeutuivat maahan. Piispa Platon sai surmansa viimeksi mainittujen käsissä Tartossa tammikuussa 1919. Maaliskuussa 1919 kokoontunut Viron ortodoksien kirkolliskokous ryhtyi hankkimaan itsenäisen Viron kirkolle autokefaalista asemaa. Tässä vaiheessa suunnitelmissa oli mukana virolaisten, suomalaisten, latvialaisten ja itäkarjalaisten yhtyminen yhdeksi autokefaaliseksi Pohjolan kirkoksi, mikä ei kuitenkaan toteutunut. Virossa suunnitelmaa tuki vahvasti mm. Konstantin Päts. Venäjän kirkon Pyhä synodi myönsi patriarkka Tiihonin johdolla Viron kirkolle laajan sisäisen autonomian vuonna 1920. Arkkipiispaksi valittiin samana vuonna Aleksanteri (Paulus).(7)

Moskovan patriarkaatti on tässä yhteydessä korostanut, että Viron kirkko sai autonomian juuri patriarkka Tiihonin, äskettäin kanonisoidun marttyyripiispan siunauksella.(8)

3. Viron kirkko siirtyy Konstantinopolin alaisuuteen 1923

Viron hiippakunnan kirkko-oikeudellinen asema eli kysymys siitä, oliko kirkko täysin itsenäinen vai oliko sillä autonomia Venäjän kirkon yhteydessä, jäi Moskovan patriarkaatin vaikean aseman vuoksi kuitenkin varsin epäselväksi.

Monet virolaisortodoksit pitivät Viron kirkon pysymistä Moskovan yhteydessä kirkon kansallisen tulevaisuuden kannalta vaarallisena. Näiden syiden vuoksi Viron ortodoksisen kirkon kirkolliskokous päätti 1922 irtaantua Moskovan patriarkaatista ja kääntyi ekumeenisen patriarkan puoleen kirkon kanonisen aseman vakiinnuttamiseksi. Seuraavana vuonna arkkipiispa Aleksanteri matkusti yhdessä suomalaisen valtuuskunnan kanssa ekumeeniseen patriarkaattiin neuvottelemaan Viron kirkon kanonisesta asemasta. Neuvottelujen tuloksena oli, että patriarkka Meletios IV tunnusti heinäkuussa 1923 paitsi Suomen myös Viron ortodoksisen kirkon autonomian ja korotti sen samalla metropoliittakunnaksi myöntäen arkkipiispalle metropoliitan arvon.(9)

Viron ortodoksinen kirkko joutui ponnistelemaan pitkään, ennen kuin se pääsi irti venäläisen kirkon leimasta. Varsinkin 1920-luvulla sitä kohtaan tunnettiin vielä hyvin voimakkaita ennakkoluuloja eikä ortodokseja helposti pidetty kunnon virolaisina ja lojaaleina kansalaisina. Ortodoksipapistosta oli kuitenkin suurin osa virolaisia ja rivijäsenistäkin yli puolet. Verrattuna Viron luterilaiseen kirkkoon, jossa oli paljon saksalaisia pappeja, ortodoksinen kirkko oli papistoltaan - joskaan ei jäsenistöltään - huomattavan virolainen. Vuosina 1923-1940 Viron ortodoksiseen kirkkoon kuului n. 210 000 jäsentä, joista 55-60% oli virolaisia. Seurakuntia oli 156, joista 57 venäläisiä ja 99 joko puhtaasti virolaisia tai virolais-venäläisiä sekaseurakuntia. Kuten Suomessa myös Virossa ajanlaskukysymys aiheutti kiistaa "kansallisten" ja venäjänkielisten ortodoksien kesken, vaikka Virossa asia ei muodostunutkaan niin vakavaksi ongelmaksi kuin Suomessa. Vuonna 1924 Viron venäjänkielisiä ortodoksiseurakuntia varten perustettiin oma hiippakunta, jonka piispanistuin sijaitsi Narvassa. Viron ortodoksinen kirkko sai vuonna 1935 uuden peruskirjan, joka antoi kirkon toiminnalle vakaan laillisen pohjan. Siinä säädettiin mm. seurakuntien omistusoikeudesta. Ortodoksisen kirkon arvostus nousi 1930-luvulla jatkuvasti. Tästä oli merkkinä mm. se, että Viron uuden perustuslain (1937) mukaan ortodoksisen kirkon metropoliitta kuului virkansa puolesta parlamentin ylähuoneeseen eli valtioneuvostoon.(10)

Moskovan patriarkaatin nykyisen tulkinnan mukaan Viron kirkon johdon hakeutuminen ekumeenisen patriarkan alaisuuteen oli luonteeltaan vain väliaikainen toimenpide, jonka syynä oli "normaalin yhteydenpidon mahdottomuus" Moskovan kirkollisten viranomaisten kanssa. Moskova ei tunnusta Viron riviortodokseilla olleen siirtymisessä minkäänlaista aktiivista roolia. Se on väittänyt, että jurisdiktion vaihtaminen johtui ensi sijassa Viron "nationalistisen hallituksen" kirkkoon kohdistamasta painostuksesta. Sen mielestä Konstantinopoli käytti hyväkseen Venäjän kirkon "lainsäädännöllistä heikkoutta" ja hädänalaista tilaa sekä toimi kanonien vastaisesti, kun se ei kysynyt Moskovan suostumusta ottaessaan Viron kirkon suojelukseensa. Moskova on syyttänyt Konstantinopolia myös siitä, ettei se "useimpien maailman uskonnollisten johtajien" tavoin ilmaissut tukeaan vangitulle patriarkka Tiihonille, vaan asettui "bolshevikkien tukeman uudistajien skisman" (ns. Elävän kirkon) puolelle.(11)

Konstantinopoli puolestaan on painottanut, että kyseessä oli nimenomaan virolaisten ortodoksien "vapaa ja yksimielinen" pyyntö.(12)

Yksi Moskovan patriarkaatin argumentaation ydinkohdista näyttäytyy tässä: Viron kirkon itsenäistymispyrkimykset eivät sen enempää 1990-luvulla kuin 1920-luvullakaan lähteneet tavallisista seurakuntalaisista vaan ne johtuivat Viron hallituksen painostuksesta ja ekumeenisen patriarkaatin vallanhimosta.

4. Viron kirkon palautus Moskovan alaisuuteen 1940

Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto miehitti Viron. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui kesäkuussa 1940. Tammikuussa 1941 Viron ortodoksisen kirkon synodi teki Moskovan patriarkaatin edustajan, arkkipiispa Sergein (Voskresenski) aloitteesta päätöksen palata Venäjän ortodoksisen kirkon yhteyteen. Metropoliitta Aleksanteri allekirjoitti ehdottoman yhdistymisen sinetöineen asiakirjan Moskovassa maaliskuussa samana vuonna. Samalla Sergei määrättiin Vilnan ja koko Liettuan metropoliitaksi sekä Viron ja Latvian eksarkiksi. Viron ortodoksinen kirkko menetti autonomisen asemansa ja siitä tuli Venäjän kirkon hiippakunta. Viron ortodokseja kohtasi inhimillisesti katsoen vielä autonomian menetystäkin suurempi onnettomuus, kun ennen puna-armeijan vetäytymistä Virosta kesällä 1941 moni ortodoksipappi ja -maallikko kyyditettiin Siperiaan tai murhattiin.

Saksalaisten vallattua Viron syyskesällä 1941 metropoliitta Aleksanteri sanoutui irti Moskovan patriarkaatista ja siirtyi takaisin Konstantinopolin alaisuuteen. Suurin osa seurakuntalaisia - myös Pühtitsan luostarin sisaristo - tuki häntä, vaikka saksalaiset halusivat omista taktisista syistään alistaa virolaiset ortodoksit Vilnaan jääneelle Moskovan patriarkaatin piispalle Sergeille. Tämä toteutui osittain vuonna 1942, kun saksalaiset jakoivat Viron kirkon kansallisuuksien mukaan kahtia; venäläisten ortodoksien muodostama Narvan hiippakunta siirtyi Sergein ja samalla ainakin muodollisesti Moskovan alaisuuteen. Näin Virossa toimi sekä Konstantinopolin että Moskovan alaisia seurakuntia.(13)

Moskovan patriarkaatti painottaa nyt sitä, että Viron kirkko ehti vuoteen 1940 mennessä olla vain 17 vuotta Konstantinopolin alaisuudessa. Tämä on sen mielestä suhteutettava virolaisten ortodoksien vuosisatoja kestäneeseen yhteiseen tiehen Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Moskovan mukaan Viron kirkko palasi Moskovan patriarkaatin yhteyteen täysin vapaaehtoisesti; mitään painostusta ei tapahtunut. Samanlainen käsitys eräillä sen edustajilla ilmeisesti on Viron liittämisestä osaksi Neuvostoliittoa.(14)

Konstantinopoli taas muistuttaa, että Viron valtio menetti itsenäisyytensä väkivaltaisesti, puna-armeijan aseiden uhkaamana. Samaan tyyliin eli voimatoimin hävitettiin Viron ortodoksisen kirkon autonomia. Viron ortodoksit painostettiin yhtymään Venäjän ortodoksiseen kirkkoon ja metropoliitta Aleksanterin oli pakko allekirjoittaa päätös. Konstantinopoli on huomauttanut myös, että Moskovan patriarkaatti liitti jurisdiktioonsa sodan jälkeen muitakin siihen asti Konstantinopolin alaisia kirkkoja kysymättä ekumeenisen patriarkaatin suostumusta.(15)

Moskovan ja Konstantinopolin näkemyserot kulminoituvatkin pitkälti juuri kysymykseen, voiko Moskovan patriarkaatin jurisdiktion laajentumista toisen maailmansodan aikana tarkastella erossa puna-armeijan ja yleensä neuvostovallan pakkotoimista.

5. Viron ortodoksisen kirkon kohtalo toisen maailmansodan jälkeen

Neuvostoliiton miehitettyä uudelleen Viron syksyllä 1944 yli 70 000 virolaista pakeni ulkomaille, heistä noin 20 000 Ruotsiin. Näiden joukossa oli parikymmentä ortodoksipapiston jäsentä ja n. 8000 maallikko-ortodoksia. He perustivat jo vuonna 1945 oman seurakunnan Tukholmaan.

Myös alkuaan Saksaan paennut metropoliitta Aleksanteri saapui 1947 Ruotsiin. Hän asettui Tukholmaan ja järjesti siellä uudelleen Viron kirkon toiminnan. Täten syntynyt organisaatio tunnetaan pakolaiskirkon synodin nimellä. Aleksanterin kuoltua 1953 synodi ryhtyi hoitamaan myös metropoliitan tehtäviä. Piispana toimi ekumeenisen patriarkaatin alainen Skandinavian metropoliitta, jonka istuin on Tukholmassa. Synodi piti itseään Konstantinopolin alaisen autonomisen kirkon toiminnan laillisena jatkajana ja piti Viroon jääneen papiston maaliskuussa 1945 tapahtunutta paluuta Moskovan patriarkaatin yhteyteen pakottamisena.

Viroon jääneen ortodoksipapiston paluu Moskovan patriarkaatin yhteyteen tapahtui Pihkovan arkkipiispan Grigorin (Tshukov) johdolla 5.3. 1945. Seuraavana päivänä Tallinnassa toimitettiin jumalanpalvelus, jossa Viron kirkon synodin jäsenet katuivat julkisesti irrottautumistaan Moskovan alaisuudesta sekä saksalaismiehityksen aikaista "yhteistyötään" miehittäjän kanssa. Maaliskuun 9. päivänä Viron autonomisen kirkon todettiin yhdistyneen jo Moskovan yhteydessä olevaan Narvan hiippakuntaan. Näin syntyneestä uudesta hiippakunnasta alettiin käyttää nimitystä Venäjän ortodoksisen kirkon Tallinnan hiippakunta. Viron ortodoksisen kirkon omaisuus siirtyi kokonaisuudessaan Moskovan patriarkaatin hallintaan.(16)

Moskovan patriarkaatin virallinen kanta on, että Viron ortodoksit palasivat täysin vapaaehtoisesti ja omasta pyynnöstään Moskovan yhteyteen. Paluun "toivottivat tervetulleeksi kaikki Viron ortodoksisen kirkon seurakunnat". Tässä se yhtyy omalla tavallaan vanhaan neuvostopropagandaan, jonka mukaan mitään Viron miehitystä ei tapahtunutkaan.

Moskova muistaa omissa kannanotoissaan mainita, että metropoliitta Aleksanteri pakeni Ruotsiin Saksan kautta. Voidaan kysyä, halutaanko näin luoda kuva natsimielisestä metropoliitasta. Toisaalta Moskovan patriarkaatti on väittänyt, että Aleksanteri sanoutui irti pakolaiskirkon synodista puolitoista vuotta ennen kuolemaansa. Moskova pitää pakolaiskirkon synodin kanonista statusta "vähintäänkin epäilyttävänä", koska sen mukaan synodi on kirkon pään, piispan johtama kollegiaalinen elin. Tukholman synodilla ei sen mielestä tällaista päätä ollut enää Aleksanterin kuoltua.(17)

Konstantinopolin näkemys taas on, että Stalinin armeija oli pääsyyllinen siihen, mitä Konstantinopoli kutsuu kanonisen järjestyksen väkivaltaiseksi kumoamiseeksi Virossa. Kaikki vuoden 1940 jälkeiset muutokset Viron ortodoksisen kirkon asemassa tapahtuivat pakon alla ja vastoin vuoden 1935 peruskirjan säädöksiä. Konstantinopoli muistuttaa myös, että metropoliitta Aleksanterin ja 23 papiston jäsenen oli vuonna 1944 pakko paeta maasta, muuten he olisivat kokeneet niiden 45 papiston jäsenen kohtalon, jotka joko murhattiin tai karkotettiin muualle Neuvostoliittoon.

Konstantinopoli korostaa, että Venäjän ortodoksista kirkkoa ei tässä vaiheessa enää vainottu; päinvastoin Venäjän ortodoksisen kirkon johtajat olivat saaneet Stalinilta tunnustusta toimistaan isänmaan puolustamisessa saksalaisia vastaan. Konstantinopolin mielestä on ilmeistä, että Venäjän ortodoksinen kirkko oli osallinen virolaisten ortodoksien maastakarkoituksessa ja hyötyi siitä saadessaan haltuunsa Viron ortodoksisen kirkon alueen. Arkkipiispa Kornelin nykyään johtaman Viron arkkipiispakunnan perusta ei siten olisi kanoninen, eikä tässä tapauksessa olisi oikein vedota pyhiin kanoneihin.(18)

Neuvostoaikana ortodoksien määrä Virossa väheni jatkuvasti. Kirkon jäsenmäärän on arvioitu tänä aikana laskeneen noin neljännekseen maailmansotien välisestä ajasta. Virolaisten mukaan tämä johtui suurelta osin siitä, että monet virolaiset uskovat jättivät kirkon protestiksi sen venäläistymiselle ja politisoitumiselle.(19)

Konstantinopolin mielestä Viron ortodoksisen kirkon koostumus muuttui neuvostoaikana niin paljon, ettei sitä senkään vuoksi voi enää pitää sotaa edeltäneen kirkon toiminnan jatkajana. Suurin osa kirkon jäsenistä oli neuvostoaikana venäläisiä siirtolaisia, jotka neuvostojohto pakotti asettumaan Viroon muuttaakseen väestön etnisen koostumuksen. Konstantinopoli on kysynyt, miten venäläisistä siirtolaisista koostuva kirkko voisi olla virolainen.(20)

Voidaankin Gerd Strickerin tavoin sanoa, että neuvostoviranomaisten toisen maailmansodan jälkeen toteuttama Baltian maiden määrätietoinen venäläistäminen johti siihen, että myös alueen ortodoksisuus "slaavilaistui". Tähän vaikutti sekin, että kaikki uudet papit koulutettiin Baltian ulkopuolella venäjänkielisissä seminaareissa.(21)

Venäjän kirkon tultua mukaan ekumeeniseen toimintaan 1960-luvun alussa Moskovan patriarkaatti vetosi toistuvasti Konstantinopoliin Viron ortodoksisen kirkon aseman tarkistamiseksi. Toukokuussa 1978 ekumeeninen patriarkaatti viimein totesi, että Viron kirkolle myönnetty autonomia ei ollut enää voimassa, koska Viro oli osa Neuvostoliittoa, ja ortodoksisen näkemyksen mukaan samassa maassa tulisi toimia vain yksi ortodoksinen kirkko. Pakolaiskirkko - joka säilyi Konstantinopolin yhteydessä - katsoi, että kyse ei ollut autonomian lakkauttamisesta vaan keskeyttämisestä.

Moskovan kanta tässä kysymyksessä on, että Konstantinopoli luopui vuonna 1978 lopullisesti ja täysin jurisdiktiosuhteestaan Viron kirkkoon. Tämän jälkeen ainoat siihen kuuluneet virolaiset seurakunnat olivat Tukhoman metropoliitan alaisuudessa toimineet eksiiliseurakunnat.(22)

Konstantinopoli taas korostaa, että toimenpide johtui Moskovan patriarkaatin "itsepintaisista vaatimuksista" ja ajan poliittisista realiteeteista; vuoden 1923 tomos-asiakirjaa ei voitu pitää voimassa tilanteessa, jossa Viro oli osa Neuvostoliittoa. Vuoden 1978 asiakirja laadittiin "hyvien suhteiden säilyttämiseksi Moskovan patriarkaatin kanssa". Konstantinopolin mukaan tomosta ei kuitenkaan pidetty "kuolleena kirjaimena, epäpätevänä tai kumottuna".(23)

6. Moskovan patriarkaatti uudistaa Viron kirkon autonomian elokuussa 1992

Tallinnan piispana toimi vuosina 1961-1986 (24) Aleksi (Ridiger), nykyinen patriarkka Aleksi II. Hänen seuraajakseen Tallinnan piispaksi valittiin pastori Vjatsheslav Jakobs, joka samalla vihittiin munkiksi. Piispana hän sai nimen Korneli. Moskovan patriarkaatti on korostanut näiden kummankin ansioita ortodoksisen uskon ja Viron kirkon puolustajana. Aleksin ansioksi lasketaan se, etteivät neuvostoviranomaiset sulkeneet Aleksanteri Nevskin katedraalia ja Phtitsan naisluostaria. Korneli puolestaan oli uskonsa vuoksi vangittuna ateistisen vainon aikana (1957-1960). Hänet rehabilitoitiin vuonna 1988.(25)

Virolaiset ortodoksit ovat syyttäneet Aleksia siitä, että tämä piti - omasta virolaisesta syntyperästään huolimatta - aina silmällä enimmäkseen venäläisten ortodoksien etuja ja jätti virolaiset vähemmälle huomiolle.(26) Aleksi itse on kiistänyt tämän.(27)

Kornelin vihkiminen Tallinnan piispaksi heinäkuussa 1990 vastoin syntyperältään virolaisen papiston toivomusta synnytti virolaislehdistössä keskustelua paluusta ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen. Keskustelu 1940 kumotun autonomian palauttamisesta jatkui vuonna 1991, jolloin kaksi virolaista papiston jäsentä, tallinnalainen rovasti Emmanuel Kirss ja diakoni Aivar Sarapik, julkaisi pakolaiskirkon Usk ja Elu -lehdessä artikkelin, jossa he esittivät Viron ortodoksisen kirkon palaamista ekumeenisen patriarkaatin yhteyteen.

Viro itsenäistyi elokuussa 1991. Helmikuussa 1992 virolaisten ortodoksien edustajat pastori Rafael Hinrikus ja Viron hiippakunnan talouspäällikkö Henn Tosso vierailivat Moskovassa patriarkka Aleksi II:n luona keskustelemassa ortodoksien asemasta Virossa. Neuvotteluissa ei nähtävästi päästy virolaisia miellyttävään tulokseen, sillä saman vuoden lopulla joukko virolaisia papiston ja maallikkojen edustajia antoi julistuksen, jossa todettiin, ettei yhteyttä ekumeeniseen patriarkaattiin ollut koskaan katkaistu kirkollisen lainsäädännön edellyttämällä tavalla.

Huhtikuussa 1992 Tallinnan hiippakuntakokous kokoontui piispa Kornelin johdolla Phtitsan luostarissa. Kokous päätti "yksimielisesti" pysyä Moskovan patriarkaatin yhteydessä mutta anoa kuitenkin vuonna 1920 myönnetyn autonomian uudistamista. Elokuussa 1992 Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhä synodi vahvistikin patriarkka Tiihonin vuonna 1920 virolaisille myöntämän sisäisen autonomian. Samalla se vahvisti Viron kirkon omistusoikeuden sen käyttämään omaisuuteen. Piispa Kornelille annettiin tehtäväksi laatia Viron ortodoksiselle kirkolle uusi peruskirja vuoden 1935 peruskirjan pohjalta ja esittää se Pyhän synodin hyväksynnän jälkeen Viron hallitukselle rekisteröitäväksi.(28)

Virallisesti autonomia vahvistettiin Tallinnan hiippakuntakokouksessa Phtitsan luostarissa huhtikuussa 1993. Kokoukseen osallistui myös patriarkka Aleksi II.(29) Autonomian myötä piispa Korneli korotettiin arkkipiispaksi.

Sisäinen autonomia ei kuitenkaan tyydyttänyt virolaisia ortodokseja. Hieman myöhemmin 11 papiston jäsentä vetosi patriarkka Aleksiin täysin autonomisen Viron kirkon palauttamisen puolesta.

7. Viron hallitus rekisteröi eksiilikirkon 1993

Toukokuussa 1993 Viron parlamentti antoi lain kirkoista ja uskonnollisista yhteisöistä.(30) Sen mukaan niiden oli vuoden loppuun mennessä rekisteröidyttävä valtion hyväksymällä tavalla saadakseen juridisen toimintaoikeuden. Saman vuoden elokuussa Viron sisäministeriön uskontoasiain osasto rekisteröi Ruotsissa toimivan pakolaiskirkon nimellä Viron ortodoksinen kirkko. Samalla valtio tunnusti sen jatkavan maailmansotien välisen ajan Viron autonomisen kirkon toimintaa. Syyskuussa 1993 Tallinnan kaupunginoikeus teki päätöksen neuvostoaikana kansallistetun omaisuuden palauttamisesta ja tunnusti pakolaiskirkon olevan kirkollisen omaisuuden laillinen perillinen. Omaisuusreformia koskevan lain mukaan laillisia asianosaisia omaisuuskysymyksessä ovat ne kirkot ja uskonnolliset yhteisöt, jotka toimivat Virossa 16.6. 1940 eli ensimmäisen neuvostomiehityksen aattona, ja joiden toiminta on sen jälkeen jatkunut keskeytyksettä. Laissa todetaan edelleen, että asianosaisuudesta päättävät tuomioistuimet.

Piispa Korneli piti tapahtumia kirkollisen hajaannuksen lietsomisena ja asetti kaksi autonomian palauttamista aktiivisesti ajanutta papiston jäsentä toimituskieltoon. Virolainen papisto puolestaan kääntyi patriarkka Bartholomeoksen puoleen pyytäen Viron kirkon autonomian palauttamista. Samaan aikaan Korneli jätti Viron sisäministeriölle hakemuksen, jossa pyydettiin rekisteröimään hänen johtamansa hiippakunta nimellä Viron ortodoksinen kirkko. Jollakin muulla nimellä rekisteröityminen olisi merkinnyt vapaaehtoista luopumista kaikista vaateista kirkolliseen omaisuuteen. Ministeriö hylkäsi hakemuksen sillä perusteella, että lain mukaan kaksi kirkkoa ei voi rekisteröityä samalla nimellä. Eri oikeusistuimet ovat sen jälkeen vahvistaneet hylkäyspäätöksen. Viron viranomaiset ovat yleensäkin tehneet hyvin selväksi sen, että Viron ortodoksisen kirkon alistamista Moskovan patriarkaatin alaisuuteen toisen maailmansodan aikana käsitellään osana Viron neuvostomiehitystä.(31)

Moskovan patriarkaattia on kiihdyttänyt ennen muuta rekisteröimisen vaikutus kirkollisen omaisuuden kohtaloon. Moskova on muistuttanut, että useimmat Viron ortodoksikirkot rakennettiin jo silloin, kun Viro vielä oli osa Venäjän keisarikuntaa.(32)

Moskovan patriarkaatin mielestä sisäministeriö oli joutunut pakolaiskirkon ja sen Virossa olevien kannattajien propagandakampanjan kohteeksi. Nämä olivat Moskovan tietojen mukaan nimittäneet arkkipiispa Kornelin johtamaa kirkkoa "miehityskirkoksi", "viidenneksi kolonnaksi" ja "Moskovan käsivarreksi". Moskovan mukaan rekisteröintipäätös liittyi Viron hallituksen harjoittamaan syrjintään maan venäjänkielistä väestöä kohtaan. Moskovan mielestä rekisteröinnillä rikottiin Viron lakia kirkoista ja uskonnollisista yhteisöistä, jonka mukaan rekisteröitävällä kirkolla tulisi olla "episkopaalinen rakenne" eli sen tulisi olla piispajohtoinen, ja sen hallintoelimien tulisi sijaita Virossa. Viron ortodoksisen kirkon nimellä rekisteröity kirkko ei Moskovan mielestä täyttänyt näitä edellytyksiä, koska sillä ei ollut omaa piispaa ja sen hallinto sijaitsi Tukholmassa. Moskovan tulkinnan mukaan synodin perustivat vuonna 1947 "eräät Virosta emigroituneet pappishenkilöt" eikä sillä ollut vuosikymmeniin ollut mitään todellisia kontakteja Viron ortodokseihin. Moskova on kutsunut Viron viranomaisten rekisteröimaa kirkkoa mm. "omavaltaiseksi ryhmittymäksi", "laittomaksi joukoksi" ja "kansallismielisiksi skismaatikoiksi".(33)

8. Viron kirkko takaisin Konstantinopolin alaisuuteen

Virolaisten toiminta Konstantinopolin alaisuuteen siirtymiseksi muuttui vuodesta 1993 lähtien entistä aktiivisemmaksi. Kun patriarkka Bartholomeos elokuussa 1993 vieraili Tukholmassa, hänen luonaan kävi pakolaiskirkon ja Virosta saapuneiden ortodoksien yhteinen lähetystö, joka esitti Viron ortodoksisen kirkon paluuta Konstantinopolin alaisuuteen.(34)

Syyskuussa 1994 Viron pääministeri Mart Laar sekä eräät virolaisaktivistit - Aivar Sarapik, Henn Tosso ja tallinnalainen rovasti August Kaljukosk - ottivat asiassa yhteyttä ekumeeniseen patriarkkaan. Joulukuussa 1994 joukko virolaisia ortodokseja pyysi kirjeitse patriarkkaa lähettämään delegaation tutustumaan Viron tilanteeseen. Sellainen vierailikin Virossa helmikuussa 1995 ja siihen kuului kahden Konstantinopolin patriarkaatin piispan lisäksi suomalainen ortodoksipappi. Lähetystö sai 54 seurakunnan - joukossa niin viron- kuin venäjänkielisiä - vetoomuksen autonomian palauttamisesta. Kaikkiaan Virossa oli tuolloin 84 ortodoksista seurakuntaa. Lähetystön johtaja, Pergamonin metropoliitta Ioannis (Zizioulis) totesi tuolloin "Viron hallituksen tyydytykseksi", että kaikkien Viron ortodoksien tuli olla lojaaleja omalle valtiolleen.(35)

Vuoden 1995 alussa Viron korkein oikeus päätti, ettei mikään Moskovasta johdettu uskonnollinen yhteisö voinut olla ennen neuvostomiehitystä toimineen kirkon laillinen perillinen. Viron hallitus lienee ollut huolissaan siitä, että mikäli Venäjän kirkon alaisella instituutiolla olisi hallussaan merkittävä määrä omaisuutta Virossa, Venäjän olisi sen avulla helppo sekaantua Viron sisäisiin asioihin.(36) Tämä huoli liittynee Viron ja Venäjän laajempiin poliittisiin ristiriitoihin.

Kevään 1995 aikana ekumeeninen patriarkaatti ja Moskovan patriarkaatti olivat kirjeenvaihdossa valmistautuen neuvottelemaan Viron tilanteesta. Patriarkaatit olivat alusta lähtien erimielisiä siitä, kumpi - pakolaiskirkko vai Kornelin johtama hiippakunta - on maailmansotien välisen ajan Viron autonomisen kirkon toiminnan laillinen jatkaja.

Joulukuun 9. päivänä 1995 Viron venäjänkieliset ortodoksit järjestivät arkkipiispa Kornelin johdolla Tallinnassa ristisaaton protestiksi hallituksen rekisteröintipolitiikalle. Päivää ennen ristisaattoa Tallinnan kaupunginoikeus oli mitätöinyt arkkipiispa Kornelin kanteen, jossa hän vaati Tallinnan hiippakunnan tunnustamista maailmansotien välisen ajan kirkon lailliseksi perilliseksi. Mielenosoitukseen osallistui arviolta 6000 henkeä. Eräiden Viron viranomaisten mielestä Korneli ei puolustanut toiminnallaan pelkästään Moskovan patriarkaatin vaan myös Moskovan maallisten vallanpitäjien etuja.(37)

Patriarkaattien edustajat eivät päässeet yksimielisyyteen myöskään Istanbulissa tammikuussa 1996 käydyissä neuvotteluissa, joissa oli mukana myös pastori Heikki Huttunen Suomesta. Neuvottelujen jälkeisenä päivänä patriarkka Bartholomeos toisti virolaisille ortodokseille jo toukokuussa 1995 Suomen-vierailun yhteydessä antamansa lupauksen palauttaa uudelleen voimaan vuonna 1923 myönnetty autonomia.

Venäjänkielisiä seurakuntia varten oli tarkoitus perustaa oma hiippakunta. Eräiden tietojen mukaan myös Moskovan patriarkaatin edustajat olisivat hyväksyneet tällaisen kompromissin.(38) Tässä olisi seurattu maailmansotien välisen ajan mallia; silloin venäjänkieliset seurakunnat muodostivat oman, Narvan hiippakunnan.

Tiedot Moskovan patriarkaatin suostumisesta kompromissiin osoittautuivat kuitenkin virheellisiksi. Kaksi viikkoa Istanbulin kokouksen jälkeen (17.1.) Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston johtaja metropoliitta Kirill (Gundjajev) syytti Konstantinopolia kirkollisen lain vastaisesta toiminnasta. Samalla hän vaati, että Viron ortodoksien tulisi saada rekisteröityä yhtenä, Moskovan patriarkaatin jurisdiktioon kuuluvana autonomisena kirkkona, jolle myös palautettaisiin neuvostovallan aikana valtiollistettu kirkollinen omaisuus. Tämän jälkeen yksittäiset seurakunnat voisivat valita, mihin jurisdiktioon ne kuuluisivat. Viron valtiota metropoliitta syytti sekaantumisesta kirkon sisäisiin asioihin.(39)

Päivaa ennen Kirillin lausuntoa piispa Korneli asetti kymmenkunta ekumeeniseen patriarkaattiin yhteydessä ollutta papiston jäsentä toimituskieltoon syyttäen heitä niskuroinnista. Patriarkaattien väliset jatkoneuvottelut Moskovassa puolestaan peruuntuivat, kun Konstantinopolin patriarkaatti ilmoitti viikkoa ennen helmikuun aluksi sovittua määräaikaa, ettei se teknisten syiden vuoksi voisi saapua Moskovaan. Sen sijaan se ehdotti kokouspaikaksi Tallinnaa. Moskova halusi kuitenkin pitää kiinni aiemmin sovitusta eikä suostunut vaihtamaan neuvottelupaikkaa.(40)

Neuvottelujen kariuduttua Moskovan patriarkaatin suhteet niin Konstantinopoliin kuin Suomen ortodoksiseen kirkkoonkin kiristyivät. Kun ekumeeninen patriarkaatti päätti 20.2. 1996 palauttaa uudelleen voimaan vuoden 1923 autonomian sekä asetti Karjalan ja koko Suomen arkkipiispan Johanneksen Viron kirkon väliaikaiseksi pääksi, Venäjän kirkko katkaisi yhteytensä sekä Konstantinopoliin että Suomen ortodoksiseen kirkkoon.(41)

Ekumeeninen patriarkaatti ilmoitti tehneensä päätöksensä Viron hallituksen ja Viron ortodoksisten seurakuntien enemmistön toistuvista pyynnöistä. Sen mukaan seurakunnat olivat ilmoittaneet, että ne eivät missään tapauksessa jäisi Moskovan alaisuuteen.(42)

Moskovan patriarkaatti perusteli päätöstään katkaista yhteydet sillä, että ekumeeninen patriarkaatti oli kanonien vastaisesti tunkeutunut toisen patriarkaatin alueelle ja ottanut lisäksi yhteyteensä skismaatikkoja. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin mukaan ekumeeninen patriarkaatti on 1900-luvulla käyttänyt - ja käyttää edelleen - jokaisen tilaisuuden laajentaa omaa jurisdiktiotaan muiden paikalliskirkkojen alueelle. Siten se nakertaa maailman ortodoksien yhtenäisyyttä.(43)

Kiistaa ei kuitenkaan ole ainakaan tässä vaiheessa syytä paisutella. Maaliskuun aikana Konstantinopolin ja Moskovan patriarkaatin edustajat ovat käyneet Zürichissä neuvotteluja kiistan ratkaisemiseksi. Huhtikuussa aloitettiin virallisluontoisemmat sovintokeskustelut. Vaikka niiden tuloksista ei tätä kirjoitettaessa ole tietoa, ykseyden ja yhteyden löytymiseen näyttää olevan ainakin tällä hetkellä halukkuutta.

Viitteet

1. Kaikki artikkelissa mainitut Moskovan ja Konstantinopolin patriarkaatin asiakirjat löytyvät englanninkielisinä käännöksinä OCA:n (The Orthodox Church in America) kotisivulta internetistä. Osa asiakirjoista on julkaistu Aamun Koiton numerossa 6/1996. Internetissä on tiettävästi ollut tarjolla myös tähän kiistaan liittyviä väärennöksia, mutta OCA:n välittämien dokumenttien aitoutta ei ole toistaiseksi syytä epäillä.

2. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996; Kimmo Kärkkäinen Viron ortodoksinen kirkko. - Usko, toivo ja vallankumous. Kristinusko ja kirkot Neuvostoliitossa. Keuruu 1991, 206.

3. Kärkkäinen 1991, 206-207.

4. Aivar Sarapik Riian ortodoksinen pappiskoulu ja -seminaari 1847-1918. - Ortodoksia 43. Pieksämäki 1994, 46-64.

5. Kärkkäinen 1991, 207.

6. U. V. J. Setälä, Viron apostolisen oikeauskoisen kirkon syntyvaiheita. - Ortodoksia 13. Karkkila 1962, 53.

7. Setälä 1962, 58-61; Kärkkäinen 1991, 208. 8. Metropoliitta Kirillin lausunto Viron kirkon tilanteesta 1.2. 1996.

9. Veikko Purmonen Arkkipiispa Hermanin elämä. Ortodoksisen kirkon vaiheita Virossa ja Suomessa. Pieksämäki 1986, 23-24; Kärkkäinen 1991, 208.

10. Johan Kõpp Usu- ja kirikuolud Eestis. - Eesti. Maa, rahvas, kultuur. Tartu 1926, 1122; Kärkkäinen 1991, 208.

11. Metropoliitta Kirillin lausunto Viron kirkon tilanteesta 1.2. 1996; Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996.

12. Ekumeenisen patriarkaatin patriarkaalinen ja synodaalinen asiakirja 20.2. 1996.

13. Nigul Hindo Eesti apostlik ortodoksne kirik paguluses ja tema iguslik seisund. - Eesti apostlik ortodoksne kirik eksiilis 1944-1960. Stockholm 1961, 31-32; Kärkkäinen 1991, 209.

14. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996.

15. Ekumeenisen patriarkaatin patriarkaalinen ja synodaalinen asiakirja 20.2. 1996; Patriarkka Bartholomeos I:n kirje patriarkka Aleksi II:lle 24.2. 1996.

16. Hindo 1961, 32-35; Kärkkäinen 1991, 209.

17. Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston muistio 29.2. 1996; Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996.

18. Patriarkka Bartholomeos I:n kirje patriarkka Aleksi II:lle 24.2. 1996; Ekumeenisen patriarkaatin kommunikea 25.2. 1996.

19. Mihkel Tarm A Holy Tug of War. - Tallinn City Paper Spring 1995 No. 16, 10.

20. Patriarkka Bartholomeos I:n kirje patriarkka Aleksi II:lle 24.2. 1996; Ekumeenisen patriarkaatin kommunikea 25.2. 1996.

21. Gerd Stricker Orthodoxe in Estland. - Glaube in der 2. Welt (G2W) 11/1993, 22-24.

22. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996.

23. Patriarkka Bartholomeos I:n kirje patriarkka Aleksi II:lle 24.2. 1996.

24. Vuonna 1986 Aleksi valittiin Leningradin metropoliitaksi. Hän hoiti myös Tallinnan piispan tehtäviä vuoteen 1990 saakka.

25. Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston muistio 29.2. 1996; Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996; Journal of the Moscow Patriarchate 8/1991, 23.

26. Stricker 1993, 24.

27. Patriarkka Aleksi II:n haastattelu, Aamun Koitto 8/1996, 25.

28. Journal of the Moscow Patriarchate 6/1992, 10.

29. Georg Seide Die Russische Orthodoxe Kirche in den Nachfolgestaaten der Sowjetunion. - Osteuropa 1/1994, 70.

30. Riigi Teataja 30/15.6. 1993, 722-726 (Kirikute ja koguduste seadus).

31. Tarm 1995, 10.

32. G2W 1/1996, 5.

33. Metropoliitta Kirillin lausunto Viron kirkon tilanteesta 1.2. 1996; Moskovan patriarkaatin ulkoasiainosaston muistio 29.2. 1996.

34. Stricker 1993, 24.

35. G2W 5/1995, 3.

36. G2W 1/1996, 5.

37. Eesti Päevaleht 12.12. 1995, 4.1. 1996; G2W 1/1996, 5.

38. Metropoliitta Kirillin lausunto Viron kirkon tilanteesta 1.2. 1996.

39. Metropoliitta Kirillin lausunto Viron kirkon tilanteesta 1.2. 1996.

40. Eesti Päevaleht 1.2. 1996; Patriarkka Aleksi II:n haastattelu, Aamun Koitto 8/1996, 25.

41. Patriarkka Aleksi II:n sähke patriarkka Bartholomeos I:lle 23.2. 1996; Eesti Päevaleht 17.1. 1996, 1.2. 1996.

42. Ekumeenisen patriarkaatin kommunikea 25.2. 1996.

43. Venäjän ortodoksisen kirkon Pyhän synodin lausunto 1.3. 1996.