Helsingin Sanomien kuukausiliite toukokuu 1990 

Liisa Tavin silmälasit eivät enää ole samaan tapaan pyöreät kuin 1970-luvulla, vaan vähän vinossa muotoillut, melkein trendikkäästi. 
Katse lasien takana on kuitenkin ennallaan: avoin, vähän vakava, keskusteluun kutsuva. Kai muistanette nuorsilmät ja kasvot, levyn kannessa koivuun nojaavan ajatuksiltaan radikaalin parikymppisen, joka lauluillaan otti kantaa
yhteiskunnallisiin asioihin yhdessä muiden samanmielisten kanssa.

"Minua on laulattanut aina", Tavi sanoo. "Musiikki tuli elämääni jo lapsena, istuin radion  ääressä päivät pitkät, kuuntelin lauluja ja tunnistin kaikki senaikaiset laulajat" "Tärkeä oli myös televisio, joka tuli meidän  kotiimme heti 1960-lvulla. Kuvat Vietnamin sodasta jättivät jälkensä minuun. Olin juuri siinä isässä, jossa aletaan pohtia  maailmankatsomusta." Vuonna 1976 Liisa Tavi muutti Joensuusta Helsinkiin ja siirtyi Agit Propin riveihin laulamaan sopraano Sinikka Sokan tilalle, Hänen kautensa Agit Propissa jäi kuitenkin melko lyhyeksi; pian hän siirtyi töihin Ohjelmakeskukseen, jossa myös Christian Moustgaard työskenteli. "Järjestimme konsertteja, esimerkiksi Piirpaukkeen ja Pelle Miljoonan keikkoja, ja sitten sen suuren Bob Dylan -kiertueen, joka teki Dylanin musiikkia tunnetuksi suomalaisten artistien voimin." 
Vuonna 1979 Tavi jäi työttömäksi Ohjelmakeskuksesta, alkoi laulaa itse enemmän, tapasi muusikko Pekka Tegelmanin ja aloitti yhteisen elämän ja työnteon hänen kanssaan. Samoin aikoihin Liisa Tavin Lasta ei saa tukuttaa voitti television Levyraadissa ja nousi koko kansan tietoisuuteen. "Siihen aikaan Jaakko Jahnukaisen Levyraadilla oli suuri merkitys. Seuraavana aamuna minulle soitettiin viidestä eri naistenlehdestä ja pyydettiin haastatteluja. Otsikoissa sitten kerrottiin, että työttömästä siivoojasta oli tullut laulajatähti, mikä piti paikkansakin. Olin työttömänä ollessani tehnyt siivoojan hommia." Haastatteluissa Tavi puhui oikeudenmukaisuudesta ja ihmisyydestä, esiintyi kuvissa villapaidassa ja samettihousuissa -ja katsoi kuvista suoraan silmiin  pyöreissä silmälaseissaan. 

Tavi eli ja teki töitä Tegelmanin kanssa kymmenen vuotta. Lapset syntyivät 1984 ja 1987. Sitten onni alkoi säröillä. "Eihän se rakkaus kuollut, mutta lähdimme eri suuntiin. Minä sain kokea äidiksi tulemisen ja isenäistymisen taiteilijana, Pekka tarvitsi muusaa. Kuka on muusa, jos avioliitossa kumpikin on runoilija?" Vuonna 1990 Tavi teki ratkaisunsa ja muutti lapsineen  Joensuuhun. Paluun vanhaan kotikaupunkiin oli kulttuurishokki. Joensuu oli edustanut Taville turvallisuutta, mutta nyt hän  oli lamaantua. "Pahoinvointi Joensuussa oli niin hirveää, etten voinut tehdä siitä oikein edes lauluja. Ihmisiä oli toisen polven työttöminä, alkoholismia oli paljon. Kerran vien lastani päiväkotiin ja sain kuulla, että eräs neljän lapsen isä oli ammuttu.  Kuulin ampujan taustasta enkä oikein voinut tuomita häntäkään. Tuntui siltä, että kaikki olivat uhreja." 

 
 "Ne tarinat olivat  kuin suoraan Dylanin lauluista Jouduin miettimään, oliko Joensuussa mitään tehtävissä. Voiko ihminen sellaisessa ympäristössä uskoa rakkauteen ja ihmisyyteen?" Liisa Tavi joutui itsekin käymään pohjamutien kautta. Avioero, yksinhuoltajuus ja työttömyys ottivat koville. "Violetta Parra lauloi aikoinaan Elämälle kiitos, mutta teki itsemurhan koska ei kestänyt. Minä ajattelin Parraa,  tein lauluja, mutta en luovuttanut."  .

Vuonna 1993 Tavi kirjoitti laulun Hyvästi näkemiin, joka päättyi rajuun, karmaisevaan intiaanihuutoon. "Säikähdin itsekin, mikä kanava minussa silloin aukesi. Olin paljon miettinyt, miten muut taitelijat pystyivät kuvaamaan 1990 -luvun lamaa ja  tilannetta Euroopassa. Luulen, että kävin silloin hulluuden äärirajoilla. Seuraavana vuonna valmistui levy Ihmeiden aika.  Nimikappaleessa Tavi kirjoittaa enkeleistä, jumalista, universuminpituisista sateenkaarista - ihmeellisen valoisasti ja keveästi.  Kun levy oli valmis, Tavi kuitenkin kohtasi tyhjyyden, jota hänen oli vaikea kestää. Fiktiivinen maailma törmäsi todellisuuteen,  ja hän meni suunniltaan. "Jälkeenpäin ajatellen siinä kuitenkin kävi hyvin. Selvisin hulluudesta ja opin hyväksymään  irrationaalisen puolen itsessäni. Opin ymmärtämään minuuteni ääripäitä ja elämään näissä realiteeteissa. En yhtään ihmettele, että ihmiset järkkyvät näinä aikoina". Saatuaan tarpeekseen Joensuusta Tavi muutti Tampereelle, jossa hän eli hiljalleen, pääasiassa työttömänä, mutta teki kuitenkin musiikkia. 

Tänä kesänä hän muuttaa takaisin Helsinkiin. Alkuvuodesta hän on tehnyt uusia lauluja ja viettänyt kuusi upeaa viikkoa Brasiliassa konsertoimassa, muun muassa Mika Kaurismäen Bronski- ravintolassa. Viikot Brasiliassa avasivat hänelle uusia musiikillisia maailmoja, joita huhtikuun lopulla kuultiin Suomessakin, Tampere-talossa. Brasilia illan nimeä oli Punainen kuu - Lua Vermelha. Siinä Tavi lauloi brasilialaisia lauluja 1960-luvulta tähän päivään, nostalgisesti ja kunnianosoituksena 1960-luvulle ja sen taiteilijoille, esimerkiksi Laila Kinnuselle, jonka kautta Tavi alun perin tutustui brasilialaiseen musiikkiin. "Koin Brasiliassa tähtikirkkaita öitä ja punaisen kuun. Ne muistuttivat minua siitä, että musiikkini tehtävänä on jakaa ihmisille kauneutta, vaikka rumuuden estetiikan kautta, naurua ja mahdollisuuden kestää kaikkien vaikeuksien keskellä." Tavi sanoo, että vaikeudet elämässä ovat nyt kääntyneet voitoksi. "Olen onnellinen siitä, että lapseni ovat fiksuja ja tasapainoisia, ja siitä, etten ole katkeroitunut. Minun evakkoretkeni Karjalaan ja takaisin päättyi sittenkin hyvin". Toukokuussa Tavi täyttää 44 vuotta, tutkii Helsinkiä uusin silmin ja kohtaa vihdoin suuren gurunsa BoB Dylanin tämän konsertissa Areenassa. "Olen pitkään ollut Dylan -vammainen, mutta vasta nyt näen hänen esiintyvän livenä. Vasta nyt olen siihen valmis". Tulevaisuus on Taville avoin. "Sanotaan niin, että pysyn Suomessa niin kauan kuin kymmenpennisiä on olemassa. Niissä on sentään kielo, Suomen kansalliskukka."
 

takaisin Tavi-sivun alkuun