1 TUTKIMUKSEN LÄHTÖKOHDAT

1.1 Uusi lapsitutkimus

Uusi lapsitutkimus on 80-luvulla syntynyt käsite. Käsitteellä pyritään erottautumaan aikaisemmasta sosialisaationäkökulman hallitsemasta tutkimustraditiosta. Uudessa lapsitutkimuksessa on ajateltu olevan aineksia jopa kokonaan uuteen paradigmaan (Strandell 1992, 19). Siinä että tutkitaan lapsia ei sinänsä ole mitään uutta. Tietoa on tuotettu kuitenkin lähinnä kasvatuksen ja sosialisaation tiedonintresseistä käsin. Tutkimusta ovat ohjanneet aikuisten käsitykset lapsista. Lapsuudesta ja sen yhteiskunnallisesta paikasta aikaisempi tutkimustraditio ei kerro juuri mitään. Lapsuuden määrittely ja paikantaminen onkin katsottu uuden lapsitutkimuksen ongelmaksi. (Strandell 1992, 19.)

1.1.1 Lapsuus sosiaalisena konstruktiona

Allison James ja Alan Prout ovat luetelleet joitakin uuden paradigman olennaisia piirteitä. Ensiksikin lapsuus on sosiaalinen konstruktio: lapsuuden instituutio ajatellaan viitekehykseksi, josta ihmisen varhaisia ikävuosia voidaan tulkita. Lapsuuden konseptio tapana ymmärtää varhaisia ikävuosia ilmenee jossain muodossa kaikissa yhteiskunnissa. Uusi paradigma myöntää lapsen biologisen kypsymättömyyden universalismiksi, mutta lapsuuskonseption sisältö vaihtelee kulttuureittain. Toiseksi James ja Prout toteavat, että lapsuutta ei voida tarkastella erillisenä ilmiönä. Sosiaalinen asema, sukupuoli, etninen tausta ym. tekijät konstruoivat erilaisia lapsuuksia. Kolmannessa uuden paradigman teesissä todetaan, että lapsuuden ja lasten sosiaalisten suhteiden tutkiminen on arvokasta sinänsä. Tämä tarkoittaa lasten käsittämistä aktiivisiksi omaa elämäänsä ja ympäröivää todellisuutta konstruoiviksi toimijoiksi. Tästä näkökulmasta lähdettäessä hedelmälliseksi tutkimusmenetelmäksi on osoittautunut etnografia. Haluttaessa ymmärtää lapset itsenäisinä tutkimuskohteina esimerkiksi elinolotutkimuksessa saatetaan joutua ongelmallisiin tilanteisiin. Mm. Jens Qvortrup on todennut, että tilastot käsittelevät tavallisesti perheitä eivätkä lapsia itsenäisinä havaintoyksikköinä. Lopuksi James ja Prout muistuttavat siitä, että lapsuuden tutkimus on osaltaan rakentamassa lapsuuden konstruktiota; tutkimus on todellisuutta luovaa. (James, Prout 1990, 3-5, 81.)

1.1.2 Perinteisen lapsitutkimuksen kritiikki

Uuden lapsitutkimuksen synty perustuu pitkälti kehityspsykologisen lapsuuskäsityksen kritiikkiin. Kehityspsykologisessa paradigmassa lapsuus käsitetään luonnollisena ja universaalina siirtymävaiheena aikuisuuteen (Strandell 1992, 20). Sosiologiassa siirtymävaiheajattelu ilmenee sosialisaatioteorioiden muodossa. Sosialisaation näkökulmasta seuraa lapsuuden negatiivinen määrittely. Lapsi määritellään puuttuvien ominaisuuksiensa kautta (Alanen 1988, 56). Lapsuus on tulevaisuuteen suuntautuvaa - aikaa, jolloin kulttuuri sisäistetään. Aikuiset määritellään nykyisen toimintansa kautta, lapset sen kautta miten he tulevat toimimaan. Lapsuuden ja aikuisuuden määrittelyt vaihtelevat kulttuureittain, mutta aina sen tekevät aikuiset. Barrie Thorne on lainannut Simone de Beauvoirilta toiseuden käsitteen. Määrittelemällä lapset toisiksi aikuiset käyttävät ideologista valtaa lasten yli. (Thorne 1987, 93.)

Sosialisaatioteoreettisen näkökulman toinen heikkous on sen eräänlainen sokeus sosiaalisen todellisuuden dynamiikalle. Oletetaan että yksilön kehitys kulkee tietyn ennalta määrätyn kaavan mukaan riippumatta siitä mitä ympärillä tapahtuu. Kuitenkin tiedämme, että olosuhteiden muutokset vaikuttavat kaikenikäisten ihmisten toimintaan. (Thorne 1987, 94.) Sosialisaatioteoreettinen lähestymistapa suuntaa tutkimusta "lasten instituutioihin" perheeseen ja koulutukseen, jotka sinänsä ovat tärkeitä tutkimuskohteita (Alanen 1988, 54). Lasten privatisoiminen perheeseen vaikeuttaa kuitenkin lapsuuden yhteiskunnallista paikantamista. Tilastoissa lapset luokitellaan vanhempien aseman mukaan; nähdään siis lapsuus riippuvuutena (Qvortrup 1987, 22-26). Sosialisaatioteoriassa lapsi nähdään toistaiseksi irrationaalisena ei-autonomisena olentona, jonka matka yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi on vielä kesken.

Aikuiskeskeisyyteen liittyy myös taipumus nähdä lapset aikuisten yhteiskunnan uhkana tai uhreina. Uhkakuvakonseptio edelsi historiallisesti uhrikonseptiota. Käsitys lapsista koko sosiaalisen järjestyksen vaarantajina kosketti erityisesti köyhiä työväenluokan lapsia. (Thorne 1987, 89-90.) Esimerkiksi Suomessa lastensuojelutoimen alkuperäisenä pontimena oli pelko nuorisorikollisuuden leviämisestä eikä suinkaan huoli lasten hyvinvoinnista sinänsä (Lauronen 1993). Uhka- ja uhrikonseptioilla on ehkä jonkinlaista taipumusta vuorotella. Toisinaan ovat keskustelussa pinnalla nuoret rikolliset, toisinaan taas aikuisten julmuuden kohteeksi joutuneet lapset. Joukkotiedotuksella on huomattava asema konseptioiden esille nostamisessa. Tuomalla esiin pahan maailman lapsiuhrit se onnistuu tuomaan tehokkaammin esille myös aikuisia uhkaavat ongelmat. Lasten ongelmien esiin nostaminen on tietysti tärkeää. Kysymys on kuitenkin määrittelyistä - lapset ovat taas edustamassa toiseutta. (Thorne 1987, 91.)

Voidaan ajatella, että lapset uhkana -käsityksen lievempi variaatio olisi lasten vanhemmille ja yhteiskunnalle aiheuttamien kustannusten korostaminen. Tässä keskustelussa harvemmin huomioidaan lasten osallistumista esimerkiksi kotona tehtävään uusintamistyöhön. Toisaalta myös lasten koulutyö on yhteiskunnalle aiheuttamistaan välittömistä kustannuksistaan huolimatta ehdottaman välttämätöntä ja siten rinnastettavissa aikuisten palkkatyöhön. Tässä kritiikissä on mielestäni unohtunut ainakin suomalaisessa keskustelussa näkyvä positiivinen "lapset voimavarana ja elämysten tuojina" -ajattelu. Se ei kuitenkaan riko kritiikin ydintä; eli ajatusta toiseudesta.

Kolmas traditionaaliseen lapsitutkimukseen kohdistuva kritiikki liittyy konkreettisemmin itse tutkimusprosessiin. Kehityspsykologinen viitekehys esittää normit, joiden kautta lapsuutta tarkastellaan. Normit kuitenkin sisältävät sukupuolisen vääristymän, koska normaalin lapsen mallina ovat yleensä pojat. Uudessa lapsuustutkimuksessa on keskitytty lähinnä iän problematisointiin, koska se on tärkein segregaatiota tuottava tekijä lapsuudessa. Sukupuolistettuna lapsuutta tarkastelevat lähinnä sellaiset tutkimustraditiot (esim. tyttötutkimus), joissa sukupuoli on eksplisiittisesti lähtökohtana. (Strandell 1992.)

Radikaaleimmat lapsitutkijat ovat esittäneet sukupolvijärjestelmän muuttamista siten että lapset olisivat täysivaltaisia yhteiskunnallisia toimijoita (ks. esim. Alanen, Bardy 1990, 88-92). Mielestäni tämä on utopia, johon on syytä suhtautua varauksin. Lapsitutkimuksella on kuitenkin annettavaa, koska se tavallaan "antaa luvan" lähestyä lapsuutta muustakin kuin sosialisaationäkökulmasta. Lisäksi se nostaa lapset tutkimuskohteeksi itsenäisinä toimijoina, joiden toiminnan mieltä voi yrittää ymmärtää siinä missä aikuistenkin.

1.2 Sosiologinen kulttuurintutkimus

1.2.1 Tutkimusintressi

Lähestyn lapsuutta sosiologisen kulttuurintutkimuksen näkökulmasta. Sosiologinen kulttuurintutkimus on syntynyt sosiologisen teorian, empiirisen sosiaalitutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen leikkauksesta. Tutkimussuuntauksessa tavoitellaan sosiologisen teorian jäsentämää tietoa ihmisten elinolosuhteista sekä siitä miten ne ovat merkityksellistyneet. (Heiskala 1990, 26.) Sosiologinen kulttuurintutkimus on tavallisesti kvalitatiivista tutkimusta. Se ei kuitenkaan määrity tutkimusmenetelmien kautta vaan olennaista on tutkimusintressi: merkitysrakenteiden ja toiminnan mielen etsiminen (mts. 26). Työssäni tutkin, onko klassisen musiikin soittamista harrastavilla lapsilla kulttuurisia jäsennyksiä, joiden varassa he mahdollisesti toimivat harrasteympäristössä, jossa vähintään puitteet ovat aikuisten luomat.

1.2.2 Kulttuurin ja merkityksen käsitteestä

Kulttuuri on käsite, joka voidaan määritellä ja ymmärtää monella eri tavalla oikein. Olennaista on näkökulman valinta. (Knuuttila 1994, 10.) Yleiskielessä termillä kulttuuri on tavattu viitata sivilisaation korkeimpiin saavutuksiin. Tämä on ns. hierarkkinen kulttuurikäsitys. (Alasuutari 1994, 33.)

Kulttuuri voidaan ymmärtää myös laajemmin. Englantilaisesta Birminghamin koulukunnasta on suomalaiseen sosiologiaan omaksuttu käsitys kulttuurista jonkinlaisena kollektiivisena subjektiviteettinä. Näin ymmärrettynä kulttuuri on jonkin yhteisön tai yhteiskuntaluokan omaksuma elämäntapa sekä maailman hahmottamisen ja mielekkääksi kokemisen tapa. (Mt.)

Määritellään kulttuuri sitten niin tai näin, kulttuurintutkimuksen ydin on yhteiskuntaelämän merkitysvälitteisyyden korostaminen (mts. 35). Empiirisessä sosiologisessa tutkimuksessa merkityksen käsitettä käytetään usein viitattaessa siihen symboliikkaan, joka joihinkin tiettyihin objekteihin tai toimintoihin liitetään (mt). Suomessa tätä lähestymistapaa edustaa esimerkiksi Sulkusen, Alasuutarin ja Nätkinin lähiöravintolatutkimus (1985). Tutkimuksessa eritellään sitä, miten ravintola, olut ja tikanheitto ovat tutkituille miespuolisille vakioasiakkaille miehisen vapauden symboli ja toteutuma. (Mts. 36.)

Teoreettisesta näkökulmasta käsin kulttuurintutkimuksen piirissä ajatellaan, että todellisuus on läpeensä sosiaalisesti konstruoitunut; se on rakentunut merkitystulkinnoista ja tulkintasäännöistä, joiden perusteella ihmiset suuntautuvat arkielämässään. Todellisuus on olemassa ihmisille merkitysvälitteisesti. Maailma ei ilmene meille sellaisenaan, vaan ainoastaan sen suhteen kautta, joka meillä tähän maailmaan on. (Mt.)

1.3 Harrastamisen käsitteestä

Nuorisokulttuuria tutkineet Heiskanen ja Mitchell (1985) erottelevat kolme erilaista harrastusryhmätyyppiä. Ääripäät muodostuvat aikuisten organisoimista instituutioista ja harrastuksista sekä toisaalta ilman aikuisohjausta syntyneistä vapaamuotoisista harrastusryhmistä. Näiden väliin sijoittuvat harrastusryhmät, jotka käyttävät hyväkseen aikuisten tarjoamia puitteita toimien kuitenkin ilman aikuisohjausta. (Heiskanen, Mitchell 1985, 32.)

Esimerkkinä aikuisjohtoisesta instituutiosta Heiskanen ja Mitchell mainitsevat koulun. Aikuisjohtoisissa instituutioissa voi heidän mukaansa syntyä nuorten omaa kulttuuria, silloin kun nuoret muodostavat instituution normeja vastustavan kulttuurin. Nuorten omaehtoisen harrastusperustaisen kulttuurin Heiskanen ja Mitchell näkevät mahdolliseksi ainoastaan ilman aikuisohjausta tapahtuvan harrastustoiminnan puitteissa. (Mts. 33.) Taustalla lienee nuorisotutkimuksen piirissä tehty huomio harrastus- ja järjestötoiminnan perinteisestä käytöstä ohjailun ja keskiluokkaisiin käytäntöihin sosiaalistamisen välineenä (Lähteenmaa 1991, 96).

Ainakin Lähteenmaa on kyseenalaistanut edelläkuvattua näkemystä aikuisjohtoisista harrastuksista huomauttamalla että harrastamisen yhteyteen saattaa hyvinkin syntyä omanlaatuisensa kulttuuri, jonka harrastusryhmän jäsenet jakavat. Esimerkiksi urheilujoukkueen kulttuuri voi sisältää pelaamiseen liittyviä kirjoittamattomia sääntöjä tai pelin yhteydessä käytettäviä sanontoja. (Lähteenmaa 1991, 94.)

1.4 Normaalibiografian käsite ja muuttunut arki

1.4.1 Normaalibiografia - elämäkerrallinen malli

Peter Büchner on kuvannut muuttunutta saksalaista lapsuutta normaalibiografiakäsitteen avulla (Normalbiographie). Normaalibiografia on historiallisesti spesifi elämäkerrallinen malli, jolla voidaan kuvata jonkun sukupolven edustajien elämänkaaren yhteisiä piirteitä. Malli ei ole mitenkään universaali; esimerkiksi luokka-asemaltaan erilaisten perheitten lapsilla voi olla hyvinkin erilainen lapsuus. Normaalibiografian avulla pyritään yleisten tendenssien kuvaukseen. (Büchner 1990, 72-73.)

Jotta lapsuutta voidaan tarkastella muutosnäkökulmasta, on otettava huomioon myös ne lapsuuden piirteet, jotka ovat säilyneet ennallaan. Perherakenteen ja perhe-elämän muutoksista huolimatta lapsuus paikantuu edelleen perheeseen. Myös koulu on edelleen länsimaista lapsuutta keskeisesti määrittävä piirre. Lisäksi modernin länsimaisen lapsuuden konseptioon kuuluu vapaus palkkatyöstä. (Mts. 73.)

1.4.2 Muuttunut lapsuus

Mikä sitten on muuttunut? Ensiksikin Büchner kuvaa perherakenteessa ja sukupolvien välisissä suhteissa tapahtuneita muutoksia. Esimerkiksi yhä useammat lapset kasvavat ilman sisaruksia. Lisääntyneiden avioerojen myötä monet lapset varttuvat yhden huoltajan perheissä. Büchner väittää, että muuttuneissa olosuhteissa lapsuus muuttuu nuoruudeksi entistä aikaisemmin. Lasten myös oletetaan itsenäistyvän varhemmin. Lisääntynyt itsenäisyys suhteessa perheeseen ei kuitenkaan Büchnerin mukaan tarkoita sitä, että lapsiin kohdistuva sosiaalinen kontrolli olisi vähentynyt - siitä on vain suuri osa siirtynyt erilaisille koulutuksen ja vapaaajan instituutioille. (Mts. 74-75.) Koska nämä muut instituutiot vastaavat yhä enenevässä määrin lapsiin kohdistuvasta ohjauksesta ja kontrollista, on niiden tutkiminen viittaamalla normaalibiografiaan tärkeää (mts. 76).

Sosiaalisen vallan ja kontrollin uusjaossa lapset ovat saaneet yhä nuorempina yhä enemmän tilaa omalle toiminnalleen. Aikuiset suhtautuvat entistä kunnioittavammin lapsen persoonallisuuteen. Aikuisten ja lasten vuorovaikutus on muuttunut tasa-arvoisemmaksi. Toisaalta vallan ja sosiaalisen kontrollin uusjaon seurauksena lapsilta edellytetään entistä nuorempina entistä suurempaa itsekuria ja kaukonäköisyyttä oman tulevaisuutensa suhteen. (Mts. 75-76.)

Toista lapsuuden normaalibiografiassa tapahtunutta muutosta Büchner nimittää elämänkaaren destandardisoitumiseksi (destandardization of life course). Sosiaalisista elämänkaarista tulee yksilöllisiä biografioita. Sitoutuminen perinteiseen perhe-elämään ja vapaa-ajan viettoon vähenee. Niiden tilalle keskeiseksi arvoksi nousee itsensä toteuttaminen. Individualisoitumisprosessi lisää mahdollisuuksia oman elämänsä järjestämiseen. Lasten oletetaan toimivan individualistisesti. Kyky suunnitella, toimia ja tehdä päätöksiä tulee yhä tärkeämmäksi sitä mukaan kun normaalibiografian pakottavat elementit menettävät merkitystään. (Mts. 77-78.)

Kolmanneksi Büchner kuvaa sitä, miten lasten aika- ja tilakokemukset ovat muuttuneet. Jokapäiväisille toiminnoille on kullekin oma erillinen tilansa. Tilojen välillä sukkuloivat lapset ovat riippuvaisia kuljetuksista. Sukkulointi vaatii myös kurinalaisuutta ajan suhteen. Lasten on jo varhaisessa vaiheessa kyettävä suunnittelemaan ja sopimaan aikatauluja. Heidän on siis itseasiassa omaksuttava aikuisten aikakonseptio. Lasten subjektiivinen kartta muistuttaa tilkkutäkkiä. Jokainen sosiaalinen tila sijaitsee tietyssä paikassa ja siellä tehdään tiettyjä asioita, usein aikuisten ohjauksessa. Tästä seuraa, että lapset eivät kohtaa toisiaan enää koko persoonana vaan joidenkin tiettyjen tilanteisten ominaisuuksien kantajina. (Mts. 78-80.)

Neljäntenä muuttuneen lapsuuden piirteenä Büchner mainitsee nk. vapaa-ajan urat. Korkea koulutustaso väylänä eliittiin on menettänyt merkitystään. Sen sijaan kilpailua sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomasta käydään yhä enenevässä määrin erilaisten vapaa-ajan aktiviteettien piirissä. Perusta menestykseen luodaan nuorena, joten lapset joutuvat hyvin varhaisessa vaiheessa tekemään tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä. (Mts. 80-82.)

Lapsuuden normaalibiografiassa nähtävän emansipoitumiskehityksen Büchner näkee jossain määrin ongelmallisena. Lapsilta edellytetään entistä suurempaa itsenäisyyttä. Kaikilla ei kuitenkaan ole tilaisuutta harjoitella päätöksiä turvallisissa olosuhteissa, ja tätä joukkoa Büchner pitää henkisesti haavoittuvana. (Mts. 83-84.)

Büchnerin malli kuvaa urbaanissa saksalaisessa lapsuudessa tapahtunutta muutosta. Lasten arkielämää seuranneena olen tunnistavinani näitä samoja piirteitä suomalaisessa lapsuudessa. Kokonaan toinen juttu on sitten se pitäisikö kehityksestä olla huolissaan niin kuin Büchner ilmeisesti on. Itse olen taipuvainen näkemään tässä kehityksessä enimmäkseen myönteisiä piirteitä. Ja mitä vapaa-ajan aktiviteetteihin tulee, voivathan ne toki olla myös niitä ympäristöjä, joissa lapset uutta itsenäisyyttä opettelevat.

1.5 Musiikkioppilaitokset taiteen perusopetuksen organisaatioina

1.5.1 Oppilaitokset ja niiden rahoitus

Vuonna 1994 musiikkioppilaitoksia oli noin 140. Näistä 94 kuului yhteiseen kattojärjestöön Suomen musiikkioppilaitosten liittoon (SML). (Suomen musiikkioppilaitosten liitto 1994, esite.) Noin joka kolmas oppilaitos sijaitsee Uudenmaanläänissä (Ratilainen 1994, 1). Opiskelijoita Suomen musiikkioppilaitoksissa oli tuolloin noin 50 000. Opettajia oli 4400, joista 2/3 oli sivutoimisia. Muodollisesti pätevä opettaja on suorittanut alansa tutkinnon konservatoriossa tai korkeakoulussa.

Valtio avusti 85 musiikkioppilaitosta lakisääteisellä valtionosuudella, joka oli noin 45-60% oppilaitoksen tuloista. 22 oppilaitosta sai valtiolta harkinnanvaraista avustusta, jonka osuus niiden tuloista oli noin 10%. Noin 30 musiikkioppilaitosta toimi ilman valtionapua. Valtionosuutta saavien oppilaitosten menoista oppilasmaksut kattoivat keskimäärin 10%. Muissa laitoksissa oppilasmaksujen osuus menoista oli yleensä huomattavasti korkeampi. Musiikkioppilaitoksia ylläpitävät lähinnä kunnat. (Suomen musiikkioppilaitosten liitto 1994, esite.) Huomautettakoon, että musiikkioppilaitoksessa, jossa haastateltavani opiskelivat, toimi erittäin aktiivinen kannatusyhdistys. Lähinnä oppilaiden vanhemmista muodostuva yhdistys keräsi talkoovoimin varoja esimerkiksi soitinhankintoihin.

1.5.2 Opinto-ohjelma ja opintojen eteneminen

Musiikkioppilaitoksissa opiskelevilla on pääaineena jonkin soittimen soittaminen. Aikuisopiskelijoilla pääaineena voi olla myös laulu. Yleisiä kaikille pakollisia aineita ovat musiikin teoria, säveltapailu, yleinen musiikkitieto ja kenraalibasso, joita opiskellaan pääaineen opiskelun edistyessä. Opinto-ohjelmaan kuuluu yhteismusisointi, jota harjoitetaan orkestereissa, kamariyhtyeissä ja kuoroissa. Muutamissa musiikkioppilaitoksissa on opetusministeriön myöntämän luvan perusteella mahdollista opiskella myös tanssia.

Musiikkioppilaitoksissa opiskelu etenee ikäkausittain eri osastoissa, niin että siitä muodostuu kokonaisuus, joka on analoginen suomalaiselle koulujärjestelmälle. 3-6 -vuotiaana lapsi voi aloittaa tutustumisen musiikkiopintoihin musiikkileikkikoulussa. Opetusta on 1-2 kertaa viikossa, yhteensä noin 90 minuuttia. Musiikkileikkikoulussa opetetaan laulua, rytmi- ym. soittimien käyttöä, musiikkiliikuntaa sekä kuunnellaan musiikkia ja tutustutaan nuotinluvun ja säveltapailun alkeisiin. Musiikkileikkikoulun oppilasmaksut vaihtelevat 200-2000 mk:aan vuodessa.

Noin 5-10 -vuotiaana lapsi voi pyrkiä pääsykokeen kautta musiikkikouluosastoon. Pyrkijöistä pääsee sisään noin 20-50%. Musiikkikoulussa oppilas saa henkilökohtaista opetusta pääaineessaan 45-90 minuuttia viikossa. Opinnoissaan menestyvän oppilaan on mahdollista saada myös sivusoitin. Opiskelu tapahtuu oppivelvollisuuskoulun ohessa iltapäivisin ja iltaisin. Oppitunteja on kahdesta seitsemään tuntiin viikossa, ja opetusviikkoja 35 vuodessa. Oppilasmaksut ovat 400-4000 mk vuodessa.

Musiikkikoulun päästötutkinnon nuori suorittaa 15-16 -vuotiaana. Tämän jälkeen hän joko päättää opintonsa oppilaitoksessa tai siirtyy aikuisosaston oppilaaksi, pyrkii musiikkiopisto-osastoon tai pyrkii konservatorion orkesterimuusikkokoulutukseen. Musiikkiopistossa opiskellaan samoin periaattein kuin musiikkikoulussa, kurssit vain ovat vaativampia. Myös oppituntien määrät ja oppilasmaksut ovat suunnilleen samat. Musiikkiopiston oppimäärä on suoritettava noin neljässä vuodessa. 19-20 -vuotiaana oppilas joko päättää opintonsa, jatkaa opintojaan aikuisosastossa tai pyrkii konservatorioon tai musiikkikorkeakouluun. (Suomen musiikkioppilaitosten liitto 1994, esite.)


Sisällys
Johdanto

1 Tutkimuksen lähtökohdat
2 Aineisto ja menetelmät

3 Aineiston analyysin metodiset virikkeet

4 Lapsen paikka harrastamisen merkityskentässä

5 Aika ja vapaa-aika

6 Sosiaaliset suhteet

7 Perhe

8 Harrastamisen selitysmallit

9 Johtopäätökset ja pohdintaa

Lähteet

Liitteet
Liite 1 Tutkimuslupa

Liite 2 Haastattelulupa vanhemmilta

Liite 3 Kysymysrunko

Liite 4 Aineiston käsittelyä Survo-ohjelmistolla

Liite 5 Haastattelu: 11-vuotias tyttö

Liite 6 Haastattelu: 12-vuotias poika