"Laulajan elämä on suora lähetys"

kuva Esko Sala/HS

Liisa Tavi ei voisi valita parempaa aikaa muistuttaakseen menneisyydestään

Laulun pitäisi olla kuin puhetta, jossa kuuluu esittäjän eletty elämä", sanoo Liisa Tavi, laulaja ja lauluntekijä. Tavin tiivistys kuulostaa kliseeltä, vaikka on tavallisesti täyttä totta. Totuudellisuuden kuulee, kun oikein kuuntelee tai ainakin sen aistii. "Totuudellisuus on se, mikä laulussa loppujen lopuksi liikuttaa, oli sen sanoma kuinka kulunut tahansa", Tavi jatkaa.
"Siksi esimerkiksi Laila Kinnunen ja Billie Holiday ovat suuria laulajia. He ovat totta heti". Myös Tavin tulkitsemat laulut ovat olleet yleensä totta. Ne on tehty teksteihin, joista ovat välittyneet vahvasti sekä ajanhenki että ajankulku. Ja ne on laulettu äänellä, jossa ei ole säröäkään.
Tavin ensimmäinen kokoelma Elämälle kiitos käy tämän todisteeksi. Sille on poimittu hänen parhaansa huippuhetkineen ja pohjakosketuksineen, hänen kokemusten kirjoma elämä laulajana ja lauluntekijänä; elämä jota hän ei ole osannut jakaa yksityiseen ja yleiseen. Tavi on ollut tekemisissään aina aika ehdoton.
"Minä olen pannut lauluihini aina minäni. Minä olen halunnut olla aina laulujeni näköinen." Liisa Tavi, 42, ei olisi voinut valita parempaa kuukautta muistuttaakseen menneisyydestään. Viime viikolla julkaistiin suomalaisen rockin ensimmäinen historiankirja Jee Jee Jee ja tällä viikolla sen selvittelyä jatkettiin televisiossa nimellä Olet paha.
Tosin Tavin tyyliin ei ole kuulunut koskaan jeejee jee eikä häntä voi pitää pahanakaan. Päinvastoin, laulajana ja lauluntekijänä Tavi on ollut aina hyvän puolella pahaa vastaan. Tai sellainen mielikuva häntä on kannatellut kaksikymmentä vuotta, maailmanparantajan, jonka tunnetuimmista tulkinnoista jätetään Jäähyväiset aseille sekä Lasta ei saa tukuttaa. Ja sanotaan, chileläisen Violeta Parran säkein; elämälle kiitos.
"Minä olen sanonut valtavan suuria asioita, melkein kaiken mahdollisen", Tavi pohtii; "Se johti minut myöhemmin myös jonkinlaiseen kriisiin. Entä sitten? Mitä voin sanoa sen jälkeen, kun on kiittänyt elämää?"

Rauli Badding maksoi vippinsä

Tampereelle asettunut Tavi on tehnyt tällä vuosikymmenellä levyjä harvakseen; edellinen, avioeroa eritellyt Ihmeiden aika ilmestyi neljä vuotta sitten. Se oli Tavin kuudes oma albumi, joista ensimmäinen tehtiin 1979.
"Olen miettinyt monta kertaa, onko tämä todella se työ jota haluan tehdä, mutta en ole löytänyt parempaakaan", Tavi sanoo.
"Muistan kerran, kun kävelin Tampereelta Pispalan harjua ja löysin maasta kahdenkympin setelin. Silloin katsoin ylös ja sanoin, kiitos Badding. Se oli Rauli Badding Somerjoelta, jolle olin vipannut kaksikymppiä seitsemänkymmentä luvulla: jatka vain Liisa, vaikka laulajan elämä ei ole sellaista kun kuvitellaan."
Ei olekaan. Rockhistoria Jee Jee Jee mainitsee Liisa Tavin vain kolmasti, kerran "värisyttävistä tulkinnoistaan" ja kerran tekijänä joka "yhdisti onnistuneesti Joni Michell -tyyppisen folkrockin ja Violeta Parran chileläisfolkin perinteen. Teoksen hakemiston mukaan Tanna, Taiska, Tippavaaran isäntä, Turos Hevi Gee sekä Anneli Tempakka ovatkin olleet keskeisempiä Suomi -rockin kehityksen kannalta.
Mutta mainitsematta jää, että Tavi oli poikkeus poikakeskeisessä puberteettirockissa, ensimmäisiä suomalaisia laulaja-lauluntekijöitä, singer-songwritereita, jotka tekivät tekstejä elämästään toisena sukupuolena. Muut hänet aikalaisensa, uuden aallon aateliset aatteelliset olivat miehiä: Tuomari Nurmio, Kari Peitsamo, Pelle Miljoona, Yari, Maukka Perusjätkä, Ismo Alanko - Liisa Akimoffin Tavaramarkkinatkin toivat tiukat tekstinsä tarjolle vasta kahdeksankymmentä luvulla.
Liisa Tavi jäi historiaan "porkkanaa purevana hämynä" kuten häntä kuvattiin vielä viime vuonna Ilta Sanomien punk-katsauksessa.Sen irrotti hänen vanha "lällyversionsa" Kollaa Kestään kappaleesta Jäähyväiset aseille.

Uusi laululiike imaisi mukaansa

Tavi ei ollut koskaan rock siinä munakkaassa mielessä kuin se meillä ymmärretään. Eikä sen paremmin pop, saati iskelmä.
Hän on ollut aina jotenkin välissä, in between. Muuttaessaan kaksikymppisenä Joensuusta Helsinkiin hän oli liian nuori vasemmistolaisen laululiikkeen täysjäseneksi. Ajan riento oli kuitenkin niin ripeä, että jo kolmen vuoden kuluttua, 1979, hän oli liian vanha pogoamaan punkkarina.
"Helsingissä syntynyt laululiike tempaisi minut mukaansa neljätoista vuotiaana" muistelee Tavi lapsuuttaan Joensuussa, jossa hän lauloi ohjelmaryhmä Kalikassa viiden vallankumouksen vannovan teinitytön voimalla.
Kalikka pääsi Mailman nuorisofestivaalille Itä-Saksan Itä-Berliiniin jo 1973, jonka jälkeen tilaisuudet seurasivat toisiaan.
En minä määrätietoisesti pyrkinyt laulajaksi, vaikka en mitään muuta osannutkaan", Tavi muistaa: "Agit Propiin päädyin, kun satuin seminaariin, jossa etsittiin laulajaa Sinikka Sokan tilalle. Kokeilin. Valitsivat minut."
Tunnetuksi Tavi tuli yhdessä yössä tavalla, joka tuntuu nyt hieman huvittavalta, viattoman vanhanaikaiselta. Tavin esittämä Lasta ei saa tukuttaa voitti vain Jaakko Jahnukaisen Levyraadin!
Mutta vuonna 1979 sellainen saattoi vielä olla sensaatio, varsinkin kun tuntematon tyttö vaikutti valmiilta esiintyjältä.
Seuraavana päivänä pitkähiuksista, sametti housuihin ja villapaitaan pukeutunutta laulajaa kuvattiin alivuokralaisasunnon pelkistettyä Lundia-hyllyä vasten.
"Kitarakotelossa oli tarra Kädet irti Vietnamista, seinällä oli Lenin-setä, Pöydällä lojui Brechtin ja Nerudan runoja", hehkutti toimittaja Tavia: "Olen varmaankin nähnyt tähden syttyvän".
"Se oli upeaa aikaa, mutta paljon tärkeää jäi tekemättä ja kesken", sanoo Tavi. "Mutta en osaa enää kaivata laulufestivaaleille, rauhan marsseille tai solidaarisuus juhliin. Se oli silloin, nyt on nyt, Elämä on suora lähetys".
"Vanhat lauluni kokosin levylle lähinnä vain siksi, että tämä hetkemme, nykyisyytemme, todentuisi menneisyyden kautta."
Liisa Tavi ei ole silti halunnut hylätä ihanteitaan. Kahden murrosikäisen yksinhuoltajana voi olla joskus vähän vaikeaa vakuuttaa, että Lasta ei saa tukuttaa, mutta elämä on opettanut myös sen, ettei lapselle voi tuputtaa.

takaisin Tavi-sivun alkuun