MATKA MATISKALAAN JA SORTANLAHTEEN pe 4.7.- ma 7.7.2003: (Keijo Kajantie, 10.7.2003) Matkan ideoi ja käytännön järjestelyt hoiti Pekka Suokas. Asiasta oli puhetta jo Orimattilan sukukokouksessa 17.8.2002, kirjeitä ja sähköposteja läheteltiin talven kuluessa ja loppujen lopuksi matkalle lähti 20 henkeä: Arja (Kajander) ja Arto Hakorinta Reijo Hakorinta + seuralainen Risto Hakorinta Katri Kajander + mies Eero Kajantie + Heli-Anna Haukilahti Seppo ja Tapio Kajantie Keijo ja Riitta Kajantie Satu (Sartio) + Pentti Kortelahti Soili Sartio Liisa Leinistö (Kajander) Katri Rannisto (Kajantie) Pekka Suokas + Raija Tammikivi Tämä oli suvun toinen matka alkujuurilleen: edellisellä 1992 olivat mukana mm. Kalervo, Maija ja Matti Kajander, sekä nyt mukana olleista Katri Rannisto,... Tavoitteena oli 30 henkeä, jolloin olisimme saaneet oman bussin. Nyt matkasimme yhdessä Pyhäjärven ja Sakkolan eteläpuolella olevaan Petäjärveen matkalla olevan 30 hengen ryhmän kanssa. Bussin jakaminen sujui aivan ongelmitta. PERJANTAI 4.7.: Bussi keräsi väkeä niin että kaikki olivat kyydissä Kouvolassa. Rajahovissa syötiin ja raja ylitettiin ongelmitta klo 11.30-12.25. Viipurissa käytiin ostoksilla ennen keskustaa Sorvalin valinnassa (tämä teksti oli katolla venäläisin kirjaimin). Erityisen vaikuttava oli autoon noussut kuljettajan kehuma (yhtiökumppaneita?) rahaa vaihtava nuori mies. Hänellä oli kädessään 10 sentin pino eri arvoisia pyybeleitä, joita hän ripeästi luki käteen saatuaan euron seteleitä. Rahavarastoa täydennettiin muovikassista, eurot häipyivät taskuun. Kurssi oli euro = 34 pyybeliä. Viipurin lävitse ajettiin pysähtymättä ja kohta poikettiin päätieltä kohti Summaa. Tie kulki mäntymetsässä, liikennettä tuli vastaan harvakseltaan. Summassa pysähdyttiin bunkkeria katsomaan, seuraavaksi ampumisella uhkaavasta kieltotaulusta välittämättä käytiin hieman kauempana olevalla muistomerkillä. Uhkataulun logiikka selvisi kun ajettiin eteenpäin, alue oli kuulunut Kamenkassa olleelle varuskunnalle (ennen Kaukjärven tykistöleiri), joka kyllä edelleen toimi (päätellen tankkiteistä) mutta joka ilmeisesti ei pitänyt kiinni ennen tarkasti vartioidusta alueestaan. Yleensäkin tyypillistä Kannakselle (Venäjälle yleensä?) oli että jatkuvasti törmäsi aitoihin ja muureihin joista enemmän tai vähemmän helpolla löytyi ahkerasti käytetty aukko. Tie oli hyvässä kunnossa, mutta yksi epämiellyttävä asia pisti silmään: roskaisuus. Tien reunat muistuttivat paikoitelleen kaatopaikkaa ja kai sellaisina lähinnä toimivatkin. Erityisesti näkyi muoviroskaa, Venäjällä ei ilmeisesti pulloja uusiokäytetä. Summan/Kaukjärven jälkeen matka jatkui Kannaksen poikki reittiä Pekkosenjärvi-Perkjärvi-Kyyrölä-Sudenoja-Alakuusa-Salmenkaidan silta- Äyräpään kirkko. Siinä olimme Vuoksen rannalla, paikalla oli asuntovaunuihin ja erilaisiin rakennelmiin leiriytyneinä myös joukko venäläisiä. Räjäytetystä kirkosta oli jäljellä kasa betonilohkareita, ympäristö oli metsittynyt. Äyräpäästä ei ollutkaan kuin 30 km hotelliin Kiviniemessä (Losevo). Hotellissa löytyi jokaiselle huone ja Kiviniemen koski oli todella mahtava. Kylässä oli kauppoja ja ulkomarketti, kova vilske. Uutta yritteliäisyyttä näki, ravitsemusliikkeitä rakennettiin. Yksi oli auki 24/24! LAUANTAI 5.7.: Bussi vei petäjärveläiset heti aamusta Petäjärvelle ja lähti klo 9 viemään kajanderilaisia Matiskalaan. Todella jännittävää ajaa kauniissa kesäaamussa kohti näitä odotettuja seutuja reittiä Kasarmila-Sakkola-Pyhäjärvi-Lahnavalkama-Salitsanranta. Kuski ajoi kuin vimmattu ilman tunnettua syytä. Saavuttiin Matiskalan seudulle ja ilmeni ettei kuskilla ollut käsitystä kylän tienhaarasta. Hän ajoi sen ohi, palasi tulosuuntaan ja pysäytti bussin tienhaaraan. Missä on oikea tienhaara? Kuski oli hermostunut, sanoi että päättäkää nyt mitä tehdään aikaa on neljä minuuttia, pitää päästä Pyhäjärvijuhlille. Lopulta hän lähti jo liikkeellekin ja silloin sanoin että minä ainakin jään tähän, tule hakemaan klo 13. Mukaani hyppäsivät Riitta, Eero+perhe, Katri, Raija ja Pekka Suokas. Muita lähti kuski kuljettamaan kohti Pyhäjärven kirkkoa. Siinä me olimme kauniissa kesäaamussa, mutta missä? Mukana kyllä oli vanha topografikartta sekä uusi venäläinen 1:50000 kartta ja arvelin että olisimme "Ravakon kartanon" (topografikartta) eli Saara ja Kalle Reunasen huvilan (federley.com) kohdalla hieman ennen Matiskalan tienhaaraa. Lähdimme askeltamaan pikku tietä, kohta vastaan tuli venäläinen mies tohveleissa litistettyä muovipulloa kantaen. Pieni keskustelu Eeron venäjänkielellä selvitti täysin tilanteen, mies ohjasi meidät päätielle takaisin ja neuvoi kävelemään päätietä muutaman sata metriä kohti Sortanlahtea - itse asiassa juuri niin kuin ajattelin. Tulevaisuutta varten: tienhaaraa vastapäätä vasemmalla puolella Pyhäjärveltä tullessa on katettu bussipysäkki. Siinä sitten olimme, kävelimme samaa tietä kuin esi-isämme kohti Matiskalan kylää. Tietä reunusti sankka metsä, komeaa puustoa, isoja mäntyjä ja koivuja. Tie oli venäläisittäin täynnä laajoja syviä veden tekemiä kuoppia, hyttysiä riitti. Kartalta tiesimme mitä suunnilleen odottaa: suutarin verstas (paikalla olikin mökki), Haikosen tontti, sitten Kajanderinoja ja Juhola, Vili Kajanderin viimeksi omistama mökki, joka luullakseni oli sama kuin hänen vanhemmillaan. Kajanderinojasta ei ollut epäilystäkään, vesi virtaili sankassa metsässä. Ei myöskään Juholan talosta. Kuinkahan alkuperäinen se oli? Katto tietysti oli Venäjällä vallitsevaa aaltomineriittilevyä, mutta runko saattoi olla vanhaa materiaalia. Tosin Pyhäjärvilehdessä 7/1957 olevassa jutussa mainittiin että "tiestä kauempana ollut Kajanderin talo oli paikallaan" (siis Alfredin talo) eikä mitään tästä talosta. Epäilen siis että talo on uusi. Olisi pitänyt kysyä, talo oli asuttu vaikka pihalla kasvoikin venäläiseen tapaan metrinen heinikko. Talon luona tuli kapealta sivutieltä iso venäläinen jäähdytysrekka, mistähän sekin oli matkalla ja mihin. Tämän kohtisuoran sivutien varrella sadan metrin päässä oli äskettäin valmistunut ylellisen näköinen korkea datsha, jonka puutarhaa meidät kutsuttiin katsomaankin. Vieressä oli rakenteilla toinen datsha, työt oli aloitettu pöllien väliin pingoitetusta verkkoaidasta. Ja ennen Juholan taloa mahtuu tähän vielä kolmaskin datsha, kaikki vanhoille Vilin talon vieressä olleille peltomaille. Sivutien päästä näkyi myös puiden katveessa Alfred Kajanderin mökki, jonka tiesimme olevan alkuperäisenä paikallaan. Seuraavaksi lähdimme etsimään tietä rantaan, vanhassa kartassa sellainen meni Matti Kuisman tontin rajaa pitkin ja niin meni nytkin. Tien vasemmalla puolella oli jykevän näköinen betoniaita, oikealla uusia datshoja. Rantaan tultiin todella kauniin vanhan mäntymetsän lävitse. Ihmeellistä oli astua Pyhäjärven rantaan, jossa esi-isämme olivat lukemattomia kertoja kalastaneet - ehkäpä uineetkin. Hiekkaranta, vyöhyke järviruokoa ja sitten kaunis tyyni järvenselkä toinen ranta jossain kaukana. Oleilimme rannalla tunnin verran, Kajanderinojan laskukohta katsastettiin ja sitten olikin lähdettävä takaisin. Rantaa selvästi käytettiin paljon virkistykseen mutta se oli kuitenkin kohtuullisen siisti. Kylässä oli paljon uutta asutusta ja lisää on rakenteilla. Kuisman tontin rajalle olleessa betoniaidassa oli tietysti iso aukko (tämä oli kaatuneen koivun tekemä) ja takana oli aavemainen raunioitunut aivan hylätyn näköinen hotellialue. Mikähän senkin tausta on? Kello 13 olimme bussilla ja osoittautui että bussi oli tullut paikalle jo toista tuntia aikaisemmin niin että Matiskalasta paitsi jääneet olivat lähteneet sitä etsimään. Hekin olivat löytäneet oppaan joka vielä osasi englantia, mutta ei kyllä osannut opastaa heitä oikeaan Matiskalaan. Arvelisin että he olivat em. lomakotina toimineen Reunasen huvilan lähellä, minne myös Elsa Kuisma (Pyhäjärvilehti 2/2001) Matiskalan matkallaan ensin harhaantui. Tämä bussinkuljettajan kiireen aiheuttama ryhmän jakaantuminen oli kyllä varsin ikävä juttu, mm. Liisa Leinistöllä olisi ollut kerrottavaa Matiskalan kylästä. SUNNUNTAI 6.7.: Suuri päivä, kuinka paljon olikaan kuultu, puhuttu ja luettu Sortanlahdesta ja nyt sinne päästäisiin! Bussiin astuivat myös petäjärveläiset, heidät vietäisiin Käkisalmeen. Sää oli taas paras mahdollinen, ajettiin Matiskalan ohi Riiskaan ja siinä tie muuttuikin hiekkapintaiseksi. Rannan suuntaisella tien pätkällä ei paljon asutusta ollut. Tie alkoi laskeutua ja kohta olimme paikalla jossa vanhaa tietä noudattaen saavuimme Sortanlahden pohjukkaan. Tiesin että vanha avoin näkymä oli pensakoitunut eikä Laatokkaa edes näkynyt. Meitä piti olla odottamassa Musakan järjestämä laivamatka Konevitsaan mutta lähtölaituri oli epäselvä, oliko se vanhan lastauslaiturin kohdalla venäläisen (entisen?) sotilastukikohdan sisällä vai uudessa lahdenpohjukasta ulos pistävässä laiturissa? Bussi jatkoi pitkin lahdenpohjukan tietä kunnes eteen tuli kahden punatähden koristelema suljettu rautaportti, vieressä vihreä rakennus josta ilmestyi nuori vahtimikko. Eero taas tulkkasi ja selvisi että laiva lähtee sotilasalueen ulkopuolelta. Bussi peruutti ja kävelimme Laatokan rantaan rakennetulle laiturille. Siinä oli Laatokka! Laiturilla oli pari kaveria jolta kuultiin että laiva lähtenee kello 10. Vähän kertaansa paikalle tuli muitakin Konevitsaan lähtijöitä, mm. Pyhäjärvilehteen usein kirjoittanut Salme Rintala. Ja ennen kaikkea kaiken järjestäjä paikallinen majoitusyrittäjä Antti Musakka, jolla tuntui olevan suora kontakti laivan kapteeniinkin, jonka kanssa hän meni sopimaan paluuaikataulusta. Laiva kuormasi valittuja matkustajia niemen laiturilla, siirtyi kohta laituriimme ja otti meidät kyytiin. Mikä elämys kiertää Sortanlahden aallonmurtaja! Laatokka oli peilityyni ja kohta tuli näkyviin Kajanderin ranta. Talothan oli tuhottu jo talvisodassa (ja jatkosodan alussa?) ja niemellä näkyi vain iso nelikerroksinen kerrostalo, muita pieniä rakennuksia, vesitorni ja savupiippuja. Hjalmarin talo oli ollut rautaisen lämpökeskussavupiipun oikealla puolella! Olimme kyllä jo aika kaukana rannasta matkalla kohti Konevitsaa. Mahtavat metsät siellä! Konevitsasta palattiin klo 14.30 ja bussi tulisi meitä noutamaan klo 16. Ehtisimmekö Kajanderien talojen paikalla ja pääsisimmekö punatähtisen rautaportin lävitse? Kiireesti riennettiin vahdin puheille, mutta tämä oli ehdoton, portista ei ollut käymistä. Mutta ei hätää, vahti viittoili menemään aidanreunaa pidemmälle, siellä olisi reikä aidassa. Ja siellä todella oli ahkerasti käytetty iso aukko josta koko joukkomme kiireesti marssi sotilasalueelle. Se oli kyllä jo lähes täysin autioitunut, kaikenlaisia rakennuksia oli paljon, parakkeja (vankeja varten?), vallien reunustamia ammusvarastoja, autotalleja, asuntoja, mutta kaikki oli ränsistynyttä ja hylättyä, ikkunat rikki, seinälevyt kuljetettu muihin tarkoituksiin, tiiliseinät luhistuneita. Järveltä näkynyt komea kerrostalo oli sekin hylätty, alimman kerroksen ikkunat oli paikattu öljytynnyreistä oiotuilla rautalevyillä, ylemmät ikkunat olivat poissa. Mukaamme olivat liittyneet Sortanlahdessa nuorina olleet Terttu Lukkarila ja Suoma Saarinen. Kartalla lenkkinä näkyvä tie oli aivan paikallaan, mikä helpotti suunnistautumista. Kun tulimme lenkin lähelle tiesi Lukkarila heti: tuossa oli Onni Lundenin paja rannan puolella, tuossa kelloseppä Meskasen talo, tuossa kapteeni Tampio, tuossa Huttunen. Kalle Kajanderin talon paikkaa lähestyttäessä alkoi kuulua mystinen dieselin jumputus. Isohkossa talossa oli ilmeisesti sähkögeneraattori, vieressä korkealla olevista putkista putosi höyryävää lauhdutusvettä. Ketään ei paikalla näkynyt. Mutta talon ympäristö oli järkyttävällä tavalla öljyn saastuttama, iso lammikko pihalla, vana johti Laatokkaan rantakivien ylitse. Siinä sitten olimme Kajanderien rannassa. Rantakivikko oli muuten ennallaan, mutta melkein Hjalmarin talon kohdalla oli kivikon ylle työnnetty parin metrin korkuinen kivivalli, jonka päällä oli iso betoniallas. Olisiko ollut yksinkertaisesti uima-allas? Ennen Hjalmarin tontille pääsyn esti betoniaita; nyt se oli hajoamasa, mutta tontti oli niin pensakoitunut ettei sille ollut menemistä. Koska vanha tie on paikallaan ja talojen paikat on topografikartalla, on niiden sijainti helppo päätellä, mutta kun ei kukaan enää varmasti muista mikä kartan talo oli mitäkin. Valokuvia otettiin nyt monia ja niitä verrataan olemassa oleviin vanhoihin valokuviin sekä Tsherbakovin maalauksiin. Hiljakseltaan takaisin kävellessä ehti Suoma Saarinen vielä kertoa, että sodan yli selvisi Sortanlahdessa täsmälleen neljä taloa. Näistä poliisi Huuhkan talon näimme "asemakaava-alueella" sinne rakennettujen ja vielä asuttujen kerrostalojen vieressä; kerrostalot oli rakennettu Suoma Saarisen lapsuudenkodin tontille. Lisäksi oli Hovin talo, Rannan talo ja neljäs. Daamit myös luonnehtivat Kajandereja "vallasväeksi"; tätä en ollut tullut ajatelleeksi. Vielä kuulimme, että seppä Onni Lunden ajoi polkupyörällä joka sunnuntai Pyhäjärven kirkolle jumalanpalvelukseen, kirkolle on 25 km. Bussi tuli tasan klo 16 ja siinä se kauan odotettu vierailu Sortanlahteen oli. MAANANTAI 7.7.: Paluumatka alkoi klo 9. Viipurin lävitse tultiin hitaasti, kolme kertaa piti pysähtyä ostoksille, tunti Viipurin torilla, lähes sama aika Sorvalin valinnassa ja vielä pitkä tovi rajalla taxfreessä (oikeastaan neljäs pysähdys tarvittiin bussin dieselin ostoon). Viipurin torin nuoret sällit olivat kyllä ikimuistoinen näky. Mainittavaa oli myös että Venäjän rajalla meni täsmälleen sama aika kuin Suomen rajalla, 36 min. Lahdessa oltiin sitten 16.40. Lukuunottamatta tuota Matiskalan munausta bussin jakaminen meni aivan ongelmitta ja kokenut kuski, Vesilahden liikenteen Markku Nuora, hoiti tehtävänsä mallikelpoisesti. Venäjän päätiet olivat myös mainiossa kunnossa, autokantakin länsimaistuu kovaa vauhtia kun Saksasta tuodaan käytettyjä autoja - joita rajalla oli kymmeniä. Yksi botaaninen huomio kannattaa mainita, olin kyllä lukenutkin että jättiläisukonputki leviää nopeasti Virossa ja Kannaksella, mutta en olisi odottanut kasvustojen olevan niin jättiläismäisiä ja niin laajoja kuin Taubilassa Pyhäjärven keskustassa. Matiskalaan ja Sortanlahteen liittyvää kuva- ym materiaalia on kotisivullani www.physics.helsinki.fi/~kajantie.