ENGLANNIN LAIVASTOTOIMET ITÄMERELLÄ
1918 - 1921

Jari Eerola, Helsinki jari.eerola@helsinki.fi

Sisältö

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin


1. Saksalaisten maihinnousu Ahvenanmaalle, Hankoon ja Loviisaan maalis-huhtikuussa 1918

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Valkoisten aseman ollessa Suomen sisällissodan alussa 1918 heikko ja vakiintumaton valtuutti Vaasaan paenneen senaatin puheenjohtaja Renvall lähettiläs Hjeltin tiedustelemaan Berliinissä mahdollisuutta saada Saksan sotilasapua taistelussa punaisia vastaan. Saksa myöntyi Suomen pyyntöön, josta senaatin muut Vaasassa olleet jäsenet, Arajärvi, Frey ja Pehkonen, saivat tiedon 2.3.1918. Oman ilmoituksensa mukaan he olivat olleet aseavun pyynnöstä tietämättömiä. Valkoisten ylipäällikkö, kenraali Mannerheim uhkasi jopa erota kuultuaan Saksan sotilasavusta, mutta myöhemmin, noin viikkoa ennen Tampereen valtausta, hän kiirehti saksalaisten saapumista. Hjelt allekirjoitti 21.2.1918 sopimuksen avustusretkikunnan kustannusten korvaamisesta. Lisäksi hän allekirjoitti 7.3.1918 yhdessä professori Erichin kanssa rauhansopimuksen, kauppa- ja merenkulkusopimuksen sekä salaisen lisäpöytäkirjan, jotka antoivat Saksalle mahdollisuuden puuttua lähes haluamallaan tavalla Suomen talouselämään. Senaatin talousosaston puheenjohtaja Svinhufvud hyväksyi pakomatkallaan 10.3.1918 Berliinissä Saksan avun. Renvall piti sopimuksia itsemääräämisoikeuden kannalta pelottavina.

Laivaston tukemana Danzigista Eckeröhön kuljetettu vahvennetun jääkäripataljoonan suuruinen maihinnousujoukko (Aalands-Detachement) aloitti Ahvenanmaan miehityksen 7.3.1918. Saksalaisten päävoimat, Itämeren divisioona (Ostsee-Division) nousi, maihin Hangossa vasta 3.4.1918 jäiden ja miinanraivauksen viivästytettyä divisioonaa kuljettaneen laivasto-osaston lähtöä Danzigista. Divisioonan mukana saapui Hankoon, Suomesta Viron kautta paennut, noin 400 miehen vahvuinen Pellingen joukko, joka oli nimetty 1. suomalaiseksi etappipataljoonaksi sekä puettu saksalaiseen asepukuun. Iltaan mennessä saksalaiset olivat edenneet läheiseen Tammisaareen. Tallinnasta jäänmurtajilla "Tarmo" ja "Volynets" kuljetettu saksalaisten sivustaryhmä Osasto Brandenstein (Detachement Brandenstein) nousi maihin Loviisassa 7.4.1918.

Saksalaiset etenivät Hangosta Karjaan sekä toisaalta Tammisaaren, Inkoon ja Kirkkonummen kautta Helsinkiin, jonka he valtasivat 12. - 13.4.1918. Helsingistä saksalaiset jatkoivat Tuusulan, Hyvinkään ja Riihimäen kautta Hämeenlinnaan, jonka saksalaiset saivat haltuunsa 25.4.1918. Loviisassa maihinnousseet saksalaiset etenivät Lapinjärven, Orimattilan ja Uudenkylän kautta Lahteen, jossa heihin yhtyi Itämeren divisioonan Riihimäen ja Lammin kautta tulleita joukkoja. Taistelut Lahden ympäristössä päättyivät 1.5.1918.

Saksalaiset kokivat ankarimmat taistelunsa Syrjäntakana kohdatessaan lännestä vetäytyvät punaiset. Saksalaisia oli enimmillään Suomessa noin 13 000 miestä ja yli 9 000 hevosta. Heidän tappionsa olivat "Suomen vapaussota vuonna 1918" -teoksen mukaan: kuolleina 285, haavoittuneina 691 ja kadonneina 8 miestä - yhteensä 984 miestä. Laivaston tappiot olivat 21 kuollutta ja 12 haavoittunutta. Eräiden tietojen mukaan surmansa saaneiden saksalaisten määrä olisi kaikkiaan 383 henkeä, mahdollisesti jopa hieman enemmän. Syksyllä alkaneissa siirto- ja kotiuttamiskuljetuksissa sai lisäksi surmansa 123 saksalaista, kun höyrylaiva "Habsburg" ajoi miinaan 16.10.1918 Tallinnan edustalla. Muiden mukana surmansa sai aluksella ollut suomalainen eläinlääkäri ja jääkäri Oskar Höckert. Viimeiset joukot poistuivat 16.12.1918 joidenkin upseereiden jäädessä Suomeen vielä seuraavan vuoden alkuun saakka.

Kenraali Ludendorffin myöhemmin esittämän arvion mukaan avun pohjana olivat pelkästään saksalaisten eikä suomalaisten edut. J. O. Hannula totesi vapaussodan historiassaan, "... ettei saksalaisten Suomen-retki johtunut suinkaan pohjaltaan epäitsekkäästä auttamisesta, vaan ensi sijassa pyrkimyksestä estää Muurmannin rannikolle maihin nousseiden englantilaisten voimien eteneminen Pietariin". Professori Tuomo Polvinen kirjoitti tutkimuksessaan "Venäjän vallankumous ja Suomi", että "sotaretkensä naamiointitarkoituksessa saksalaiset `kutsuivat itse itsensä` niin hyvin Suomeen kuin Ukrainaan ja Baltiaankin".

Saksalaisia ennen Ahvenanmaalle ehtivät "humanitäärisistä" syistä saapuneet ruotsalaiset. Heidän rannikkopanssarilaivansa "Thor", jäänmurtaja "Isbrytaren I" ja höyrylaiva "Runeberg" olivat Eckerön redillä jo 14.2.1918. Komppania Vaxholmin rannikkotykistörykmentin sotilaita saapui saarille 19.2.1918, ja päivää myöhemmin paikalle lipuivat rannikkopanssarilaivat "Sverige" ja "Oscar II". 24.2. - 25.2. saapui vielä Göötan henkikaartin pataljoona, noin 500 miestä. Operaatiota johti vara-amiraali Ehrensvärd. Ruotsalaiset sopivat venäläisten, punaisten ja valkoisten välisissä neuvotteluissa saarten tyhjentämisestä. Maaliskuussa saapuneet saksalaiset vangitsivat noin 2 000 miehen venäläisestä varuskunnasta 1 000 - 1 200 miestä. Ruotsalaiset internoivat noin 240 - 250 ukrainalaista, puolalaista, liettualaista ja virolaista sotilasta sekä kuljettivat heidät Boråsin lähellä olevan Fristadin leirin kautta Trelleborgiin ja luovuttivat edelleen saksalaisille Sassnitziin. Noin 250 - 300 venäläistä siirtyi "Murtajalla" punaiseen Turkuun. Ruotsalaiset alkoivat vetää joukkojaan Ahvenanmaalta 14.3.1918, ja viimeiset ruotsalaiset poistuivat saarilta 26.5.1918.

Rannikkopanssarilaiva Thor
Ruotsalainen rannikkopanssarilaiva Thor

2. Venäjän Itämeren laivaston "jäämarssi" Kronstadtiin keväällä 1918

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Venäjän ja Saksan väliset rauhanneuvottelut alkoivat 3.12.1917 itäpuolalaisessa vajaan 30 000 asukkaan Brest-Litovskissa. Valtiot allekirjoittivat 15.12.1917 kuukauden kestävän aseleposopimuksen, joka oli voimassa toistaiseksi. Venäjä oli ehdottanut myös länsivalloille raunhanneuvottelujen aloittamista Saksan kanssa, mutta nämä kieltäytyivät. Venäjän ja Saksan neuvottelut jatkuivat helmikuuhun saakka, jolloin 16.2.1918 saksalaiset ilmoittivat venäläisten edustajalle Brestissä aloittavansa sotatoimet 18.2.1918 klo 12.00. Venäjä keskeytti pitkälle edenneet vanhimpien ikäluokkien (1900 - 1914 kutsutut) kotiuttamiset.

Kansankomissaarien neuvosto antoi 17.2.1918 käskyn Itämeren laivastolle siirtää sen alukset kiireellisesti pois Tallinnasta, lähestyvien saksalaisten tieltä. Tallinnasta lähti 19.2.1918 yksittäisiä aluksia Helsinkiä kohden, mutta miehistövajeen ja jääolosuhteiden vuoksi vasta 22.2.1918 pääsivät jäänmurtajien "Jermak" ja "Volynets" avustamat saattueet matkalle. Helsinkiin saatiin siirretyksi noin 50 sota- ja apualusta, joista tärkeimmät olivat risteilijät ja sukellusveneet. Lähtiessään venäläiset tuhosivat Tallinnaa suojaavat Nargenin, Vimsin, Wulffin ja eräät muut rannikkopatterit. Saksalaiset valtasivat Tallinnan 25.2.1918.

Kansankomissaarien neuvosto sai 23.2.1918 Saksan uudet, tiukentuneet rauhanehdot. Venäjä luopuisi Puolasta, Liettuasta, Kuurinmaasta, Liivinmaasta ja Virosta. Venäjä vetäisi joukkonsa pois Suomesta ja Ukrainasta sekä saattaisi armeijansa rauhan kannalle. Laivasto tuli siirtää Venäjälle jääneisiin satamiin tai riisua aseista. Rauhansopimus allekirjoitettiin Brestissä 3.3.1918. Rauhansopimuksen mukaista Itämeren alusten siirtoa johti 3.3.1918 hajoitetun Tsentrobaltin tilalle muodostettu Itämeren laivaston komissaarien neuvosto yhdessä amiraali Razvosovin kanssa. "Vaikeaa" amiraalia seurasi parin viikon päästä amiraali Shtshastnyi. Helsinkiin kootut alukset jaettiin taisteluarvon mukaisiin ryhmiin: ensimmäiseen ja toiseen ryhmään kuuluivat linjalaivat ja risteilijät, kolmanteen ryhmään muut sotalaivat ja alukset.

Ensimmäinen ryhmä, johon kuuluivat linjalaivat "Petropavlovsk", "Sevastopol", "Gangut" ja "Poltava" sekä risteilijät "Rurik", "Bogatyr" ja "Admiral Makarov" lähti Helsingistä 12.3.1918 jäänmurtajien "Jermak" ja "Volynets" avustamana. Saattueelle muodostuivat uhkaksi valkoisten suomalaisten valtaamat, saattueen reitillä sijaitsevat Suursaari (7.3.1918) sekä Lavansaari ja Somero (11.3.1918). Jää oli paksua, sää tuulinen ja lämpötila alimmillaan -9 C. Alukset pysähtyivät yöksi, ja ne oli aamulla ennen liikkeelle lähtöä irrotettava ympäröivästä jäästä, mikä hidasti matkaa. Alukset saapuivat 17.3.1918 turvallisesti Kronstadtiin kuljettuaan noin 180 mailin (1 meripeninkulma = 1 maili = 1 852 m) matkan. "Admiral Makarov" ja "Bogatyr" purjehtivat edelleen Pietariin (vrt. Petrograd) Neva-joelle.

Venäläisten tilanne alusten siirtoa ajatellen vaikeutui huomattavasti, kun valkoiset suomalaiset kaappasivat jäänmurtajat "Tarmon" (3.3.1918), "Volynetsin" (29.3.1918) sekä "Tshernomorski no. 1:n" ja luovuttivat ne saksalaisten käyttöön. Saksalaisten maihinnousu Hankoon 3.4.1918 vaikeutti tilannetta edelleen. Ennen saksalaisten maihinnousua venäläiset räjäyttivät Hangossa olleet sukellusveneensä "AG-11", "AG-12","AG-15" ja "AG-16", joita ei voitu siirtää ilman jäänmurtajia. Helsingissä, kuten Tallinnassakin, laivaston miehistövaje oli suuri. Eräillä aluksilla se oli noin 80 %. Esimerkiksi torpedoveneillä "Amurets", "Ussuriets" ja "Zabaikalets" upseereita ja miehistöä oli paikalla 5 + 18, 4 + 18 ja 4 + 8 noin 100 hengen määrävahvuudesta. Joillakin aluksilla koneet olivat purettuina huolto- ja korjaustöiden vuoksi. Myös hiilestä oli huutava pula. Pietarista saapui Helsinkiin noin 500 kauppalaivaston merimiestä täydentämään Helsingissä olevien kauppa-alusten miehistöjä, mutta osa merimiehistä määrättiin palvelukseen sotalaivoille.

Toinen alusryhmä lähti Helsingistä 5.4.1918, ja siihen kuuluivat linjalaivat "Andrei Pervozvannyi" ja "Respublika" (ex Imperator Pavel I), risteilijät "Bajan" ja "Oleg" sekä sukellusveneet "Tur", "Rys" ja "Tigr". Saattuetta avustivat kolme heikkotehoista jäänmurtajaa sekä toinen linjalaivoista, joka oli murtajia tehokkaampi. Murtaja "Jermak" pyrki Kronstadtista saattueen avuksi, mutta sitä ammuttiin Lavansaaresta sekä "Tarmosta". "Jermak" palasi Kronstadtiin, josta se saatuaan "Rurikin" suojakseen ryhtyi avustamaan saattuetta 8.4.1918 Suursaaren luona. Saattue ankkuroitui Kronstadtin ulkoredille 10.4.1918. Sukellusvene "Rys" joutui palaamaan alkumatkasta Helsinkiin juututtuaan jäihin Harmajan luona. "Bajan" ja "Oleg" siirtyivät Pietariin.

Venäläisten alusten ohella Helsingissä oli myös englantilainen, komentaja Cromien sukellusvenelaivue, jonka Englanti oli 1915 lähettänyt Venäjän laivaston avuksi. Laivueeseen kuuluivat sukellusveneet: "E-1", "E-8","E-9","E-19", "C-26", "C-27" ja "C-35" sekä emäalus "Amsterdam". Englantilaiset katsoivat jääolosuhteiden estävän alusten siirron Kronstadtiin ja siksi he räjäyttivät ne 3. - 5.4.1918. Veneet upotettiin 1,5 mailin päähän Harmajasta, sen eteläpuolelle 15 sylen ( 1 engl. syli = 1,83 m) syvyyteen. Cromie siirtyi Britannian laivastoattaseaksi Pietariin. Toukokuussa 1918 hän esitteli pohjoiseen paenneiden suomalaisten punaisten edustajalle mahdollisuuden miesten liittymisestä englantilaisten harjoittamaan "Muurmannin legioonaan". Elokuun 31. päivänä 1918 Cromie kuoli Pietarissa Englannin lähetystön portailla tulitaistelussa Tshekan (Erikoiskomissioni vastavallankumouksen, sabotaasin ja keinottelun tukahduttamiseksi) miesten kanssa. Cromie oli sekaantunut valkoisten venäläisten ja Secret Intelligence Servicen toimintaan.

Kolmanteen alusryhmään kuului kaikkiaan 167 alusta. Ryhmän ensimmäiset alukset lähtivät Helsingistä 7.4.1918 ja viimeiset 12.4.1918, jolloin kaupungissa käytiin jo taisteluita saksalaisten ja punaisten välillä. Aluksia avusti viisi jäänmurtajaa. Ensimmäisinä lähtivät jäänmurtajatyyppisten raivaajien "Jastreb" ja "Ruslan" avustamina sukellusveneet "Volk", "Vepr", "Leopard", "Zmeja", "Rys", "Pantera", "Jaguar" ja "Jersh". Seuraavina lähtivät 9.4.1918 kuljetusalusten "Tosno" ja "Izhe" hinaamina sukellusveneet "Kuguar" ja "Ugor". Niitä seurasivat torpedoveneet "Lovki", "Molodetski", "Lihoi", "Iskusnyi", "Delnyi" sekä "Dostoinyi" ja osa kuljetusaluksista. Saattuetta johtivat jäänmurtajat "Avans" ja "Kolyvan". Miina- ja vartioaluslaivueet kuljetusaluksineen lähtivät 10.4.1918. Seuraavana päivänä lähti vielä noin sadan aluksen osasto mukanaan laivaston esikunta yhteysalus "Kretshetillä".

Risteilijä Kolberg
Saksalainen risteilijä Kolberg
Helsingin Eteläsatamassa 1918

Kolmannen ryhmän viimeiset alukset lähtivät Helsingistä 12.4.1918 noin klo 9 aamulla, joten ne kohtasivat Harmajalle 11.4.1918 saapuneen amiraali Meurerin saksalaisen erillisen laivasto-osaston (Sonderverband Ostsee). Osasto, johon kuuluivat mm. linjalaivat "Westfalen" ja "Posen" saapui sumun takia Helsinkiin vasta iltapäivällä 12.4.1918. Niiden sisaralus "Rheinland" ajoi karille 11.4.1918 Lågskärin luona eikä siksi osallistunut Helsingin retkeen. Saksalaiset ja venäläiset sopivat Hangossa huhtikuun alussa Venäjän laivastoa ja sen miehistöä sitovista rajoituksista todennäköisen Helsingin valtauksen ja saksalaismiehityksen yhteydessä. Helsinkiin saapuneet saksalaisalukset ampuivat päävartiota, Borgströmin tupakkatehdasta, nykyisen presidentinlinnan viereistä Standertskiöldin taloa sekä Siltasaarella sijaitsevaa työväentaloa, joka paloi pahoin. Helsinkiin jäänyt koululaiva "Pamjat Azova" vaurioitui myös lievästi kranaateista. Iltaan mennessä Katajanokka oli laivaston noin 400 miehen suuruisen maihinnousujoukon hallussa. Toisaalla oli Itämeren divisioona edennyt Huopalahden, nykyisen Mannerheimintien (ent. Läntinen viertotie ja Heikinkatu) sekä Pasilan ja Hietalahden suunnista kaupunkiin.

Kolmannen alusryhmän alukset, joista osa oli vaurioitunut jäissä, saapuivat Kronstadtiin 16. - 22.4.1918. Helsinkiin oli jäänyt noin 80 venäläisalusta, joita venäläiset eivät kiireen takia pystyneet siirtämään tai saamaan purjehduskelpoisiksi. Osa aluksista joutui saksalaisten ja myöhemmin suomalaisten haltuun. Aluksiin liittyvän kiistan vuoksi valkoiset suomalaiset vangitsivat saksalaisten vaatimuksesta venäläisen laivaston komissaarin Zhemtshuzhinin Viaporissa 8.5.1918 ja ampuivat hänet seuraavana päivänä. Kansankomisaarien neuvosto ilmoitti 13.5.1918 Saksan hallitukselle, ettei se täytä Brest-Litovskin sopimuksen miinanraivausta koskevaa kohtaa, elleivät saksalaiset luovuta kaikkia Helsinkiin jääneitä aluksia Venäjälle. Kronstadtiin saapui toukokuussa vielä 23 alusta, joista viimeisenä Helsingistä lähti 28.5.1918 klo 11 "Pamjat Azova". "Jäämarssin" kuluessa Kronstadtiin siirrettiin kaikkiaan 236 alusta. Lisäksi Helsingistä ja Tallinnasta kuljetettiin rautateitse pois 2. ilmailuprikaati sekä runsaasti sotavarustemateriaalia.

3. Amiraali Alexander-Sinclairin laivasto-osasto

3.1. Eestinmaan kuvernementti ja Eesti töörahva kommuun

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Saksalaiset olivat maailmansodan alussa 1915 miehittäneet Liettuan ja osan Latviaa. Venäjän keisarikunnan hajottua virolaisten kiinnostus kuvernementin valtiollista asemaa kohtaan heräsi, ja 30.3.1917 Venäjän väliaikainen hallitus myönsi kuvernementille väliaikaisen itsehallinnon. Venäjän lokakuun vallankumouksen 7.11.1917 jälkeen maapäivät julistautuivat 15.11.1917 korkeimman vallan haltijaksi Virossa. 24.2.1918 Viro julistautui itsenäiseksi. Seuraavana päivänä saksalaiset valtasivat Tallinnan, ja maaliskuun 3. päivään mennessä koko Viron alue oli saksalaisen 8. armeijan hallussa. Saksa ei tunnustanut Viron itsenäisyyttä, vaan suunnitteli Baltian herttuakunnan muodostamista ja sen liittämistä Preussiin personaaliunionilla.

Saksan valtapyrkimykset entisissä Venäjän Itämeren kuvernementeissa päättyivät 9.11.1918, kun Vilhelm II:n ilmoitettiin luopuneen kruunustaan ja Saksan julistautuneen tasavallaksi. Virallisesti Vilhelm II, Preussin kuningas ja Saksan keisari, luopui asemastaan vasta 28.11.1918 pakolaisuudessa Hollannissa. Samana päivänä 11.11.1918, kun Saksa allekirjoitti aseleposopimuksen liittoutuneiden kanssa pohjoisranskalaisessa Compiègnessä, Viron väliaikainen hallitus järjestäytyi saksalaismiehityksen jäljiltä uudelleen ja ryhtyi valmistelemaan Viron perustavan kokouksen koolle kutsumista.

Nikolai II:n luovuttua valtaistuimesta 15.3.1917 myös Virossa oli muodostettu paikallisia, äänestyksin valittuja neuvostoja korvaamaan ja täydentämään hajoamassa olevaa valtiollista sekä alueellista hallintoa. Osa vanhoista elimistä jatkoi toimintaansa. Ristiriita elimien välillä syveni kesäkuun maapäivä- eli maaneuvostovaaleissa (vrt. maapäev, maanöukogu), joissa keskusta- ja porvariehdokkaat saivat enemmistön äänistä. Vaalien äänestysprosentti jäi alle 30:n. Vasemmisto oli vaatinut vaalien siirtämistä riittävän vaalivalmistelun takaamiseksi, mutta Venäjän väliaikaista hallitusta edustanut komissaari, entinen Tallinnan kaupunginjohtaja Poska ei tähän suostunut, vaan järjesti vaalit. Vaalien jälkeen neuvostot vaativat Poskan erottamista sekä ilmoittivat kuvernementin siviiliasiain hoidon siirtyneen Tallinnan neuvoston toimeenpanevalle komitealle.

Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen ristiriita eri hallintoelimien välillä syveni entisestään. Viron neuvostojen toimeenpaneva komitea hajoitti maapäivät 12.11.1917 annettuaan asetuksen tammikuussa 1918 pidettävistä Viron perustavan kokouksen vaaleista. Perustava kokous oli tarkoitus avata 15.2.1918. Hajoitettujen maapäivien annettua julistuksensa korkeimmasta vallasta 15.11.1917 estivät Toompeanmäelle mielenosoitukseen kokoontuneet työläiset kokouksen jatkamisen noin 25 min. kuluttua sen alkamisesta.

Muutama päivä ennen Tallinnan saksalaismiehitystä ottivat eräät entisen Venäjän armeijan virolaisupseerit yhteyttä saksalaisiin ilmoittaen olevansa joukkoinensa asettumatta vastarintaan saksalaisten edetessä. Saksalaiset saattoivat odottaa vastusta ainoastaan punakaartien taholta. Saksalaiset kävivät miehitysvaiheen ankarimman taistelunsa 28.2.1918 vetäytyvän punakaartin kanssa Narvan läheisyydessä.

Miehitysjoukot perustivat vankileirejä yhdessä virolaisten kanssa Naissaareen (vrt. Nargen), Pääskylään ja eräille muille paikkunnille. Vankien määrä oli keväällä 1918 noin 5 000 henkeä. Noin 400 henkilön arvioidaan saaneen surmansa miehitystä seuranneissa puhdistuksissa.

Saksan antautumisen yhteydessä marraskuussa 1918 Tallinnassa oli lakkoja sekä mielenosoituksia. Marraskuun 12. päivänä saksalaiset ampuivat hallituksen vastaista mielenosoitusta Tallinnassa. Saksa ja Viro allekirjoittivat Riiassa 19.11.1918 sopimuksen kaiken hallinnollisen vallan siirtämisestä Viron väliaikaiselle hallitukselle. Se oli samalla Viron hallituksen de facto -tunnustus. Saksan aseman heiketessä Itämeren alueella Viron hallitus sopi 6.12.1918 valkoisten venäläisten pohjoisen armeijakunnan (huom. syyskuussa 1918 järjestetyn pohjoisen armeijakunnan perustalle muodostettiin 19.6.1919 luoteisarmeija; käyt. myös nimeä pohjoisarmeija) kanssa yhteisestä taistelusta Neuvosto-Venäjää vastaan.

Pietariin paenneet punaiset virolaiset muodostivat 15.11.1918 Viron väliaikaisen vallankumouskomitean (vrt. Eestimaa ajutine revolutsioonikomitee), jonka tehtävänä oli palauttaa neuvostojen valta Virossa. Narvan valloituksen jälkeen 29.11.1918 vallankumouskomitea julisti Narvan raatihuoneessa Viron sosialistiseksi tasavallaksi - Viron työväenkommuuniksi (vrt. Eesti töörahva kommuun). Kommuunin toimeenpanevan elimen puheenjohtajaksi valittiin Jan Anvelt.

Punaisten joukot etenivät Tallinnaa kohden, ja 10.12.1918 puolet Viron alueesta oli heidän hallussaan. Myös Latviassa punaiset etenivät, ja osa siellä edelleen olleista saksalaisista joukoista kieltäytyi taistelemasta tai suorastaan tuki neuvostojen valtaa.

3.2. Englantilaisen laivasto-osaston lähettämisestä päätetään

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Saksan ja liittoutuneiden välisen aseleposopimuksen XII artiklan mukaan Saksa ei saanut vetää joukkojansa entisiltä Venäjän länsialueilta, Itämeren maakunnista, ennen kuin liittoutuneet arvioisivat alueen sisäisen tilanteen siihen sopivaksi. Liittoutuneet pyrkivät saksalaiset poliisijoukot säilyttämällä estämään Neuvosto-Venäjän vaikutuksen leviämisen liittoutuneiden de facto tunnustamiin kolmeen Itämeren valtioon.

Virolaiset kääntyivät syksyllä 1918 ruotsalaisten puoleen tiedustellen heidän mahdollisuuttaan lähettää Viroon sieltä mahdollisesti poistuvien saksalaisten joukkojen tilalle yksi tai kaksi rykmenttiä ruotsalaisia joukkoja ylläpitämään järjestystä. Ruotsin ulkoministeri katsoi joukkojen lähettämisen olevan epätoivottavaa seikkailua. Virolaiset kääntyivät pyyntöinensä Lontoon puoleen.

Britannian ulkoministeriö oli jo aselepopäivänä 11.11.1918 tiedustellut amiraliteetilta mahdollisuutta lähettää sotalaivoja Itämerelle. Ulkoministeriön ja amiraliteetin yhteisissä neuvotteluissa 13.11.1918 todettiin olevan mahdollista lähettää Itämeren hallituksille sotavarustemateriaalia, kun ne ovat sitä kykeneviä vastaanottamaan. Viron pääministeri Piip jätti 19.11.1918 ulkoministeriölle pyynnön noin 6 000 miehen suuruisesta apujoukosta sekä sitä tukevista sotalaivoista. Pyynnön mukaan joukkoja tarvittaisiin 3 - 4 viikoksi, kunnes Viro olisi organisoinut oman armeijansa. Suomen edustaja Holsti oli pari päivää aiemmin jättänyt myös pyynnön ulkoministeriölle, että Englanti lähettäisi Itämerelle sotalaivoja. Englantilaiset painottivat, että alueelle ei voida lähettää joukkoja, mutta sotalaivojen lähettäminen on mahdollista.

Amiraliteetti ei varauksetta hyväksynyt suunnitelmaa sotalaivojen lähettämisestä, sillä Tallinnan satama jäätyisi pian, osa neuvostolaivastosta (Työläis-talonpoikainen punalaivasto, perustettu 11.2.1918) saattaisi olla edelleen taistelukelpoinen, ja alueella oli runsaasti merkitsemättömiä ja raivaamattomia miinakenttiä. Sotakabinetti päätti 20.11.1918, että Britannian laivastovoiman näyttö Itämerellä on välttämätöntä, ja lopulta ensimmäinen merilordi, amiraali Wemyss hyväksyi laivasto-osaston lähettämisen Itämerelle.

Laivasto-osastoa johtamaan valittiin kontra-amiraali Edwyn Alexander-Sinclair. Saamansa käskyn mukaisesti Sinclairin tuli purjehtia Kööpenhaminan ja Libaun (vrt. Liepaja) kautta Tallinnaan ja siellä suojata miinanlaskijoilla "Princess Margaret" ja "Angora" tuodun aselastin purkua satamassa. Ohjeissa käskettiin selvästi, että kun aseet ovat maissa, virolaiset ja latvialaiset ovat itse vastuussa puolustuksestaan. Tarvittaessa Sinclair voisi pyytää apua Kööpenhaminaan purjehtineelta taistelulaivalaivueelta. Käskyn mukaan Sinclairin laivasto-osasto sai avata tulen mitä tahansa Itämeren rannikolla operoivaa, vihollisaluksena pitämäänsä alusta vastaan odottamatta sen tulenavausta.

3.3. Sinclairin osasto saapuu Tallinnaan vuodenvaihteessa 1918

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Risteilijä "Cardiff" johti 21.11.1918 Saksan laivaston, 11 dreadnoughtia, 5 taisteluristeilijää, 7 kevyttä risteilijää ja 49 hävittäjää, Firt of Forthiin internoitaviksi. Seuraavana päivänä "Cardiff" aloitti purjehduksensa Siclairin lippualuksena Itämerelle. Risteilijää seurasivat neljä 6. kevytristeilijälaivueen alusta "Cassandra", "Caradoc", "Ceres" ja "Calypso". Alukset olivat uppoumaltaan noin 4 100 tonnia. Eskaaderia suojasi yhdeksän 13. laivueen V- ja W-luokan hävittäjää sekä seitsemän alusta 3. raivaajalaivueesta.

Amiraali Sinclair Sinclair käski osastonsa aluksia täydentämään polttoainevarastonsa Kööpenhaminassa. Risteilijät ja hävittäjät täyttivät öljyvarastonsa mukana seuranneista säiliölaivoista, mutta osaston turvallisen etenemisen kannalta tärkeät Town-luokan raivaajat eivät voineet hiilestää, koska niille täydennystä tuova hiililaiva "Tregarth" oli ajautunut rantaan eikä voinut siksi purjehtia Kööpenhaminaan. Hiiltä ei löytynyt myöskään kaupungista. Viivytys oli muodostumassa pitkäaikaiseksi, sillä "Tregarthin" tilalle kutsuttu toinen hiililaiva ajoi miinaan Pohjanmerellä ja upposi. Seuraava laivastolle täydennystä tuova hiililaiva saapui Kööpenhaminaan vasta tammikuussa 1919.

Kööpenhaminassa Sinclair sai Viron pääministerin Pätsin vetoomuksen, jossa kiirehdittiin puna-armeijan (Työläis-talonpoikainen puna-armeija, perustettu 28.1.1918) etenemisen vuoksi englantilaisten saapumista Tallinnaan. Sinclair päätti jättää hiilettä jääneen 3. raivaajalaivueen Kööpenhaminaan ja purjehtia Tallinnaan luottaen saamiinsa miinakarttoihin sekä risteilijöiden paravaaneihin. Amiraalin päätökseen vaikutti myös se, että Vindausta (vrt. Ventspils) pohjoiseen oli muodostumassa jäätä ja satamasta etelään ei kokemuksen mukaan ollut tarvetta raivata miinoja. Eskaaderi jätti Kööpenhaminan kahden vuorokauden kuluessa sinne saapumisestaan.

Risteilijä "Cardiff" kulki osaston kärjessä pohjoista kohden. Joulukuun 5. päivän lähestyessä loppuaan risteilijä "Cassandra" kohosi Saarenmaan ulkopuolella yllättäen voimakkaan räjähdyksen vuoksi ylöspäin. Komentaja Kennedyn alus oli ajanut saksalaiseen, karttaan merkitsemättömään miinaan, joka konehuoneen alla räjähtäessä mursi aluksen rungon kahdesta kohtaa. Hävittäjien "Vendetta" ja "Westminster" onnistui pelastaa 440 upseeria ja merimiestä. Ainoastaan kymmenen miestä vajosi hylyn mukana pohjaan, ja hekin olivat ilmeisesti saaneet surmansa jo miinaräjähdyksessä. Yksi mies katosi tunnin kestäneiden pelastustöiden aikana alusten väliin. Pelastuneet kuljetettiin Englantiin risteilijä "Calypsolla", joka oli vaurioitunut törmäyksessä Libaun satamassa. Myös törmäyksissä vaurioituneet hävittäjät "Verulam" ja "Westminster" palasivat Englantiin.

Sinclairin muut alukset saapuivat Tallinnaan 12.12.1918. Kaupungissa oli pula elintarvikkeista, hiilestä - lähes kaikesta. Eversti Vacietisen johtama puna-armeijan 7. armeija oli vallannut marraskuun lopussa Narvan, Valgan ja Tarton. Sinclairin arvion mukaan oli kysymys vain päivistä, kun Tallinna antautuisi. Sivuuttaen saamansa käskyn rajoittua ainoastaan partiotehtäviin Sinclair purjehti Narvan edustalla "Cardiffin", "Caradocin" ja viiden hävittäjän kanssa. Alukset tulittivat punaisten asemia ja tuhosivat ainoan joen ylitse vievän sillan. Englantilaiset yhdessä virolaisten joukkojen kanssa saivat pysäytetyksi puna-armeijan joukkojen etenemisen. Tammikuun 30. päivänä maanöukogun edustajat, sosialistivallankumouksellisia lukuun ottamatta, jättivät amiraali Sinclairille muistion, jossa pyydettiin "Hänen Majesteettinsa hallitusta miehittämään ja ottamaan sotilaalliseen suojelukseensa Viron tasavallan alue".

Amiraali Sinclair katsoi sotilaallisen tilanteen rauhoittuneen siinä määrin, että hän voisi purjehtia Libauhun edistämään saamansa tehtävän poliittista puolta mukanaan "Cardiff", "Ceres" ja osa hävittäjistä. Tallinnaan jäivät komentaja Thesigerin komentoon puolet hävittäjistä, "Caradoc" sekä osastoon jälleen liittynyt "Calypso". Miinanlaskijat "Princess Margaret" ja "Angora" saapuivat myös Tallinnaan mukanaan 5 000 kivääriä ja tarvikkeita.

3.4. Komentaja Thesiger kaappaa "Spartakin" ja "Avtroilin

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Venäläiset sukellusveneet "Tur", "Tigr" ja "Pantera" kävivät tiedustelemassa Tallinnan edustalla 28.11., 3.12. ja 24.12.1918 ryhtymättä mihinkään toimiin. Englantilaiset havaitsivat myös venäläisten hävittäjien purjehtivan risteilijä "Olegin" saattamina Suursaaren (vrt. Hogland) ja Kundanlahden tasalle. Keskipäivällä 26.12.1918 venäläinen hävittäjä "Spartak" tulitti Tallinnan satamaa ja poistui pian paikalta.

Satamassa ollut hävittäjä "Wakeful" nosti höyryn ja lähti aluksen perään noin 15 minuutissa. "Caradoc" ja "Calypso" seurasivat. "Spartak" lisäsi vauhtia, mutta nopeampana aluksena "Wakeful" saavutti sitä. Englantilaiset avasivat tulen noin kuudesta mailista "Spartakia" kohden. Alus yritti väistää kranaatteja mutta ajautui matalikolle ja menetti molemmat potkurinsa sekä sai vuodon. Miehistö antautui englantilaisille, minkä jälkeen "Vendetta" hinasi "Spartakin" Tallinnaan.

Englantilaisten "Spartakilta" löytämistä asiakirjoista selvisi, että risteilijä "Oleg" oli ankkurissa Suursaaren luona ja tulisi myös tulittamaan Tallinnaa, mikäli "Spartak" kohtaisi vain vähäistä vastarintaa. Komentaja Thesiger katsoi "Olegin" uhkaavan vakavasti hänelle uskottuja aluksia ja sen upottamisen olevan välttämätöntä huolimatta hänen saamastaan käskystä pidättäytyä venäläisiin aluksiin kohdistuvista hyökkäyksistä.

Thesigerin komentama hävittäjä "Calypso" sekä hävittäjät "Caradoc" ja "Wakeful" aloittivat "Olegin" etsinnän. Ne ohittivat merellä aamuyöllä 27.11.1918 pimeänä olevan aluksen, jonka Thesiger arvioi mahdollisesti olevan risteilijä "Oleg". Pimeyden takia englantilaiset eivät voineet varmasti tunnistaa alusta. Thesiger ei myöskään halunnut hyökätä aluksen kimppuun, koska pelkäsi sen pystyvän, mikäli se olisi "Oleg", ampumaan ainakin yhden kuudesta torpedostaan englantilaisia kohden, ennen kuin englantilaiset saisivat aluksen toimintakyvyttömäksi. Thesiger jatkoi Suursaarelle, mutta hän ei havainnut siellä risteilijä "Olegia". Thesiger viestitti Tallinnaan jääneille "Vendetta" ja "Vortigern" -hävittäjille, että ne lähtisivät partioon Suomenlahdelle. Ne haravoivat alueen jolla englantilaiset olivat aiemmin havainneet valoitta olevan aluksen. Englantilaiset havaitsivat pakoon pyrkivän ja kurssiansa muuttavan venäläisaluksen, joka osoittautui hävittäjä "Avtroiliksi". Englantilaiset saartoivat alukset ja ampuivat joitakin laukauksia, minkä jälkeen "Avtroililla" laskettiin lippu.

Venäläisten mukaan "Oleg" oli ollut yön ankkurissa Suursaaren ja Tytärsaaren luona. "Olegilta" oli yritetty saada tuloksetta yhteyttä "Spartakiin", jonka tiedettiin lähteneen tulittamaan Tallinnaa. Koska "Spartak" ei vuorokauteen vastannut lähetettyihin viesteihin, "Olegilla" uskottiin sen uponneen. Elitarvikkeiden ja hiilen puutteen vuoksi "Oleg" pyysi laivaston komentajalta lupaa saada palata Kronstadtiin. "Olegilla" kuultiin paluumatkalla "Avtroililta" lähetetty viesti, jossa kerrottiin vihollisen ampuvan sitä.

Englantilaiset luovuttivat "Avtroilin" ja "Spartakin" Viron laivastolle, joka nimesi alukset "Lennukiksi" ja "Vambolaksi". Venäläinen miehistö, 14 upseeria ja 233 miestä, suljettiin Naissaaren vankileiriin, jossa virolaiset, englantilaisten vastustuksesta huolimatta, ampuivat heistä helmikuussa noin 40 miestä. Vangittujen joukossa oli Itämeren laivaston vallankumousneuvoston jäsen Raskolnikov, jonka englantilaiset vaihtoivat Tanskan punaisen ristin välityksellä 19.6.1919 18:aan venäläisten vangitsemaan englantilaisupseeriin.

Spartak merellä
Venäläinen hävittäjä Kapteeni Kinsbergen nimettiin valmistuttuaan 1917
Kapteeni Mikluho-Maklaiksi ja uudelleen 1918 Spartakiksi. Englantilaiset
luovuttivat kaappaamansa aluksen 1919 Viron laivastolle, jossa se sai
nimen Vambola. Alus myytiin 1933 Peruun ja se palveli romuttamiseensa
asti 1955 Almirante Villar -nimisenä.

Englantilaiset alukset purjehtivat Tallinnan, Libaun ja Helsingin välillä mukanaan tarvikkeita ja joskus vankeja tai pakolaisia. Tammikuun 4. päivänä "Caradoc" ja "Calypso" kuljettivat Helsingistä Tallinnan ulkosatamaan suomalaisen vapaajoukon 3. komppanian. Miehille tarjottiin laivalla kaakaota ja keksejä. Lisäksi heillä oli mahdollisuus ostaa laivan kaupasta appelsiineja, suklaakakkuja ja englantilaista tupakkaa "ihmeen halpaan hintaan". "Caradoc" ja "Calypso" jatkoivat edelleen Tallinnasta niihin liittyneen "Wakefulin" kanssa Narvan edustalle tukemaan virolaisten aloittamaa vastahyökkäystä. Alusten tuli oli tuhoisa. Etäisyys lumista maata vasten erottuvaan viholliseen oli alle 2 000 jaardia (1 jaardi = 0,914 m). Puna-armeijan joukot vetäytyivät eivätkä vastanneet englantilaisten tykistöasemiin kohdistamaan hakuammuntaan. Suomenlahti oli peittymässä jäähän.

Suomalaisia vapaaehtoisia osallistui Viron sotatoimiin Englannin tunnustaman hallituksen puolella "Ensimmäisen suomalaisen vapaajoukon", "Pohjan Poikain" -rykmentin sekä värväystä suorittaneen Viron avustamisen päätoimikunnan riveissä yhteensä 3 942 henkilöä. Heistä oli sotilaita 3 728. Ensimmäiset suomalaiset, vapaajoukon 1. komppanian 140 miestä, saapuivat Tallinnaan 30.12.1918. "Pohjan poikain" 1. pataljoona siirtyi Tallinnaan jäänmurtaja "Väinämöisellä" 12.1.1919. Ekströmin joukko palasi Suomeen 22.3.1919 ja "Pohjan Poikain" pääosa huhti-toukokuussa 1919. Suomalaisten kannalta ankarimmat taistelut käytiin Narvassa, Valgassa ja Marienburgissa. Päätoimikunnan laatiman nimiluettelon mukaan Viron sotaretkeen osallistuneista sai surmansa 146 henkilöä. Osa nimistä julkaistiin Helsingin Sanomissa jo 12.3.1919. Nimeltä mainitaan niin Valgan puolustuksessa haavoittunut ja myöhemmin sairaalassa kuollut Aukusti Jaakkola ent. Heinonen Mynämäeltä kuin Hoppenhoffissa kaatunut Eino Hanninenkin Ulvilasta. Suomalaisia soti myös toisella puolella, ja esimerkiksi Narvassa Ekströmin joukko teloitti 27 punaisten puolella taistellutta suomalaista.

3.5. Amiraali Sinclair poistuu Latviasta

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Viron operaatioiden aikana Latviassa eteni noin 20 000 punaista vallaten laajoja alueita. Sinclairin Libaussa olevat alukset eivät voineet sanottavasti tukea latvialaisjoukkoja mereltä, toisin kuin Virossa. Tilannetta mutkistivat maassa yhä olevat noin 40 000 saksalaista sotilasta, joiden sotavarustemateriaali jäisi punaisille, mikäli joukot vedettäisiin pois. Tukeakseen pääministeri Ulmanista Sinclair lähetti "Cereksen", "Princess Margaretin" ja kaksi hävittäjää Riikaan. Komentaja Smythin osaston mukana oli Britannian ulkoministeriön amiraalin esikuntaan lähettämä poliittinen neuvonantaja Mr. Bosanque.

Latvian hallitus pyysi Sinclairilta avuksi merijalkaväkeä, mutta tämä ei saamiensa käskyjen mukaisesti voinut lähettää sitä maihin. Sen sijaan englantilaiset kouluttivat ja järjestivät latvialaisjoukkoja. Smyth ja Bosanque painostivat saksalaisia noudattamaan aseleposopimuksen ehtoja ja puolustamaan Riikaa sekä valtaaman menetetyt satamakaupungit takaisin. Saksalaisten komentaja kenraali Ersdorff sanoi operaatioiden olevan mahdottomia joukkojen moraalin vuoksi. Hän sanoi pyytäneensä Saksasta uusia joukkoja jo marraskuusta lähtien. Kenraali lisäsi, että hän voisi komentaa kaikkia niitä joukkoja, jotka taistelevat punaisia vastaan.

Punaisten joukot olivat vain noin 40 km:n päässä Riiasta. Punaisten toiminta lisääntyi nopeasti myös kaupungissa. Jouduttuaan vastakkain mahdollisen bolshevikkikaappauksen kanssa englantilaiset evakuoivat kaupungista noin 350 liittoutuneiden ja puolueettomien valtioiden kansalaista. Evakuoinnin aikana 29.12.1918 kaupungista vastaavat kaksi latvialaisrykmenttiä kapinoivat ja ilmoittivat liittyvänsä punaisiin. Latvian hallitus pyysi saksalaisia lopettamaan kapinan, mutta he kieltäytyivät. Yöllä 29. - 30.12.1918 komentaja Smyth käski risteilijä "Cerestä" ampumaan kapinoitsevien rykmenttien kasarmia kaupungissa. Tunnin kuluessa rykmentit antautuivat. Päämisteri Ulmanis totesi, että kaupungissa ei syntyisi uusia kapinoita niin kauan, kuin englantilaisalukset olisivat läsnä.

Englantilaiset lähettivät maihin partioita pitämään järjestystä, kunnes saksalaisten lupaamat vahvistukset saapuisivat. Sinclair saapui 2.1.1919 laivueenjohtaja "Valkyriellä" toteamaan tilanteen kriittisyyden Riiassa. Partiot poistettiin 2.1.1919 klo 20.00, ja englantilaisten laivasto aloitti purjehduksensa Kööpenhaminaan. Kaupunki jäi lähinnä saksalaisista kootun Landeswehrin haltuun, joka sytytti osia kaupungista tuleen. Ulmanis pakeni Libauhun, ennen kuin punaiset valtasivat Riian 3.1.1919.

Kööpenhaminassa Sinclairin osastoon yhtyivät Tallinnasta saapuneet "Caradoc" ja "Calypso". Alukset saapuivat Englantiin, Rosythiin 10.1.1919. Samaan aikaan Lontoossa amiraliteetti vaati sotakabinetilta määritellympiä ja päättäväisempiä toimia Itämeren alueella. Kabinetti vastusti edelleen englantilaisten joukkojen lähettämistä alueelle, mutta katsoi voimakkaan laivasto-osaston läsnäolon oleva tärkeätä Itämerellä. Alueelle päätettiin lähettää, Sinclairin osastoa korvaamaan, kaksi kevytristeilijää ja viisi hävittäjää. Osastoa määrättiin johtamaan kontra-amiraali Walter Cowan.

4. Amiraali Cowanin laivasto-osasto

4.1. Cowanin ensimmäinen retki Itämerelle alkuvuodesta 1919

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Amiraali Cowanin yleisluontoisena tehtävänä oli näyttää Britannian lippua sekä tukea Britannian politiikkaa Itämerellä. Viron ja Latvian hallitukset olivat saaneet aseita ja ampumatarvikkeita Sinclairin laivasto-osaston saapumisen myötä. Lisäapua hallitukset saisivat ainoastaan, mikäli Cowan vakuuttuisi hallitusten vakaudesta ja kyvystä hallita armeijaa. Apua ei saisi käyttää Englannin tarkoitusperien vastaisesti, ja mitään toiveita miehistöavun saamisesta ei saisi herättää. Maihinnousujoukkoja saisi käyttää ainoastaan poikkeustapauksissa. Cowanin ohjeena oli, että mikäli englantilaisilla on mahdollisuus vastustaa punaisten hyökkäyksiä laivaston asein, on heidän se tehtävä. Jokainen punainen sotilas tai aseistettu Neuvosto-Venäjän alus oli vihollinen, ja sitä oli sellaisena kohdeltava. Erittäin tärkeänä pidettiin sitä, ettei Cowanin osasto sekaantuisi paikalliseen politiikkaan. Amiraalin olisi myös valvottava alueella Saksan aselepoehtojen noudattamista, ja missään tapauksessa Cowan ei saisi tehdä sopimuksia saksalaisten kanssa. Osasto ei saisi vierailla Riiassa tai Tallinnassa ilman amiraliteetin lupaa. Cowanin sallittiin lähettää tarvittaessa hävittäjä kaupunkeihin tiedustelemaan.

Royal Navy merelläCowanin osaston lippulaiva oli risteilijä "Caledon". Sitä seurasivat risteilijä "Royalist" ja viisi hävittäjää. Kööpenhaminassa Cowan kohtasi 6.1.1919 Sinclairin Englantiin palaavan osaston. Tankkauksen jälkeen hän lähetti komentaja Bestin "Royalistin" ja kaksi hävittäjää Libauhun, jonne he saapuivat 17.1.1919. Best sai selville, että Libaussa oli noin 2 000 saksalaista sotilasta, joista ehkä 800 noudatti komentajansa ohjeita. Saksalaiset olivat heittäneet mereen englantilaisten aiemmin latvialaisille tuomat 500 kivääriä ja ampumatarvikkeet.

Amiraali Cowan purjehti 17.1.1919 Libauhun "Caledonilla", jota seurasi kolme hävittäjää. Hän totesi tilanteen olevan Latviassa englantilaisten kannalta kriittinen. Libaussa oleva pakolaishallitus pelkäsi punaisten valtaavan kaupungin. He olettivat lisäksi maan olevan punaisten hallussa kuukauden loppuun mennessä. Cowan elätti toiveita, että Ruotsissa koottava eversti Edlundin johtama vapaaehtoisjoukko saapuisi Latviaan ja löisi punaiset. Edlund oli osallistunut tarkkailijana Venäjän ja Japanin väliseen sotaan, saanut kunniakasakan arvon ja oli Ruotsin pääesikunnan Venäjän asiantuntija. Amiraalin neuvonantaja Bosanque oletti ruotsalaisten tarvitsevan kuukausittain kuluihinsa miljoona kruunua, ja hän suositti, että Englanti myöntäisi Latvian hallitukselle taloudellista apua.

Best purjehti Latviaan uudelleen 25.1.1919. Hän totesi, etteivät punaiset joukot olleet edenneet odotusten mukaisesti. Hänen raportoi, että pakolaishallitus oli rauhoittunut ranskalaisen risteilijän "Montcalmin" ja sitä seuraavien hävittäjien saavuttua kuin lupauksena liittoutuneiden laajemmasta laivastoavusta. Myös saksalaisten ote oli tiukentunut. Cowan purjehti Libauhun 31.1.1919. Hän totesi saksalaisten vastustavan ruotsalaisten vapaaehtoisten saapumista ja heidän tarjonnen Latvian hallitukselle lainaa epäedullisin ehdoin. Latvialaisten vasta-iskusta huolimatta punaiset etenivät jälleen ja valtasivat 31.1.1919 500 miehen voimin noin 65 km:n päässä Riiasta sijaitsevan Vindaun sataman.

Latvian pakolaishallitus pyysi jälleen englantilaisilta apua, ja saatuaan amiraliteetilta luvan, Cowan purjehti 9.2.1919 "Caledonilla" Vindaun pohjoispuolelle ja tulitti punaisten asemia estääkseen Libaun joutumisen punaisten hallintaan. Punaiset vetäytyivät Vindausta tykistötulen alta. Samana päivänä englantilaiset toivat Libauhun 500 kivääriä, 50 konekivääriä ja 5 milj. ammusta. Tilanteen muututtua Cowanin aloitti purjehduksensa takaisin Kööpenhaminaan. Paluumatkalla hänen osastonsa sai tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Britannian lähetystöön Puolassa ja liittoutuneiden muiden alusten kanssa turvata sinne kuljetettavat tarvikkeet. Alustensa vähäisyyden vuoksi Cowan pyysi ranskalaisilta apua Saksan merisaarron valvomisessa.

Helmikuun 13. päivänä Kööpenhaminaan saapuivat 1. kevytristeilijälaivueen "Phaeton" ja "Inconstant" viiden V ja W -luokan hävittäjän seuraamana korvaamaan Cowanin osastoa. Amiraali purjehti vielä uuden osaston komentajan, komentaja Cameronin kanssa Libauhun tutustuttaakseen hänet alueella vallitsevaan tilanteeseen. Amiraali Cowanin ensimmäinen kausi Itämerellä päättyi, kun hän 21.2.1919 lähti aluksinensa Kööpenhaminasta Rosythiin.

4.2. Komentaja Cameron ja amiraali Cowan joutuvat vastakkain kenraali von der Goltzin kanssa

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Kenraali von der Goltz Cowanin poistuessa Itämereltä Latvian armeijan vahvuus oli noin 3 500 miestä. Lisäksi latvialaiset olivat sopineet virolaisten kanssa yhteisen punaisten vastaisen rintaman muodostamisesta heti tilaisuuden tullen. Myös saksalaiset joukot olivat paremmin alkaneet noudattaa aselepoehtoja, sen jälkeen kun uusi komentaja, kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz oli saapunut Latviaan. Englantilaiset asettivat häneen toiveita hänen Suomen-retkensä vuoksi. Saksassa oli tehty myös englantilaisten kannalta tärkeä päätös, tosin ennen Saksan tammikuun vallankumousta ja Weimarin tasavallan muodostumista, uusien saksalaisten joukkojen lähettämisestä Latviaan.

Helmikuun 28. päivä 1919 englantilaiset alukset "Phaeton" ja kaksi risteilijää palasivat Libauhun. Cameron tapasi Viron laivaston komentajan Pitkan, joka oli purjehtinut kunnostetulla "Lennukilla" tulittamaan Vindauta. Yllätyksekseen Pitka kuuli, että Vindauta miehittävätkin punaisten asemesta saksalaiset, latvialaiset ja valkoisten venäläisten joukot.

Maaliskuun alussa Cameron sai selville Edlundin asiakirjoista, jotka löytyivät Libauhun saapuneen höyrylaiva "Runeborgin" tullitarkastuksessa, että baltit suunnittelivat kaappausta maamarsalkka von Stryckin johdolla. Englantilaiset eivät voineet suoranaisesti liittää von der Goltzia kaappaushankkeeseen, vaikka siitä oli vahvoja epäilyjä. Kenraalin käytettävissä oli noin 12 000 miehen joukko, kun englantilaisilla oli pienehkö 6.3.1919 Libauhun saapunut majuri Keenanin komentama skotlantilainen "Black Watch" -osasto. Hallitakseen aluetta myös tulevaisuudessa englantilaiset kielsivät joukkojen sekä hiilen tuonnin Saksasta. Von der Goltz ilmoitti vastalauseessaan keskeyttävänsä 5.3.1919 alkaneen saksalais-latvialaisen hyökkäyksen Riikaan. Lisäksi hän uhkasi vetää joukkonsa pois alueelta.

Britannian sotakabinetti oli vaikeassa tilanteessa. Sen oli hyväksyttävä joko punaisten valtaamat alueet tai saksalaisten "poliisijoukkojen" muuttuminen miehitysarmeijaksi. Latvialaiset muistivat yhä saksalaisten vanhat pyrkimykset saada itämeren alueet valvontaansa. Englantilaiset katsoivat joukkojen ja tarvikkeiden lisäämisen alueella yhdessä diplomaattisten ponnisteluiden kanssa auttavan heidät ulos umpikujasta. Englannin tuli varautua alkavan purjehduskauden aikana myös miehistötappioihin. Britannian hallitus ei ollut toivonut näin voimakasta puuttumista Itämeren asioihin.

Amiraali Cowan palasi Itämerelle 3.4.1919. Osastoon kuului lippulaivana komentaja Macworthin "Caledon", risteilijä "Cleopatra", viisi V- ja W- luokan hävittäjää sekä viisi pienempää S-luokan hävittäjää. Cowan toi mukanaan latvialaisille 20 000 kivääriä, kuusi 6":n haupitsia, 12 18 paunan haupitsia sekä 20 kuorma-autoa. Cameron esitteli amiraalille tilanteen: von der Goltz oli pysähtynyt maaliskuun lopulla Mitauhun, kenraali oli kieltäytynyt Britannian amiraliteetin toivomasta yhteistyöstä komentaja Pitkan kanssa, ja vallitsevan saarron vuoksi kenraalin joukot hankkivat maaseudulta tarvitsemansa elintarvikkeet väestön eläessä jopa aliravittuina. Toisaalta oli myös hyviä uutisia, sillä englantilaisten toimittamaa viljaa saapuisi maahan huhtikuussa. Ensimmäiseksi englantilaiset tyhjensivät omat elintarvikevarastonsa auttaaksen nälän vaivaamia lapsia.

Cowan kuuli, että yksi saksalaisrykmenteistä oli metelöinyt, jolloin von der Goltz oli lähettänyt sen takaisin Saksaan. Golz ilmoitti englantilaisille, ettei hän jatkaisi hyökkäystä Riikaan ja että Mitaunkin säilyminen saksalaisilla oli epävarmaa. Cowan ilmoitti 14.4.1919 hallituksensa valtuuttamana von der Goltzille, että englantilaiset tilapäisesti sallisivat tarvikkeiden tuonnin kenraalin joukoille. Goltz kieltäytyi tarjouksesta. Cowanille selvisi, että saksalaiset olivat riisuneet aseista ja pidättäneet latvialaisia vartijoita ilmeisenä tarkoituksenaan kaapata latvialainen rahtilaiva "Saratov", jolla englantilaisten tuomia aseita toistaiseksi satamassa säilytettiin. "Saratovin" turvaksi siirrettiin hävittäjä "Seafire".

Latvian hallitus pyysi yllättäen 16.4.1919 "Saratovilta" 700 kivääriä armeijansa pääesikuntaan, mihin saksalaiset vastasivat pidättämällä ja sytyttämällä esikunnan tuleen sekä takavarikoimalla sen asiakirjat. Englantilaiset siirsivät "Saratovin" kiireellä turvallisempaan ulkosatamaan. Saksalaiset ja baltit yrittivät vangita myös Latvian hallituksen, mutta sen jäsenistä vain muutama sattui olemaan paikalla. Pääministeri Ulmanis ja valtiovarainministeri hakeutuivat turvaan englantilaisille hävittäjille.

17.4.1919 Cowan tapasi kaksi Landeswehrin upseeria, jotka ilmoittivat Latvian hallituksen kaatumisesta sekä sen tilalle nimitetystä, paroni Manteuffelin johtamasta turvallisuuskomiteasta. Upseerit tiedustelivat, tukisiko Britannian hallitus heitä saksalaisia vastaan. Seuraavana päivänä Cowan kuuli vierailtuaan Britannian ja USA:n lähetystöissä, että kaappaus ei ollut ollut niin onnekas, kuin Landeswehrin upseerit olivat antaneet ymmärtää. Balttien alkuperäinen suunnitelma oli ilmeisesti ollut yhtäaikainen kaappaus 23. - 24.4.1919 Tallinnassa ja Riikassa, mutta "Seafiren" siirto "Saratovin" vierelle oli nopeuttanut toimintaa ja sotkenut suunnitelmat.

Huhtikuun 19. päivänä 1919 Libauhun saapuivat kommodori Brissonin päällikkyydessä ranskalaiset torpedovene "Dunois" sekä sluuppi "Meuse", jotka Cowanin pyynnöstä jäivät satamaan. Alusten tarkoitus oli ollut purjehtia Tallinnan ja Helsingin kautta Tukholmaan. Kaappausta koskevaan tiedusteluun von der Goltz vastasi, ettei kaappaus ollut hänen järjestämänsä. Latvian hallituksen vangitsemista hän piti "välttämättömänä pahana". Liittoutuneiden kokouksessa päätettiin, että esikunnan ja hallituksen vangitsemisista vastuulliset upseerit on poistettava Libausta sekä aseistariisutut latvialaiset palautettava asemiinsa. Saksalaiset eivät aselepoehtoihin vedoten vapauttaneet ministereitä, koska pitivät heitä "bolshevikkimyönteisinä". Vaikka balttien kumousyritys epäonnistui, he saavuttivat päämääränsä: tehottomaksi todettu Latvian hallitus korvattiin väliaikaisella sotilasdiktatuurilla. Se astui virkaansa 10.5.1919, ja sitä johti oikeistolainen, saksalaismielinen pastori Andreius Niedra.

Liittoutuneiden ylin johto vaati Saksaa poistamaan kenraali von der Goltzin Latviasta, koska hän oli vastustanut liittoutuneiden vaatimusta Ulmaniksen palauttamisesta tehtäviinsä. Goltz matkusti Berliiniin, mutta se ei auttanut liittoutuneita saamaan Itämeren saksalaisjoukkoja komentoonsa. Goltz palasi Latviaan ja aloitti valmistelut etenemiseksi Riikaan. Viime hetkellä Berliini kielsi häntä käyttämästä saksalaisia joukkoja. Landeswehrin ja latvialaisten kenraali Balodiksen hyökkäys kaupunkiin alkoi 23.5.1919. Seuraavaksi Goltz aikoi hyökätä Riian pohjoispuolelle ja yhdistää Virossa olevat latvialaiset Balodiksen joukkoihin ja näin tarjota Landeswehrille mahdollisuuden tunkeutua Viroon.

4.3. Kevään partiotoimintaa ja Koiviston laivastotukikohta

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Cowan sai 24.4.1919 Libauhun tiedon, että Kronstadt oli vapaa jäistä. Seuraavana päivänä hänelle ilmoitettiin neuvostolaivaston lähteneen merelle. Cowan arvioi laivaston muodostavan suuremman uhan englantilaisille kuin saksalaisten vehkeilyt. Cowan jätti Ulmaniksen kollegoineen "Saratoville" ja purjehti pohjoiseen. Häneen liittyivät Kööpenhamista "Cleopatran" ohella saapuneet hävittäjät.

Risteilijä "Curacoa" palasi 7.5.1919 Englannista vapauttamaan "Caledonin", jolloin Cowan siirsi lippunsa "Curacoalle". Kaksi päivää myöhemmin Cowan purjehti Helsinkiin tapaamaam kenraali Mannerheimia. Helsingistä hän suuntasi edelleen Libauhun, jolloin "Curacoa" törmäsi miinaan 13.5.1919 noin 70 mailia Tallinnasta länteen. Onnettomuudessa sai surmansa yksi matruusi ja loukkaantui puolisen tusinaa upseeria. Tällä kertaa Cowan siirsi lippunsa risteilijä "Cleopatralle". Tilapäisesti korjattu "Curacoa" lähetettiin Englantiin.

Amiraali Cowan, jolla oli käytettävissään vain yksi risteilijä, ei voinut odottaa täydennykseksi luvattua risteilijä "Dragonia", vaan purjehti samana päivänä, 13.5.1919, aluksineen Kaprionlahdelle tukemaan virolaisten maihinnousua. Operaation aikana "Cleopatra" ja muut alukset olivat Seiskarin luona. Kronstadtin läheisyyden vuoksi, englantilaiset pitivät todennäköisenä, että venäläiset käyttäisivät laivastoansa englantilaisia vastaan.

Lauantaina 17.5.1919 noin klo 9.00 englantilaiset havaitsivat venäläisten liikkuvat alukset: neljä miinanraivaajaa ja hävittäjä "Gavriilin". Cowan käski välittömästi risteilijä "Cleopatran" ja hävittäjien "Scout", "Shakespeare" sekä "Walker" lähestyä vihollista. Noin 9.45 "Cleopatra" avasi tulen noin 16 000 jaardista. Venäläiset palasivat Kronstadtiin. Venäläiset löysivät taistelun jälkeen "Gavriilin" veden päällisistä osista 21 osumaa tai sirpaleen jälkeä. "Gavriil" ampui taistelussa 156 kranaattia. Cowan eteni satamaa suojaavien miinakenttien luokse, jolloin venäläiset rannikkopatterit ampuivat englantilaisten aluksia. Kun Cowan huomasi linjalaiva "Petropavlovskin" ja risteilijä "Olegin" lähtevän satamasta, englantilaisten alukset poistuivat.

Venäläiset luulivat aluksi, että Kaprionlahdella maihinnoussut joukko olisi suomalainen, mutta pian he totesivat Virossa kootun pataljoonan muodostuvan inkeriläisistä. Oliko erehdyksellä osuutta 17. - 18.5.1919 tapahtumiin, jolloin venäläiset tulittivat ensimmäistä vuosipäiväänsä juhlivaa Inon linnoitusta, on edelleen avoin kysymys. Venäläisten käsityksen mukaan suomalaiset olivat tulittaneet Krasnaja Gorkaa ja Itämeren laivastoa, jotka olivat ainoastaan puolustautuneet. Muutaman viikon kuluttua myös Rajajoella oli yhteenottoja, ja 10.6.1919 Kannaksen rajapitäjät julistettiin sotatilaan. Pohjoisempana, Aunuksen suunnalla, 21.4.1919 rajan ylittäneet suomalaiset käynnistivät 20.6.1919 hyökkäyksen tavoitteenaan Petroskoi. Aunuksen retki kiristi entisestään Suomen ja Neuvosto-Venäjän suhteita. Moskovassa uskottiin suomalaisten aloittaneen hyökkäyksen liittoutuneiden aloitteesta saartaakseen Muurmannilla englantilaisia vastaan taistelevat puna-armeijan joukot.

Suomalaisten tappiot keväästä 1919 talveen 1920 olivat Aunuksen retkeä tutkineen Jouko Vahtolan mukaan noin 330 - 400 kaatunutta ja noin 600 - 800 haavoittunutta. Suomessa oli elo-syyskuussa 1919 noin 5 000 taisteluita pakoon lähtenyttä inkeriläistä, joista osa liikkui salaa edestakaisin rajan yli. Loppuvuodesta pakolaisten määrä oli noin 8 200 - 8 300. Puna-armeijan riveissä taisteluihin osallistui 164. suomalainen tarkka-ampujarykmentti. Mannerheimin, eräiden hallitusten jäsenten sekä armeijan johdon työskentely Pietarin valtaamiseksi joko suomalaisin voimin tai yhdessä valkoisten venäläisten ja liittoutuneiden kanssa päättyi tai väheni oleellisesti eduskunnan äänestettyä 25.7.1919 Ståhlbergin presidentiksi 143 äänellä. Häntä kannattivat edistyspuolueen, maalaisliiton ja sosialidemokraattisen puolueen edustajat.

Toukokuun 18. päivänä risteilijä "Dragon" liittyi Seiskarin ulkopuolella Cowanin osastoon, minkä vuoksi Cowan saattoi purjehtia Tallinnaan vastaanottamaan englantilaisten pitkään odottamia vahvistuksia. Loppuviikolla 23. - 24.5.1919 saapuivat "E" -, "H"- ja "L"-luokan sukellusveneistä koottu laivue sekä sukellusveneiden emäalus "Lucia" päällikkönään komentaja Dunbar-Nasmith. Lisäksi saapuivat ensimmäisen hävittäjälaivueen loppuosat komentaja Cambellin "Wallacen" johdolla: miinanraivaajat "Banbury", "Lanark" ja "Hexham" sekä risteilijä "Galatea" ja matkalla miinaan törmännyt tankkialus "War Export".

Cowan lähetti heti kaksi sukellusvenettä partioon Kronstadtinlahden raivatulle väylälle, jolloin sinne jääneet alukset saattoivat purjehtia Tallinnaan. Raivaajat aloittivat välittömästi väylän puhdistamisen miinoista Tallinnan, Libaun ja Kööpenhaminan välillä. "Galatean" mukana saapui Tallinnaan kenraaliluutnantti Sir Hubert Gough, joka johtaisi englantilaisten maaoperaatioita Itämeren alueella. Hänen tuli selvittää poliittiset edellytykset valkoisten venäläisten sotatoimille sekä valkoisten luoteisarmeijan materiaalitilanne. Lisäksi kenraali Goughin tehtäviin kuului von der Goltzin joukkojen saattaminen liittoutuneiden tiukempaan valvontaan ja edelleen niiden poistaminen entisistä Venäjän Itämeren maakunnista.

Kenraali Judenitsh Gough perusti esikuntansa Helsinkiin ja sen sivuosastot Tallinnaan sekä Riikaan. 25.5.1919 kenraali Judenitsh saapui Helsingistä Tallinnaan ottaakseen vastaan valkoisten luoteisarmeijan päällikkyyden, mutta Gough painosti hänet palaamaan Helsinkiin, koska virolaiset eivät hyväksyneet häntä Viron alueelta käsin toimivien joukkojen päälliköksi. Seuraavana päivänä "Cleopatra" ja "Galatea" purjehtivat Helsinkiin, jossa Gough tapasi kenraali Mannerheimin. Gough ilmoitti, etteivät englantilaiset tue suomalaisten hyökkäystä Pietariin. Mannerheim ilmaisi hänelle olevansa pettynyt englantilaisten kantaan.

Helatorstaina 29.5.1919 saadut tiedusteluraportit olettivat venäläisten valmistelevan maihinnousua Kaprionlahdelle. Illalla englantilainen sukellusvene "L-16" havaitsi venäläisen hävittäjän "Azardin" saattavan kuutta miinanraivaajaa ulos Kronstadtin satamasta. Sukellusvene ampui torpedon hävittäjää kohden, mutta se ei osunut. Sen sijaan virolaisen lentokoneen onnistui vaurioittaa pommein miinanraivaaja "Kluzia". Venäläiset palasivat jälleen tukikohtansa suojaan.

Aikaisin seuraavana aamuna Cowan purjehti Tallinnasta ulos "Cleopatralla", jota seurasivat "Dragon", "Galatea", "Wallace" sekä yhteensä viisi laivueenjohtajaa ja hävittäjää. "Walker" sekä sukellusveneet "E-27" ja "L-16" jatkoivat Kronstadtin miinakentälle saakka muiden alusten ankkuroituessa yöksi Seiskarin luo. Aamulla 31.5.1919 englantilaiset havaitsivat usean miinanraivaajan "Petropavlovskin" ja "Azardin" saattamina lähtevän Kronstadtin satamasta. "Azardin" ja "Walkerin" välillä oli lyhyt taistelu, jonka kuluessa loput Cowanin laivoista tulivat näkyviin. "Azard" tukeutui "Petropavlovskiin" ja molemmat alukset lähtivät palaamaan miinaraivaajia suojaten Kronstadtia kohden. Paikalle ilmestyneestä virolaisesta lentokoneesta pudotettu pommi vaurioitti miinanraivaaja "Zapalia".

Cowan oli yllättynyt "Petropavloskin" tulen täsmällisyydestä, ja siksi hänen mielestään neuvostolaivastoon tulisi suhtautua aikaisempaa vakavammin. Cowan esikuntineen toivoi voivansa ryhtyä taisteluun venäläisten kanssa nopeammin ja lähempänä Kronstadtia. Englantilaiset päättivät perustaa Tallinnan rinnalle eteen työnnetyn tukikohdan, jonka paikaksi he valitsivat noin kolmenkymmenen mailin päässä Kronstadtista sijaitsevan Koivistonsalmen. Etuvartiopaikaksi määriteltiin Seivästön (vrt. Styrsudd) majakka. Suomen hallitus ei vastustanut tukikohdan perustamista. Päinvastoin suomalaiset auttoivat mahdollisuuksiensa mukaan ja tarjoutuivat asettamaan osan laivastostaan Cowanin käyttöön. Suomalaiset sulkivat miinoituksella Koivistonsalmen pohjoispään sekä raivasivat englantilaisten toivomuksesta väylän Koivistolta rannikkoa pitkin Seivästönniemen ohi Inoon. Vuoden 1919 joulukuussa suomalaiset menettivät paluumatkalla Koivistolta Helsinkiin kolme jäiden puristukseen jäänyttä C-luokan torpedovenettä. Menetys oli noin 20 % Suomen laivaston aluskannasta. Suomalaisille sattui myös eräitä henkilövahinkoihin johtaneita onnettomuuksia. Kuten esimerkiksi kaksitasoisen Friedrichshafen-vesikoneen putoaminen 8.8.1919 lähes Koiviston kirkonkylän keskustaan. Onnettomuudessa saivat surmansa koneen ohjaaja, vänrikki Olof Hongell ja alikersantti Albert Rantasalmi. Lisäksi loukkaantui vääpeli Björn Åkerblom.

Ehkä sanomalehtiä selvemmin Suomen sitoutuminen ensimmäisen maailmansodan voittajiin, lähinnä Englantiin, näkyi, ellei päivittäisissä, niin viikoittaisissa "laivastovierailuissa". Helsingissä vierailivat esimerkiksi sunnuntaina 22.6.1919 englantilainen "Vanity" ja amerikkalainen "Parker". Seuraavalla viikolla täällä kävivät englantilaiset "Galatea", "Dragon" ja "Velox". Jälleen sunnuntaina odoteltiin saapuvaksi ranskalaista laivuetta. Mahdollisesti myös italialainen "Libia" poikkesi Helsinkiin. Liittoutuneiden asemaa kuvaa myös Helsingin Santahaminan syyskuinen lento-onnettomuus, jossa saivat surmansa kouluttajana toiminut ranskalainen luutnantti Argoud ja suomalaiset vänrikit Teräskallio ja Tötterman. Pelastustöihin osallistunut moottorivene sekä laivaston hinaaja törmäsivät toisiinsa Pohjoissatamassa, jolloin englantilaiset merimiehet pelastivat veden varaan joutuneet - yhden ranskalaisen ja kaksi suomalaista.

Cowan purjehti 1.6.1919 aluksinensa Tallinnaan. Virolaiset arvioivat neuvostolaivaston ryhtyvän lähiaikoina toimintaan, sillä puna-armeijan 7. armeija oli joutunut kenraali Rodziankon johtaman valkoisten venäläisten luoteisarmeijan puristukseen. Noin 16 000 miehen vahvuisen armeijan tavoitteena oli hyökkäys Pietariin. Valkoisten aseet tulivat pääasiassa Viron kautta, ja oli todennäköistä, että neuvostolaivasto yrittäisi häiritä ainakin kuljetuksia. Kesäkuun 2. päivänä hävittäjät "Vivacious" ja "Voyager" sekä kaksi sukellusvenettä lähtivät Kronstadtinlahdelle varmistamaan, etteivät venäläiset miinoittaisi Koiviston poistumisväylää. Englantilaiset tulittivat havaitsemiaan venäläisiä "Azardia" ja "Gavriilia". Venäläiset eivät vastanneet tulitukseen. Pari päivää myöhemmin hävittäjillä "Versatile", "Vivacious" ja "Walker" oli jälleen lyhyt yhteenotto venäläisten alusten kanssa. Tulituksen päätyttyä kapteeniluutnantti Chapmanin sukellusvene "L-55" teki epäonnistuneen torpedohyökkäyksen, jolloin venäläiset havaitsivat sukellusveneen ja ampuivat sitä, ennen kuin se ehti sukeltaa. Päällikkö Nesvitskin ja komissaari Vinnikin komentaman "Azardin" osuma 4.6.1919 vaurioitti sukellusvene "L-55" ohjausta, minkä jälkeen se ajautui venäläiseen miinasulkuun ja tuhoutui mukanaan koko aluksen miehistö. Englantilaisten mukaan sukellusvene ajoi miinaan 9.6.1919.

Venäläiset nostivat "L-55:n" kesällä 1928. Sukellusvene lepäsi pehmeässä savisessa hiekassa oikealla kyljellään noin 32 metrin syvyydessä. Keulan ja perän erotus oli 4 astetta. Nostotyössä käytettiin Putilovin telakalla 1912 - 1915 rakennettua sukellusveneiden pelastusalusta "Kommunaa" (ex Volhov). Sukellusvene tuotiin Kronstadtin telakalle myöhäisillalla 11.8.1919, ja sisätilojen puhdistus alkoi iltapäivällä 14.8. Aluksesta löytyi luukkujen avaamisen jälkeen 38 ruumista. Keskiosassa ollut miehistö kuoli ilmeisesti heti räjähdyksessä, mutta keula- ja peräosien miehistöt menettivät räjähdyksensä tajuntansa ja hukkuivat veden vyöryessä sukellusveneen sisälle. Ainoastaan yhdessä ruumissa oli ulkoisen väkivallan merkkejä. Venäläiset korjasivat sukellusveneen noston jälkeen sekä liittivät sen Itämeren laivastoon, aluksi vanhalla nimellään "L-55". Aktiivikäytöstä poistunut alus romutettiin ilmeisesti vasta 1960-luvulla. Löydetyt merisotilaiden ruumiit luovutettiin englantilaisille, jotka kuljettivat ne juhlallisesti kotiin risteilijä "Championilla".

Cowan saapui Koivistolle 5.6.1919, ja jo 9.6.1919 venäläiset "Azard" ja "Gavriil" kävivät tulittamassa "Versatilea", "Vivaciousta" ja "Walrusia". Sen jälkeen ne palasivat pian miinakentän suojaan, kuten venäläisillä oli tapana. Cowanin huolena oli linnoittamaton satama, jatkuva päivystys venäläisten varalta sekä aloitteen jääminen venäläisille. Amiraali pyysi amiraliteetilta monitoreja, rannikkomoottoriveneitä, torpedo- ja pommikoneita sekä miinoja. Amiraliteetti ymmärsi Cowanin tilanteen, mutta ei katsonut tarpeelliseksi muuttaa annettuja ohjeita ilman hallituksen päätöstä. Cowanilla ei ollut edelleenkään lupaa hyökätä Kronstadtiin. Amiraali tiesi, että kuun lopulla, noin kolmen viikon päästä "Princess Margaret" palaisi miinalastissa seuranaan miinoitukseen varustettu 22. hävittäjälaivue. Siihen asti Koivisto olisi avoinna venäläisten hyökkäyksille.

4.4. Krasnaja Gorkan kapina kesäkuussa 1919

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Valkoisten venäläisten keväällä 1919 muodostama pohjoinen armeijakunta oli huhtikuun puolivälissä noin 5 500 miehen suuruinen. Huhtikuussa armeijakunnan sotatoimien komentajaksi määrättiin maailmasodan alussa ratsuväkirykmenttiä komentanut eversti Rodzjanko. Tallinnassa sijaitsevaa esikuntaa johtivat everstit Dzerozhinski ja Kruzenshtern. Armeijakunta aloitti ensimmäisen hyökkäyksen 12. - 13.5.1919 Popkova Gorassa miehittämällä tienristeys, katkaisemalla puhelinlinjat sekä vangitsemalla puna-armeijan 19. divisioonan 2. prikaatin esikunta ja siellä ollut entinen kenraali Nikolajev. Lisäksi vallattiin Gavrilovskajan aseman luona ollut tykkipatteri. 15.5.1919 Pljusa- ja Luuga (vrt. Laukaanjoki) -jokien välinen alue oli valkoisten hallussa. Kaksi päivää myöhemmin noin 150 miehen inkeriläisjoukko nousi maihin Kaprionlahden rannalla sijaitsevaan Peipijaan. Puna-armeijan joukot jättivät 17.5. Jamburgin (vrt. Kingisepp), 18.5. Volosovon rautatieaseman ja 24.5.1919 Koporjen (vrt. Kaprio). Etelämpänä Pihkovan (vrt. Pskov) suunnalla englantilaisten varustamat Viron hallituksen joukot aloittivat hyökkäyksen 16.5.1919 entisen keisarin armeijan everstiluutnantin Laidonerin johdolla. Kenraaliksi ja Viron armeijan komentajaksi ylennyt Laidoner nimitti sotatoimia menestyksekkäästi johtaneen Rodzjankon 3.6.1919 Pohjoisen armeijankunnan komentajaksi. Kesäkuun 11. päivään mennessä valkoiset olivat edenneet Krasnoje Selon tienoille Kovashi-joelle (vrt. Hevaanjoki) 7 - 8 km:n päähän Krasnaja Gorkan -linnoituksesta.

Puna-armeija Panssariautoja
Eräs puna-armeijan ensimmäisistä rykmenteistä marssilla
sekä panssariauto-osasto Jamburgissa 1919

Krasnaja Gorkan linnoitus sijaitsee Suomenlahden etelärannalla vastapäätä Inon linnoitusta (Uusikirkko VL), jonka venäläiset lähtiessään 14.5.1918 räjäyttivät. Linnoitukset ovat osa rannikkopatterien ketjua, joka Ahvenanmaalta alkaen kiersi Suomen, Venäjän ja Viron rannikkoja pitkin Libauhun saakka. Krasnaja Gorkaan kuului kaksi 12":n (305 mm:n) patteria, yksi 10":n (254 mm:n) linnoituspatteri sekä pienempiä tykistöyksiköitä. Vuoden 1911 alussa linnoituksen 11":n (274 mm:n) patterit vaihdettiin 120 mm:siksi. Linnoituksen tykistö pystyi ampumaan kaikkiin ilmansuuntiin, noin 25 km:n etäisyydelle. Ampumasektorin sisään jäi maihinnousuille otollinen Kaprionlahden länsiosa. Linnoituksessa oli oma sähköasema, ja sieltä johti rautatie Oranienbaumiin (vrt. Lomonosov).

Valkoisten hyökkäyksen myötä Kronstadtin linnoitusalue siihen kuuluvine siviililaitoksine julistettiin piiritystilaan. Miinasulut ja rannikkopatterit estivät vihollisen hyökkäyksen mereltä. Toisaalta englantilaisen laivasto-osaston läsnäolo ja heidän laskemansa miinasulut eivät sallineet neuvostolaivaston siirtymistä Kronstadtista tulittamaan valkoisten joukkoja. Kronstadtin linnoitusalueen entisten keisarin armeijan upseerien keskuudessa toimi maanalainen, neuvostohallituksen vastainen järjestö, jolla lienee ollut yhteys "Kansalliseen keskukseen" ja sitä kautta englannin tiedustelupalveluun. Järjestön johtajat arvioivat voivansa yhdessä valkoisten kanssa aloittaa Kronstadtin linnoitusalueella kapinan ja levittää sen Itämeren laivastoon ja Pietarin varuskuntaan. Tavoitteena oli väliaikaisen hallituksen muodostaminen. Suunnitelmia edisti se, että eräissä Kronstadtin linnoituksen joukoissa oli ollut sotatoimien vuoksi touko-kesäkuussa tyytymättömyyttä tai ne olivat kieltäytyneet tehtävistään.

Kronstadtissa räjähti 11.6.1919 yksi tai useampi miinavarasto. Myös Kronstadtinlahdella sijaitsevalla Pavel I -linnoituksella oli vaikeuksia. Samana päivänä kapinan johto oli yhteydessä Kalistsen kylän inkeriläisrykmentin komentajaan, joka tuki kapinaa ja oli yhteistoiminnassa englantilaisten kanssa. Krasnaja Gorkan ja Seraja Loshadin linnoitusten ongelmia saapuivat selvittämään Kronstadtin puoluekomitean puheenjohtaja Bregman, neuvoston puheenjohtaja Martynov ja Pietarin puolustuskomitean valtuutettu Artemov. Krasnaja Gorkassa vangittiin yöllä 13.2.1919 sinne lähetetty, Martynovin johtama noin 370 miehen iskujoukko.

Aamuyöstä 13.6.1919 Krasnaja Gorkalla olevat kapinan johtajat, linnoitukset komendantti Nekljudov ja tykistödivisioonan päällikkö, kapteeni Loshtshinin, ilmoittivat 1. Kronstadtin rykmentin, sekäSeraja Loshadin ja Kronstadtin linnoituksen maarintaman komentajille kapinan alkamisesta. Aamulla kapinalliset miehittivät läheiset kylät saadakseen yhtenäisen rintamalinjan puna-armeijan joukkoja vastaan. Lisäksi kapinalliset pidättivät paikallisen keskuskomitean, jolloin sai surmansa neljä henkilöä. Noin klo 8.00 aamulla kapinalliset antoivat Rif -linnoituksen välityksellä uhkavaatimuksensa Kronstadtin linnoitukselle ja sen miehistöille kehoittaen heitä yhtymään kapinaan. Muutoin linnoituksesta avataan tuli heitä kohden. Vaatimusta tehostettiin 12":n tykin laukauksilla Kronstadtin edustalle. Jonkin ajan kuluttua tuli tieto Obrutshev linnoituksen liittymisestä kapinallisiin. Vallankumousneuvosto palautti linnoituksen pianan taisteluvahvuuteen. Kronstadtin linnoituksen radioasema vaati vallankumousneuvoston nimissä kapinoitsijoita antaumaan kahden tunnin kuluessa, minkä jälkeen Krasnaja Gorkaan hyökättäisiin. Linjalaivat "Andrei Pervozvannyi" ja "Petropavlosk" sekä risteilijä "Oleg" ja muut pienemmät alukset asetettiin taisteluvalmiuteen.

Kapinalliset uusivat vaatimuksensa linnoituksen komendantille Artamonoville klo 13 ja 15, jonka jälkeen kapinalliset avasivat klo 15.15 tykkitulen Kronstadtin linnoituksen esikuntaa, miina- ja tykistölataamoa, miinavarastoa, sotasatamaa sekä telakkaa kohden. Eräiden tietojen mukaan raivaaja "Kitoboi" käytti tilaisuutta hyväkseen ja poistui satamasta liittyäkseen kapinallisiin. Aluksen komissaari surmattiin. Kronstadtin linnoitus ja alukset vastasivat pian tulitukseen, minkä jälkeen Krasnaja Gorkassa näkyi tulipaloja ja räjähdyksiä. Kapinalliset löivät puna-armeijan joukkojen ensimmäisen yrityksen vallata linnoitus. Alkanut kapina vaikeutti Pietarin puolustusta, koska Kronstadtin linnoituksen vasen sivusta oli vihollisen käsissä ja Oranienbaum suoranaisen uhkan alla.

Kesäkuun 14. päivänä noin klo 12, samanaikaisesti maajoukkojen toiminnan kanssa, Kronstadt, Rif -linnoitus ja alukset aloittivat uudelleen Krasnaja Gorkan tulittamisen. Kapinalliset ja inkeriläisjoukko vetäytyivät valtaamistaan kylistä. Krasnaja Gorka jatkoi tulitustaan 15:nteen kesäkuuta noin klo 18:aan. Nekljudov käski räjäyttää tykit, mutta räjähteet olivat tuhoutuneet tulipaloissa. Tykit päätettiin rikkoa. Illalla noin klo 23 Krasnaja Gorkaan saapui inkeriläisrykmentin komentaja, joka vaati kapinan alussa vangittuja henkilöitä luovutettaviksi hänelle. Kapinallisten johto piti vangittuja pettureina, joiden henki ei ollut arvokas. Vangitut luovutettiin inkeriläisrykmentille, joka Smolininin mukaan ryösti ja ampui heidät - 357 ihmistä. Yöllä klo 0.30 ensimmäiset puna-armeijan joukot tulivat Krasnaja Gorkan alueelle. Puoleenpäivään mennessä myös Seraja Loshad oli puna-armeijan hallussa. Linjalaiva "Andrei Pervozvannyi" ampui kapinan aikana 170 kpl 305 mm:n ja 408 kpl 203 mm:n kranaatteja linnoituksiin. Taisteluiden aikana pudotettiin lisäksi 14 lentopommia. Krasnaja Gorka tulitti jo 16.6.1919 valkoisten joukkoja.

Heinäkuussa 1919 Krasnaja Gorka nimettiin Krasnoflotskiksi ja Seraja Loshad Peredovoiksi. Kapinan jälkien siivoaminen ja korjaaminen Krasnaja Gorkassa kesti lokakuulle 1919. Linnoituksen 23 tykistä 14 säilyi taistelukuntoisina. Joulukuun 12. päivänä 1919 Peredovoi -linnoitus palkittiin Neuvosto-Venäjän vallankumousneuvoston joukko-osastoille tarkoitetulla kunnialipulla.

4.5. Luutnantti Agar upottaa risteilijä "Olegin"

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Englantilaisilla oli Hangosta Terijoelle siirrettyinä kaksi nopeakulkuista 40 jalan rannikkomoottorivenettä (vrt. coastal motor boat l. CMB), jotka oli tarkoitettu tiedonhankkijoiden ja englantilaisten agenttien kuljetukseen lahden yli. Veneiden matalan syväyksen vuoksi miinakentät eivät aiheuttaneet vaaraa. Yhden veneen miehistönä oli kaksi upseeria sekä moottorimekaanikko. Secret Intelligence Servicen (vrt. SIS) osastoa johti luutnantti Augustus Agar, koodinimeltään ST 34. Cowanin aloitteesta veneet CMB 4 ja CMB 7 varustettiin torpedoin. Englantilaiset tunsivat Terijoen mahdollisuudet. Loppuvuodesta 1918 siellä toimi SIS:n valvoma venäläisten upseerien organisaatio, joka välitti venäläisiä sotilaita Muurmannille, kokosi tietoja Itämeren laivastosta sekä tarvittaessa avusti paikallistuntemuksellaan Englannin laivastoa. SIS:n Venäjän toiminnan päällikkö Paul Dukes sai esimerkiksi yhteyksillään hankituksi venäläisten miinakartat ennen englantilaisen laivasto-osaston tuloa Suomenlahdelle.

Englantilaisilla oli "Andrei Pervozvannyin" ja "Petropavlovskin" siirryttyä miinakentän laitaan tulittamaan Krasnaja Gorkaa mahdollisuus onnistuneella iskulla saattaa kaksi vaarallista linjalaivaa toimintakyvyttömiksi. Agarin kaluston ja kokemuksen perusteella mahdollisuudet yllätyshyökkäykseen olivat hyvät. Yöllä 16.6.1919 CMB 4 ja 7 lipuivat Terijoelta hyökkäykseen. Puolen tunnin sisällä CMB 7 törmäsi vedenalaiseen esteeseen, ja sen potkurinakseli vaurioitui. Operaatio keskeytettiin. Englantilaiset valmistelivat uutta iskua seuraavaksi päiväksi, mutta aikaisin aamulla linjalaivat palasivat Kronstadtiin. Muutamia tunteja myöhemmin linjalaivojen tilalle saapui risteilijä "Oleg", joka jatkoi linnoituksen tulittamista. Agar päätti hyökätä risteilijän kimppuun yöllä yhdellä veneellä. CBM 7 lähetettiin korjattavaksi Helsinkiin.

Noin klo 23.00 CMB 4 lähti Terijoelta miehistönään luutnantti Agar, aliluutnantti Hampsheir ja päämoottorimekaanikko Beeley. Vene kulki miinasulun vieritse Tolbuhinin majakalle, jolloin "Oleg" tuli näkyviin. Agar siirtyi asemiin ja laukaisi torpedon. Laukaisun jälkeen moottorivene kääntyi harhautukseksi Viroa kohden. Noin minuutin kuluttua "Olegia" ravisteli räjähdys, ja siitä nousi savua. Risteilijä upposi noin 12 minuutissa ja vei mukanaan viisi miehistön jäsentä. CMB 4 palasi turvallisesti Terijoelle noin klo 3.00 yöllä. Agar lensi muutaman päivän kuluttua alueen yli ja näki "Olegin" makaavan pohjassa kyljellään. Veneen miehistö palkittiin kunniamerkeillä, Agar Victoria Crossilla.

4.6. Englantilaisten vahvistukset saapuvat

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Englantilaisten vahvistukset saapuivat vähitellen. Kesäkuun 25. päivänä Koivistolle ilmaantui risteilijä "Delhi", jolle Cowan siirsi lippunsa vaurioituneelta "Curacoalta". Cowan sai käyttöönsä myös tarvitsemansa raivaajat, jotka saapuivat Koivistolle 16.7.1919. Englantilaiset menettivät niistä "Myrtlen" ja sen avuksi menneen "Gentianin" sekä kymmenen miehistön jäsentä. Vahvistuksista ehkä tärkein oli Koivistolle saapunut lentokoneiden tukialus "Vindictive" mukanaan 12 lentokonetta: Sopwith Cameleja, 1 1/2 Struttereita ja Short-merikoneita ja Griffinejä. "Vindictiven" tulomatka oli epäonninen, sillä se ajoi 6.7.1919 matalaan Tallinnan väylällä päällystön tulkittua merimerkkejä väärin. Aluksen keventämiseksi siitä tyhjennettiin 2000 tonnia polttoainetta, ampumatarvikkeita ja tykkejä. Helsingistä tuotujen ponttonien, "Delhin", "Cleopatran" ja kolmen hinaajan sekä yllättäen nousseen veden voimin alus saatiin irti kahdeksan päivää myöhemmin. Osa Suomenlahdella pidempään olleista aluksista, kuten "Dragon" ja "Dauntless" palasivat Englantiin. "Vindictive" purjehti Kööpenhaminaan noutamaan "Arguksen" sinne tuomia uusia koneita ja varusteita. Miinanlaskija "Abdiel" ja viisi muuta laivueen alusta palasivat Harwichiin 12.7.1919 yhden miinasulun laskettuaan.

Englantilaista lento-osastoa komensi squadron leader (vrt. majuri) Donald. Maakoneita varten tehtiin Koivistolle noin 270 metrin kiitotie. Merikoneet käyttivät Sidinsaarta. Käytetyt lentokoneet olivat vanhoja ja tehtäviinsä sopimattomia. Lentotoiminta alkoi noin viikon kuluttua koneiden purkamisesta "Vindictiveltä". Pääasiassa se oli tiedustelua, ilmakuvausta sekä partiointia. Cowan oli erityisen huolissaan sukellusveneiden aiheuttamasta uhkasta. Yöllä 23. - 24.7.1919 venäläinen sukellusvene "Pantera" teki epäonnistuneen hyökkäyksen englantilaisia aluksia vastaan Kaprionlahdella. Se laukaisi kolme torpedoa englantilaista sukellusvenettä "E-40" kohti, mutta sukellusvene onnistui väistämään torpedot. Myös sukellusvene "Vepr" teki samalla alueella hyökkäyksen 27.7.1919, jonka risteilijät "Valorous" ja "Vancouver" torjuivat syvyyspommeillaan vahingoittaen sukellusveneen painerunkoa.

Englantilaiset koneet tekivät ensimmäisen ilmaiskun Kronstadtiin 30.7.1919. Kohteina olivat sukellusveneet ja niiden emäalus "Pamjat Azovan". Hyökkäykseen osallistui viisi Short-merikonetta, kolmea Camelia ja kaksi Strutteria, yksi Griffin ja yksitoista lentäjää. Strutterit nousivat Kööpenhaminasta palanneelta "Vindictiveltä", sillä kiitotie ei ollut vielä siinä kunnossa, että siltä olisi voitu nousta täydessä pommikuormassa. Kronstadtiin pudotettiin kymmenen 112 naulan ja kuusi 65 naulan pommia. Miehistöt ilmoittivat viidestä suorasta osumasta ja kahdesta suuresta tulipalosta, joista toinen oli ilmeisesti säiliöalus "Tatjanalla". "Pamjat Azova" siirrettiin pian ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen pois tavanomaiselta paikaltaan. Kaikki englantilaiskoneet palasivat ilmatorjunnasta huolimatta turvallisesti Koivistolle.

Elokuussa 1919 englantilaiset tekivät kahdeksan päivä- ja kaksi yöpommitusta, joiden lisäksi oli normaalia meripartiointia. Lentäjät tekivät muutaman iskun myös venäläisten tähystyspalloja vastaan, mutta yleensä venäläiset ehtivät vinssata pallot alas. Kerran eräs Camel onnistui Krasnaja Gorkan päällä ampumaan pallon alas ja sytyttämään sen tuleen. Venäläisten ilmatorjunta parani päivä päivältä, mutta englantilaiset eivät juurikaan havainneet venäläisiä lentokoneita.

4.7. Operaatio "RK" - englantilaisten isku Kronstadtiin elokuussa 1919

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Amiraali Cowan oli edelleen huolissaan neuvostolaivaston muodostamasta uhkasta englantilaiselle laivasto-osastolle, joka tuki valkoisten venäläisten ja virolaisten sotatoimia. Venäläisuhkan pienentämiseksi laadittiin rannikkomoottoriveneistä saatujen hyvien kokemusten perusteella suunnitelma "RK". Suunnitelma sai nimensä maailmansodassa iskua Zeebruggeen johtaneen amiraali Roger Keysin mukaan. Operaatio "RK" oli lentokoneiden ja rannikkomoottoriveneiden yhteisisku Kronstadtin satamaan. Ilmahyökkäyksellä pyrittiin siirtämään venäläisten huomio pois merestä, jolloin CMB:t voisivat hiipiä satamaan, avata reitin räjähtein ja laukaista torpedot lentotiedustelun selvittämiin kohteisiin. Operaatiossa olisivat mukana kaikki käytettävissä olevat lentokoneet, neljä Short-merikonetta, kaksi Strutteria sekä yksi Griffin ja Camel. Käytettävät moottoriveneet oli hinattu Englannista Essexistä Koivistolle, jonne ne saapuivat 30.7.1919. Matkalla yksi vene tuhoutui Pohjanmerellä myrskyssä. Osastoa komensi komentajakapteeni Dobson. Veneiden emäaluksena toimi "Vindictive".

Elokuun 17. päivänä n. klo 22.00 seitsemän CMB:ia lipui ulos Koivistonlahdelta. Keskiyöllä ne kohtasivat Inon kärjessä Terijoelta saapuneen luutnantti Agarin veneen. Agarin tehtävänä oli opastaa muut veneet sataman suulle. Yksi veneistä hyökkäisi hävittäjä "Gavriilia" vastaan, ja muut keskittyisivät pääkohteisiin, jotka olivat linjalaivat "Petropavlovsk" ja "Anderei Pervozvannyi" sekä emäalus "Pamjat Azova". Risteilijä "Rurik" oli myös kohteena, sillä siinä uskottiin olevan varastoituna noin 300 miinaa. Mahdollinen räjähdys aiheuttaisi suurta tuhoa satamassa. Muita kohteita olivat kuivatelakka sekä veneiden poispääsyä mahdollisesti estävät torpedoveneet satamassa ja sataman suulla.

Eri suunnista kohdetta lähestyneet lentokoneet olivat Kronstadtin päällä 01.30, jolloin ne pudottivat pommikuormansa. Harhautus onnistui. Kaikki tykit ja valonheittimet oli suunnatu taivaalle, ja osa niiden miehistöistä ei edes huomannut englantilaisia veneitä, ennen kuin ne olivat poistuneet satamasta. Pudotettuaan pomminsa lentokoneet jatkoivat kohteen kiertämistä viedäkseen huomion pois veneistä. Lentokoneet tulittivat konekiväärein tykkien miehistöjä sekä valonheittimiä. Ilmahyökkäys kestäisi, kunnes veneet olisivat päässeet satamaan.

Veneet joutuivat miinakentän itäpuolella pimeässä toisistaan erilleen. Ne jatkoivat satamaan toisiaan näkemättä kahdessa ryhmässä. Veneet kulkivat hitaasti vähentääkseen paljastavia moottoriääniä ja nokka-aaltoja. Agar vei neljä venettä linnakkaiden 8 ja 11 välistä satamaan. Kolme muuta venettä kulki kohti Kronstadtin koilliskärkeä, mutta huomattuaan erehdyksensä veneet pujahtivat satamaan linnakkeiden 7 ja 10 välistä.

Kolmen ensimmäisen veneen miehistön tehtävänä oli räjäyttää muille veneille reitti puomien läpi satamaan, mutta heidän ilokseen puomeja ei ollut, vaan satamaan oli esteetön pääsy. Veneet lisäsivät nopeuttaan. Luutnantti Bremnerin johtama CMB 79 ampui torpedonsa kohti "Pamjat Azovaa", joka osuman saatuaan alkoi kallistua. Luutnantti Macbeanin CMB 31 hyökkäsi "Petropavlovskin" kimppuun. Molemmat torpedot osuivat, ja linjalaiva alkoi upota. Luutnantti Dayrell-Reedin CMB 88:n kohteena oli "Andrei Pervozvannyi". Hyökättäessä Dayrell-Reed sai osuman konekiväärin luodeista, ja hänen tilalleen astui luutnantti Steele. Toinen veneen torpedoista räjähti "Andrei Pervozvannyin" kyljessä ja toinen osui uppoavaan "Petropavlovskiin".

Sillä aikaa luutnantti Napierin CMB 24 oli ampunut torpedonsa hävittäjä "Gavriilia" kohden, mutta torpedo alitti laivan aiheuttamatta vaurioita. Hetkeä myöhemmin vene repesi kahtia ja upposi risteilijän saatua siihen täysosuman. Toisen ryhmän ensimmäinen vene, kapteeniluutnantti Bradenin CMB 62, törmäsi satamaan tullessaan jo turvaan pyrkivään Bremnerin veneeseen. Bremnerin pahasti vaurioituneen, lähes katkenneen veneen miehistö, nostettiin veneeseen no. 62, joka kääntyi sen jälkeen hyökkäämään "Gavriilia" vastaan, mutta torpedot eivät tälläkään kertaa osuneet. CMB 24:n tavoin risteilijän kranaatit upottivat CMB 62:n.

Kaikissa veneissä oli mukana kaksi upseeria, joista toisen tehtävänä oli torpedojen laukaisu. Veneissä no. 24, 72 ja 79 torpedoja oli kahden asemesta vain yksi. Toisen veneryhmän toimintaa vaikeuttivat koneongelmat ja torpedojen laukaisulaitteiden viat. CMB 72:n komentaja oli aliluutnantti Bodley ja CMB 86:n komentaja aliluutnantti Howard.

Iskun jälkeen veneet palasivat Koivistolle. Englantilaiset menettivät iskussaan kolme venettä sekä kuolleina kuusi upseeria ja yhdeksän merimiestä. Lisäksi kolme upseeria ja kuusi merimiestä joutui "Gavriilin" miehistön pelastamina venäläisten vankeuteen. Joidenkin tietojen mukaan menetykset olivat kuolleina neljä upseeria ja neljä merimiestä sekä vangittuina yhdeksän miestä. Luutnantti Dayrell-Reed kuoli vammoihinsa kolme ja puoli tuntia myöhemmin risteilijä "Delhillä". Vangeiksi joutuivat ainakin kapteeniluutnantti Braden ja luutnantti Napier sekä mahdollisesti Grey. Venäläiset sitoivat vangiksi joutuneiden haavat sekä antoivat heille kuivat vaatteet, teetä ja syötävää. Divisioonan komentaja Rostovtsev pahoitteli englanniksi venäläisten niukkoja antimia. Vangitut vietiin aamulla englantilaisten ilmahyökkäyksen jälkeen sotasatamasta Kronstadtin kaupunkiin. Myöhemmin venäläiset luovuttivat Englantiin löytämänsä, hyökkäyksessä surmansa saaneet englantilaiset merimiehet.

Englantilaiset arvioivat iskun onnistuneeksi kertoihan, lentotiedustelu, että "Pamjat Azova" ja linjalaivat makasivat kyljellään matalassa vedessä. Englantilaisten mielestä venäläisten mahdollisuus uhata Royal Navyn liikkeitä Itämerellä oli oleellisesti heikentynyt. Englantilaiset palkitsivat iskuun osallistuneet luutnantti Steelen ja komentaja Dobsonin korkeimmalla kunniamerkillä, Victoria Crossilla. Myös muut hyökkäykseen osallistuneet upseerit ja merimiehet palkittiin kunniamerkein. Britannian hallitus ei riemuinnut upotuksesta, koska se samanaikaisesti kävi salaisia neuvotteluja englantilaisten joukkojen vetämisestä Arkangelista.

Venäläisten 1930-luvulla ja saksalaisen Breyerin 1980-luvun lopulla esittämän näkemyksen mukaan englantilaisten isku ei ollut niin tuhoisa, kuin siihen asti oli luultu. Breyerin mukaan "Petropavlovsk" olisi säilynyt vaurioitta ja "Andrei Pervozvannyikin" olisi pysynyt saamastaan osumasta huolimatta purjehduskelpoisena. Uudempien julkaistujen tietojen mukaan "Andrei" säilyi korjauskelpoisena. Sen keulaosan vasemmalle puolelle osunut torpedo aiheutti repeämän ja vaurioita noin 11 m:n pituiselle ja 9 m:n levyiselle alueelle. Myös aluksen kaaret, levytys ja sisätilat vahingoittuivat. Keulassa vettä oli noin 10 metriä ja perässä lähes 8 metriä. Työvoiman puutteen vuoksi korjaustyöt kestivät oletettua pitempään, mutta runko lienee korjattu kesään 1920 mennessä. "Andrei Pervozvannyi" poistettiin käytöstä ja siirrettiin romutettavaksi 1923. Aluksen 305 mm:n tykit joutuivat rautatietykeiksi, ja 203 mm:n tykit päätyivät Krasnoflotskin ja Pervomaiskin (ent. Totleben) linnoituksille.

Menetyksistään huolimatta venäläiset olivat edelleen iskukykyisiä, sillä päällikkö Bahtinin komentama sukellusvene "Pantera" upotti 31.8.1919 torpedoillaan Seiskarista itään ankkurissa olleen hävittäjä "Vittorian". Aluksen mukana vaipui syvyyksiin kahdeksan miehistön jäsentä. Muut pelastettiin Suomenlahdelle palanneelle miinanlaskija "Abdielille". Bahtin palkittiin saavuttuaan Kronstadtiin 30 tunnin yhtämittaisen sukelluksen jälkeen Punaisen lipun -kunniamerkillä. Englantilaisten epäonni jatkui, kun hävittäjä "Verulam" muutamia päiviä myöhemmin upposi Seivästön (vrt. Styrsudd) edustalla ajettuaan englantilaisten laskemaan miinaan. Surmansa sai 29 miestä.

5. Amiraali Cowanin laivasto-osaston toiminta Kronstadtin iskun jälkeen

5.1. Sääolosuhteet haittaavat englantilaisten lentotoimintaa

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Englantilaisten lentotoiminta Kronstadtin yllä jatkui iskun jälkeen. Kaikkiaan he tekivät noin 60 hyökkäystä Kronstadtiin, jossa pääkohteena oli telakoitu "Andrei Pervozvannyi". Lokakuun 8. päivänä englantilaisten pommit vaurioittivat hävittäjä "Svobodaa" (ex Vladimir). Englantilaisten lentäjien mukaan venäläisten ilmatorjunta parani hyökkäyksen jälkeen. Kaupunkia lähestyttäessä sulku oli voimakas, järjestelmällinen ja hyvin ajoitettu. Venäläisten mielestä englantilaiset aikaansaamat vahingot olivat mitättömiä, mikä johtui pääasiassa käytettyjen pommien koosta.

Talven tuloa ennakoiden englantilaiset saivat pystytetyksi väliaikaisille kentilleen puiset lentokonesuojat ja miehistörakennukset. Lentokoneet ja miehistö alkoivat osoittaa merkkejä uupumuksesta lennettyään pitkään huonoissa ja rasittavissa olosuhteissa. Heinäkuussa "Vindictivellä" tuodut koneet kärsivät huollon puutteesta. Donaldin helpotukseksi lentokoneiden tukialus "Furious" oli saapunut 8.9.1919 Kööpenhaminaan mukanaan kuusi Short-merikonetta, kaksi Sopwith Strutteria ja kaksitoista Camelia sekä 13 lentäjää ja kuusi tähystäjää. Ilo oli lyhyt sillä, kun koneet saapuivat Koivistolle huomattiin, että ne olivat poikkeuksetta huonokuntoisia ja ainoastaan yksi tai kaksi koneista sopi lentokäyttöön. Uusi lentomiehistö oli tervetullutta.

Englantilaiset käyttivät syyskuussa merikoneita enimmäkseen taistelulentoihin, pommituksiin ja tähystyspallojen tuhoamisiin. Cameleja käytettiin jonkinverran päivälentoihin, koska niillä oli suurempi lentokorkeus kuin muilla tyypeillä. Ilmatorjuntatuli oli tosin tarkkaa vielä 15 000 jalassakin. Venäläiset ampuivat syyskuussa alas ainakin yhden Camelin. Lokakuussa, huolimatta heikoista sääolosuhteista, lentotoiminta oli edelleen pääasiassa merikoneiden partiointia. Englantilaisten koneet tekivät kolme iskua venäläisten maajoukkoja vastaan. Lokakuun 14. päivänä pääpommituskohteeksi määrättiin Kronstadtin linnoitukset, jotka estivät valkoisten venäläisten vasemman sivustan hyökkäyksen Pietariin. Englantilaiset pudottivat viidessä päivässä yli 300 pommia. Venäläiset ampuivat yhden Camelin alas, jolloin yksi lentäjä sai surmansa ja toinen loukkaantui vakavasti. Englantilaiset menettivät myös yhden merikoneen, jonka miehistön virolainen hävittäjä poimi vahingoittumattomana turvaan.

Sääolosuhteet huononivat lokakuussa, mikä vaikeutti vesijäähdytteisten merikoneiden moottoreiden käynnistystä. Vaikeudet lisääntyivät marraskuussa lämpötilan pysyessä enimmäkseen alle 16 F-asteen. Glyseriinistä huolimatta jäähdyttimiin kaadettu lämmin vesi jäätyi poistoventtiileissä ja käytetty voiteluöljy jähmettyi. Myös sytytystulppien kärkiin muodostui jäätä. Vaikka lentokoneet onnistuivatkin nousemaan, niiden moottorit eivät saavuttaneet täyttä tehoa. Merikoneiden lähtökiidossa nostattamat roiskeet jäätyivät ja jumiuttivat ohjauslaitteet.

Suomenlahdelle oli nopeasti muodostumassa jäätä ja, 25.11.1919 Koiviston lentokenttä ja lentosatama evakuoitiin. Koneet lastattiin "Vindictivelle". Muutamaa päivää myöhemmin alkoi yllättäen lämpimämpi kausi, ja meripartiolentoja jatkettiin tukialukselta 11. joulukuuta saakka, jolloin Kronstadtin satama oli jäätynyt. Viiden kuukauden aikana Royal Air Forcen koneet lensivät yhteensä 837 operatiivista lentoa. Niiden aikana 55 käytetystä koneesta 33 menetettiin. Kolme lentokonetta ammuttiin alas, yhdeksän teki pakkolaskun mereen, seitsemän törmäsi nousussa tai laskussa, ja 14 konetta vaurioitui sään vuoksi korjauskelvottomiksi. Kaikkiaan neljä lentäjää sai surmansa ja kaksi loukkaantui.

5.2. Englantilaiset tukevat operaatio "Valkoista miekkaa" syksyllä 1919

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Kronstadtin iskusta eteenpäin Cowanin osasto keskittyi tukemaan valkoisten venäläisten ja virolaisten hyökkäyksiä tulittamalla kohteita rannikolla. Poliittisesti tilanne eteni, kun Helsingissä muodostettiin 14.8.1919 kenraali Goughin tuella Luoteis-Venäjän hallitus. Hallituksen sotaministeriksi ja luoteisrintaman komentajaksi nimitettiin kenraali Nikolai Judenitsh. Materiaalitoimituksista huolimatta luoteisarmeija ei juurikaan edennyt. Englantilaiset toimittivat 28.8. - 26.10.1919 Tallinnaan Englannista ja Arkangelista esimerkiksi 21 000 sinelliä, 44 000 kenttätakkia, 43 000 paria housuja, 68 000 paria kenkiä sekä 30 500 venäläismallista kolmen linjan kivääriä, 152 revolveria, 128 konekivääriä, noin 10 milj. venäläismallista ja 21 milj. englantilaismallista kiväärin patruunaa sekä yhden laatikon revolverin panoksia. Lisäksi tuli käsikranaatteja ja niiden sytyttimiä, tykkejä, haupitseja ja niiden kranaatteja sekä shrapnelleja. Toimituksiin sisältyi myös 85 kuorma-autoa, 100 polkupyörää, 6 lentokonetta, bensiiniä, kerosiiniä, lääke- ja sidetarpeita sekä 3 990 kemiallista kranaattia. Erityistä merkitystä oli everstiluutnantti Hope-Carsonin johtamalla kuuden panssarivaunun, 22 upseerin ja 26 miehen osastolla, vaikka sen käyttö tiestön heikon kunnon vuoksi oli rajoitettua. Kaikki toimitukset eivät päätyneet valkoisten venäläisten käsiin, sillä virolaiset vaativat osansa materiaalista korvaukseksi aiemmin luoteisarmeijalle antamastaan avusta.

Englantilaisia panssarivaunuja
Englantilaisia panssarivaunuja
Tallinnan satamassa 1919

Tilanne oli hankala, koska virolaiset halusivat takeet itsenäisyydestään, ennen kuin he olivat valmiit hyökkäämään punaisia vastaan. Englantilaiset eivät halunneet antaa takeita Viron itsenäisyydestä ilman liittolaistensa suostumusta, mikä ilmenee Britannian nootista 28.9.1919 Viron hallitukselle. Neuvosto-Venäjä teki Virolle 31.8.1919 rauhantarjouksen, jonka Viro torjui keskusteltuaan siitä muiden Itämeren valtioiden kanssa. Valtiot, mukaan lukien Suomi, sopivat 10. - 15.9.1919 kokouksissaan noudattavansa yhteistä linjaa suhteessa Neuvosto-Venäjään.

Luoteisarmeijan hyökkäys alkoi 28.9.1919 Pihkovan järvestä kaakkoon murtaen puna-armeijan 10. ja 15. divisioonien puolustuksen. Valkoiset valtasivat 4.10.1919 Pietari-Pihkovan radalla sijaitsevan Strugi-Belajan. Luoteisarmeijan pääisku tehtiin 10.10.1919 Jamburgin ja Hatsinan suunnalle. Kenraali Rodzjankon tavoitteena oli vallata Pietari nopealla ja voimakkaalla iskulla. Valkoiset valtasivat lokakuun puolivälissä Hatsinan, Tsarskoje Selon, Krasnoje Selon ja Pavlovskin ja olivat lähimmillään tykinkantaman, noin 12 - 13 km:n, päässä Pietarista. Goughin tilalle nimitetty kenraali Haking, joka hyväksyi sotilasdiktatuurin perustamisen Pietarin valloituksen jälkeen, suositteli Judenitshille pidättäytymistä joukkoteloituksista sekä juutalaisvainoista. Erään suunnitelman mukaan Pietariin oli tarkoitus tuoda elintarvikkeita Viipurissa olevista amerikkalaisavun varastoista. Siellä oli 136 356 säkkiä jauhoja, 2 542 säkkiä papuja, 548 säkkiä kauraryynejä, 378 808 laatikkoa maitotiivistettä, 2 647 purkkia säilöttyä sianihraa sekä lämmitysöljyä. Suomesta oli lisäksi tarkoitus ostaa 250 000 - 400 000 kuutiometriä halkoja ja 500 tonnia valaistuskarbidia. Virosta suunniteltiin vaihdettavan 500 000 puutaa (1 puuta = n. 16,38 kg) perunaa sekä Amerikasta tilata 600 000 puutaa jauhoja ja 1,5 milj. puutaa riisiä ja sokeria. Osa elintarvikkeista lastattiin jo junanvaunuihin, koska Judenitsh arveli valtaavansa Pietarin 2 - 3 päivän kuluessa.

Judenitshin hyökkäys jatkui menestyksekkäänä 21.10.1919 saakka, jolloin puna-armeijan 7. armeijan vastahyökkäys käynnistyi. Armeijan vahvuus lähenteli 40 000 miestä. Parissa päivässä Pavlovsk ja Detskoje Selo olivat punaisten hallussa. Etelämpänä toimiva 15. armeija valtasi 1.11.1919 Lugan. Armeijan toinen sivusta eteni luoteisarmeijan selustaan. Marraskuun 11. päivänä Viron hallitus antoi julistuksen, jossa se totesi Luoteis-Venäjän hallituksen oleskelun Viron alueella ei-toivotuksi. Puna-armeijan joukot valtasivat 14.11.1919 Jamburgin, minkä jälkeen luoteisarmeijan joukot siirtyivät Viroon internoitaviksi. Luoteisarmeija (pohjoinen armeija) oli suurimmillaan heinäkuun kahdella ensimmäisellä viikolla, jolloin siihen laskettiin kuuluvaksi noin 25 000 miestä. Heinä-syyskuussa sen koko oli noin 10 000 miestä, kunnes lokakuussa armeija oli jälleen kasvanut ja siihen kuului noin 15 000 miestä. Eräiden tietojen mukaan luoteisarmeija koostui lokakuussa 26 jalkaväkirykmentistä, 2 ratsuväkirykmentistä, 2 pataljoonasta ja pienestä reservijoukosta - yhteensä 18 500 miehestä. Judenitsh matkusti Pariisiin ja myöhemmin Nizzaan. Hän kuoli San Loran du Varin kylässä 1933. Punaisten 7. armeijan tappiot 10.10. - 14.11.1919 olivat seuraavat: kuolleita 932, kadonneita 3 593, haavoittuneita ja loukkantuneita 4 579, sairaita 1 030, karanneita 746 ja valkoisten puolelle menneitä 170.

Linjalaiva Sevastopol
Linjalaiva Sevastopol

Englantilaiset risteilijät "Delhi" ja "Dauntless" sekä niihin liittyneet "Spenser", "Mackay", "Winchelsea", "Walpole" ja "Vectis" tukivat hyökkäystä rannikon tuntumassa. Venäläiset yrittivät estää englantilaisten toiminnan laskemalla miinasulun, mutta 21.10.1919 tehtävään määrätyt hävittäjät "Gavriil", "Konstantin" ja "Svoboda" tuhoutuivat englantilaisten miinoituksessa. Ainoastaan 25 miestä pelastui. Kolmetoista merimiestä rantautui valkoisten hallitsemalle alueelle, jolloin valkoiset ampuivat matruusit Matvejukin ja Katulevskin. Virolaiset auttoivat 4:nnellä ja 9:nnellä Inkerinmaan rykmentillä valkoisten venäläisten hyökkäystä sen alkuvaiheessa Kaprionlahdella sekä myöhemmin yrityksin vallata Krasnaja Gorkan ja Seraja Loshadin linnoitukset. Venäläiset käyttivät Pietarin puolustuksessa liikuntakyvyttömien, Nevalle ankkuroitujen alusten tykistöä. Linjalaiva "Sevastopolin" tulta Krasnoje Seloon ja Pavlovskiin johti päällikkö Stavitski. Myös hävittäjät "Vsadnik" ja "Gaidamak" tulittivat valkoisten linjoja. Englantilaisten tueksi purjehti 15":n tykein varustettu monitori "Erebus", joka saapui hyökkäyksen kannalta liian myöhään, 24.10.1919, Koivistolle. Valkoisten venäläisten ainoa toivo oli, että suomalaiset aloittaisivat vielä hyökkäyksen Pietariin.

5.3. Pavel Bermondt ja länsiarmeijan tuho

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Kommodori Duff siirtyi vastuuseen läntisestä Itämerestä, kun hän saapui Libauhun 29.5.1919 risteilijä "Royalistilla". Muutamia päiviä myöhemmin saksalaiset miehittivät sotasataman ja siirsivät sinne kenttätykkejä asemiin. Amiraliteetti valtuutti Duffin jättämään Libaun tarvittaessa. Tapahtumat liittyivät siihen, että liittoutuneiden ylin sodanjohto havahtui 28.5.1919 mahdollisuuteen, että Saksa ei allekirjoittaisikaan äskettäin julkistettua rauhansopimusta.

Liittoutuneet sallivat kenraali von der Golzin jäädä Latviaan neljällä ehdolla: hän valmistelee kokoomushallituksen muodostamista, palauttaa latvialaisjoukkojen aseet eikä estä niiden liikekannallepanoa eikä Latvian hallituksen toimintaa. Duff vaati saamiensa ohjeiden mukaisesti tykkejä poistettavaksi satamasta sekä virallista anteeksipyyntöä. Mikäli saksalaiset eivät suostuisi vaatimuksiin, yksikään saksalainen alus ei saapuisi satamaan tai poistuisi sieltä. Saksan hallitus vastasi 8.6.1919, että evakuointi on käynnissä, Goltz ei ole palauttanut latvialaisten aseita, liikekannallepano vaikeuttaa saksalaisten toimintaa ja on mahdotonta, että Goltz estäisi Latvian hallituksen toimintaa, koska häntä on kielletty tekemästä niin.

H.M.S Danaen vaakuna Kesäkuun alussa von der Goltz siirsi esikuntansa Riikaan. Liittoutuneet olivat huolissaan saksalaisten etenemisestä Virossa sekä Landeswehrin ja Viron hallituksen joukkojen välisistä taisteluista. Englantilaiset siirsivät risteilijä "Royalistin" merelle, jossa siihen liittyivät risteilijät "Danae" ja "Dauntless". Alukset palasivat Libauhun 24.6.1919. Saksalaiset olivat vetäneet joukkonsa noin viiden kilometrin päähän kaupungista. Libaussa pitivät nyt varuskuntaansa ruhtinas Lievenin valkoiset venäläiset. Duff tapasi 26.6.1919 Niedran, jonka hallitus oli kaatunut saksalaisten vedettyä siltä tukensa. Ulmanis ja hänen ministerinsä palasivat "Saratovilta" maihin kahden kuukauden pakolaisuuden jälkeen 27.6.1919. Englantilaiset saivat neuvoteltua aselevon 3.7.1919 Landeswehrin ja virolaisten joukkojen välille. Landeswehrin komentajaksi vaihdettiin irlantilaiskaartin everstiluutnantti Alexander. Yhdistetyt joukot pystyisivät ajamaan punaiset Latviasta, joten englantilaiset painostivat edelleen Goltzia vetämään joukkonsa Latviasta. Joukkojen kuljetus Libaun kautta ei kuitenkaan tulisi kyseeseen.

Ruhtinas Lievenin venäläiset joukot eivät olleet Latviassa pidettyjä. Englantilaisten tietojen mukaan niihin liittyisi lähiaikoina noin 12 000 saksalaisten sotavankeudesta palavaa venäläistä, jotka saattaisivat vaatia Latvian pysymistä venäläisenä kuvernementtina. Englantilaiset kuljettivat Lievenin joukot "Princess Margaretilla" Tallinnaan, jossa ne liittyivät luoteisarmeijaan. Golz epäonnistui yrityksessään painostaa Lieven olemaan tavoittelematta yhtenäistä Venäjää. Golzin avuksi tuli venäläinen kapellimestari, kasakka ja seikkailija Pavel Bermondt. Hän osallistui Venäjän ja Japanin väliseen sotaan, jossa haavoittui kolmesti, sekä 1. maailmansotaan. Helmikuun vallankumouksen jälkeen Bermondt kuului maanalaiseen sotilasjärjestöön, ja kesällä 1918 hän järjesti Kievissä saksalaismielistä armeijaa everstinä. Hän evakuoitui Saksaan, jossa 1919 kokosi entisistä venäläisistä sotavangeista ja saksalaisista vapaaehtoisista joukkoa - länsiarmeijaa, jota von der Goltz varusti. Kenraali Judenitsh nimitti Bermondtin 5.9.1919 kaikkien Kuurinmaalla ja Liettuassa koottujen venäläisten joukkojen komentajaksi. Saksalaisten hallussa oli edelleen suurin osa Latviaa, lukuun ottamatta Riikaa, Libauta ja Vindauta. Puolalaiset miehittivät Vilnaa.

Duff siirsi 26.7.1919 lippunsa osastoon liittyneelle "Caledonille" ja purjehti Riikaan, josta hän palasi elokuun puolivälissä. Elokuun 24. päivänä saksalaiset järjestivät Mitaussa mielenilmauksen, jossa he vaativat kenraali von der Goltzia jatkamaan komentajana sekä irtautumaan Saksan hallituksesta. Saksalaiset riisuivat latvialaisen varuskunnan aseista, tunkeutuivat heidän esikuntaansa ja repivät liittoutuneiden liput hallituksen rakennuksista. Goltz epäili, pystyykö hän enää hillitsemään joukkojansa, jotka olivat saaneet lupauksia viljelysmaasta Latviassa.

Amiraali Koltshak Osa saksalaisista liittyi Bermondtin armeijaan, joka jatkuvasti kasvoi. Bermondtin ryöstelevien joukkojen tieltä oli jatkuva pakolaisvirta muualle maahan. Presidentti Ulmanis lähetti henkilökohtaisen vetoomuksen Lloyd Georgelle selostaen, kuinka erimielisyydet Kuurinmaalla haittaavat jo hyökkäystä punaisia vastaan. Bermondt ei tunnustanut Luoteis-Venäjän hallitusta, vaan Siperiassa, samoin englantilaisten ja ranskalaisten tuella taistelevan amiraali Koltshakin. Koltshakin kohtaloksi tuli, että entiset hänen alaisensa tsekkijoukot luovuttivat hänet punaisille, jotka ampuivat hänet 7.2.1920 Irkutskissa. Ei ole yllätävää, että Bermondt muodosti Länsi-Venäjän hallituksen Mitauhun. Englantilaiset yrittivät epätoivoisesti saada Bermondtia liittymään Judenitshiin, mutta tuloksetta. Bermondtin pyrkimyksenä oli englantilaisten mielestä laajentaa saksalaisten miehittämää aluetta, mukaan lukien pieni kaistale Venäjää. Liittoutuneiden ylin sodanjohto vaati jälleen saksalaisia poistumaan Latviasta, mutta turhaan. Saksa nimitti kyllä von der Goltzin tilalle kenraaliluutnantti Eberhardtin, mutta Goltz ei poistunut maasta. Kenraali yritti saada Eberhardtin ja Bermondtin palauttamaan Niedran hallituksen.

"Dauntless" palasi 28.9.1919 Libauhun, ja Duff purjehti "Caledonilla" Englantiin. Vanhimmaksi meriupseeriksi jäi komentaja Curtis. Hän varautui tilanteen kärjistymiseen lähettämällä "Abdielin" ja muutamia muita aluksiaan Väinäjoelle Riikaan, jossa ne liittyivät ranskalaiseen "Aisneen". Lännempänä risteilijä "Phaeton" vapautti 1.10.1919 "Dauntlesin", joka ylläpiti liittoutuneiden saartoa Libaussa.

Weimarin Saksan hallitus reagoi lopulta 3.10.1919 liittoutuneiden painostukseen ja käski von der Goltzin palaamaan Saksaan. Hallitus antoi myös määräyksen, joka kielsi saksalaisia yksiköitä värväämästä venäläisiä vapaaehtoisia. Lokakuun 8. päivänä, jolloin liittoutuneiden von der Golzille antama määräaika umpeutui, ilmaantui Libaun yläpuolelle saksalaisia koneita. Koneet pudottivat pommeja ulkovarustuksiin. Samanaikaisesti osa Bermondtin saksalais-venäläisistä joukoista marssi Riikaan. Joukot valtasivat itärannan esikaupungin ja katkaisivat latvialaisten pakotien Väinäjoen ylitse. Loput Bermondtin joukoista hyökkäsivät varsinaiseen kaupunkiin länsirannalla. Bermondtin käytettävissä lienee ollut noin 51 000 miestä, joista 40 000 saksalaisia. Aseistuksena heillä oli mm. 600 konekivääriä, 100 tykkiä, 50 kranaatinheitintä, 3 panssarijunaa ja 120 lentokonetta.

Latvian hallituksen joukoilla, joita komensi kenraali Balodis, oli käytettävissä kaksi divisioonaa, kolmannen divisioonan ollessa muodosteilla. Ensimmäinen divisioona oli rintamalla vastakkain puna-armeijan joukkojen kanssa, ja toinen divisioona sijaitsi noin 10 - 20 km etelään Riiasta. Neuvostolähteiden mukaan Riikaa puolusti noin 6 000 miestä, 16 tykkiä ja 64 konekivääriä. Englantilaisten mukaan Balodis vahvisti kaupungin 9 000 miehen latvialaisvaruskuntaa vetämällä 3 000 miestä itäiseltä rintamalta, hetkellä, jolloin heitä erityisesti olisi tarvittu Judenitshin alkavaan hyökkäykseen. 9.10.1919 saksalaiset työnsivät ankarien Mitaun valtatiellä käytyjen taisteluiden jälkeen latvialaiset Riikaan. Saksalaiset koneet kiertelivät Väinäjoelle ankkuroitujen "Abdielin" ja "Aisnen" ympärillä, mutta pudottivat pommeja vain jokeen. Seuraavana päivänä saksalaiset olivat kaupungissa. Latvialaiset nostivat joen ylittävät sillat ylös. Englantilaiset ja ranskalaiset siirsivät aluksensa tulituksen tieltä joen suulle. 11.10.1919 Väinäjoelle tulivat ranskalaiset "Garnier" ja "Marne" sekä englantilainen "Vanoc". Myöhemmin saapuivat vielä "Dragon", "Cleopatra", "Vanquisher", "Windsor" ja "Princess Margaret". Balodiksen joukot pitivät vielä neljän taistelupäivän jälkeen asemansa siltojen luona. Saksalaisten hallussa oli Dünamünden satama.

Kenraali Judenitsh tuomitsi Bermondtin petturiksi, joka oli Pietarin asemesta hyökännyt Riikaan. Georgialainen ruhtinas Avalov adoptoi Bermondtin 9.10.1919, mistä lähtien hän oli Avalov-Bermondt ja joulukuusta alkaen myös kenraalimajuri. Englantilaiset evakuoivat 12.10.1919 edustajansa ja joukkonsa sekä eräitä latvialaisia Riiasta. Liittoutuneiden laivasto-osaston otti komentoonsa "Lestinillä" Riikaan saapunut kommodori Brisson. Koska Bermondtin joukot kieltäytyivät liittoutuneiden vaatimuksista huolimatta poistumasta Dünamündesta, liittoutuneiden alukset avasivat tulen satamaan 15 minuuttia määräajan umpeutumisen jälkeen. Saksalaiset kestivät tulitusta noin puoli tuntia, minkä jälkeen latvialaiset tunkeutuivat sinne. Bermondtin yritys vallata Riika epäonnistui, mutta Balodis uskoi hänen yrittävän uudestaan.

Lokakuun 17. päivänä yhdeksän "Dragonin" merimiestä kuoli, kun laivaan osui neljä rannalta ammuttua kranaattia. Risteilijä vastasi tulitukseen ja siirtyi yhdessä "Princess Margaretin" kanssa turvallisempaan paikkaan joen suulta. 23.10.1919 saksalaiset ampuivat laivuetta, jolloin kaksi "Venturouksen" miehistön jäsentä haavoittui. Alukset siirtyivät Dünamünden ulkopuolelle. Seuraavana päivänä alukset tulittivat oletettuja vihollisen pattereita. "Versatile", "Voyager", "Vortigern" ja "Velox" saapuivat samana päivänä vapauttamaan 20. laivueen, joka purjehti 26.10.1919 Englantiin. "Princess Margaret" jätti Riian 27.10.1919. Väinäjoelle jäi yhdessä ranskalaisten alusten kanssa "Dragon" ja neljä englantilaista risteilijää.

Balodiksen joukot aloittivat 3.11.1919 englantilaisten laivatykkien tukemana Bermondtin joukkojen työntämisen kauemmas Riiasta. 11.11.1919 Bermondtin joukot olivat jääneet tappiolle ja vetäytyivät koko rintamalla. Libaussa olevan englantilaisen laivasto-osaston komentaja Dundas odotti Bermondtin joukkojen hyökkäystä kaupungin pieneen latvialaisvaruskuntaan. Hänen käytettävissään olivat risteilijät "Phaeton" ja "Dauntless" sekä hävittäjät "Winchester", "Whitley", "Valorous" ja "Wryneck". Dundas oli saanut käskyn evakuoida sivilit, jotta hän tarvittaessa voisi avata tykkitulen kaupunkiin. Saksalaiset aloittivat etenemisensä 4.11.1919. Englantilaiset tulittivat saksalaisia, jotka uusivat hyökkäyksensä seuraavana päivänä. Myös Vindaussa saksalaiset liikehtivät. Amiraali Cowan lähetti monitori "Erebuksen" Suomenlahdelta Latvian rannikolle tulittamaan saksalaisten ja Bermondtin joukkojen asemia. Saksalaiset vetäytyivät Vindausta 17.11.1919, ja seuraavana päivänä he pyysivät aselepoa. Bermondt jätti Libaun 14.11.1919. Kenraali Balodis ei suostunut aselepoon, vaan valtasi Mitaun 21.11.1919. Kuukauden loppuun mennessä saksalaiset oli ajettu pois Latviasta. Bermondt internoitui Saksaan, jossa hän johti venäläistä monarkistijärjestöä. Vuonna 1941 hänen tiedetään olleen Jugoslaviassa. Bermondt kuoli 1974 New Yorkissa.

5.4. Amiraali Cowan purjehtii Englantiin vuodenvaihteessa 1920

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Huhut englantisen laivasto-osaston poistumisesta Suomenlahdelta kantautuivat pian Suomeen ja Viroon. Molempien maiden hallitukset esittivät heti huolestumisensa ja toivoivat englantilaisten jäävän edelleen alueelle. Sääolosuhteiden vuoksi alusten toiminta oli käymässä mahdottomaksi. "Vindictive" purjehti Libauhun lentotoiminnan päätyttyä talven tuloon Koivistolla. "Vindictive" ja "Erebus" purjehtivat Kööpenhaminaan ja "Erebus" edelleen 29.12.1919 Englantiin. Joulukuun 28. päivänä Cowan lähti Tallinnasta "Delhillä", jota seurasi "Dragon" ja 1. hävittäjälaivue. Cowan saapui Kööpenhaminan kautta Plymouthiin 4.1.1920. Ainoastaan "Dunedin" ja puolet 4. laivueesta jäi Suomenlahdelle.

Tammikuun aikana Balodiksen joukot ja everstiluutnantti Alexanderin johtama Baltische Landeswehr työnsivät punaiset joukot pois Liivinmaalta. Helmikuun 2. päivänä 1920 Neuvosto-Venäjä ja Viro allekirjoittivat rauhansopimuksen. Liettua allekirjoitti rauhansopimuksen 30.6.1920 ja Latvia 11.8.1920. Suomi oli viimeinen rauhansopimuksen allekirjoittaja 14.10.1920. Taisteluristeilijät "Hood" ja "Tiger", jotka olivat matkalla Tallinnaan pysäytettiin toukokuussa 1920 Kööpenhaminaan. Iskusta neuvostolaivastoa vastaan oli luovuttu. Viimeiset englantilaiset alukset poistuivat pohjoiselta Itämereltä 1921. Syyskuussa 1921 Latvia, Liettua ja Viro saivat Kansainliiton jäsenyyden. Virallisesti liittoutuneet tunnustivat Latvian ja Viron itsenäisyyden 1921, mutta Liettuan vasta 1922.

Englantilaiset käyttivät Itämerellä yhteensä 238:a eri alusta. Niistä kevytristeilijöitä oli 23, hävittäjiä 85 ja erilaisia kuljetus-, huolto- ja tankkialuksia 74. Alusten määrä oli suurimmillaan syksyllä 1919, jolloin alueella oli 88 englantilaista alusta. Englantilaiset menettivät Itämerellä 17 alusta mukaan lukien 8 rannikkomoottorivenettä. 61 alusta vaurioitui yhteentörmäyksissä, ajettuaan miinoihin tai muusta vastaavasta syystä. Vaurioituneista aluksista 18 oli risteilijöitä. Lentokoneita ammuttiin alas 3, pakkolaskun teki 14, ja 20 konetta tuhoutui muista syistä. Royal Navy menetti kuolleina, haavoittuneina ja vankeina 29 upseeria ja 163 merimiestä. Ilmavoimien tappiot olivat 7 henkilöä, joista kuolleita 4 ja haavoittuneita 2 upseeria.

6. Britannia turvautuu kansallisiin joukkoihin

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Vastavallankumouksen haudalla - Denikin, Judenitsh, Kaledin, Koltshak, Kornilov ... Venäjän vallankumous ja sitä seurannut Saksan eteneminen Itämeren alueella muutti alueen sotilaallisen tasapainon liittoutuneiden ja erityisesti Englannin kannalta epäedulliseksi. Saksalaisten maihinnousu Suomeen vuoden 1918 keväällä ja sitä seurannut voimakas saksalaissuuntaus Suomen hallinnossa syvensivät Britannian hallituksen epäluuluoa Saksan pyrkimyksiä kohtaan Itämeren valtoissa. Saksalaisten vastapainoksi englantilaiset pyrkivät vahvistamaan asemiaan Kuolan niemimaan tuntumassa lähettämällä alueelle pienehkön maajoukon sekä hyödyntämällä pohjoiseen paenneita suomalaisia punaisia ja venäläisiä valkoisia.

Kun neuvostolaivasto siirtyi etenevien saksalaisten tieltä sekä toisaalta hieman myöhemmin Brest-Litovskin rauhansopimuksen ehtojen mukaisesti Kronstadtiin ja Pietariin, hallitsi Saksan laivasto pohjoisempaa Itämerta. Saksalaisten joukkojen eteneminen Suomessa sekä Itämeren kuvernementeissa auttoi Saksan laivastoa laajentamaan toiminta-aluettaan. Myöhemmin vuoden 1918 lopulla, kun Saksa allekirjoitti aselevon liitoutuneiden kanssa ja Saksan laivasto koottiin Scapa Flowhun, oli Itämeri avoinna Englannin laivastolle.

Itämeren maakuntiin jääneiden saksalaisjoukkojen tuli aseleposopimuksen ehtojen mukaan toimia liittoutuneiden valvonnassa Neuvosto-Venäjää vastaan, kunnes liittoutuneet, lähinnä englantilaiset saisivat alueen hallintaansa. Alueen saksalaisjoukot eivät noudattaneet liittoutuneiden eivätkä Saksan hallituksen määryksiä. Joukot yrittivät, osittain yhdessä paikallisten ja yksityisten aseellisten joukkojen kanssa, saada alueita hallintaansa sekä yhdistää jo hallitsemiansa alueita laajemmiksi hallinnollisiksi yksiköiksi.

Englantilaisten voimakas poliittinen ja materiaalinen tuki Itämeren itsenäistyville valtioille ja valkoisille venäläisille heikensi saksalaisten asemia alueella. Englantilaisten usko Neuvosto-Venäjän kukistumiseen ja entisen Venäjän paluuseen muuttui vähitellen Itämeren valtioiden itsenäisyyden tunnustamiseen ja muodollisiin kauppasuhteisiin Neuvosto-Venäjän kanssa.

Englannin sotilasoperaatioita Pohjois-Venäjällä sekä Itämeren alueella leimasi varovaisuus. Englantilaiset pyrkivät välttämään omien joukkojensa laajamittaista sijoittamista alueelle ja sitä kautta mahdollisuutta, että joukot tulisivat vedetyksi mukaan paikallisiin aseellisiin selkkauksiin. Englantilaiset pyrkivät varustamalla alueen kansallisia joukkoja käyttämään niitä Britannian tai siihen läheisesti sidoksissa olevien valtioiden päämäärien toteuttamiseen. Englantilaisia maajoukkoja käytettiin lähinnä vartiointiin sekä paikallisten asevoimien koulutukseen ja kehittämiseen.

Englantilaisten Itämeren laivasto-operaatioissa käyttämät alukset olivat uusia, kevyitä ja nopeita. Alukset pystyivät valvomaan suhteellisen laajaa aluetta ja tarpeen mukaan nopeasti siirtymään myös toisaalle. Tarvittaessa alukset tukivat tykistöllään rannikon tuntumassa operoivia maajoukkoja. Esimerkiksi Narvan suunnalla englantilaisten tuki hyökkääville virolaisille oli merkityksellistä. Englantilaisten suurimmaksi vaaraksi alueella muodostuivat miinat.

Neuvosto-Venäjän laivasto ei vallankumousten jäljiltä ollut lukumääräisesti, materiaalisesti tai hallinnollisesti siinä kunnossa, että se olisi kyennyt mittaviin laivasto-operaatioihin. Yksittäiset venäläiset alukset suoriutuivat tehtävistään usein hyvin. Englantilaisten miinoitteiden pelossa venäläiset eivät vaarantaneet kahden purjehduskelpoisen linjalaivansa, laivastonsa selkärangan, turvallisuutta ja pidättyivät lähettämästä aluksia ulommas Suomenlahdelle tukemaan maavoimien toimintaa. Aluksista vanhempi operoi pääasiassa Kaprionlahden ja Narvanlahden tasalla saattaen kauempaa pienempiä ja nopeampia aluksia sekä tulittamalla maakohteita. Venäläiset hyödynsivät keisariajalta periytyvän doktriininsa mukaisesti Kronstadtia ja Pietaria suojaavat miinasulut sekä niitä täydentävät rannikkolinnoitukset.

Englantilaisten alusten osittainen siirto lähemmäs Kronstadtia Koivistonlahdelle oli sotilaallisesti ja poliittisesti harkittu toimi. Englantilaisten nopeus vastata venäläisten alusten liikkeisiin kasvoi huomattavasti ja sitä täydensi lentokoneiden järjestelmällinen käyttö tiedusteluun. Koiviston sotilastukikohdalla ja sinne sijoitetuiila suomalaisaluksilla Britannia sitoi Suomen hallituksen operaatioidensa taakse. Englantilaiset ja muut liittoutuneet tukeutuivat myös Helsinkiin. Englantilaiset uskoivat aiheuttaneensa iskullaan Kronstadtiin mittavat vahingot neuvostolaivastolle, mutta todelliset, sotatoimiin vaikuttavat vahingot jäivät oletettua pienemmiksi. Alusten operaatiokelpoisuus oli mm. polttoaineen vähyyden vuoksi jo aiemmin pieni. Venäläiset pystyivät hyödyntämään purjehduskelvottomien alustensa tykistöä Pietarin puolustuksessa.

Englantilaisten henkilötappiot Itämeren operaatioissa olivat huomattavan vähäiset. Noin 1/3 tappioista muodostui yhden sukellusveneen tuhoutumisesta miehistöineen. Raskaimmat tappiot tulivat Itämeren alueella sisällissodan tai sen kaltaisiin yhteenottoihin ajautuneiden valtioiden osalle, joissa sotatoimien ohella erilaiset puhdistukset olivat tunnusomaisia. Osaltaan puhdistusten määrään vaikuttivat epäselvät hallinnolliset suhteet, yksityisluonteiset armeijat sekä jyrkkä vastakohtaisuus entisen emämaan uuden hallinnon sekä siitä irtautuneiden alueiden välillä, joissa toimi mm. entisiä emämään upseereita vastuullisissa tehtävissä. Myös kansallisten joukkojen ajautuminen vastakkain rintamilla aiheutti sotatoimien ulkopuolista väkivaltaa.

Liitteet

Kotisivulle Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön


Linkit

Kotisivulle Liitteisiin Lähteisiin Sisältöön

Hiiri


Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Luotu 20.3.2001. Päivitetty 4.3.2002

jari.eerola@helsinki.fi