Deisi

Se taisi olla joulu 1983. Paketista purkautui pleksilasin taakse
pahvilaatikkoon joutunut siniseen luomiväriin tukehdutettu anorektikko
blondi. Muovin takana se näytti aneemisine lonkerojalkoineen aivan
keskoselta kaapissaan, ja koska minun kävi poloista sääliksi - toisaalta
minun kävi sääliksi myös mm. tyhjiä konvehtirasioita - avasin laatikon
nopeasti. Tämä kopeakasvoinen otaksuttavasti varsin kaunis nukke, Daisy
nimeltään, oli urheilullinen: sillä oli punainen tikkihaalari, hassu
kaulahuivi ja pitkät murtomaasukset.

Deisi - siis deisi, daisy oli ainoastaan jokin vaaleanpunaisen laatikon
ällö iskulause - oli tavallaan toivelahja, mutta silti loin haikean
katseen vieressäni nöpöttävään puhkikuluneeseen nalleen. Äidilleni,
hyväätarkoittavalle viisaalle äidilleni, niin Barbie kuin Daisykin olivat
"niitä sairaalloisen laihoja, kalpeita, pitkäkoipisia, ylimaalattuja
nukkeja", jollaisia joulupukki raskaasti huokaisten lahjoittaa vain siksi,
että niitä joku niin kovasti toivoo. Minulle deisi ei ollut barbi; barbi
oli kaikessa mielenkiinnottomuudessaan se kärttämäni olennainen esine,
joka minulta puuttui ja joita "kaikilla muilla" oli vähintään yksi.

Tajusin, että kelvatakseen koulutoverieni barbikatraan joukkoon deisillä
olisi pitänyt olla jokin röyhelöinen ja puolisenttisellä kiillekerroksella
koristeltu iltapuku. Pidin tikkihaalarista kovasti, mielestäni se oli tuon
epäonnistuneen nukkepolon pelastus. Ennen kaikkea pelkäsin kuitenkin, että
deisille kävisi kuten eräälle sindille, joka oli nimensä tähden
ikuisesti nokkimisjärjestyksessä kaukana barbien takana. Deisilläni oli
vängät taipuvat jalat, mutta tiesin, että barbien julmassa maailmassa se
ei pärjäisi tikkihaalareineen, vaikka taivuttelisi jalkansa Gordionin
solmuun.

En tiennyt, miten tällä nukella olisi leikkinyt. Suksilla deisiä oli
mahdoton saada pysymään mitenkään pystyssä, vaikka sen jalkapohjiin olikin
porattu hiihtimiä varten syvät, akillesjänteeseen asti ulottuvat reiät.
Niinpä se yleensä joko rojotti suksineen epämukavassa kylkiasennossa tai
- kuten useimmiten - sukset vain oli pystytetty johonkin merkiksi siitä,
että niiden omistaja oli sporttinen.

Veljeni kanssa leikkiessämme deisi oli Godzilla, joka heitti pikkuautot
tieltä mereen; oli kaamea deisinoita, joka ajoi takaa nallekarhuja ja
menninkäisiä synkässä metsässä kammottavasti hohottaen, sekä julma
kummitusdeisi, joka leijui ikkunan takana alasti ketarat taivasta kohti
kostoa vannoen. Paha ja vaarallinen deisi pidätettiin laskemaan
tiilenpäitä, toisinaan oikeus taas käristi rikollisdeisin roviolla
ja levitti päälle paljon sinappia.

Leikkien jälkeen tunsin tehneeni jotakin hirvittävän väärää. Katsoin
deisin silmiä, jotka olivat ihan selvästi itkusta siniset. Puin sille sen
lämpimän tikkihaalarin ja peittelin sen hellästi kärsien samanlaista
kaivertavaa henkistä kipua kuin loppiaisena osallistuessani ystäväni
joulukuusen säälimättömiin pilkkojaisiin ja uuniintyöntäjäisiin.

Ala-aste barbiarmeijoineen olisi ollut deisilleni varmasti kova paikka;
aivan mahdoton ottaen huomioon, että sen paha äitipuoli ja ainoa persoona
piti eniten käytännöllisen himmeästä tikkihaalarista. Deisi ei koskaan
aloittanut koulua.

Karvaiset nappisilmäkarhut valtasivat deisin kyseenalaisen paikan
elämässäni lopullisesti viidessä minuutissa, ja ensi jouluun mennessä se
oli hiljaa siivottu pois jaloista arkkuunsa kylmälle vintille. Siellä
deisi makaa kylmissään vielä tänäkin päivänä, ellei ole jo kuollut.

13.07.1998 LePo http://www.helsinki.fi/~leponiem/anun/anudei.htm