Ovatko bosnia, kroaatti ja serbia
sama kieli vai eri kieliä?

Helsingin yliopisto, länsi- ja eteläslaavilaiset kielet ja kulttuurit
Jouko Lindstedt, Juhani Nuorluoto (toukokuu 2000)

Tekstiä saa lainata osittain tai kokonaan, jos lähde ilmoitetaan eikä lauseita irroteta asiayhteydestään.

Jugoslavian hajoamisen jälkeen syntynyt kielitilanne aiheuttaa usein epätietoisuutta siitä, mitä kieliä nykyisessä Jugoslaviassa (Serbiassa ja Montenegrossa), Kroatiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa oikeastaan puhutaan. Onko alueen pääkielenä edelleen serbokroaatti eli kroatoserbia vai pitäisikö käyttää kielten etnisiä tai valtiollisia nimiä bosnia, kroaatti ja serbia? Ovatko nämä saman kielen kolme nimeä, vai kolme eri kieltä? Koska mm. Suomen viranomaiset eivät tunnu olevan aina ajan tasalla, olemme laatineet aiheesta kirjoituksen, joka voidaan tulkita suositukseksi.

"Kieli" määritellään sosiaalisesti, ei kielitieteellisesti

Vastoin yleistä luuloa kielitiede ei voi pelkästään sanastoa ja kielioppia tarkastelemalla määritellä milloin kaksi kielimuotoa A ja B ovat eri kieliä, milloin taas saman kielen eri murteita. Yhdeksi kieleksi ei aina voi julistaa kahta sellaista kielimuotoa, jotka ovat keskenään ymmärrettäviä (kuten ruotsi ja norja), eikä toisaalta kahta murretta välttämättä voi pitää eri kielinä, vaikka niiden puhujat eivät ymmärräkään toisiaan (esim. kiinan murteet, tai saksan murteet). Oleellista ei siis ole keskinäinen ymmärrettävyys. Oleellista sen sijaan on, millainen ja minkä niminen kirjakieli on.

Kielen nimi on konventio, johon varsin usein päädytään poliittisesti. On eri asia, millainen substanssi kielellä on tai millaiseksi sitä muokataan. Ei myöskään ole ratkaisevaa, millä nimellä kieli joskus aikaisemmin on kulkenut. Sen sijaan on kysyttävä, millä virallisella tai muulla yleisellä nimellä kieli tunnetaan sillä alueella, jossa sitä käytetään.

Bosnia, kroaatti, serbia

Yli sadan vuoden ajan 1800-luvulta 1900-luvun lopulle suuri osa bosnian, kroaatin (kroatian) ja serbian puhujista katsoi puhuvansa yhtä kieltä, serbokroaattia eli kroatoserbiaa, vaikka siinä olikin pieniä paikallisia eroja — myös kirjakielen tasolla. Nyt näitä entisen serbokroaatin variantteja on alettu pitää enenevässä määrin eri kielinä. Tässä ei ole mitään merkillistä, koska kielitilanne on mukautunut uusiin poliittisiin oloihin.

Kukin näistä kolmesta kielimuodosta on eri valtion virallinen kieli: kroaatti on Kroatian virallinen kieli, serbia Jugoslavian ja bosnia (serbian ja kroaatin rinnalla) Bosnia-Hertsegovinan. Kullekin kielelle kirjoitetaan omia kielioppeja ja tehdään omia sanakirjoja, kussakin maassa käytetään omia oppikirjoja. Tältä osin niistä jokaisella on kaikki itsenäisen kielen statukseen viittaavat tunnusmerkit. Kuvaavaa on, että Daytonin rauhansopimuksen englanninkielisestä alkutekstistä on kolme rinnakkaista virallista käännöstä: serbian-, kroaatin ja bosniankielinen.

Eri asia on, että suurin osa bosnian, kroaatin ja serbian murteista on hyvin lähellä toisiaan. Kaikki kolme kirjakieltä pohjautuvat samoihin, ns. uudempiin štokaavisiin murteisiin. Niiden eroa voi ehkä verrata brittienglannin ja amerikanenglannin eroon: sanasto, ääntäminen ja ortografia poikkeavat hieman (latinalaista kirjaimistoa käytettäessä!), mutta erot eivät normaalisti haittaa ymmärtämistä. Toisin kuin brittienglanti ja amerikanenglanti, bosnia, kroaatti ja serbia loittonevat tällä hetkellä toisistaan, mutta keskinäinen ymmärrettävyys ei ole vielä uhattuna.

Bosniassa kielirajat eivät koskaan ole seuranneet kansallisuusrajoja — ovathan rajat Bosnian serbien, kroaattien ja bosniakkien ("muslimien") välillä vain vanhoja uskontorajoja, jotka vasta verrattain myöhään ovat muotoutuneet kansallisuusrajoiksi. Bosniakkien käyttämä kirjakieli perustuu kuitenkin eniten paikallisille murteille, kun sen sijaan Bosnian serbit ovat alkaneet ottaa vaikutteita Serbiasta ja kroaatit Kroatiasta. Puhutun kielen tasolla mitään vastaavia rajoja ei Bosnia-Hertsegovinan sisällä voi vielä osoittaa.

Käytännön ongelmia Suomessa

Jugoslavian hajoamissotien aikana maahamme saapui pakolaisia erityisesti Bosniasta. Kuntien viranomaiset tiedustelevat toisinaan, tarvitseeko heidän antaa bosnialaisille pyydettäessä bosnian kielen tulkki vai kelpaako tehtävään serbian tai kroaatin kielen tulkki. Usein viranomaiset eivät tiedustele asiaa asiantuntijoilta vaan luottavat erilaisiin maallikkomielipiteisiin. Xn kaupungin bosnialaisen kulttuuriyhdistyksen edustaja kirjoittaa meille:

"Xn kaupungin ulkomaalaistoimiston tulkkikeskus on ilmoittanut Xssä asuvalle bosnialaiselle väestölle (173 henkeä), joka on muuten ainoa ent. Jugoslavian alueelta kotoisin oleva väestöryhmä Xn alueella, että me saamme tulkkipalvelua serbokroatian kielellä, koska sellaista kieltä kuin bosnia ei ole olemassa."

Kuten edellä totesimme, tiedekään ei ole löytänyt mitään kriteerejä, joita käyttämällä voitaisiin sanoa kielen rakenteen perusteella, onko sitä "olemassa" vai ei. (Xn kaupungin ulkomaalaistoimisto tuskin on valmis tulemaan kielitieteelliseen kongressiin kertomaan löytämistään kriteereistä!) Ainoana käyttökelpoisena kriteerinä on alueen oma kielitilanne, jota ei ulkoapäin voi ruveta määrittämään. Bosnia on yksi erään Suomen tunnustaman valtion virallisista kirjakielistä.

Kyseinen viranomaislausuma voidaan siis tulkita vain näin: "Xn kaupungissa bosnialaisille, serbeille ja kroaateille ei tarjota erillistä tulkkipalvelua." Se olisi ehkä ymmärrettävä, jos tulkeista olisi pula ja kaikkien kolmen ryhmän edustajia olisi tulkkipalvelujen tarvitsevien joukossa; mutta Xn kaupungissa asuu käytännössä vain bosniakkeja, ja nimenomaan bosnian tulkkeja on nykyään jo saatavissa Suomessakin.

On selvää, että jonkin uuden väestöryhmän saapuessa Suomeen tulkkipalveluja ei voi heti olla saatavilla sen äidinkielillä; esimerkiksi Slovakiasta ja Puolasta tulleiden romanien turvapaikkahaastattelut oli käytännön syistä hoidettava slovakiksi ja puolaksi, ei romaniksi. Mutta kun väestöryhmä on asunut maassa jo jonkin aikaa, ja varsinkin jos sen keskuudesta on löydettävissä tulkkaustaitoisia henkilöitä, tämä hätävara-argumentti ei ole enää puolustettavissa.

Tilanteessa, jossa bosnian tulkkia ei kerta kaikkiaan ole käytettävissä, on tietysti mahdollista kysyä tulkkausavun tarvitsijalta, kelpaisiko serbian tai kroaatin (tai serbokroaatin) tulkki. Huonoa hallintomenettelyä sen sijaan on kieltää bosnian kielen ja siten myös bosnialaisen identiteetin olemassaolo.

Kansainväliset ihmisoikeussopimukset velvoittavat

Suomi on hyväksynyt YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS n:o 8/1976), jonka 27. artikla määrää:

Niissä valtioissa, joissa on kansallisia, uskonnollisia tai kielellisiä vähemmistöjä, tällaisiin vähemmistöihin kuuluvilta henkilöiltä ei saa kieltää oikeutta yhdessä muiden ryhmänsä jäsenten kanssa nauttia omasta kulttuuristaan, tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan tai käyttää omaa kieltään.

Huhtikuun 6. päivänä 1994 YK:n ihmisoikeuskomitea antoi tämän artiklan tulkinnan, jonka mukaan se koskee kaikkia objektiivisesti olemassaolevia vähemmistöjä, riippumatta siitä onko niillä vähemmistöstatus kyseisen maan lainsäädännössä, mukaanlukien pakolaiset ja muut maahanmuuttajat. On selvää, että bosnialaiset ovat vähemmistö tämän pykälän mukaan, ja heille kuuluu oikeus oman identiteetin ja sen tunnusmerkkien vaalimiseen, mukaanlukien kieli. Oikeus identiteettiin sisältää oikeuden itsemäärittelyyn: Suomen viranomaiset eivät voi päättää bosnialaisten tahdon vastaisesti, mikä on heidän kielensä nimi ja missä sen rajat kulkevat.

Kielelliset oikeudet on vahvistettu myös ETYJ:n ihmisoikeuskomissaarin raportissa Report on the linguistic rights of persons belonging to national minorities in the OSCE area, OSCE High Commissioner of National Minorities, The Hague 1999. Sen mukaan kansallisella vähemmistöllä on "the right to the maintenance and development of identity through the freedom to practice or use those special and unique aspects of their minority life — typically culture, religion, and language". Tämäkin teksti korostaa siis, että oikeus kieleen lähtee kunkin vähemmistön omasta identiteetistä ja omasta toiminnasta sen ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi.

Mielestämme ainoa oikea lähestymistapa on, että viranomaiset pyrkivät antamaan pakolaisille ja muille maahanmuuttajille heidän oman kielellisen identiteettinsä mukaista palvelua. Erityistä sensitiivisyyttä tulisi soveltaa silloin, kun kyse on nimenomaan etnisen identiteettinsä vuoksi vainotuista pakolaisista.

Kiitämme Tove Skutnabb-Kangasta arvokkaista kommenteista; hän ei kuitenkaan ole vastuussa tulkinnoistamme. Kielellisiä ihmisoikeuksia on käsitelty laajasti hänen kirjassaan Linguistic Genocide in Education – or Worldwide Diversity and Human Rights?, Lawrence Erlbaum 2000 (ks. erityisesti 7. luku). Suomen ratifioimat ihmisoikeussopimukset löytyvät oikeusministeriön tietokannasta. Myös ETYJ:n ihmisoikeuskomissaarilla on kotisivu.