HELMIKUUN VALLANKUMOUS JA UPSEERISURMAT HELSINGISSÄ 1917

Jari Eerola, Helsinki jari.eerola@helsinki.fi

Sisältö

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin


1. Maailmansota johtaa Nikolai II kruunustaluopumiseen

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Nikolai II lahjoittaa pääsiäismunan sotilaalle I maailmansodan alkuna pidetään Itävalta-Unkarin kruununperillisen Frans Ferdinandin murhaa 15.6./ 28.6.1914 Sarajevossa. Lähes tarkalleen kuukauden kuluttua, alue- ja uhkavaatimusten jälkeen Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle. Saksa suoritti 19.7./ 1.8.1914 yleisen liikekannallepanon ja julisti sodan Venäjälle, Serbian tukijalle. Seuraavana päivänä Venäjän keisari Nikolai II allekirjoitti Pietarissa sotatilaa koskevan manifestin. Palatsiaukiolle kokoontunut sankka, pyhimysten kuvia mukaanaan kantanut väkijoukko osoitti isänmaallisen innostuksen vallitessa suosiotaan keisarille ja keisarinnalle. Kansa oli jälleen yhtenäinen tai ainakin sellaisena se haluttiin nähdä.

Lännessä Ranska, Venäjän liittolainen ja taloudellinen tukija aloitti liikekannallepanon 19.7./ 1.8. Saksa julisti sodan Ranskalle 21.7./ 3.8. Ententestä yhtyi viimeisenä sotaan Iso-Britannia, joka julisti sodan Saksalle 22.8./ 4.8.

Venäjällä oli vaikeuksia toteuttaa liikekannallepano määräajassa. Ongelmia ilmeni myös huollossa sekä täydennyksien saapumisessa. Venäjän alkumenestys Galitsiassa ja pääsy Karpaateille eivät laukaiseet Venäjällä kehittymässä ollutta poliittista kriisiä. Saksalaisten eteneminen Itä-Preussissa yhdessä kohtalokkaiden miehistötappioiden kanssa loivat pohjan sodanvastaiselle mielialalle Venäjällä. Keskusvallat etenivät 1915 linjalle Riika, Tarnopol, Tshernovtsy, Mustameri.

Uuden ylipäällikön, kenraali Brusilovin johdolla 1916 aloitettu suurhyökkäys ei alkumenestyksestä huolimatta tuonut voittoa. Vuoden 1916 loppuun mennessä kaikkiaan n. 14,6 milj. venäläistä miestä oli ollut sodan aikana aseissa. Heistä oli edelleen n. 6,9 milj. miestä kenttäarmeijassa, n. 2 milj. selustassa, n. 2,1 milj. sotavankeudessa ja n. 3,6 milj. miestä oli kaatunut, haavoittunut tai sairastunut. Samana vuonna sotilaskarkurien määrä ylitti 0,5 milj. Rintamalla alkoi "bratanije" eli veljeily vihollisen kanssa.

Alkuvuodesta 1917 Pietarissa liikkui huhuja duuman hajoittamisesta sekä mahdollisesta palatsivallankaappauksesta. Kiristynyt poltto- ja elintarviketilanne johtivat Pietarissa lakkoihin ja mielenosoituksiin 23.2./ 8.3.1917. Lakkolaisten määrä nousi yli 200 000 hengen ja Pietarin sotilaspiirin komentaja, kenraali Habalov sai käskyn lopettaa levottomuudet. 26.2./ 11.3. sotilaat ja poliisit avasivat kaupungilla tulen kohti mielenosoittajia. Seuraavana päivänä Pietariin sijoitetut rykmentit siirtyivät mielenosoittajien puolelle ja muodostivat "Työläisten ja sotilaiden edustajien Pietarin neuvoston". Nikolai II luopui kruunusta 2.3./ 15.3.1917.

Pietarin levottomuuksissa joutui aikalaistietojen mukaan väkivallan uhreiksi 1 224 henkeä, josta kuolleita oli 266 ja haavoittuneita 958. Myöhemmin tutkijat ovat arvioineet, että levottomuuksissa kuoli 433 ja haavoittui 1 514 henkeä. Heidän joukossaan mm. 2. meriekipaasin komentaja, kenraalimajuri Girs sekä Ranskalais-venäläisellä telakalla, risteilijä "Auroralla" surmattu aluksen päällikkö, 1. luokan kapteeni Nikolski.

Helmikuu 1917 Pietarin Liteinyi prospektilla
Helmikuu 1917 Pietarin Liteinyi prospektilla

2. Levottomuudet leviävät Pietarista Kronstadtiin ja Tallinnaan

2.1. Amiraali Viren surmataan Kronstadtissa

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Kronstadtissa kuultiin Pietarin levottomuuksista jo 26.2./ 11.3.1917. Saaren kuvernööri ja varuskunnan päällikkö, amiraali Viren yritti eristää Kotlin-saaren mantereesta. Hän ei suostunut Stavkan (Stavka verhovnogo glavnokomandujushtshego) pyyntöön lähettää kaksi rykmenttiä Pietariin, koska hän ei pitänyt joukkoja enää luotettavina. 27.2./ 12.3. läheisestä Oranienbaumista kuultiin laukauksia ja nähtiin savua. Illalla Kronstadtissa tiedettiin Pietarin neuvoston muodostamisesta.

Seuraavana päivänä sotilaat kieltäytyivät jo harjoituksista ja lakkoilevat työläiset vaativat tavata Vireniä, joka ei tähän suostunut. Iltahuudon aikana miinakomppanian noin 350 miestä kieltäytyivät rukoilemasta ja lähtivät aseinensa ulos. Noin 23.30 Viren lähetti GENMOR:iin (Morskoi generalnyi shtab) puhelinsanoman "... varuskunnassa ovat levottomuudet alkaneet, mutta aluksilla ja merivoimien yksiköissä on toistaiseksi kaikki rauhallista".

Kronstadtin kadut olivat täynnä ihmisiä. Soittokunnat soittivat tunnettuja marsseja ja vallankumouslauluja. Merimaneesissa pidettiin kokous, jossa valittiin edustajat Pietarin neuvostoon sekä muodostettiin paikallinen komitea.

Kokouksen jälkeen ihmisjoukko lähti kohti Virenin asuntoa. Amiraalia pyydettiin selittämään viime päivien toimiansa. Viren sanoi, että Helsingistä on tulossa kaksi hallitukselle uskollista rykmenttiä kapinaa kukistamaan ja että hän on valmis palvelemaan vallankumousta. Lopulta Viren pyysi saada rukoilla ja hyvästellä perheensä. Lähteistä riippuen Viren surmattiin joko pistimillä lyömällä tai ampumalla.

Kronstadt palasi "normaaliin" elämään jo 2.3./ 15.3. Seuraavana päivänä väliaikaisen hallituksen komissaari Viktor Pepeliajev saapui linnoitukseen. Paikalliset neuvostot yhdistyivät 10.3./ 23.3.

Kaikkiaan Kronstadtissa vangittiin 200 upseeria, joista 162 laivastosta. Heidän lisäkseen vangittiin 30 laivaston aliupseeria tai matruusia sekä yli 250 virkamiestä, poliisia ja santarmia. Väkivaltaisuuksissa kuoli arviolta 51 - 60 henkeä, joista laivaston henkilöstöä oli 24. Sotilaita kuoli seitsemän. Suurimman esitetyn arvion mukaan kuolleita oli lähes sata. Surmansa sai Virenin ohella mm. 1. meriekipaasin komentaja, kenraalimajuri Stronski, joka oli vastuussa kapinallisten merimiesten teloittamisesta vuonna 1906.

2.2. Väkivalta jää Tallinnassa odotettua vähäisemmäksi

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Tallinnassa talvehtivilla Itämeren laivaston 1. risteilijäprikaatin, hävittäjädivisioonan, sukellusvenedivisioonan, sekä muiden yhtymien aluksilla ilmoitettiin 1.3./ 14.3.1917 vallan siirtymisestä väliaikaiselle hallitukselle. Miehistöt ottivat tiedon vastaan rauhallisesti. Päivän aikana Tallinnassa oli lakkoja, joihin osallistui jopa 18 000 henkeä.

Seuraavan päivän aamulla Lange & Böcker:in telakan, Nobel & Lessner:in, Baltian manufaktuurin ja muiden tehtaiden työläiset kokoontuivat Estonia-teatterin luo, josta noin 30000 hengen kulkue suuntasi sotasatamaan risteilijöille "Admiral Makarov", "Bogatyr", "Oleg" sekä "Rurik". Mielenosoittajat kehoittivat matruuseja heittämään upseerinsa partaan ylitse ja ottamaan alukset haltuunsa. Satamassa pidettiin kokous, johon osallistui poistumiskiellosta huolimatta myös matruuseja. Eräitä heistä pidätettiin.

Noin kello kymmenen aamupäivällä Pietari Suuren merilinnoituksen komendantti, vara-amiraali Gerasimov pyysi Itämeren laivaston komentajalta, vara-amiraali Nepeniniltä selkeätä ilmoitusta, kenen puolella Tallinnan varuskunta oli. Ainoastaan ilmoittamalla se joukoille saataisiin tilanne hallintaan, Gerasimov lisäsi.

Mielenosoittajat palasivat kaupunkiin, jossa heihin liittyi sotilaita. Puoliltapäivin väkijoukko, mukana aseistautuneita matruuseja, saapui kaupunginvankilan, Paksun-Margaretan luo ja vaati vankien vapauttamista. Vankilan portit murrettiin, vankilanjohtajana toiminut vänrikki surmattiin, vangit vapautettiin ja vankila sytytettiin tuleen. Paikalle neuvottelemaan saapunutta linnoituksen komendanttia haavoitettiin lievästi kasvoihin ja jalkaan. Lopulta hallitukselle uskollinen ratsusotnia hajoitti aseitta väkijoukon.

Väkijoukko tunkeutui myös Toompeanmäen kuvernöörinvirastoon. Se vapautti vangit viereisestä vankilasta ja sytytti vankilan tuleen. Myös poliisin toimitiloja vahingoitettiin. Niin ikään Tarton maantien varrella, komendantin viraston yhteydessä olleesta päävartiosta vapautettiin pidätetyt sotilaat rajun tulituksen jälkeen. Virastosta löydetyt aseet jaettiin väkijoukolle. Yhteenottojen aikana kuoli mahdollisesti myös siviilejä.

Iltapäivällä 2.3./15.3. kello 15.30 sukellusvenedivisioonan komentaja, kontra-amiraali Verderevski lähetti Nepeninille sähkeen, jossa hän kertoi mielenosoittajien käyneen satamassa. Nepeniniltä edellispäivänä saatujen ohjeiden mukaisesti joidenkin matruusien oli sallittu osallistua mielenosoituksiin. Verderevskin mukaan väkivaltaisuuksia ei toistaiseksi ollut ollut, mutta hän painotti, että ainoastaan väliaikaisen hallituksen edustajien saapuminen Tallinnaan turvaisi tulevaisuudessa järjestyksen.

Illalla kello 18.00 Pietari Suuren merilinnoituksen (Suomenlahden sulkeva rannikkopuolustusjärjestelmä, esikunta Tallinnassa) esikuntapäällikkö, 1 luokan kapteeni Ljubinski tiedotti Nepeninille mm. väkijoukon vapauttaneen kaikki vangit. Hänen mukaansa toimia johtivat ammuskelevat matruusit. Maavoimien joukot olivat vielä uskollisia. Sisällöltään samantyyppisen sähkeen lähetti myös 1. risteilijäprikaatin päällikkö, kontra-amiraali Pilkin raportoiden, että osa mielenosoituksiin lasketuista matruuseista palasi laivoille. Hän oletti mielenosoitusten muuttuvan rauhallisemmiksi, mutta hän myös toivoi hallituksen tai duuman edustajien saapumista paikalle. Pilkin lopetti sähkeen: "Teidän käskynne tai ohjeen yhtymisestä sain".

Kello 21.10 kontra-amiraali Leskov sähkötti Nepeninille Tallinnasta ja ilmoitti hoitavansa väliaikaisesti linnoituksen komendantin tehtäviä. Hän raportoi hävityksen yhä jatkuvan ja siihen osallistuvan aseistettuja matruuseja. Komendantti ilmoitti yrittävänsä järjestää miliisin sekä matruusipatrulleja. Leskov odotti seuraavana aamuna kello yhdeksän merisotilaiden hyökkäystä linnoituksen esikuntaan. Yön ja aamun kuluessa Itämeren laivastolle ilmoitettiin käskyllä ja Tallinnan asukkaille kuulutuksilla väliaikaisen hallituksen muodostamisesta.

Aamulla kello 7.10 kontra-amiraali Pilkin lähetti Nepeninille sähkeen: "Katson velvollisuudekseni saattaa tietoonne ainoan päämääräni olevan henkilökunnan ja alusten säilyttämisen sotaa varten, muuttuvista olosuhteista johtuen seuraan käskyjänne niin pitkälle kuin se on mahdollista. ... Tilanne on vakavampi kuin uskotte. Poikkeuksellisena aikana ovat poikkeukselliset toimet tarpeellisia ja siksi katson vastoin tahtoani välttämättömäksi rikkoa vaatimuksenne ja mahdollisesti osallistua juhlalliseen mielenosoitukseen, laivaston, uuden hallituksen ja kansan yhteenliittymisen puolesta. Mikäli Helsingissä on rauhallista, läsnäolonne täällä olisi erittäin tärkeätä. Yllä olevan hyväksyvät Verderevski ja Vilken, minkä saatan tietoonne." Pilkin vapautti upseerit ja miehistön uskollisuudenvalasta keisarille sekä ilmoitti selkeästi kaikkien kannattavan uutta, mahdollisesti tasavaltalaista hallitusta.

Arviolta noin 200 000 henkeä osallistui Tallinnassa 3.3./ 16.3. pidettyihin "Tallinnan työläisten ja sotilaiden edustajien neuvoston vaaleihin". Edustajia valittiin noin 200. Laivasto sai omat edustajansa neuvostoon. Neuvoston ensimmäisessä kokouksessa muodostettiin toimeenpaneva komitea, joka 4.3./ 17.3. antoi julistuksen mm. miliisin muodostamisesta.

Tallinnassa väkivaltaa esiintyi lähinnä tykistön keskuudessa. Surmansa saaneita arvoitiin olevan kolmesta viiteen henkeä. Kaikkiaan kuvernementin yhteenotoissa kuoli parikymmentä upseeria, sotilasta, poliisia tai viranomaista. Kontra-amiraali Timirev kirjoittaa muistelmissaan vanhimpien päälliköiden Pilkinin ja Verderevskin toimien olleen oikein ajoitettuja sekä aloitteellisia. Hän jatkaa, että miehistö suhtautui upseereihinsa heti vallankumouksen jälkeen myönteisesti, koska upseerien enemmistö ei "surrut vanhaa valtaa".

Torpedohävittäjä Kazanets Tallinnan edustalla
Torpedohävittäjä Kazanets Tallinnan edustalla

3. Helsinki seuraa Kronstadtia

3.1. Helsingissä viivytetään kruunustaluopumismanifestin julkistamista

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööri, kenraaliluutnantti Seyn välitti 27.2./ 12.3. Nepeninille saamansa santarmihallinnon tiedot joiden, mukaan Pietarin Suomen asema oli kapinallisten hallussa sekä rata- ja lennätinyhteys poikki Venäjän ja Suomen välillä. 42. AK:n komentaja, jonka esikunta ja pääosa joukoista sijaitsi Viipurissa, kenraali Gulevitsh pyrki palauttamaan yhteydet ja selvittämään Pietarissa vallitsevat olosuhteet. Rajalle lähetetylle komennuskunnalle selvisi, että lähes koko Pietarin varuskunta oli kapinallisten puolella. Kuultuaan tästä kenraali Gulevitsh kutsui komennuskunnan 28.2./ 13.3. takaisin Viipuriin.

Samana päivänä Pohjoisen rintaman komentaja alisti kaikki Suomessa olevat venäläiset joukot laivastoa lukuunottamatta 42. AK:n komentajalle. Stavkasta saapui Nikolai II:n käsky lähettää luotettava linnoitustykistöpataljoona Pietariin, kenraali Ivanovin käyttöön. Keisari perui kuitenkin seuraavana yönä antamansa käskyn joukkojen lähettämisestä. Professori Polvisen mukaan "Suomi oli näytellyt osansa loppuun vanhan järjestelmän sotilaallisena tukikohtana".

Tiistai aamuna 28.2./ 13.3. Itämeren laivaston esikunnassa oltiin tietoisia duuman väliaikaisen komitean muodostumisesta puheenjohtajanaan Rodzjanko. Saatujen tietojen mukaan sitä tuki viisi kaartin rykmenteistä. Nepenin käski ilmoittaa laivastolle, että elintarvikepulasta johtuen Pietarissa on viime päivinä ollut lakkoja sekä levottomuutta ja että Ministerineuvoston kokoonpanossa on tapahtunut muutoksia. Nepenin tähdensi haluavansa ilmoittaa levottomuuksista itse joukoilleen, etteivät joukot kuulisi niistä ainoastaan huhuina. Käsky annettiin radiolla kaikille aluksille.

Aamupäivällä Nepenin käski asettaa laivat taisteluvalmiuteen sekä rajoittaa upseerien ja miehistön pääsyä maihin. Noin kello 10.15 laivaston esikuntaan tuli GENMOR:in päällikön apulaisen, 1 luokan kapteenin Kapnistin sähke: "Kaupunki (Pietari) on kokonaisuudessaan kapinallisten ja heidän puolelleen menneiden yksiköiden käsissä. Ainoa toivo on, että muodostettu duuman järjestystä palauttava komitea pystyy palauttamaan järjestyksen. Kaikin voimin on yritettävä säilyttää kuri ja järjestys sotaväen ja laivaston keskuudessa ...".

Laivaston komentajan käskystä Viaporin komendantti, kenraaliluutnantti Pashenko ilmoitti, että Viaporin linnoitus ja linnoitusalue, joka käsitti Helsingin kaupungin sekä Helsingin, Espoon ja Sipoon pitäjät, on julistettu piiritystilaan 27.2./ 12.3., ja että valtiollisessa duumassa muodostetaan "järjestystä palauttavaa komiteaa". Upseerien ja miehistön lähettäminen Pietariin tai sen kautta komennukselle kiellettiin.

Vielä samana iltana Kronstadtin santarmikomennuskunnan päällikön apulainen, everstiluutnantti Vladimirov tiedotti, että kaikki ministerit ovat jättäneet eroanomuksensa ja että Protopopov on vangittu. Hänen mukaansa duuma tekisi kaikkensa sotaväen rauhoittamiseksi; kapinaan liittyneiden sotilaiden määrä oli jopa 20 000. Kapinallisten joukossa oli myös Oranienbaumin ja Pietarhovin varusväkeä. Keisarin odotettiin saapuvan Pietariin 1.3./ 14.3. Mogilevistä.

Aamun tunteina laivaston operatiivisen osaston päällikkö, 1. luokan kapteeni, ruhtinas Tsherkaski ja tiedusteluosaston päällikkö, 2. luokan kapteeni Rengarten keskustelivat tilanteesta. Molemmat kuuluivat keisarin vastaiseen oppositioryhmään, jonka toiminnasta myös Nepeninin sanotaan olleen tietoinen. Heidän näkemyksensä mukaan keisari tai Stavka saattaisivat käskeä laivaston puolustamaan vanhaa "kaatuvaa" hallitusta, jolloin heidän olisi "tehtävä kaikkensa, jotta amiraalin päätös johtaisi Venäjän pelastamiseen", vaikka ylempää tulleiden käskyjen vastaisesti.

Korkeimman ylipäällikön meriesikunnan päälliköltä, 1. luokan kapteenilta Altfaterilta yöllä saapuneesta sähkeestä ilmeni, että "hallitus" koostui duuman puhemiehistöstä, puheenjohtajanaan Rodzjanko. Optimististen arvioiden mukaan järjestys oli palautumassa Pietariin vähitellen. Kuultiin vankien vapauttamisesta sekä väkivaltaisuuksista "Auroralla". Saatujen tietojen mukaan olivat levottomuudet Kronstadtissa alkaneet. Niiden laajuudesta ei ollut muita tietoja kuin, että "laivasto on toistaiseksi rauhallinen".

Aamulla puhelinyhteyksiä Helsingistä Pietariin rajoitettiin. Maaliskuun 1./ 14. päivän aamuna Rodzjanko lähetti kaksi sähkettä, joiden mukaan valta on duuman komitealla; se kehoittaa armeijaa ja laivastoa säilyttämään rauhallisuutensa ja jatkamaan taistelua ulkoista vihollista vastaan. Nepenin kutsui ruhtinas Tsherkaskin, Rengartenin sekä esikuntapäällikkönsä luokseen ja sanoi Itämeren laivaston liittyneen väliaikaiseen komiteaan, mistä oli jo ilmoitettu Pohjoisen rintaman ja 42. AK:n päälliköille.

Kello 9.10 Nepenin luki päälliköiden kokouksessa Rodzjankolta saamansa sähkeet ja vastauksensa niihin. Hän kertoi tiedottaneensa Stavkan kautta keisarille siirtymisestään tukemaan väliaikaista komiteaa, mikä oli vaikea päätös Nepeninille. Amiraali vaati upseereiltaan ehdotonta uskollisuutta. Kronstadtista saatiin tietoja, joiden mukaan siellä oli vallalla anarkia ja amiraali Viren oli surmattu. Laivaston komentaja kääntyi Rodzjankon puoleen järjestyksen palauttamiseksi Kronstadtiin.

Torstaina 2.3./ 15.3. työläiset osoittivat Tallinnassa mieltään ja vaativat laivastoa ilmoittamaan kannattavansa väliaikaista hallitusta. Nepenin vaati Rodzjankoa lähettämään Tallinnaan edustajansa tilanteen rauhoittamiseksi sekä tiedottamaan Tallinnan asukkaille, että laivaston komentaja ja hänen upseerinsa täysin tunnustavat väliaikaisen hallituksen. Saatujen tietojen mukaan Kronstadt oli rauhoittumassa duuman edustajan Guzkovin ansiosta.

Nepenin sanoi päälliköiden aamukokouksessa olevan tarpeetonta sekaantua valtakunnan sisäisiin asioihin ja tunnustavansa duuman komitean. Lisäksi hän käski alaisiaan tekemään samoin. Ainoastaan 1. linjalaivaprikaatin päällikkö, vara-amiraali Bahirev ilmoitti pysyvänsä uskollisena "hänen suuruudelleen". Illalla 20.40 Nepenin lähetti meriesikuntaan sähkeen: "Valtavalla työllä pidän kurissa laivaston ja minulle uskotut joukot. Tallinnassa tilanne on kriittinen, mutta en menetä toivoa sen palauttamisesta." Nepenin sanoi yhtyvänsä rintamakomentajien käsitykseen duuman välittömästä muodostamisesta. Hän lisäsi, että ellei päätöstä tule lähitunteina on tilanne maassa kriittinen.

Linjalaiva "Andrei Pervozvannyi" hiilesti koko maaliskuun 2./ 15. päivän. Erään arvion mukaan kyseessä oli miehistön huomion suuntaaminen pois Pietarin tapahtumista, mutta toisaalta oli mahdollista, että laivaa valmisteltiin purjehdukselle Kronstadtiin. Linjalaivat "Slava" ja "Poltava" olivat jo lähtövalmiina. Myöhemmin liikkui huhuja, että laivasto olisi ollut tarkoitus lähettää Pietariin vallankumousta kukistamaan. Eräiden tietojen mukaan vielä amiraali Virenin kuoleman jälkeen Nepeniniltä saapui hänelle sähkeitä, joissa pyydettiin vastausta "kumpia parempi lähettää, linjalaivoja vai risteilijöitä".

Perjantaina 3.3./ 16.3. aamuyöllä kello 1.40 Itämeren laivaston esikuntaan saapui sähke, että keisari on allekirjoittanut kruunustaluopumismanifestin. Jo ennen sitä Protopopov oli antanut amiraali Nepeninille määräyksen Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta. Nepenin vastusti aluksi vangitsemista anarkiaan vedoten, mutta suostui siihen Protopopovin toisen sähkeen jälkeen noin kello kaksi yöllä.

Seyn vangittiin kello kolmen jälkeen. Helsingin komendantinvirasto sinetöi kenraalikuvernöörinkanslian ovet, asetti paikalle sotilasvartion sekä kuljetti Seynin "Kretshetille". Noin kello 4.00 Itämeren laivaston esikuntaan tuli uuden hallituksen virallinen määräys Seynin ja Borovitinovin vangitsemisesta. Kello 5.05 alukselle tuotiin Borovitinov, joka oli tavoitettu asunnostaan Vuorimiehenkatu 1:stä.

Vangitsemiset osoittivat selkeästi ainakin suomalaisille Nepeninin asettuneen väliaikaisen hallituksen kannalle, muutoin niiden merkitys oli vähäinen, koska piiritystilan vallitessa sotilasviranomaiset johtivat kaikkia toimia alueillansa. Myöhemmin aamulla Seyn ja Borovitinov siirrettiin linjalaiva "Slavalle" "turvaan suomalaisten mahdolliselta väkivallalta", kuten aluksen päällikkö, 1. luokan kapteeni Plen asian ilmaisi. Hänen sanotaan olleen ainoa, joka suostui ottamaan vangit alukselleen. Iltajunalla kello yhdentoista tienoilla vangit kuljetettiin Pietariin.

Aamulla kello 7.20 olleessa kokouksessa luettiin Nikolai II:n kruunustaluopumismanifesti Mihail Aleksandrovitshin hyväksi minkä jälkeen upseerit kohottivat eläköönhuudon uudelle keisarille. Noin kymmenen minuutin kuluttua eli 7.30 tuli kuitenkin Stavkasta sähke, jossa pyydettiin myöhemmin tiedotettavien syiden vuoksi pidättämään manifestin julkistaminen. Mainitut erityiset syyt liittyivät toimiin, joilla väliaikainen hallitus - todettuaan, ettei monarkian jatkumiselle silloisessa poliittisessa tilanteessa ollut edellytyksiä - painosti Mihail Aleksandrovitshin olemaan hyväksymättä kruunua.

Kello 8.00 Nepenin sähkötti amiraali Rusinille, että Helsingissä tieto oli pidätetty ja Turun sekä Muhunsalmen linnoitetuilla asemilla sitä yritettiin pidättää, mutta Tallinnassa manifesti oli jo julkistettu ja siellä olivat levottomuudet toistaiseksi loppuneet. Kello 8.45 Nepenin täydensi edellistä sähkettään ilmoittamalla: "Viaporissa pienelle osalle joukkoja manifesti ilmoitettu. Pyydän kiireisesti tiedottamaan minulle yksityiskohdista. Mielestäni manifestin muodolla ei ole suurta merkitystä." Ilmeisesti manifestista tiedotettiin upseereille, kuten esimerkiksi linjalaiva "Slavalla", jonka päällikkö Plen ilmoitti sen upseereille aamuisesta kokouksesta palattuaan.

Miehistön levottomuus ja jännitys ilmeni perjantaina, ennen kello 15:ttä, jolloin laivaston miinakomppania osoitti mieltään Senaatintorilla. Eräiden tietojen mukaan tapaus sattui jo 2.3./ 15.3. Rengartenin päiväkirjamerkinnän sekä Nepeninin 3.3./ 16.3. kello 15.15. kenraali Rusinille lähettämän sähkeen perusteella aiempi ajankohta ei vaikuta uskottavalta, ellei mielenilmaisuja ollut useampia, mikä sekään ei vaikuta todennäköiseltä.

Nepenin ilmoitti Rusinille Rodzjankolle lähettämänsä sähkeen sisällön; siinä todetaan, että tilanne Tallinnassa oli kiristynyt ja ettei duuman jäsenten läsnäolo tuonut toivottua tulosta. Tallinnassa olisi Kerenskin läsnäolo ollut toivottavaa hänen työläisten keskuudessa nauttimansa arvostuksen vuoksi. Nepenin lisäsi: "Helsingissä oli tänään mielenilmaus, jonka lopetin henkilökohtaisesti yhdessä miinapuolustuksen päällikön, amiraali Maksimovin kanssa".

Lähteistä ei ilmene, kuinka vakava tilanne oli ja kuinka suuri joukko siihen osallistui. Erään "Andrei Pervozvannyilla" palvelleen matruusin kirjoituksessa vuoden 1917 kesältä mainitaan jossain Helsingin ulkopuolella pidetty kokous, jossa päätettiin laivaston yhteisestä esiintymisestä; sen ensisijaisena tarkoituksena oli väliaikaisen hallituksen tukeminen, ajoituksena 5./18.3. maaliskuuta. Rengarten mainitsee päiväkirjamerkinnöissään, että mielenilmaisuja odotettiin tapahtuviksi 4.3./ 17.3. Sörnäisissä.

Myöhemmin 3.3./ 16.3. Nepenin vielä kerran ilmoitti joukoille ja työläisille hänen komentamansa laivaston tukevan väliaikaista hallitusta. Hän mainitsi Helsingissä olleen eräitä yksittäisiä mielenilmaisuja, joiden ajankohtaa hän ei täsmentänyt. Nepenin painotti, että järjestyksen säilyminen Helsingissä, jossa väestö on ei-venäläistä, oli erittäin tärkeätä, koska väestö muutoin saattaisi provosoitua.

Noin 16.30 "Kretshetillä" kokoontuivat Nepeninin kutsusta suomalaisten puolueiden edustajia, kuten Ramsay, Schybergson, Ståhlberg, Castrén, Nevanlinna, Paasikivi, Kallio, Gylling, mahdollisesti muitakin. Vieraat otti vastaan vt. kenraalikuvernööri Lipski, entinen Seynin apulainen, sekä kenraalikuvernöörinkanslian päällikkö Orloff, jotka vaikuttivat tyyniltä. Suomalaisia oli kehotettu rauhallisuuteen ja luvattu heidän kauan odottamiensa päämäärien vihdoin toteutuvan. Suomalaiset eivät vastustaneet, päin vastoin; Ståhlberg jopa kiitti amiraalia hänen luottamuksestaan.

Nepenin oli esikuntinensa rauhassa valmistellut ilmoitusta joukoille. Kenraalikuvernööri ei puuttuisi tapahtumiin, eivätkä suomalaiset. Upseeriston tuki oli myös varmistettu ja lisäksi heidät oli määrätty aluksillensa illaksi, joten miehistönkään riehaantuminen ei vaikuttanut todennäköiseltä. Kaikki viittasi siihen, että erotukseksi muista Itämeren laivaston tukikohdista Helsingissä järjestys säilyisi. Vielä kello 17 kaikki oli kaupungilla rauhallista.

Linjalaiva "Slavan" käskynjaossa noin kello 19 ilmoitettiin keisarin luopuneen kruunusta Mihail Aleksandrovitshin hyväksi; tämä oli kuitenkin kieltäytynyt siitä. Vallan Venäjällä oli ottanut väliaikaisesti "valtiollisen duuman komitea". Kapteeni Plen kehoitti rauhallisuuteen ja täyttämään velvollisuudet isänmaata kohtaan. Hänellä oli vielä kädessään duuman komitean julistus, mutta sitä hän ei lukenut miehistölle, vaan kehoitti heitä itse lukemaan sen, koska hän ei harrastanut politiikkaa.

Tämän jälkeen "Slavan" miehistössä ilmeni rauhattomuutta. Miehistö kertoi päällikölle viereisten linjalaivojen "Andrei Pervozvannyin" ja "Imperator Pavel I:n" miehistöjen pilkkaavan heitä, koska heidän aluksensa oli muuttunut "uivaksi vankilaksi". Plen ilmoitti ottavansa esikuntaan yhteyttä, jotta Seyn ja Borovitinov poistettaisiin alukselta.

Linjalaiva "Andrei Pervozvannyilla" vanhempi upseeri luki ainoastaan duuman väliaikaisen komitean kehotuksen järjestyksen säilyttämiseen. Upseeri haki hytistään vielä toisen sähkeen, jossa kerrottiin Kronstadtin tapahtumista, mutta ei sanallakaan maininnut keisarin manifestista, josta oli kuitenkin vuotanut tietoja "Andrein" miehistölle. Päivystävä sähköttäjä oli antanut suoraan päällystölle kello 16.00 saamansa manifestit sekä duuman väliaikaisen komitean vetoomuksen sotilaille; näin aluksi luultiin. Myöhemmin selvisi, että sähkeet olivat tulleet jo aamulla ja että kielloista huolimatta sähköttäjä oli välittänyt niiden sisällön "miinajoukkueelle"; tätä joukkuetta ei tarkemmin määritellä.

3.2. Helsingissä nostetaan mastoihin punaiset lyhdyt

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Illalla 3.3./ 16.3.1917 Helsingin redille ankkuroidun 2. linjalaivaprikaatin "Slavan" miehistö lähetti luvatta lippuviestin, jossa vaadittiin aluksella pidätettyinä olevien kenraalikuvernööri Seynin sekä senaatin talousosaston varapuheenjohtajan Borovitinovin poistamista alukselta. Saman prikaatin "Andrei Pervozvannyin" miehistöä kokoontui iltaruokailun jälkeen aluksen takakannelle, josta he viestittivät lipuin "Slavalle". Paikalle tullut vahtiupseeri, luutnantti Bubnov, pidätti kaksi matruusia kannelta ja yritti toimittaa heidät laivan kasemattiin. Pidätyksestä hermostuneina osa matruuseista riisui vartioston aseista, osan matruuseista rynnätessä asevarastoon, jonne myös Bubnov ilmaantui. Lähes välittömästi luutnantin tartuttua kivääriin hänet ammuttiin.

Kello 19.20 "Andreilla" paloivat jo punaiset lyhdyt. Myöhemmissä muistelmissa on esitetty ajatus, että miehistöt taistelivat kapinan alettua hengestänsä, sillä jos upseerit palauttaisivat järjestyksen, niin osa miehistöstä tuomittaisiin kuolemaan.

Amiraali Nepenin lähetti kello 19.30 "duuman väliaikaisen komitean" puheenjohtajalle Rodzjankolle sähkeen: "Andreilla", "Pavelilla" ja "Slavalla" kapina. Amiraali Nebolsin tapettu. Baltian laivasto ei ole taistelukelpoinen. Mitä voin, teen." Pian hän lähetti siihen täydennyksen: "Kapina lähes kaikilla aluksilla".

"Andrei Pervozvannyin" päällikön, 1. luokan kapteeni Gaddin kertomuksen mukaan, vastikään Pietarista palannut amiraali Nebolsin aikoi maaliskuun 3 päivän iltana vierailla laivaston esikunnassa "Kretshet" -aluksella. Ennen lähtöään esikuntaan noin klo 20.00 Nebolsin kutsui Gaddin luokseen. Samaan aikaan aluksen vanhin upseeri ilmoitti Gaddille, että miehistö on erittäin levoton. Gadd käski kutsua miehistön kokoon ja lähti itse ilmoittamaan asiasta Nebolsinille joka kehoitti Gaddia selvittämään tilanteen. Miehistötilojen luona Gaddille ilmoitettiin, että aluksen vahtipäällikkö sekä amiraali Nebolsin on surmattu. Gaddia vastaan juoksi erikoismestareita, jotka huusivat, että miehistö on aseistautunut ja että se ampuu. Gadd kokosi revolverein aseistautuneet upseerit yhteen, mutta miehistö ei perääntynyt, vaan ampui valaistuissa sisätiloissa olevia upseereita mm. ikkuna-aukoista. Tilanne rauhoittui vajaan tunnin kuluessa. Yhteenkootut ja aseistariisutut upseerit jätettiin jo rauhaan, mutta alipäällystön osalta tilanne jatkui.

Myöhemmin illalla, kun "Andreita" kohti liikkui Viaporista pataljoonan verran sotilaita, sen tykki ja konekiväärit miehitettiin sekä kiellettiin ulkopuolisten henkilöiden pääsy alukselle. Sotilasjoukko ohitti kuitenkin aluksen sitä huomioimatta. Viereiseltä "Imperator Pavel I:ltä" kuului vielä laukauksia. Siellä sai ensimmäisenä surmansa aluksen merenkulku-upseeri, luutnantti Lange, jota miehistö epäili yhteistyöstä turvallisuuspoliisin kanssa. Lämmittäjä Rudenokin kerrotaan tappaneen kolme upseeria moukarilla. Lyöden mm. luutnantti Savinskia useampia kertoja päähän. Aluksen matruusit kävivät myös "Slavalla" tarkoituksenaan pahoinpidellä upseerit, mutta "Slavan" miehistö ajoi heidät pois.

Linjalaiva Slava
Linjalaiva Slava

Myöskin "Slavalla" upseerit kerääntyivät yhteen hyttiin, jonka ovelle asetettiin vartio. Upseerit luovuttivat päällikön käskystä aseensa. "Slavalla" sai surmansa ainoastaan pursimies Vasilenko. "Slavan" jälkeen kapinaan liittyivät 1. linjalaivaprikaatin "Sevastopol", "Poltava" sekä "Petropavlovsk". Prikaatin aluksista ainoastaan "Gangutilla" ei pidätetty upseereita.

Linjalaiva Sevastopol
Linjalaiva Sevastopol

Myös risteilijä "Dianalla" upseerit riisuttiin aseista ja lukittiin messiin. Lähellä esikuntalaiva "Kretshetiä" seisseellä raivaaja "Amurilla" miehistö sytytti punaisen lyhdyn ja hurrasi kannella, jolloin "Kretshetin" vahtipäällikkö huusi torvella "Amurille", että laivaston komentajan käskystä punainen lyhty on sammutettava ja miehistön on hajaannuttava, muutoin "Amuriin" avataan tykkituli.

Hietalahden satamassa olleella "Novik" -hävittäjällä luettiin Nikolai II kruunustaluopumismanifesti ennen esikunnan määräaikaa noin kello 20.00, koska kaupungilla liikkui siitä jo huhuja. Miehistö otti ilmoituksen rauhallisesti vastaan ja vaikutti, että manifesti oli heille jo tuttu. Hieman myöhemmin "Novikin" päällikkö sai puhelinsanoman "Andrei Pervozvannyin" ja "Imperator Pavel I:n" levottomuuksista. Viimeistään kello 22.00 mennessä "Novikille" tuli ilmoitus, että 5. hävittäjälaivue ja raivaajat olivat kapinassa. Erään tiedon mukaan hävittäjädivisioona oli jo kello 20.30 yhtynyt kapinaan.

Miinapuolustuksen 2. vartioaluslaivueen päällikön, von Schwarzin mukaan "mellakka" alkoi iltarukouksen aikana Viaporin sotasatamassa talvehtivalla laivueen raivaaja (torpedovene) "Retivyillä". "Laulettiin Isämeidän virsirukousta, kun Sokolov aivan vierestä naganillaan ampui muutamia laukauksia kohti aluksen päällikköä, luutnantti Repninskiä, ja erästä toista upseeriamme, jotka molemmat haavoittuivat. Kun rukouksissa ollaan ilman aseita, koettivat upseerit rientää turvaan; mutta matruusit saavuttivat heidät, sitoivat painoja jalkoihin ja työnsivät jään alle."

"Kretshetillä" seurattiin tilanteen kehittymistä tarkoin. Noin kello 21 "laivamiehistöjen lähetystö" kävi lennätinkeskustelun Venäjän uuden hallituksen edustajan, tulevan oikeusministerin Kerenskin kanssa. Ennen kello 22.00 aluksia pyydettiin lähettämään edustajansa, kaksi kultakin alukselta neuvotteluun esikuntaan. Nepenin vaati murhiin syyllistyneiden vangitsemista sekä pidätettyjen upseerien vapauttamista. Miehistön edustajat puolestaan vaativat, ettei heitä rangaista ja että heillä on oikeus valita upseerinsa. Kokouksen ainoa tulos lienee ollut se, että Nepenin salli seuraavana aamuna järjestettävän laivojen edustajien kokouksen, jossa olisivat läsnä myös Pietarista saapuvat duuman edustajat Roditshev ja Skobolev.

3.3. Maavoimien yksiköt liittyvät kapinaan

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Maaliskuun 3./ 16. päivän tapahtumista maavoimien yksiköissä tiedetään toistaiseksi laivaston tapahtumia vähemmän. Neuvostohistoriankirjoituksessa matruusit olivat vallankumouksen etujoukko, jota muut seurasivat. Väite pitää paikkansa Helsingissä, sillä maavoimien yksiköt oli majoitettu laajalle alueelle, useisiin eri kohteisiin Helsingissä ja sen lähiympäristössä aina Tapiolaa ja Mellunkylää myöten. Laivaston keskitetty sijoitus edisti kapinan nopeata leviämistä.

Helmikuun lopulla, jolloin levottomuudet Pietarissa alkoivat, kiellettiin Helsingissä sotilaiden pääsy kaupunkiin muissa kuin palvelustehtävissä. Lisäksi käskettiin asettaa valmiudessa olevia komennuskuntia "mahdollisten kiireellisten toimien" varalta, mikä tarkoitti, että laivastosta eristettyjä maavoimien yksiköitä käytettäisiin tarvittaessa turvaamaan tai palauttamaan järjestys.

428. Lodeinopoljen rykmentin vanhempi aliupseeri Zvonarev kuvailee kuinka hänen rykmenttinsä Vallilan kansakouluun majoitetussa osastossa kuultiin kaupungissa käyneiltä miehiltä, että matruusit olivat kehoittaneet valmistautumaan seuraavaan päivään (4.3./ 17.3.) ja vapautumaan upseereista, jotka eivät nauti luottamusta pidättämällä tai "hävittämällä vaarallisimmat heistä". Iltahuudon jälkeen rykmentin esikunnasta palasi eräs vänrikki, joka kertoi keisarin luopuneen kruunusta. Noin kello 22.00 rykmentin esikunnasta tuli käsky patruunien jakamisesta ja valmiudesta tukahduttaa kaupungissa alkanut anarkia. Upseerit selittivät, kuinka kaupungilla liikkuu matruuseja, jotka ampuvat tapaamansa upseerit. Miehistö päätti olla noudattamatta mitään käskyjä.

Aamulla selvisi, että rykmentin Kaartin kasarmeissa oleva osa sai illalla 3.3./ 16.3. samat käskyt kuin Vallilassa olevat joukotkin, mutta noin kello 23.00 yksi komppanioista käskettiin kaupungille pitämään järjestystä. Noin tuntia myöhemmin tiedetään sotasatamaan ilmaantuneen Nepeninin paikalle käskemä "jalkaväkirykmentti". Oliko 428. rykmentin osasto juuri Nepeninin kutsuma yksikkö ei ole tiedossa, mutta mahdotonta se ei ole.

Komppanian miehet tapasivat matruuseja, joihin he keskustelujen jälkeen liittyivät ja joiden kanssa he palasivat Kaartin kasarmiin; siellä he yllyttivät rykmentin liittymään kapinaan. Upseerit pidätettiin ja riisuttiin aseista. Eräs pidätystä vastustanut ja sotilasta haavoittanut upseeri surmattiin.

Lähteissä ei mainita Viaporin linnoituksen lisäksi väkivaltaa esiintyneen muissa maavoimien kohteissa maaliskuun 3./ 16. päivänä. Turun kasarmia koskeva maininta on todennäköisesti vasta seuraavalta päivältä, jolloin siellä lehtitietojen mukaan oli laukausten vaihtoa, jonka yhteydessä yksi upseeri, 1. Viaporin tykistörykmentin komppanianpäällikkö, kapteeni Mihailov ammuttiin kasarmin pihalla ja kaksi upseeria sen ulkopuolella.

Noin seitsemältä seuraavana aamuna (4.3./ 17.3.) Tapiolan seudulle majoitetun rykmentin 4. komppanian ruokalaan saapui vääpeli, joka yritti rauhoittaa miehistöä selittämällä kapinoinnin olevan ennenaikaista. Sitä seurasi puhelinsanoma, että komppanioista pitää lähettää edustajat kaupunkiin. Kuultiin ihmisten kerääntyvän Rautatientorille. Huhuttiin, että ellei komppania pian saavu kaupunkiin, sitä kohden ammutaan tykkillä. Miehet muuttuivat levottomiksi ja pian parikymmentä kiväärein varustautunutta miestä, patruunoita mukanaan, lähti kaupunkiin. Noin kuuden virstan päässä kasarmistansa miehet näkivät auton, jonka sivuja sotilaat puhdistivat verestä. Lumessa makasi kolme, siihen tuotua ruumista: 2. Viaporin linnoitustykistörykmentin komentaja, everstiluutnantti Fedzenko, kapteeni Mihailov sekä alivänrikki Minin.

3.4. Matruusit ja sotilaat suuntaavat yhdessä Rautatientorille

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Postikortti v. 1917 Venäjän vapausLauantaina 4./ 17. maaliskuuta Helsinki heräsi askareihinsa odottavin tuntein. Harvat kaupunkilaiset tiesivät yön tapahtumista. Pakkanen puri aikaisia kulkijoita, jotka näkivät Kauppatorin tuntumassa runsaasti aseistettuja, punanauhaisia matruuseja ja sotilaita. Itä-Heikinkatua (Mannerheimintie) eteni punaisia lippuja kantava siviilien joukko ja heidän jäljessään venäläisten työläisten mielenosoituskulkue.

Helsinkiläiset sanomalehdet saattoivat ensi kertaa sunnuntaina, sotasensuurin päätyttyä, kertoa tapahtumista ja vallan vaihtumisesta. Niiden mukaan lauantaiaamuna Kauppatorilla oli runsaasti matruuseja ja sotilaita punaisine sekä Andreaksen lippuineen, samoin Kasarmitorilla. Sieltä he suuntasivat kulkunsa Esplanadeja pitkin Erottajalle, jossa he jakaantuivat toisten jatkaessa Bulevardia pitkin Hietaniemen telakalle, toisten suunnatessa Länsi-Heikinkatua Turun kasarmeille.

Kaupungin asukkaita kehotettiin pysymään jalkakäytävillä. Pohjois-Esplanadin ja Mikonkadun kulmauksessa olevasta Mercuruksentalosta kuultiin laukaus. Sotilaat vastasivat laukaukseen, jonka seurauksena lehtitietojen mukaan haavoittui siviileitä enimmillään kolmesta neljään.

Saavuttuaan Rautatientorille sotilaat ottivat haltuunsa aseman ja sulkivat läheiset kadut. Torille kerääntyi tuhansia väliaikaisen hallituksen edustajien saapumista odottavia sotilaita. Paikalla oli myös upseereita, osa oma-aloitteisesti, osa Nepenin toivomuksesta, joka halusi näkyvästi osoittaa upseeriston tukevan varauksetta väliaikaista hallitusta.

Yllättäen jostakin, mahdollisesti toria ympäröivistä taloista kuului laukauksia, jolloin sotilaat vastasivat tulitukseen. Järjestyksen palauduttua lähitalot tutkittiin. Silloin selvisi, että tapahtuma oli alkanut torilla, kun autossa olevaa kenraali von Kothenia oli vaadittu luovuttamaan aseensa. Kenraali tarttui kuitenkin aseeseensa, mistä seurasi, että sotilaat ampuivat hänet. Toisen kertomuksen mukaan eräät upseerit tulittivat hotelli Fennian yläkerrasta Kansallisteatterin eteen kokoontuneita sotilaita; hotellin puhdistuksessa upseerit surmattiin. Varsinaisia katutaisteluja Helsingissä ei tiedetä olleen ja hajanaista laukaustenvaihtoa esiintyi vain ensimmäisinä päivinä.

Suomen väliaikaista ministerivaltiosihteeriä F I Roditshevia, duuman jäsentä M I Skobolevia sekä valtiosihteerin apulaista D D Protopopovia kuljettanut ylimääräinen juna saapui Helsingin asemalaiturille 14.55, jonka jälkeen Roditshev välittömästi puhui häntä odottaneille ihmisille. Hänen ohella puhuivat ainakin Venäjän Sosialidemokraattisen Työväenpuolueen Helsingin osaston edustaja, aliluutnantti Garin, vänrikki Brilliantov, matruusi Dybenko sekä ilmeisesti lukuisat muut henkilöt. Tilanne rauhoittui ja katujen kulmista poistettiin sotilasvartiot ja järjestyksen valvonta siirtyi sotilaspatrulleille.

Samanaikaisesti, kun sotilaat kokoontuivat Rautatientorille juhlimaan vallankumousta, eräät matruusit kävivät hakemassa sotasatamasta Nepeninin vastaanottamaan Helsinkiin saapuvia väliaikaisen hallituksen edustajia. Heidän tultua sotasataman portille Nepenin ammuttiin noin klo 13.20. Nepeninin surmaajan sanotaan olleen pukeutunut meriväen aliupseerin pukuun ja hänen lakkinauhassaan luki mahdollisesti "Gangut". Toisen kertomuksen mukaan Nepenin alkoi moittia matruusien käytöstä, mistä ärtyneenä saattovartio tappoi hänet.

Kuultuaan asemalla Nepeninin surmasta matruusit huusivat suomalaissyntyisen "puolitsuhnan", vara-amiraali Maksimovin uudeksi komentajaksi. Maksimovin ensimmäinen käsky laivastolle kuului: "Meriministeri A I Gutshkovin kello 15 tämän kuun 4. päivänä, lennättimellä laivaston esikuntaan antaman käskyn perusteella olen astunut Itämeren laivaston komentajaksi. Kumoan Viaporin linnoituksen piiritystilan. Aseet poistettava kaduilta. Aluksilla laskettava taisteluliput. Kaikki pidätetyt upseerit ja miehistö vapautettava ja palautettava entisiin tehtäviinsä, lukuunottamatta käskyillä tehtävistä poistettuja. Miehistöjen oltava aluksillaan ja ryhdyttävä jokapäiväisiin tehtäviinsä. Lyhimmässä ajassa palautettava järjestys".

Ajatus Nepeninin korvaamisesta Maksimovilla oli herännyt jo aamulla tai aamupäivällä matruusien ja eräiden tietojen mukaan myös upseerien keskuudessa. Vara-amiraali oli jonkin aikaa pidätettynä yhteysalus "Tshaikalla", josta hänet kyydittiin punaisin lipuin koristellussa autossa "Kretshetille". Siellä Nepenin Maksimovin "tiedoitettua valitsemisestaan laivaston komentajan paikalle", vastasi Maksimoville että: "Voin luovuttaa viran korkeimman hallituksen ja ylipäällikön päätöksellä". Nepenin sopi Maksimovin kanssa, että he allekirjoittavat seuraavat määräykset yhdessä kaksoisvallan välttämiseksi, minkä jälkeen Maksimov lähti asemalle.

Ei ole tiedossa koska Pietarin neuvoston käsky no. 1 levisi Helsingin joukkojen keskuuteen. Todennäköisesti viimeistään Roditshevia kuljettaneen junan mukana. Aamulla 4.3./ 17.3. useimmilla aluksilla oli muodostettu komiteat, jotka lähettivät edustajansa alusten valtuutettujen kokoukseen. Kokouksessa muodostettiin "edustajain neuvosto", joka tarkoittanee "Armeijan, laivaston ja Viaporin työläisten edustajien neuvostoa" eli ns. Helsingin neuvostoa.

Neuvoston toimeenpaneva komitea kokoontui ensimmäisen kerran 4.3./ 17.3. puheenjohtajanaan metallimies Hiljani. Neuvoston ensimmäisen yhteisistunto oli 6.3./ 19.3. iltapäivällä. Samana päivänä pidettiin myös laivaston ja armeijan upseerien edustajien yleinen kokous, jossa Helsingin neuvoston toimeenpanevaan komiteaan valittiin laivastosta kapteeni Rengarten ja luutnantti Messing sekä jalkaväestä everstiluutnantti Brok ja tykistöstä everstiluutnantti Balzam.

4. Helsingissä maaliskuussa 1917 surmansa saaneet

4.1. Surmansa saaneiden määrä

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Tiedot surmansa saaneiden määrästä ovat ristiriitaisia. Helsingissä ilmestyvä Hufvudstadsbladet arvioi 5.3./ 18.3. väkivallan uhreja olevan noin 100. Seuraavana päivänä lehti kirjoitti, että patologian laitokselle oli viety 22 kuollutta ja Meriväen sairaalaan uskottiin viedyn 40 kuollutta. Lehti jatkoi: "Ainoastaan osa uhreista on voitu toistaiseksi tunnistaa koska ne ovat erittäin verisiä ja likaisia mutta parhaillaan niitä pestään ja uskotaan, että kaikki voidaan tunnistaa".

Maaliskuun 8./ 21. päivänä Helsingin komendantinvirastossa laadittiin luettelo kuolleista, joita oli 40. Lisäksi mainittiin kaksi patologian laitoksella ollutta suomalaista. Surmansa saaneista lähes kaikki olivat upseereita tai aliupseereita. Luettelossa mainitaan nimeltä 29 henkilöä, joista 18 (joukossa yksi matruusi) oli laivastosta, 10 maavoimista ja yksi henkilö amiraaliteetista.

Maaliskuun 21./ 3.4. päivänä Stavkan esikuntapäällikkö, kenraali Lukomski tiedotti Pohjoisen rintaman esikuntapäällikölle, kenraali Daniloville, että epäjärjestysten aiheuttamat upseeritappiot olivat noin 200 henkeä, joista jopa 120 on sellaisia, jotka on poistettu miehistön vaatimuksesta tehtävistään. Lukomskin ilmoituksen mukaan Helsingissä oli kuolleita 39 ja haavoittuneita kuusi, Tallinnassa kuolleita oli kolme ja Muhunsalmen linnoitetulla asemalla kaksi. Kronstadtista ei ollut tarkkoja tietoja, mutta kuolleita arvioitiin olevan 60.

Myöskin kirjallisuudessa arviot Helsingissä surmansa saaneiden määrästä vaihtelevat. Surmansa saaneita on yleensä arvioitu olevan 38:sta 53:een henkeä. Tosin eräässä suomalaisessa, hieman värikkäässä muistelmateoksessa mainitaan Helsingissä saaneen surmansa 78 henkilöä. Poliittisia väkivaltaisuuksia Suomessa tutkineen professori Paavolaisen mukaan "... murhattujen määrän arvioiminen 50:ksi on pikemminkin liian pieni, kuin liian suuri, sillä monia laivoilla murhattuja ei tuotu maihin, vaan ruumiit heitettiin jäihin". Hän arvioi, että "luotettavia tietoja murhista ei luonnollisesti voitu saada. Sen vuoksi liikkui piankin liioittelevia kertomuksia uhrien pariin sataankin nousevasta määrästä".

Neuvostoliittolainen historiantutkija Petrash esittää Itämeren laivastossa surmattujen upseerien määräksi 76; näistä Helsingissä kuoli 45, Kronstadtissa 24, Tallinnassa viisi ja Pietarissa kaksi - lisäksi neljä upseeria teki itsemurhan. Helsingistä katosi 11 upseeria, jotka ilmeisesti karkasivat. Kapinan yhteydessä sai surmansa lisäksi vähintään 20 pursimiestä, erikoismestaria tai aliupseeria. Petrash huomauttaa, että mikäli Kronstadtin maavoimien joukot lasketaan mukaan, väkivallan uhrien määrä on noin 40 henkeä suurempi. Lisäksi Petrash viittaa amiraali Maksimovin Stavkaan 15.3./ 28.3. lähettämään raporttiin, jonka mukaan "tappiot upseerien keskuudessa, haavoittuneet mukaanlukien ovat 120 henkeä".

Kanadalainen tutkija Longley tulkitsee Petrashin luvut kuolleiden määrästä ja viittauksen Maksimoviin kirjoittaen: "Mitä pidemmälle mennään tapahtumista, sitä pienemmät ovat neuvostolähteiden hyväksymät tappioluvut". Longley itse viittaa Maksimoviin, mutta myös aikakausijulkaisu "Morskoi Sbornikissa" 1920-luvulla julkaistuun artikkeliin, jossa ilmoitettiin Helsingissä kuolleen kaikkiaan 90 henkeä. Englantilainen Mawdsley pitää Petrashin ilmoittamaa Helsingissä kuolleiden määrää korkeana. Hän arvoi Helsingissä muiden ohella "tapetun" mahdollisesti 12-17 alipäällystöön kuuluvaa henkilöä.

Arviot surmansa saaneiden määrästä poikkeavat toisistansa käytetyn laskentatavan mukaan. Osaan luvuista sisältyvät kaikki surmansa saaneet, osaan kaikki surmansa saaneet upseerit, osaan ainoastaan laivaston upseerit ja eräissä arvoissa on mainittu kaikki laivastossa surmansa saaneet.

Ainoastaan yhdessä suomalaisessa muistelmateoksessa mainitaan miehistön jäsenen tulleen surmatuksi tarkoituksella. Valitettavasti mikään asiakirjalähde ei tue väitettä. "Patologiselle laitokselle heitä (vainajia) oli koottu muutamia kymmeniä ja siellä he ovat, jäätyneinä kaameihin asentoihin, omaisten nähtävinä. Eräs upseerinrouva, tullessaan laitoksesta, jossa oli tuntenut miehensä, ampui revolverilla maahan ovella seisoneen vahtisotilaan, tietysti kostaakseen. Viha muuttuu hyveeksi ja kosto ansioksi".

Toisistaan poikkeavia lukuja Helsingissä surmansa saaneiden määrästä voidaan verrata arvioon, joka saadaan laskemalla yhteen aiemmin mainitussa komendantinviraston luettelossa ja eräissä viranomaisten asiakirjoissa sekä Helsingin ja Viaporin ortodoksisten seurakuntien metrikkakirjoissa mainitut uhrit. Näin laskien voidaan mainita nimeltä 28 laivaston, 19 maavoimien ja neljän amiraaliteetin upseeria tai aliupseeria, jotka saivat surmansa maaliskuun alun levottomuuksissa Helsingissä. Lisäksi tiedetään kahden henkilön, joiden aselaji ja sotilasarvo ei ole tiedossa sekä kolmen miehistön jäsenen, saaneen surmansa.

Komendantinviraston luettelossa on seitsemän laivastoon ja yksi maavoimiin kuuluva tunnistamaton väkivallan uhri, kaksi, joiden aselaji ja sotilasarvo on tuntematon, sekä yksi nimeltä mainitsematon santarmi. Tunnistamattomat uhrit tai jotkut heistä saattavat kuitenkin sisältyä seurakuntien metrikkakirjoihin. Lisäksi Helsingin ortodoksisella hautausmaalla on em. luetteloihin sisältymättömän, 4.3. kuolleen, yksiköltään ja sotilasarvoltaan tuntemattoman V. M. Mihailovin hauta. Käytettävissä olevien viranomaisten asiakirjojen perusteella voidaan todeta Helsingissä saaneen surmansa ainakin 53 - 64 upseeria tai aliupseeria.

Arviota voidaan edelleen tarkentaa kokoamalla mainintoja väkivaltaisuuksissa surmansa saaneista mm. muistelmista ja eräistä muista lähteistä. Näin viranomaisten asiakirjoissa mainittuihin uhreihin voidaan lisätä vielä 17 nimeltä mainittua henkilöä, kuten esimerkiksi 2. luokan kapteeni Giltebrandt (vrt. Hildebrandt), joka mainitaan muistelmissa ja jonka kuolema on voitu todeta mm. hänen vaimonsa julkaisemasta sanomalehti-ilmoituksesta.

Ehdottoman tarkkaa lukua väkivaltaisuuksissa surmansa saaneista ei voida esittää. Surmansa saaneista voidaan mainita nimeltä 73 henkilöä, heistä kolme miehistöön kuulunutta (kts. nimiluettelo Eerola, 1995 liite 4). Kaikkiaan 53 upseerin tai aliupseerin nimi on löydettävissä viranomaislähteestä. Käytetyissä muistelmissa surmansa saaneeksi ilmoitetun henkilön nimi, sotilasarvo, yksikkö jne. on saattanut muuttua sen verran, ettei se ole enää yhdistettävissä viranomaislähteiden nimiin. Lisäksi ovat viranomaislähteiden tunnistamattomat henkilöt, jotka voivat toisessa lähteessä olla nimeltä mainittuja henkilöitä hyvinkin yksityiskohtaisine henkilötietoineen. Todennäköisesti surmansa sai n. 73 - 84 henkilöä. Ei ole mitään perusteltua syytä olettaa surmansa saaneiden määrä yli 100:ksi, joka on toistaiseksi suurin esitetty luku.

Väkivaltaisuuksien aikana mutta myös sen jälkeen Helsingistä poistui tai pakeni upseereita, joista tieto Helsinkiin kulkeutui vasta kuukausienkin kuluttua. Esimerkiksi luutnantti Ljubimov onnistui pakenemaan, kun hänen seurassaan ollut kapteeni Rybkin sai surmansa. Toukokuussa Pietarista tavoitettu Ljubimov kertoi haavoittuneensa kenttäarmeijassa. Varsin pian levottomuuksien päätyttä upseereita alettiin siirtää sotilaspiireihin ja edelleen reserviin.

Muistelmissa ja eräissä tutkimuksissakin mainitaan osan upseereista tulleen työnnetyksi "jään alle" tai että "monet oli surmattu vuoteissaan, heitetty jäähän hakattuihin avantoihin tai elävinä laivan höyrykattilaan, kauhealla tavalla silvottu ..." Käytetyissä asiakirjoissa ei ollut tästä näyttöä. Sen sijaan asiakirjojen mukaan surmansa saaneita koottiin mm. jäältä autolla.

Keskustelu upseereihin kohdistuneesta väkivallasta pyrittiin sen ihannoinnin ja leviämisen estämiseksi tyrehdyttämään heti alkuunsa, kuten Helsingin neuvoston toimeenpanevan komitean pöytäkirjasta 13.3./ 26.3. ilmenee. Kokouksessa erityisensensuurikomission edustaja, kenraali Jermolov esitti hyväksyttäväksi "kirjeiden, jotka ylistävät murhaamista vallankumouksen aikana ja erityisesti upseerien murhaamista, pidättämistä. Päätettiin: kaikki sellaiset kirjeet tulee hävittää." Sensuurin toimille on toinenkin selitys, sillä ennestäänkin vajaalukuisen upseeriston täydentäminen ei ollut helppo tehtävä ja se varmaankin haluttiin salata saksalaisilta.

Harvoista yksityiskohtaisista väkivallan kuvauksista voidaan päätellä, että väkivalta ilmeni kahtena jaksona, joista ensimmäinen kesti kapinan alusta noin kello 19.20 noin kello 21 - 22:een illalla; silloin oli käyty Hughes-lennättimellä keskustelu väliaikaisen hallituksen oikeusministerin Kerenskin ja "laivamiehistöjen lähetystön" välillä, Nepenin oli puhunut aluksilta valittujen edustajien kanssa ja useimmat upseerit oli riisuttu aseista. Esimerkiksi "Andrei Pervozvannyilla" "jonkinlainen järjestys palautui noin 45 minuutissa, mutta miehistön valvonnassa".

Toinen väkivallan jakso alkoi ensimmäisen jakson päätyttyä perjantai-iltana ja kesti sunnuntai-iltapäivään, jolloin viimeisten uhrien mainitaan saaneen surmansa. Ensimmäisen jakson aikana väkivaltaa esiintyi: 1) kapinaan nousseiden oman koskemattomuuden turvaamiseksi, 2) kostoksi tai rangaistukseksi jostakin aiemmista tapahtumista tai niskoittelusta uutta järjestystä kohtaan sekä 3) väkivaltaisten tekojen silminnäkijöiden, vaientamiseksi.

4.2. Ketkä saivat surmansa?

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Surmansa saaneista meriupseereista virka-asemaltaan korkea-arvoisin oli Itämeren laivaston komentaja, vara-amiraali Nepenin. Hänestä virka-asemaltaan seuraavat olivat kontra-amiraali Nebolsin sekä sotasataman päällikkö kenraaliluutnantti Protopopov. Heidän jälkeensä tulivat hävittäjien, raivaajien ja pienempien alusten päällikköinä ja upseereina toimineet 2. luokan kapteenit Giltebrandt, Polivanov, Rybkin sekä Shidlovski. Laivaston muista uhreista seitsemän oli yliluutnantteja tai insinööriyliluutnantteja, 16 luutnantteja, yksi aliluutnantti, kymmenen mitshmania (vrt. midshipman) sekä yhdeksän pursimiestä tai erikoismestaria. Mikäli surmansa saaneiden ikä on voitu selvittää, ovat he olleet lähes poikkeuksetta 19 - 35-vuotiaita. Amiraaliteetin ja sotasataman upseerit olivat laivaston kollegojansa hieman vanhempia.

Laivaston yksiköistä väkivalta koetteli rajuimmin 2. linjalaivaprikaatia, sillä prikaatinkomentaja Nebolsin, kuusi upseeria sekä viisi erikoismestaria tai pursimiestä sai surmansa, 1. linjalaivaprikaatin "Petropavlovskilla" haavoittui kaksi luutnanttia, Rimski-Korsakov sekä Slavinski. 2. risteilijäprikaatin aluksista väkivaltaisuuksia oli "Auroralla" Pietarissa sekä sen sisarlaiva "Dianalla" Helsingissä.

Hävittäjädivisioonasta, johon kuuluivat 1. - 6. sekä 9. hävittäjälaivue, tunnetaan viisi kuolemantapausta ja ne kaikki sijoittuvat 5. hävittäjälaivueen aluksille "Emir Buharski", "Gaidamak" sekä "Ussuriets". Miinapuolustuksen - siihen kuuluivat mm. vartioalusdivisioona, miinanlaskijaryhmä sekä raivaajadivisioona - aluksilla palvelevista upseereista tai aliupseereista sai surmansa seitsemän, joista kaksi torpedovene "Retivyillä". Miinapuolustuksen vartioalusdivisioonaan kuuluvassa 8. hävittäjälaivueessa sai surmansa, eräänä vimeisistä, päivällä 4.3./ 7.3. "Metkin" päällikkö, luutnantti Witte. Miinasodan luonteen vuoksi myös sotatappiot kohdistuivat paljolti torpedoveneisiin ja raivaajiin.

Maavoimissa surmansa saaneista upseereista ja aliupseereista kaksi oli kenraaleita, neljä everstiä tai everstiluutnanttia, kolme kapteenia, kaksi alikapteenia, yksi luutnantti, ja sotilasarvoltaan alempia oli kuolleista kymmenen. Sikäli kun kuolleiden ikä on voitu selvittää, he olivat hieman vanhempia, kuin vastaavassa asemassa olevat laivaston upseerit.

Viranomaismerkintöjen mukaan 128. divisioonan esikunnasta sai surmansa kaksi kenraalimajuria, divisioonankomentaja Tihonovitsh sekä prikaatinkomentaja von Kothen, jonka on mainittu aiemmin toimineen turvallisuuspoliisin päällikkönä Pietarissa. Helsingin varuskunnan viiden rykmentin upseeristosta on varmasti surmansa saaneiksi osoitettavissa vain kaksi upseeria eli 510. Volhovskin rykmentin päällikkö everstiluutnantti Dmitrevski ja tuntematon vänrikki samasta rykmentistä. Molempien Viaporin linnoitustykistörykmenttien komentajat saivat niin ikään surmansa. Santarmihallinto selvisi väkivaltaisuuksista yllättävän vähäisin tappioin, sillä ainoastaan yhden santarmin tiedetään saaneen surmansa. Tosin eräs eläkkeellä ollut santarmieverstiluutnantti ampui itsensä ja vaimonsa vielä 7.3./ 20.3.

Surmansa saaneiden enemmistö oli siten laivastossa ja maavoimissa luutnantin tai sitä alemmassa virassa olevia upseereita tai aliupseereita. Laivaston upseereista monet olivat pienten alusten päälliköitä tai vartiopäälliköitä, joiden todelliset vaikutusmahdollisuudet miehistön päivittäiseen elämään olivat vähäiset: Hyvin vähän tiedetään väkivallan uhreina surmansa saaneiden henkilöiden toimista, tavoista ja luonteenpiirteistä.

Itämeren laivaston komentajaa luonnehtivat jopa miehistön jäsenet taitavaksi upseeriksi, mutta myös todelliseksi keisarivallan edustajaksi, joka pikkutarkasti vahti alaisiaan. Amiraali Nebolsinin tiedetään toimineen mm. Viaporin sotasataman ja linjalaiva "Imperator Pavel I:n" päällikkönä. Amiraali oli johtanut "Gangutin" kapinan jälkeisen tutkimuskomitean työskentelyä. Joidenkin upseerien tiedetään - matruusien muistelmien pohjalta - käyttäytyneen alaisiaan kohtaan karkeasti mm. lyömällä heitä, kuten esimerkiksi yliluutnantti Rein ja mitshman Boije.

5. Väkivallan syitä

5.1. Toimettomuus aiheuttaa väkivaltaa

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Syitä miehistön väkivaltaiseen käyttäymiseen on esitetty useita. Hävittäjä "Novikin" päällikkö, 2. lk. kapteeni Graf kirjoittaa kuulleensa väkivallan syyksi saksalaisten "agenttien" toimet heidän yrittäessään tuhota laivaston taistelukelpoisuuden. Grafin mukaan väkivalta ei missään tapauksessa ollut seurausta upseerien, aliupseerien ja miehistön suhteista. Väkivaltaan syyllistyivät yleensä tuntemattomat matruusit. Saman toistaa muistelmissaan kontra-amiraali Timirev.

Hävittäjä Novik
Hävittäjä Novik

Kymmenen vuotta tapahtumien jälkeen eräs Helsingissä palvellut matruusi kirjoitti, että helmikuun vallankumouksessa eräitä keisarivallan kannattajia rangaistiin ja että nämä omalla käytöksellään, huolimatta neuvoston yrityksistä estää väkivalta, aiheuttivat sen, että matruusit tappoivat heitä. Vallankumouksen aikana Pietarissa ollut upseerioppilas ja bolshevikki Raskolnikov kirjoitti, että hänen tietääkseen Kronstadtissa ei ollut syyttömiä uhreja. Kyseessä ei ollut "yleinen upseeripogromi", vaan eräiden yksittäisten, vanhaan valtaan sitoutuneiden upseereiden rankaisu. Risteilijä "Dianan" vanhempana lääkintämiehenä palvellut Malkov kirjoitti, että:" Laivamiehistön langettamien tuomioiden nojalla ilkeimmät upseerit ammuttiin. Muut vapautettiin jo samana maaliskuun 4./ 17. päivänä ja he ryhtyivät suorittamaan aluksilla jälleen palvelustehtäviä".

Neuvostotutkijoiden näkemyksen mukaan väkivaltaisuuksia ei ollut laivastossa sattumalta, vaan ne olivat seurausta vuosien kuluessa upseereita, "itsevaltiuden ja hallitsevien luokkien uskollisia palvelijoita" kohtaan kasvaneesta vihasta, joka järjestäytymättömänä kohdistui "taantumuksellisimpiin ja julmimpiin" päälliköihin. Yksinkertaisemmin sanottuna upseereista "vihatuimmat" surmattiin. Samalla sai vahingossa surmansa myös muutama pidetty alipäällystön ja päällystön jäsen.

Mawdsley erittelee syitä väkivaltaan: "Venäjän vallankumouksellinen perinne oli osoittanut, että puolittaiset toimet eivät ole riittäviä. Oli väkivaltaperinne - molemmin puolin". Hän yhtyy tunnettuun, mutta vähemmän relevanttiin väitteeseen, että miehistön väkivaltaiseen käyttäytymiseen vaikutti se, että Helsingissä talvehtiva laivasto ja erityisesti linjalaivat olivat pysytelleet sodan aikana satamassa.

Amerikkalainen historiantutkija Saul esittää vallankumousperinteen ohella erääksi väkivallan syyksi sen, että "olosuhteet suurilla taistelulaivoilla, joilla upseerien ja miehistön suhteet olivat kaukaisemmat ja anonyymisyys joukossa teki murhaamisen helpommaksi, myötävaikuttivat ristiriitaan". Muita syitä olivat moraali, vallankumouksellisten läsnäolo, pitkäaikainen tyytymättömyys, auktoriteetin puute sekä 2. linjalaivaprikaatissa "joukkotoiminnan psykologia".

Esitetyistä väkivallan syistä tuskin voidaan valita ainoastaan yhtä, vaan niitä on käsiteltävä yhdessä, jopa samanaikaisesti vaikuttaneina tekijöinä. Syitä etsittäessä tukikohtia ei tulisi käsitellä erillisinä tapahtumapaikkoina, vaan yhtenä kokonaisuutena, Itämeren laivastona jollaisena Nepenin sitä johti ja jollaisena se toimi. Miehistö omaksui laivaston kulttuurin kulkiessaan Kronstadtin täydennyskeskuksen kautta aluksilleen. Yllättävän vähälle huomiolle on jäänyt amiraali Nepeninin viivyttely kruunustaluopumismanifestin julkistamisessa ja sen vaikutus miehistön käyttäytymiseen.

5.2. Kapinointi osa laivaston arkea

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Reilun kymmenen vuoden kuluessa Itämeren laivastossa oli ollut useita kapinoita: Libaun meriekipaasien kapina 15.6./ 27.6.1905, jonka seurauksena pidätettiin 139 henkeä ja heistä kahdeksan ammuttiin; linjalaiva "Slavan" kapina 4.7./ 16.7.1905; 26.10./ 7.11.1905 Kronstadtin 3. tykistöpataljoonan kapina; 1906 Kronstadtissa kapinoi risteilijä "Gromoboi" ja sitä seurasi 26.6./ 8.7.1906 Kronstadtin jalkaväkirykmentin kapina.; 18.7./ 30.7.1906 alkoi Viaporin kapina, jonka selvittelyissä risteilijä "Pamjat Azovalta" tuomittiin 98 henkilöä, heistä 18 kuolemaan; Kronstadtissa pidätettiin 1 800 henkeä, joista 36 teloitettiin; Viaporissa syytettiin 950 henkilöä, joista 890 tuomittiin, heistä 28 teloitettiin Santahaminassa.

Itämeren laivastoon vuosien 1906 - 1910 välillä tulleista n. 45 000 miehestä väitetään vangitun vajaa 6 000 miestä levottomuuksien vuoksi. Osa heistä vapautui vasta helmikuun vallankumouksen yhteydessä.

Vuonna 1912 risteilijä "Dvinalta" pidätettiin useita matruuseja osallistuttuaan sosialistein toimintaan. Huhtikuussa sosialistivallankumoukselliset suunnittelivat kolmen Viaporin sotasatamassa olevan taistelulaivan kaappausta, mutta hanke epäonnistui ja johti useisiin pidätyksiin. Toukokuussa eskaaderin purjehdittua Tallinnaan siellä pidätettin 72 merimiestä.

Samana vuonna oli oikeuskäsittelyssä "59 matruusin asia". Heistä 19 oli venäläisten ja ranskalaisten 1911 Toulonissa pidättämiä "Slavan" matruuseja. Muut olivat Pietarin 2. meriekipaasista. Syytettyjä oli alunperin 65, mutta kolme heistä pakeni tai teki itsemurhan ja kolme oli liian sairaita oikeudenkäyntiin. Vuonna 1912 laivaston aluksilla pidätettiin poliittisista syistä 700 henkeä.

Vuonna 1915 risteilijä "Rossijalla" Helsingissä metelöitiin ruuasta - 16 matruusia lähetettiin Kronstadtin 1. meriekipaasiin. Lokakuussa linjalaiva "Gangutilla" puhkesi kapina myös huonosta ruuasta. Kapinan oli tarkoitus levitä muille aluksille, mutta ainoastaan osa Viaporin puoliekipaasista yhtyi siihen. Kuulustelujen jälkeen "Gangutilta" pidätettiin 95 merimiestä. Kronstadtin merioikeus julisti joulukuun 22. päivänä (4.1.1916) tuomiot, joista pisimmät olivat 15 vuoden mittaisia pakkotyörangaistuksia. Kaikkiaan 26 hengelle tuomittiin 256 vuotta pakkotyötä. Itämeren laivaston komentaja muutti kahden matruusin kuolemantuomion pakkotyöksi ja karkoitukseksi.

Tallinnassa olleet englantilaiset sukellusvenemiehet huomioivat Itämeren laivaston kurin: "Venäläinen kuri oli karkeata ja siitä puuttui kaikki inhimillisyys. Kuilu upseerien ja miehistön välillä oli huomattava ... Venäläisten matruusien oli käytettävä nöyristelevää ilmaisua "Ylhäisyys" tai "Jalosukuisuus" puhutellessaan upseeria sekä seistävä kunniaa tehden koko puhuttelun ajan. Maissa heidän oli siirryttävä jalkakäytävältä sivuun jääden kunnianteko-asentoon aina tavatessaan upseerin kadulla ja samanaikaisesti tietyt ravintolat, teatterit ja elokuvat olivat kiellettyjä venäläisiltä matruuseilta .Ruoka oli määrältään vähäistä ja peruslaatuista, mikä ehkä selittää, miksi vuosien 1905 ja 1915 kapinat saivat alkunsa ruokaan kohdistuvista valituksista. ... Rangaistukset jopa pienimmistä rikkomuksista olivat ankaria Royal Navyn normien mukaan". Miehistön ruumiilliset rangaistukset laillistettiin jälleen keisarin ukaasilla 1915; ne olivat olleet virallisesti kiellettyjä vuodesta 1904 alkaen.

Ohjesääntöjen lisäksi miehistön asemaan vaikuttivat heidän esimiestensä henkilökohtaiset ominaisuudet, joita miehistön oli usein vaikeata ymmärtää. Aatelisten, virkamiesten ja työläisten kulttuuriympäristöt poikkesivat toisistansa, mikä syvensi päällystön ja miehistön välisiä ristiriitoja. Vuosina 1910 - 1915 laivaston kadettikouluun otettiin 1 128 opiskelijaa, joista aatelisten lapsia oli 1 033 eli 91,5%. Laivastoon vuosina 1913 - 1916 kutsutuista oli työläisiä 36,2%, kalastajia tai merimiehiä 15,3%, talonpoikia 23,2 % ja muita 25,3%. Palvelusaika lyhennettiin Japanin sodan jälkeen seitsemästä viiteen vuoteen.

Vuoden 1895 "Merisota-asetuskokoelman" mukaan miehistöä koskevat järjestysrangaistukset laivastossa olivat: 1) nuhde, 2) poistumiskielto enintään kuukaudeksi, 3) työpalvelus, 4) palvelus vuorotta, ei kuitenkaan vartioon ja enintään kahdeksaksi vuorokaudeksi, 5) pitäminen kannella enintään kolme vuorokautta, 6) tavallinen aresti enintään yksi kuukausi, 7) ankara aresti maissa enintään 20 vuorokautta ja merellä enintään kahdeksan vuorokautta, 8) kovennettu aresti maissa ja merellä enintään kahdeksan vuorokautta sekä 9) ammattiluokan ja sotilasarvon alentaminen sekä palkan pienentäminen.

Rikosoikeudellisia rangaistuksia olivat 1) kuolemantuomio sekä oikeuksien menettäminen ja 2) karkotus pakkotyöhön sekä oikeuksien menettäminen; eräissä tapauksissa myös kuolemantuomio tai linnoitukseen sulkeminen. Lisäksi olivat eriasteiset vapausrangaistukset siviili- tai sotilaslaitoksissa yhdistettynä viran, arvon tai omaisuuden menettämiseen sekä sakko.

Kuolemantuomio, ellei siihen yhdistetty oikeuksien menettämistä, toimitettiin aina ampumalla; muutoin myös hirttäminen tuli kyseeseen. Pakkotyötuomiot oli jaettu seitsemään luokkaan, joista pisin mahdollinen oli pakkotyö ilman määräaikaa ja lyhin neljästä kuuteen vuotta. Tuomiot voitiin eräin edellytyksin muuttaa myös toisiksi kuten esimerkiksi silloin, kun henkilö oli tuomittu merisotalaitoksen vankilaan kuudesta kahdeksaan kuukauteen eikä laitoksessa ollut tilaa; rangaistus voitiin suorittaa myös 7 - 8 viikkona vedellä ja leivällä. Rangaistukseen sovellettiin ankaraa arestia, joka tarkoitti mm., että "karsseri" oli valoisa ja lämmintä ruokaa sai joka kolmas päivä. Kovennettu aresti suoritettiin pimeässä "karsserissa" ja mikäli siihen liittyi sakkotuomio, rangaistu voitiin kahlehtia.

Upseeriston ja miehistön yhdenvertaisuudesta saa käsityksen Itämeren laivaston komentajan käskyistä vuodelta 1916, joissa hän vahvistaa muutoksin "Andrei Pervozvannyin" matruuseja koskevan sotaoikeuden päätöksen. Heistä 1. lk:n matruusi Golubejev tuomittiin kuolemaan ampumalla sekä oikeuksiensa menettämiseen, mutta laivaston komentaja lievensi tuomion - aluksen päällikön ja lippu-upseerin vedottua Golubejevin puolesta - pakkotyöksi ilman määräaikaa.

Golubejevia ja muita matruuseja syytettiin siitä, että he olivat lyöneet palvelustehtävissä ollutta upseeria. Matruusit olivat 23.10./ 4.11.1916 Tallinnassa juopuneina jättäneet tervehtimättä 180. täydennysjalkaväkirykmentin vänrikki Pastshnikovia, joka huomautti asiasta heille. Vänrikki löi erästä pysähtymättä jättänyttä matruusia miekan lappeella selkään jolloin matruusit ympäröivät vänrikin, ja tämän ollessa jälleen pakotettu tarttumaan miekkaansa heitti Golubejev häntä kivellä päähän niin, että hän kaatui. Muiden matruusien tuomiot vaihtelivat kahdeksasta vuodesta pakkotyötä kahteen kolmeen vuotta palvelua rangaistuspataljoonassa. Eräät matruuseista todettiin syyttömiksi ja vapautettiin.

Ongelma ei rajoittunut ainoastaan muodollisiin seikkoihin, vaan kyseessä oli yhteiskunnan tasojen ja arvojen ristiriita. Sodan käyminen iskulauseen mukaisesti "voittoisaan loppuun" kiinnosti yhä harvempia miehiä. Ei ole yllättävää, että väkivaltaisuuksissa saivat surmansa mm. laivaston arestirakennuksen päällikkö, aliluutnantti Bjakov tai että Virenin tappoi Kronstadtissa eräs rangaistuspataljoonan matruusi.

6. Kasautuvat ongelmat

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Sotaobligaatio-juliste Osa väkivaltaan johtaneista tekijöistä kehittyi Venäjällä vuosien kuluessa. Venäjän toipuminen Japanin sodasta oli poliittisesti, taloudellisesti ja henkisesti hidasta. Vakavien ongelmien ratkaisemiseksi työskentelevän hallintokoneiston kyky sietää arvostelua oli äärimmäisen heikko. Kasautuvia ongelmia yritettiin ratkaista mm. ulkomaisen pääoman turvin sekä tehostamalla sisäministeriön alaan kuuluvia toimintoja.

Sodan myötä hallintoa arvosteli myös osa siihen aiemmin lojaalisti suhtautuneesta aatelistosta ja varakkaasta porvaristosta. Maataomistamattomat olivat saaneet rinnalleen kaukaisen "liittolaisen". Keisari-instituutioon ja säätykulttuuriin perustuva yhteiskunta selvisi vain vaivoin, kun keisarihuoneen osuus Rasputinin murhaan joulukuussa 1916 ja sen jälkiselvittelyihin tuli yleisesti tunnetuksi.

Venäjän yleisestä kulttuurista juonsivat juurensa myös Itämeren laivaston keskeisimmät ongelmat: sotaa edeltäneen upseeriston rekrytointi lähes ainoastaan aatelistosta, miehistön toimintaa säännöstelevä äärettömän ankara kuri, talousvaikeuksista ja säännönmukaisesta korruptiosta johtuva ajoittainen ravinnon heikkous jne.

Upseeriston kierto aluksilta ja tehtävistä toisiin oli suhteellisen nopeata. Esiupseerien ja yliupseerien ja toisaalta miehistön ja päällystön suhde ehti harvoin muodostua kiinteäksi, yhteenkuuluvuutta edistäväksi tekijäksi. Toisaalta vastikään palvelukseen astuneilla mitshmaneilla sekä sota-ajan nopeutetuilta upseerikursseilta valmistuneilla oli riittämättömästi kokemusta jo kenties viidettä vuottaan asevelvollisuuttaan suorittavan miehistön käsittelystä. Kriisin puhjettua 3.3./ 16.3. se olisi ollut kokeneellekin upseerille vaativa tehtävä. Oman lisänsä toi miehistön "inho" eräitä pursimiehiä ja erikoismestareita kohtaan. Ei kuitenkaan voida sanoa, että heistä surmattiin ainoastaan "ilkeimmät" tai "vihatuimmat", kuten tutkimuksissa on ollut tapana asia ilmaista.

Usein kirjallisuudessa on esitetty, että linjalaivojen pitkän satamassaolon turhauttama miehistö oli altis ulkopuoliselle kiihotukselle ja sitä kautta väkivaltaiselle käyttäytymiselle. Talveksi Riianlahdelta Helsinkiin palanneella "Slavalla" ei edellisen väitteen mukaisesti olisi pitänyt esiintyä väkivaltaa, kuten ei myöskään Kronstadtissa; toisin oli.

Mielenkiintoista on se, että 1. linjalaivaprikaatissa, jonka alukset olivat uudempia, päälliköt hieman 2. prikaatin kollegojansa nuorempia ja todennäköisesti siten myös palvelukseensa motivoituneempia, väkivalta oli huomattavasti vähäisempää kuin 2. linjalaivaprikaatin aluksilla. Väkivaltaa esiintyi runsaammin myös raskaissa miinanraivaustehtävissä olleilla torpedeveneillä ja erilaisilla raivaajilla.

Käytettyjen muistelmien pohjalta voidaan olettaa työväestön liikehdinnän olleen tapahtumien kannalta tärkeätä Pietarissa, Kronstadtissa ja Tallinnassa. Ehkä juuri siksi Nepenin oletti laivaston ottavan Helsingissä tiedon keisarin kruunustaluopumisesta vastaan rauhallisesti. Tallinnassa väkivaltaa saatiin rajoitettua päällystön maltillisilla toimilla.

Samansuuntaisena voidaan pitää Nepeninin ja Maksimovin toimia heidän rauhoittaessaan Helsingissä mieltään osoittaneet matruusit. Nepenin pyrkimykset, säilyttää edes osa laivaston taistelukelpoisuudesta sodan keskellä ja varmistuminen monarkian todellisesta päättymisestä, oli hänen kannaltaan harkittua. Paluu mahdolliseen keisarikuntaan ei olisi ollut hänelle, eikä muille rintamakomentajille mahdollista. Toisaalta hänen päätöksensä viivyttää kruunustaluopumismanifestin julkistamista Helsingissä edisti miehistön väkivaltaiseen käyttäytymiseen johtaneita tekijöitä.

Yllätystekijäksi muodostui miehistön kyky saada ja levittää tietoa Pietarin ja mahdollisesti myös Kronstadtin ja Tallinnan tapahtumista virallisen tiedonvälityksen ulkopuolelta sekä kokemukset aiemmista laivaston kapinoista. Psykologien mukaan väkivalta voi toimia erillisiä ryhmiä yhdistävänä tekijänä ja toisaalta joukossa alttius agressiivisen käyttäytymiseen on suurempi kuin yksilönä. "Andrei Pervozvannyin" laukausten jälkeen suunta miehistön käyttäytymiselle oli määritelty.

Liitteet

Kotisivulle Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön


Linkit

Kotisivulle Liitteisiin Lähteisiin Sisältöön

Kotisivulle Liitteisiin Linkkeihin Lähteisiin Sisältöön

Luotu 22.4.2000. Päivitetty 4.3.2002

jari.eerola@helsinki.fi