Vanhuus tulee yksin

Oletteko joskus kuulleet puhuttavan katkerista ongelmavanhuksista? Itse en
tunne yhtään; ehkä koko käsite onkin pelkkä sukupuuttoon kuoleva
äidinkielemme jäänne. Siinä tapauksessa minä olen ensimmäinen, joka sen
tekee lihaksi.

Tiedän asuvani 123-vuotiaana yksin. Olen joko jäänyt katkeraksi vanhaksi
piiaksi viiksekkääksi tai tappanut läheiseni kokopäivätoimiseen
ilkeyteeni. Mikäli joku viriili kersa olisi sattunut jäämään jäljelle, se
todennäköisesti asuisi vieraalla nimellä Marsiin perustetussa
tukikohdassa, josta olisi anonut turvapaikkaoikeutta.

123-vuotiaana toivon, että minullakin olisi "huonot jalat, joilla on
vaikea päästä liikkumaan". Heiluttelen polven alapuolelta sahattuja
tynkiäni ärsyttävän nykymusiikin tahdissa kiroillen ronskisti vanhan
kunnon 1900-luvun tapaan nykyajan ties mistä reväistyjä kodinhoitajia,
joiden jäljiltä keittiössä on niin siistiä, että jotain on varmasti
kadonnut omaankin taskuun.

Pastelli laitoshuoneeni sijaitsee n:nnessä kerroksessa. Sieltä minun on
kätevä vahtia vastapäisen talon ilakoivien nuorten menemisiä ja tulemisia.
Jos tytär tulee miesseurassa yöllä oven taakse, soitan kärvennyspuhelun
vanhemmille; jos naapurin seitsemän ällän kohtelias kadettikoululainen
puolestaan erehtyy viheltämään rapussa, painostan asukastoimikuntaa,
kunnes tuo itseensätyytyväinen elostelija kuulee kunniansa mieluiten
häädön muodossa. Jaettaessa kärsimys, jos nyt ei aivan puolitu, ainakin
saa uuden jännittävän vivahteensa sekoittuessaan sairaalloiseen
vahingonilooni.

Syntymäpäivänäni minä, vastentahtoinen vanha jarru, väläytän esiin koko
töykeysarsenaalini kaikessa karmeudessaan. Kun erityishoitajat 80 ecun
lisäkorvauksensa siivittäminä ovat saaneet pyjamanhihoista raastaen minut
kiivaiden perkeleiden saattelemana ulos kammiostani kunnan lahjoittamien
kukkapuskien keskelle, vedän laitoksen vanginpyjaman housut polviini ja
kumarran kamerasta pois päin niin, että valokuvannut hoitaja purskahtaa
itkuun ja ryntää hartiat vavisten taukohuoneeseen. Minua ette pehmitä
ruusuillanne, kärisen pahansuovasti irvistäen. Jättäkää minut rauhaan,
ärähdän ja järkytän loput hoitohenkilökunnasta härskillä sarjalla 
Jobin-kirjasta lainattuja voimakkaita metaforia.

Kun sitten 124-vuotiaana olen purkanut katkeruuttani kylliksi saaden
kaiken elävän ympäriltäni vähintään pudottamaan lehtensä, istun jurottaen
pimeän huoneeni nurkassa. Mitäkö miettien?

Kadunko kenties julmuuksiani? Onko minun ikävä niitä, jotka karkotin pois?
Mietinkö kuolemaa? Uskonko? Pelkäänkö?

Roskaa...

Saako hautajaisissa luumutorttua? Sen me tahdomme tietää.

20.07.1998 LePo http://www.helsinki.fi/~leponiem/anun/anuvan.htm