Our new homepage in English - Uudempi ja uljaampi,
englanninkielinen kotisivu:
http://www.helsinki.fi/hum/sugl/proj/finnic.html
"Omasta ja vieraasta rakentuminen" on tutkimushanke, jolle tähän mennessä on saatu osittaiseksi rahoitukseksi Helsingin yliopiston kolmivuotinen tutkimusmääräraha (kattaa osan yhden jatko-opiskelijan palkkausta sekä muita kuluja). Lisärahoituksen selvittelyä jatketaan.
Hankkeessa työskentelee kolme tutkijaa:
Avainsanat: kielitiede - morfologia - syntaksi - kielihistoria - kontaktilingvistiikka - itämerensuomalaiset kielet
Tutkimushanke Omasta ja vieraasta rakentuminen on mielestämme tärkeä ja ajankohtainen monesta syystä:
"Omasta ja vieraasta rakentuminen" -tutkimushankkeen yhteydessä valmistuu kaksi lähisukukieliä käsittelevää tohtorinväitöskirjaa, artikkeleja ja esitelmiä sekä yksi kansainväliselle lingvistiselle lukijakunnalle suunnattu monografia. Lisäksi sen kuluessa on tarkoitus tiivistää tutkimuskontakteja yli rajojen ja antaa metodologista ja teoreettista tukea Venäjällä ja Virossa toimiville pienten ims. vähemmistökielten nuorille tutkijoille.
Itämerensuomalaiset kielet suomi ja sen lähimmät sukukielet karjala, lyydi, vepsä, inkeroinen, vatja, viro ja liivi ovat varsin läheistä sukua keskenään, jotkut läheisimmät naapurukset (esimerkiksi suomi ja vienankarjala) jopa jokseenkin ymmärrettäviä toisilleen. Perinteisen sukupuukuvauksen mukaan kaikki itämerensuomalaiset kielet voidaan palauttaa parintuhannen vuoden takaiseen yhteiseen kantakieleen, kantasuomeen. Kehitys tästä nykyisiin ims. kieliin ei kuitenkaan selity yksinomaan perinteikkään, binaarisesti tai pensasmaisemmin haarovan sukupuumallin ja eri haaroissa erikseen syntyvien innovaatioiden avulla. Viime vuosikymmeninä asiaa käsitelleet tutkijat (Sammallahti 1977, Terho Itkonen 1983, Viitso 1985, Koponen 1991, Salminen 1998) ovat päätyneet operoimaan kolmella tai vieläkin useammalla hypoteettisella kantasuomalaismurteella ja tarkastelemaan nykykieliin johtanutta kehitystä suhteessa alkumurteiden väliseen oletettuun interferenssiin ja jopa eräiden (kanta)murteiden amalgaatioon. Tavalla tai toisella sulaumaperäisiä ovat niin karjalan ja vepsän väliset siirtymämuodot aunus ja lyydi kuin useasta heimomurteesta rakentuneet nykysuomi ja -virokin.
Pohjimmiltaan itämerensuomalainen kielialue voidaan nähdä laajana yhtenäisenä murrejatkumoiden kenttänä, jonka vasta suhteellisen äskettäin ovat valtiolliset ja väestöpoliittiset kehitykset pirstoneet (ks. esim. Sarhimaa, tulossa a). Yhtäältä ims. kielistä on osoitettavissa koko joukko ilmiöitä, joiden on luontevinta selittää syntyneen jossakin tietyssä osassa kantasuomalaista kielialuetta ja levinneen sieltä yli murrerajojen ja muotoutumassa olleiden kielirajojen. Toisaalta kenttään kuuluvien kielten ja murteiden kesken on historian hämäristä nykypäiviin saakka ollut monenlaisia kontakteja, joiden vaikutuksia ei vielä ole tutkittu läheskään tarpeeksi (esim. suomen murteiden ja viron historiallisia kontakteja on tutkittu yllättävän vähän, ks. Grünthal 1998), ja ims. kieliperheen sisällä voidaan nähdä erityisen tiiviiden kontaktien tai jopa areaali-ilmiöiden alueita (ks. esim. Alvre 1990). Ims. kieli- ja murrekontaktien ohella useimpien sukukieltemme kehitykseen ovat vaikuttaneet merkittävästi kontaktit indoeurooppalaisten kielten kanssa. Myös ims. kieliyhteyden ulkopuolisten kielikontaktien vaikutusta on toistaiseksi selvitelty hyvin vähän systemaattisesti muiden kuin sanaston ja foneettis-fonologisen vaikutuksen osalta.
Kielikontaktien merkitys kielten kehityksessä ja muotoutumisessa on kielihistoriallisen selittämisen ikuisuuskysymyksiä, joka viime aikoina on ollut näkyvästi esillä sekä kansainvälisillä areenoilla (ks. esim. vieraiden vaikutteiden osuudesta englannin kielen kehitykseen Thomason & Kaufman 1988: 263-302, Lass 1997: 201-208) että suomensukuisten kielten tutkimuksen piirissä. Ajoittain kiihkeässäkin sävyssä käyty keskustelu on osoittanut, että monesti kontaktiselityksiin turvaudutaan metodologisesti heikoin ja suorastaan arveluttavin perustein. Erityisen usein näin näyttää käyvän silloin, kun liikutaan perinteikkään lainasanatutkimuksen ulkopuolella. Kaiken kaikkiaan viimeaikaisten kontaktihypoteesien teoreettinen perusta ja argumentaatio on joutunut kärkevänkin kritiikin kohteeksi; ks. tarkemmin esim. Laakso 1996, 1997, 1998b, Mikone 1996, Esa Itkonen 1998, Hasselblatt 1998. Kuten Harris ja Campbell (1995: 120 ) ovat osoittaneet, pitäviä morfosyntaktisen lainautumisen universaaleja ei ainakaan toistaiseksi ole pystytty esittämään. Morfosyntaktisen kontaktivaikutuksen todentamisen metodologian kehittely on vielä lapsenkengissään (ks. tarkemmin Filppula ja Sarhimaa 1994).
Ims. kielialue ja sen monipolviset ja -tahoiset murre- ja kielikontaktit tarjoavat oivallisen pohjan menetelmien testaamiseen ja edelleen kehittelyyn. Tähänastisten tutkimustemme valossa on mm. osoittautunut olennaisen tärkeäksi, että kielikontakteihin nojaavat selitykset pystytään uskottavasti ankkuroimaan kontaktoivien kielten omiin rakenteisiin ja niiden historialliseen kehitykseen: pelkkä yhteisten piirteiden luetteleminen tai morfosyntaktisen paralleelin toteaminen ei riitä, vaan on pystyttävä osoittamaan, miten laajaa havaittu yhtäläisyys on kulloisenkin syntaktisen osajärjestelmän sisällä, miten potentiaalisesti kontaktiperäinen muutos suhtautuu kielensisäisiin kehitystendensseihin ja mitä konkreettista polkua pitkin kehitys kussakin tapauksessa on todennäköisimmin kulkenut (Sarhimaa 1995, 1997; Laakso, tulossa a).
Läheisten sukukielten väliset kontaktit ovat hankalia tutkia, koska kontaktiperäisten ilmiöiden erottaminen yhteistä vanhaa perua olevista piirteistä on metodologisesti hyvin vaativaa. Näin on etenkin morfologian ja syntaksin alalla, minne äännehistorian alalla hioutunut perinteinen historiallis-vertaileva menetelmä ei ole suoraan sovellettavissa. Kuitenkin, ja sitä suuremmalla syyllä, juuri läheisten sukukielten kontaktien tutkimus antaa oivallisen mahdollisuuden kehitellä ja hioa tehokkaampia työkaluja toisaalta kielikontaktien diakronian, toisaalta historiallisen morfologian ja syntaksin tutkimiseen. Viime kädessä lähisukukielten kontaktien tutkimuksen kautta päästään tarkastelemaan hyvinkin syvällisiä kielifilosofian ja kielitieteellisen selittämisen kysymyksiä.
Morfosyntaktisten rakenteiden lainautumisessa, toisin kuin lainasanojen tapauksessa, oman erottaminen vieraasta perustetaan usein ratkaisevasti typologisiin kriteereihin: lainan paljastaa sen typologinen "yhteensopimattomuus" kielen omaperäisten rakenteiden kanssa. Tässäkin suhteessa ims. kielet ovat kiinnostava tutkimuskohde, sillä niihin kuuluu typologisilta ominaisuuksiltaan hyvinkin erilaisia kieliä. Viron ja liivin todetaan usein siirtyneen suomalais-ugrilaisten kielten alkuperäisestä agglutinoivasta rakennetyypistä kohti flekteeraavaa tyyppiä, mutta tämä ilmiö kaipaa edelleen selventävää lisätutkimusta, jossa typologisten akanvirtojen (ks. esim. Rätsep 1981) ohella pyritään yksityiskohtaisemmin selvittelemään typologisten muutosten syitä ja taustoja.
Itäisten ims. kielten karjalan ja vepsän agglutinoivaa perustypologiaa taas on muokannut vuosituhantinen fuusioivan venäjän kielen vaikutus. Geneettisesti erilähtöisten kielten interferenssiä selviteltäessä ongelmat ovat osin samankaltaisia ja osin erityyppisiä kuin lähisukukielten interferenssiä selviteltäessä. Nk. adstraatti- ja perstraattitilanteet antautuvat synkroniselle tutkimukselle yleensä varsin helposti. Lähisukukielten historiallisten kontaktien tavoin nk. substraattivaikutus sen sijaan piilee syvällä historiassa, ja sen todistaminen on monesta syystä vaikeaa. On esimerkiksi yhtäältä pidettävä mielessä tarkasteltavien varieteettien typologisen samankaltaisuuden mahdollisuus; tällöin selitykselle tulee luonnollistikin löytyä tukea yleisestä typologiasta. Edelleen, on pystyttävä osoittamaan, että kielellinen ilmiö ei johdu kielen omasta järjestelmästä (kernaasti sen olisi oltava geneettisesti isoloitu) ja että ilmiö esiintyy toisessa kielessä, jonka kanssa tarkasteltava puheyhteisö on ollut kontaktissa. Areaalitypologisten isoglossien hahmottamisen lisäksi on osoitettava lainautumisen suunta ja kuvattava lainautumis- tai vaikutustapa, ts. selvitettävä, mitkä seikat kummassakin kielisysteemissä mahdollistavat tarkasteltavan muutoksen (Bátori 1980).
Pienimmistäkin itämerensuomalaisista kielistä on olemassa kohtuullisesti aineistoa: deskriptiivinen kielioppi, sanakirjoja tai sanastoja, kielennäytteitä sekä erityiskysymyksiä käsitteleviä monografioita ja artikkelejakin. Tieteenhistoriallisista syistä erityisen hyvin tunnetaan itämerensuomalainen äännehistoria, ja perinteisesti vahva tutkimusala on ollut myös sanastontutkimus (vaikka siinäkin, kuten esimerkiksi derivaatiota tutkittaessa ilmenee, on nähtävissä auttamattomia heikkouksia nimenomaan pienempien ims. kielten aineistonkeruun osalla ks. esim. Laakso 1990: 124). Myös taivutusmorfologiaa ja derivaatiota on tutkittu jonkin verran, usein nimenomaan yleisitämerensuomalaisessa katsannossa, ja tästä kaikesta on luotavissa suhteellisen selkeä yleiskuva (Laanest 1982, Viitso 1998, Laakso, tulossa b; näistä löytyvät myös keskeisimmät kirjallisuusviitteet tähänastiseen tutkimukseen).
Sitä vastoin syntaksin ja morfosyntaksin tutkimusta on suomen ja viron ulkopuolella ollut varsin vähän. Tämän taustalla ovat aikoinaan olleet tiedepoliittiset ja tieteenhistorialliset tekijät (historiallis-vertailevan tutkimuksen ja tämän johdosta etenkin äännehistorian keskeinen asema), sittemmin myös se, että ylivoimaisesti suurin osa ims. kielten tutkijoista on ollut suomalaisia tai virolaisia, jotka eivät pieniä ims. kieliä tutkiessaan pysty hyödyntämään syntyperäisen puhujan intuitioita. (Myös kielenoppaiden käyttö apuna on ollut vaikeaa, koska suomalaisten tutkijoiden oli neuvostoaikaan käytännössä lähes mahdoton päästä tapaamaan pienten ims. kielten puhujia.) Tutkijan äidinkielen tiedostamatonta vaikutusta ei muutenkaan käy vähätteleminen, varsinkaan, jos tuo äidinkieli on ollut äänteellisesti arkaainen ja muotorakenteessaan jopa oppitekoisia "syvämuotoja" sisältävä ja siksi herkästi "alkuperäisemmäksi" mieltyvä suomi (taipumuksesta pitää suomen kielen kantaa automaattisesti alkuperäisempänä ks. esim. Laakso & Sarhimaa 1997: 115). Itämerensuomalaisten kielten morfosyntaksin tutkimus on käytännössä merkinnyt yksittäisten sijojen syntaksin tai tiettyjen rakenteiden tutkimusta.
Syntaktisen ja pragmaattisen tutkimusperinteen ohuus itämerensuomen tutkimuksessa heijastuu itse asiassa jonkin verran äänne- ja muotohistoriaankin, niin hyvin kuin niitä tunnetaankin. Suuria aukkoja pienten itämerensuomalaisten kielten tutkimukseen ja sen aineistopohjaan on jättänyt sekin, että perinteiset aineistot ovat voittopuolisesti kertomus- ja folkloretekstejä. Niin hyödyllisiä kuin ne ovatkin etenkin äänneopin ja morfologiankin tutkijalle, ne eivät lainkaan valota monia viimeaikaisessa tutkimuksessa esille nousseita puolia: kielenkäytön eri funktioihin ja pragmaattisiin tekijöihin liittyviä ilmiöitä, joiden parempi tuntemus olisi nimenomaan syntaksin kannalta olennaisen tärkeä. (Tekstinkeruumenetelmien ja tekstien narratiivisuuden vaikutuksesta suomensukuisten kielten tutkimuksessa ks. esim. Luutonen 1985, Karhu 1995.) Erityisen arveluttaviksi perinteiset, kentällä käsin muistiinmerkityt kielennäytteet ovat osoittautuneet syntaksin tutkimuksen näkökulmasta: morfosyntaktinen variaatio on nauhoitettujen aineistojen valossa huomattavasti laajempaa kuin kielennäytteet antavat ymmärtää, ja mm. lauseistaminen on ainakin joissakin tapauksissa ilmiselvästi voinut häivyttää tutkijan tavoittamattomiin jopa kokonaisia puhesyntaksin konstruktioita.
Pienten itämerensuomalaisten kielten kohtalona on ollut jatkuva assimilaatio, jonka johdosta pienimmät ryhmän kielistä (etenkin vatja ja liivi) ovat jo sukupuuton partaalla. Yhtäältä sulautumista on tapahtunut ims. kieliperheen sisällä (esimerkiksi Inkerin ims. kielimuotojen kesken), toisaalta kielenvaihtoa on tapahtunut venäjän suuntaan. Lukumääräisesti elinvoimaisemmatkin itäisistä lähisukukielistämme ovat nykymuodossaan venäjän interferenssin läpitunkemia jopa siinä määrin, että kielen normaali transmissio nuorimmille sukupolville on katkennut tai katkeamaisillaan. Erityisen selvästi tilanne heijastuu siinä, että erityisesti nuorimpien puhujapolvien kielessä on viitteitä käynnissä olevasta ims. matriisikieliopin vaihtumisesta venäjään (Sarhimaa, tulossa b). Kehitys taustatekijöineen on toki pääpiirteissään tunnettu jo pitkään; lingvistisenä ilmiönä sitä on kuitenkin systemaattisesti tutkittu hyvin vähän. Osaksi tutkimuksen niukkuus juontuu päämääränasetteluista: varhemmin priorisoitiin historioiva omien alkujuurten etsintä, tällä haavaa taas kaivataan käytännön sovelluksia kielen omaperäisten piirteiden elvyttämiseksi, ja kummankin tavoitteen saavuttamiseksi on luontevinta tutkia nimenomaan vanhimman polven "puhtaimpien" ja sujuvimpien puhujien kieltä.
Todellinen haaste on siinä, miten kielen terminaalivaiheen muutoksia pystyttäisiin kuvaamaan luotettavalla ja metodisesti kiinnostavalla tavalla. Käsillä olevassa hankkeessa terminaalivaiheen ilmiöitä tarkastellaan ennen muuta karjalais-venäläisessä kontekstissa, mutta tämän osatutkimuksen tuloksia suhteutetaan myös muihin ims. kieliin. Metodologisesti ja teoreettisesti tutkimus nojautuu yleiskielitieteelliseen kaksikielisyystutkimukseen. Tutkimuksen laajan viitekehyksen muodostavat kaksikielisyystutkimuksen formalistiset, funktionaaliset ja keskustelunanalyyttiset nykyteoriat, joiden yleisen selitysvoimaisuuden testaamiseen kyseinen kontaktitilanne on osoittautunut erinomaiseksi koekentäksi (tarkemmin Sarhimaa, tulossa b). Tältä osin hankkeen tuottamalla tapaustutkimustiedolla tulee parhaimmillaan olemaan merkitystä maailmanlaajuisesti kehittyvän kontaktikielten tutkimuksen kannalta, jota toistaiseksi dominoi länsieurooppalaisiin leksifioijakieliin perustuvien pidginien yms. tutkimus.
Tutkimushankkeen tavoitteena on
Tutkimuksen toteutuminen jakautuu kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa (n. 1-1,5 v.) tutkijaryhmä suorittaa kohdan 1 kokoomatyön sekä käynnistää kohdassa 2 mainitut erityistutkimukset. Tämän vaiheen aikana Anneli Sarhimaa viimeistelee väitöskirjansa. Tutkijaryhmä esittelee tutkimustaan ja tämän vaiheen tuloksia alan foorumeilla esitelmin ja katsauksin tai artikkelein sekä esitelmöi projektista Tarton kansainvälisessä fennougristikongressissa kesällä 2000. Myös Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen maailmankonferenssissa kesällä 2000 on Luoteis-Venäjää ja Baltiaa käsittelevä monitieteinen kolmen session sarja, johon ims. kielikontaktien asiantuntijoina osallistuvat Johanna Laakso ja Anneli Sarhimaa.
Toisessa vaiheessa (1,5 - 2 v.) tutkijaryhmä kokoaa hankkeen tulokset englanninkieliseksi monografiaksi. Tutkimustulosten pohjalta järjestetään Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisessa laitoksessa erillinen symposiumi, joka toimii samalla tutkijankoulutustilaisuutena, ja tutkimustuloksia pyritään myös popularisoimaan ja esittelemään asiasta kiinnostuneelle maallikkoyleisölle asianmukaisilla foorumeilla. Lisäksi tässä vaiheessa valmistuu Riho Grünthalin väitöskirja.
Ims. kielihistorian tähänastisessa tutkimuksessa on merkittäviä puutteita etenkin morfologian ja syntaksin osalta, kuten edellä kohdassa 1.2 on tarkemmin esitetty. Historiallisen morfologian tutkimus rakentuu paljolti äännehistorian varaan, joka sekin on osittain uudelleenarvioinnin tarpeessa: sukupuumallin haarautumakohtia rekonstruoitaessa innovaatioiden todennäköisiä kronologisia suhteita ei aina ole riittävästi otettu huomioon (Salminen 1998), eikä yhtä invarianttia etsivä komparatiivinen tai syväfonologinen metodi yksinään sovellu tapauksiin, joissa morfologinen innovaatio on vain yksi keskenään kilpailevista varianteista (Laakso 1998a). Vielä ongelmallisempi on tilanne historiallisen syntaksin osalta, missä olemassaoleva tutkimus on syntynyt hyvin erilaisista lähtökohdista ja teoriakehyksistä käsin, eikä sen kokoavaa vertailua ole laajemmalti vielä yritetty saati tulosten yhdistämistä nykyaikaisen typologisen ja kieliopillistumistutkimuksen tuloksiin ja teorioihin. Osa tutkimuksesta on perusteiltaan spekulatiivista tai vanhentunutta, siitä puhumattakaan, että osa ims. kielihistoriaan liittyvistä hypoteeseista nojaa yksipuolisesti suomeen ja viroon.
Ims. muotohistorian ja historiallisen syntaksin kriittinen yleisesitys on jo yksinään arvokas perusta mm. suomen ja sukukielten yliopisto-opetukselle, tutkijankoulutukselle ja oppimateriaalien laadinnalle. Tässä suunnitellulle tutkimushankkeelle se on samalla välttämätön pohjatyö.
Tässä osahankkeessa tullaan selvittämään morfologian ja syntaksin vuorovaikutusta: miten, missä vaiheissa ja mitkä kieliopilliset suhteet saavat morfologisen ilmaisun. Kysymys liittyy osaltaan ims. kielten kokemiin typologisiin muutoksiin, joita käsiteltiin edellä kohdassa 1.1. Tätä osakysymystä luotaa erityisesti sijajärjestelmän kannalta Riho Grünthal väitöskirjassaan, joka käsittelee itämerensuomalaisten pre- ja erityisesti postpositioiden suhdetta nominintaivutukseen. Strukturalistinen ja morfologian tutkimus lähtevät siitä, että sijapäätteet ja postpositiot kuuluvat kielen eri domeeneihin. Toisaalta typologisessa ja kieliopillistumistutkimuksessa tyypillinen esimerkki kielen typologisesta muutoksesta on postpositioiden suffiksoituminen sijapäätteiksi ja kielen muuttuminen ensin analyyttisesta agglutinoivaksi ja sitten flekteeraavaksi. Suhteellisen pitkään on tiedetty, että itämerensuomalaisissa kielissä on postpositioista syntyneitä sijapäätteitä. Vaikka eri kielistä voidaan esittää osin typologisen luokittelun kriteerit täyttäviä yleistyksiä, ei ole kaikin puolin perusteltua painottaa esim. viron kielen flekteeraavaa luonnetta (kuten esim. Viitso 1990), vaan kielessä on agglutinatiivisten elementtien lisäksi voimakas analyyttinen tendenssi. Itämerensuomalaisten kielten morfologiseen ja syntaktiseen kehitykseen liittyvät kysymykset ja se, kuinka morfologiassa ja syntaksissa tapahtuvat muutokset tukevat toisiaan, voidaan yhdistää typologisessa lähestymistavassa.
Toisaalta tähän liittyvät ims. kielten derivaatiojärjestelmä ja sitä ohjailevat tekijät, joita selvittää tutkimushankkeen puitteissa Johanna Laakso. Ims. derivaatio on yleisesti varsin yhtenäinen järjestelmä etenkin pohjoisten ims. kielten osalta (Markianova 1987, Laakso 1989), mutta siinä voidaan erottaa selviä alueellisia piirteitä, kuten refleksiivi- (ks. Koivisto 1995) tai kuratiiviverbien itäinen levikki tai derivaatiokeinojen niukkeneminen ainakin virossa, ilmeisesti myös liivissä (Kasik 1989, Ojutkangas 1997). Nämä kytkeytyvät toisaalta typologisiin muutoksiin, kuten ims. kielten eteläpään yleinen analyyttisten rakenteiden lisääntyminen, toisaalta vieraisiin vaikutuksiin (esim. itäisten ims. kielten refleksiivi- ja inkoatiiviverbeissä voidaan nähdä venäjän vaikutusta, ks. esim. Lehtinen 1985, 1990). Sen lisäksi, että typologian ja kontaktiperäisyyden kysymyksiä olisi uudelleenarvioitava laajemmassa kontekstissa, derivaation muutokset olisi kyettävä kytkemään muutoksen todelliseen taustaan, ilmaisutapojen variaatioon, ja sitä ohjaileviin tekijöihin: milloin ja miksi sanotaan panee tekemään tai pesee itsensä, milloin teettää tai peseytyy ? Keskeisiä kysymyksiä on myös derivaation muutosten suhde kieliopillistumiseen. Olisiko se perinteinen käsitys, että monet ims. taivutuspäätteet palautuvat johtimiin, osin tarkistamisen tarpeessa?
Tässä osahankkeessa selvitellään toisaalta karjalan ja venäjän yksipersoonaisia kokijarakenteita, joita käsittelee Anneli Sarhimaan 1999 valmistuva väitöskirja, toisaalta kielioppien vuorovaikutusta ja sekoittumista nykypuhekarjalassa. Karjalan (kuten myös lyydin ja vepsän) ja venäjän luoteismurteiden välillä on pitkään vallinnut suhteellisen tasa-arvoinen adstraattisuhde molemminpuolisine vaikutuksineen. Vasta tällä vuosisadalla vaikutussuhteen laatu on muuttunut siinä määrin, että voidaan puhua venäjän kielen ylivoimasta, venäläisestä super- tai perstraatista. Erityyppisten ja -ikäisten kontaktivaikutusten erottelu ja karjalan kielijärjestelmän kokemien muutosten analyysi on monitahoinen tehtävä.
Tutkimuksen jälkimmäisessä vaiheessa tulokset kootaan englanninkieliseksi monografiaksi, jonka kirjoittamiseen osallistuu koko tutkijaryhmä. Tässä keskeisintä on suhteuttaa tutkimustyön tuloksia kansainvälisen kielihistoriallisen, typologisen, kieliopillistumis- ja kaksikielisyystutkimuksen saavutuksiin, tarjoten sekä uutta tietoa että perusteltuja hypoteeseja.
Alhoniemi, Alho 1996: Suomen fennougristiikan tulevaisuudennäkymiä. - Virittäjä 100: 444-447.
Alvre, Paul 1990: Deklinatsiooni ühisjooni eesti-vadja-isuri-soome keelealal. - Itämerensuomalaiset kielikontaktit 9-16.
Bátori, István 1980: Russen und Finnougrier. Kontakt der Völker und Kontakt der Sprachen. Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica 13. Wiesbaden.
Dahl, Östen & Koptjevskaja-Tamm, Maria 1992: Language typology around the Baltic sea: a problem inventory. Papers from the Institute of Linguistics, University of Stockholm (PILUS) 51. Stockholm.
Filppula, Markku & Sarhimaa, Anneli 1994: Cross-linguistic syntactic parallels and contact-induced change. - Susanna Shore & Maria Vilkuna (eds.): SKY-94. Yearbook of the Linguistic Association of Finland , 89-134.
Grünthal, Riho 1998: Suomalais-virolaisia meriyhteyksiä ja seprakaupan sivutuotteita. - Grünthal & Laakso (toim.) 1998: 106- 120.
Grünthal, Riho & Laakso, Johanna (toim.) 1998: Oekeeta asijoo. Commentationes Fenno-Ugricae in honorem Seppo Suhonen sexagenarii. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 228. Helsinki.
Harris, Alice C. & Campbell, Lyle 1995: Historical syntax in cross-linguistic perspective. Cambridge Studies in Linguistics 74. Cambridge University Press.
Hasselblatt, Cornelius 1998: Avunhuuto lounaasta. - Virittäjä 102: 232-239.
Itkonen, Esa 1998: Sukupuu ja kontakti. - Virittäjä 102: 96-103.
Itkonen, Terho 1983: Välikatsaus suomen kielen juuriin. - Virittäjä 87: 190-229, 349-386.
Itämerensuomalaiset kielikontaktit = Läänemeresoome keelekontaktid. Itämerensuomalainen symposium 7. kansainvälisessä fennougristikongressissa Debrecenissä 27.8.-1.9.1990. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 61. Helsinki.
Kasik, Reet 1989: Suomen ja viron verbinjohto. - Sananjalka 31: 81-92.
Karhu, Anna 1995: Murrehaastattelu vuorovaikutustilanteena. - Marjatta Palander [toim.]: Murteiden matkassa. Juhlakirja Alpo Räisäsen 60-vuotispäiväksi. Studia Carelica Humanistica 6. Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta, Joensuu. 92-109.
Koivisto, Vesa 1995: Itämerensuomen refleksiivit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 622. Helsinki.
Koponen, Eino 1991: Itämerensuomen marjannimistön kehityksen päälinjoja ja kantasuomen historiallista dialektologiaa. - Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 83: 123-161.
Laakso, Johanna 1989: Muodon ja funktion suhteesta itämerensuomen verbinjohtimistossa. (Summary: On the relationship between form and function in the Baltic-Finnic system of verbal derivative suffixes.) - Virittäjä 93: 50-69.
---- 1990: Translatiivinen verbinjohdin NE itämerensuomalaisissa kielissä. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 204. Helsinki.
---- 1996: Yhteisenä nimittäjänä Itämeri? [Arv.: Raukko & Östman 1994, Yli-Vakkuri (toim.) 1993.] - Virittäjä 100: 137-144.
----- 1997: Neue Perspektiven für die Grundsprachenforschung? [Arv.: János Pusztay, Diskussionsbeiträge zur Grundsprachenforschung. ] - Finnisch-Ugrische Forschungen 54: 205-213.
----- 1998a: Itämerensuomen ikuisuuskysymyksiä: vielä kerran a -monikosta. - Grünthal & Laakso (toim.) 1998: 268-275.
----- 1998b: Tyvestä puuhun noustaan. - Virittäjä 102: 610-612.
----- (tulossa a): Language contact hypotheses and the history of Uralic morphosyntax. [Ilmestyy Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirjassa.]
----- (tulossa b): The Finnic languages. [Julkaistaan M. Koptjevskaja-Tammin ja Östen Dahlin johtaman Itämeren kieliareaalin tutkimusprojektin päätösmonografiassa.]
Laakso, Johanna & Sarhimaa, Anneli 1997: Väitöskirja aunuksenkarjalan nykytilasta. [Arv.: Raija Pyöli, Venäläistyvä aunuksenkarjala. ] - Virittäjä 101: 108-119.
Laanest, Arvo 1982: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hamburg.
Lass, Roger 1997: Historical linguistics and language change. Cambridge Studies in Linguistics 81. Cambridge.
Lehtinen, Tapani 1985: Venäjän verbisemantiikkaa itämerensuomessa: karjalan ja vepsän inkoatiiviverbit. - Sananjalka 27.
1990: Venäjän aspektien heijastumia vepsän verbijärjestelmässä. - Itämerensuomalaiset kielikontaktit 59-68.
Luutonen, Jorma 1985: Tutkimuskohteena muistiinkirjoitettu kieli. - Puhuttu kieli, kirjoitettu kieli ja kielen muutos. Seminaari Tvärminnessä 12. 13.10.1984. Suomen Kielitieteellisen Yhdistyksen julkaisuja 12. Turku. 107 121.
Markianova, L. F. 1987: O nekotoryh tipologicheskih osobennostjah glagoloobrazovanija v pribaltijsko-finskih jazykah severnoj gruppy. - XVII Vsesojuznaja finno-ugorskaja konferencija. I. Jazykoznanie. Tezisy dokladov. Ustinov. 147-149.
Mikone, Eve 1996: Suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvan väestön alkuperä. - Virittäjä 100: 401-419.
Ojutkangas, Krista 1997: Suomen ja viron U- ja ne -johdosten käytön vertailua (Summary: Comparison of the use of verb derivatives with the suffixes -U- and -ne - in Finnish and Estonian). - Virittäjä 101: 358- 379.
Plank, Frans 1998: The co-variation of phonology with morphology and syntax: A hopeful history. - Linguistic Typology 2-2: 195-230.
Raukko, Jarno & Östman, Jan-Ola 1994: Pragmaattinen näkökulma Itämeren kielialueeseen. Publications of the Department of General Linguistics, University of Helsinki 25. Helsinki.
Salminen, Tapani 1998: Pohjoisten itämerensuomalaisten kielten luokittelun ongelmia. - Grünthal & Laakso (toim.) 1998: 390-406.
Sammallahti, Pekka 1977: Suomalaisten esihistorian kysymyksiä. - Virittäjä 81: 119-136.
Sarhimaa, Anneli 1995: On the Methodology of Examining Russian Interference in Karelian Syntax. - Wolfgang Viereck (Hrsg.): ZDL-Beiheft 77 : Verhandlungen des Internationalen Dialektologenkongress Bamberg 1990. Band 4. Stuttgart: Franz Steiner Verlag. 251- 262.
---- 1997: Syntactic parallels in Russian and Karelian: some methodological problems. - Alan R. Thomas (ed.): Issues and Methods in Dialectology. Bangor: The Department of Linguistics, University of Wales Bangor. 184-191.
---- tulossa A: The Divisive Frontier: The Impact of the Russian-Finnish Border on Karelian dialects. - Proceedings of the ESF workshop on the Divergence and Convergence of Dialects Across Political Borders, Ghent, Belgium, 13-15 March 1997. Johann Taeldemann & Peter Auer (Eds.). [Julkaistaan sarjassa The International Journal of the Sociology of Language. ]
---- tulossa B: Language mixing and contact-induced syntactic change: Russian-origin Duty and Obligation Construction (DOC) in South Karelian dialects. [Julkaistaneen aikakauskirjassa Finnisch-Ugrische Forschungen. ]
Thomason, Sarah Grey & Kaufman, Terrence 1988: Language Contact, Creolization and Genetic Linguistics. Berkeley Los Angeles London.
Viitso, Tiit-Rein 1985: Kriterien zur Klassifizierung der Dialekte der ostseefinnischen Sprachen. - Dialectologia Uralica: Materialien des ersten Internationalen Symposions zur Dialektologie der uralischen Sprachen 4.-7. September 1984 in Hamburg. Hg. von Wolfgang Veenker. Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica 20. Wiesbaden. 86 96.
---- 1990: Eesti keele kujunemine flekteerivaks keeleks. Keel ja Kirjandus 33: 456-461, 542-548.
---- 1998: Fennic. - Abondolo, Daniel (ed.): The Uralic languages. London & New York: Routledge. 96-114.
Yli-Vakkuri, Valma (toim.) 1993: Studia comparativa linguarum orbis Maris Baltici 1. Tutkimuksia syntaksin ja pragmasyntaksin alalta. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 43. Turku.