KUUNTELEN LIISAA
Tämän levyn Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata toi mieleeni
Anton Tshehovin merkinnän hänen muistokirjastaan. Ruumis tarvitsee
maata kolme arssinaa, sanoo Tshehov. Mutta ihminen tarvitsee koko
maan piirin. Niin vähän ja kaiken.
Tutustuin Liisaan, kun hän eli elämänsä ehkä vaikeinta vaihetta.
Takana oli avioero: Liisa
oli muuttanut takaisin kotiseudulleen Joensuuhun lastensa
kanssa. Oliko varhainen kevät vai varhainen syksy, en muista, mutta
kuljeskelimme joensuulaisen "taitelijareservaatin" Pekkalan kartanon
mailla, ruoho pihassa oli pitkää, keltaista ja märkää, taivas harmaa ja
matalalla. Vanhassa puutalomiljöössä oli kuitenkin lämpöä ja kodikkuutta.
Liisa näytti paikan, johon hän istuttaisi omenapuun. Lapset halusivat
kissanpentua.
Liisa ei puhunut menneestä. Hän puhui tulevaisuudestaan,
työsuunnitelmistaan. Tajusin,
miltä hänestä tuntui, koska olin kokenut saman vaiheen omassa
elämässäni. Jokin oli loppunut, jokin alkamassa. Liisa seisoi menneen
ja tulevan kynnyksellä helpottuneena, jännittyneenä, suruissaan,
varuillaan ja luottavaisena, pelottavan vapaana itsensä varassa.
|
|
Elämälle kiitos
(Gracias la vida) / Lasta ei saa tukuttaa / Näkemiin oikein paljon / Kun
palaan nuoruuteeni (Volver
a los 17) / Mustat kyyneleet (Lagrimas negras) / Malja (Caliche)
/ Uuteen aamuun taas (Heart like a wheel) / Kuinka paljon ihminen tarvitsee
maata (Funeral de um lavrador)/ Keskellä aurinkoa / Kuu / Kuumaa
hiekkaa (Making contact) / Kahden laaksossa / Pimeys / Miten käy
(O Que sera) / Balladi hukkuneesta tytöstä (Die ballade von getrunkene
mädchen) / Ihmeiden aika / Kuollut rakkaus/ Hyvästi, näkemiin /
Rakennus (Construcao) / Jäähyväiset aseille
Totta kai Liisa laulajana oli minulle tuttua aina
70-luvulta, uuden laululiikkeen vuosilta asti.
Idealismin ja uskonvarmuuden vuodet, yhteinen tahto ja yhteinen
musiikki, jossa myös Liisan ääni soi ja helisi: maailmanvallankumous
sävellettynä huilulle ja kapinalliselle kitaralle! Parempaan maailmaan,
koko kivalla, fiksulla porukalla ja pian! .Aika muuttui, maailma
kääntyi, kivat, fiksut porukat hajosivat. 90-luvulta Joensuun vuosilta
jäi eläväksi toisenlainen muistikuva. Liisan konsertti Teatteriravintolan
terassilla: täpötäysi sali kuulemassa Liisan elämäntarinaa, todistamassa
Liisan elämää, sillä siitähän hänen
omat, itse sanoittamansa ja säveltämänsä laulut kertoivat.
Ne laulut puhuivat suoraan ja
syvältä, ja ne otettiin hehkuvasti vastaan. Se konsertti
oli lahjakkuuden ja voiman näyttö.
Ja minä ajattelin: - Tuo nainenhan on runoilija. Runoilijakin.
Kun nyt kuuntelen Liisaa, naista, jonka tunnen, kuulen hänen
puhtaassa laulussaan koko hänen jännittävällä tavalla ristiriitaisen
olemuksensa: tyttö ja nainen, kukkamaisen hauras, sitkeä kuin kataja,
hento ja luja, mieli keveästi ilmassa, jalat painavasti maassa.
Nämä laulut ovat runoja. Liisa on runon laulaja. Mutta taipuisan
runollisuuden alla, lähes kuulumattomissa on elämän jyrkkä, kirskahtava
proosa. Nämä laulut ovat Liisan kertomus
elämästä., siitä mikä on mennyttä ja hyvästelyä, mutta myös
siitä, mikä on vielä lupaavana
edessä.
Tuula-Liina Varis
takaisin Tavi-sivun alkuun |