Artikkeli ilmestyi alun perin humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden tiedekuntajärjestön Humanisticumin nyt jo edesmenneen Metateesi-lehden numerossa 1/1995. Juttu oli tuolloin luettavissa myös verkossa, sillä ko. numero ilmestyi painetun version lisäksi yliopiston gopher-palvelimella.

TAPAHTUNUT TÄHÄN MENNESSÄ

- katsaus ainejärjestötoiminnan historiaan

Humanistisen tiedekunnan piirissä toimivilla järjestöillä on oma kiinnostava historiansa, jonka pitäisi antaa ajattelemisen aihetta myös nykyisille järjestöaktiiveille. Ainejärjestöjen toimintaedellytykset ja toiminnan luonne ovat muuttuneet hyvinkin paljon sinä aikana jona ne ovat olleet olemassa.

AINE- JA TIEDEKUNTAJÄRJESTÖT SYNTYVÄT

Aine- ja tiedekuntajärjestöt ovat itseasiassa suhteellisen myöhäisiä tulokkaita yliopistossamme. Osaltaan niiden synty liittyy opiskelijamäärien kasvuun, joka on vähitellen vienyt pohjaa opiskelijoiden perinteisemmältä osakuntien kautta tapahtuneelta järjestäytymiseltä. Toisaalta taustalla on myös 1900-luvun kuluessa yhä selkeämpänä tapahtunut tieteenalojen eriytyminen ja sitä kautta ammatillinen erikoistuminen. Samalla ainejärjestöjen kehitys heijastaa myös yleisempiä aatehistoriallisia muutoksia.

Osakunnat olivat osa 1600-luvun Turun Akatemian perintöä, ylioppilaiden kansakuntia, joilla oli pitkään opiskelijoita valvova ja sopeuttava rooli. Toisaalta 1920- ja 30-lukujen nuoressa tasavallassa kansallisia päämääriä ajanut Akateeminen Karjala-Seura toimi hyvin voimakkaasti juuri (suomenkielisten) osakuntien kautta, tavoitteenaan mm. Helsingin yliopiston täydellinen suomalaistaminen. Käytännössä koko Ylioppilaskunta oli 30-luvulle saakka vain osakuntien yhteenliittymä - osakuntiin kuuluminen oli 30-luvun loppuun saakka pakollista yliopistossa opiskeleville, ja suurin osa ylioppilaiden aktiivisuudesta kanavoitui juuri osakuntien kautta.

Monet nykyiset tieteelliset yhdistykset ja seurat olivat toimintansa alussa ainakin jossain määrin opiskelijajärjestöjä, mutta koska jäsenet yleensä jatkoivat toimintaansa myös opiskeluajan jälkeen, niiden toiminta keskittyi ajan myötä pääasiassa tieteellisiin kysymyksiin. Historiallis-kielitieteellisen osaston ensimmäiset varsinaiset ainejärjestöt syntyivät ennen sotia - ensimmäisiä olivat ruotsinkielisten historianopiskelijoiden Historicum ja Kansainvälispoliittinen kerho (erillinen valtiotieteellinen tiedekunta perustettiin vasta vuonna 1945). Myös joidenkin kieliaineiden opiskelijoilla oli ollut omia kerhoja jo vuosisadan alussa, mutta niiden toiminta oli ennättänyt välillä hiipua.

Varsinaiseen vauhtiin aine- ja tiedekuntajärjestöjen perustaminen pääsi sotien jälkeen 40-luvun lopulla, jolloin syntyivät mm. historianopiskelijoiden Kronos, kieltenopiskelijoiden Lingva, psykologien Kompleksi ja suomen kielen opiskelijoiden Siula. Osakunnat säilyttivät yhä asemansa opiskelija-aktiivisuuden tärkeimpänä kanavana, mutta tiedekuntajärjestöjen merkitys kasvoi vähitellen. Ainejärjestöjen toimintaan kuuluivat säännöllisin välein järjestetyt kokoukset, joissa kuultiin omaa tieteenalaa ja ammatillisia kysymyksiä käsitteleviä esitelmiä, kevät- ja joulujuhlat, ekskursiot, joskus myös ulkomaanmatkat, jotka vielä 50-luvulla olivat harvinaista ylellisyyttä. Osakuntien juhlatoiminta oli sodanjälkeisen moraalin löystymisen myötä hieman epäilyttävässä maineessa, ja uudet järjestöt halusivat pysyä erossa moisesta ryyppäämisestä ja siveettömyydestä - niinpä esimerkiksi historianopiskelijoiden Kronoksen tilaisuuksissa päätettiin yhteisellä sopimuksella kieltää alkoholijuomien nauttiminen.

Aine- ja tiedekuntajärjestöt lähtivät hyvin nopeasti mukaan myös Ylioppilaskunnan politiikkaan, joka tähän asti oli ollut lähes tyystin osakuntien hallinnassa. Vuonna 1947 perustetulla Tiedekuntajärjestöjen Keskustoimikunnalla (TKT) oli aluksi yleisempiäkin sosiaalisia ja koulutuspoliittisia päämääriä, mutta vuosien kuluessa se vähitellen kuihtui pelkäksi aine- ja tiedekuntajärjestöjen vaaliorganisaatioksi.

Vuoden 1951 vaaleissa TKT sai 17 HYY:n edustajiston 60 paikasta - ylioppilaspolitiikan keskeinen vastakkainasettelu ei kuitenkaan tuolloin ollut niinkään osakuntien ja ainejärjestöjen välillä, vaan liberaalimpaa linjaa kannattavan Eteläsuomalaisen osakunnan ja kansallismielisten ja konservatiivisten maaseutuosakuntien välillä. Puolivirallisen reviirijaon mukaan aine- ja tiedekuntajärjestöille oli jätetty oppianekohtaiset ja ammatilliset asiat, ja osakunnat taas huolehtivat ylioppilaiden yleisestä kansalaiskasvatuksesta. Vaikka samat ihmiset usein toimivat sekä osakunnissa että ainejärjestöissä, ainejärjestöt rinnastettiin usein 40- ja 50-luvuilla kovasti halveksuttuun fakki-idiotismiin.

MASSAYLIOPISTON HAASTEET

50-luvun kuluessa Yliopiston opiskelijamäärä alkoi kasvaa, ja 60-luvun alussa kehitys vain voimistui. Osakunnat eivät enää kyenneet entiseen tapaan sulattamaan uusia opiskelijapolvia mukaan toimintaansa. Uusien maakuntayliopistojen perustamisen myötä yhä suurempi osa Helsingin yliopistoon tulleista opiskelijoista oli kotoisin Uudeltamaalta, ja osakuntien maakuntapohjainen järjestäytyminen alkoi senkin vuoksi menettää merkitystään.

Opiskelijamäärän kasvu asetti myös opinto-ohjaukselle aivan uusia vaatimuksia. Yliopistolla oli tuolloin nykyiseen verrattuna hyvin vähän opetusvirkoja, ja neuvontapalvelut olivat lähes olemattomia. Pääasiassa yliopistoon tulevat opiskelijat saivat selvitä niin kuin parhaiten kykenivät ilman sen kummempaa huolenpitoa. Yliopisto koettiin usein kasvottomaksi, välinpitämättömäksi ja jälkeenjääneeksi. Ainejärjestöillä oli tässä selkeä haaste, johon ne vastasivat parhaansa mukaan. Ainejärjestöt järjestivät opintoneuvontaa jo 50-luvulla, ja 60-luvun puolivälin jälkeen ainejärjestöt ryhtyivät kokoamaan opinto-oppaita (tätä ennen oli julkaistu ainoastaan suppeampia Yliopiston ohjelmia) ja organisoimaan tutor-toimintaa. Sekä opinto-oppaat että tutorointi siirtyivät vähitellen ainejärjestöjen vastuulta osaksi Yliopiston virallista toimintaa.

1950-luvun lopulla syntyi myös ajatus opintodemokratiasta, jota ryhdyttiin 60-luvun kuluessa toteuttamaan. Humanistisessakin tiedekunnassa perustettiin opintotoimikuntia, joiden kautta opiskelijaedustajat pääsivät vaikuttamaan mm. tutkintovaatimuksiin. Samoihin aikoihin opetusministeriö ryhtyi myös harjoittamaan valtakunnansuunnittelun hengessä aiempaa aktiivisempaa korkeakoulupolitiikkaa, jonka päämääriksi muodostuivat vähitellen hallinnonuudistuksen ja tutkinnonuudistuksen sekä opintotuen toteuttaminen. Kaikista näistä kysymyksistä kiisteltiin pitkälle 70-luvulle.

Opiskelijoiden osalta ensimmäisenä tuli ajankohtaiseksi hallinnonuudistus - aluksi siihen suhtauduttiin melko maltillisesti, mutta vuoden 1968 kuluessa opiskelijoiden tavoitteet radikalisoituivat ja alettiin vaatia YYÄ:tä eli yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Monissa maakuntayliopistoissa päädyttiin opiskelijoiden vastalauseista huolimatta ennen pitkää jonkinlaiseen kolmikantamalliin, mutta Helsingin yliopistossa koko hallinnonuudistus lopulta kariutui 70-luvun eduskunnassa pidettyihin jarrutuspuheenvuoroihin.

Hallinnonuudistuksen kaltaiset korkeakoulupoliittiset ja yhä enemmän myös yleispoliittiset kysymykset alkoivat vähitellen 60-luvun kuluessa vaikuttaa myös ylioppilaspolitiikassa. Aluksi ilmapiiri suosi kuitenkin aine- ja tiedekuntajärjestöjä, jotka saavuttivat useita vaalivoittoja ja vähitellen onnistuivat murentamaan osakuntien valta-asemaa. Vuoden 1965 vaalivoiton jälkeen ainejärjestöille myönnetty HYY:n avustussumma moninkertaistui, ja kun jakajia oli vielä huomattavasti nykyistä vähemmän, monien ainejärjestöjen saamat avustukset olivat huomattavasti suurempia kuin nykyään (tosin kannattaa muistaa, ettei ainejärjestöillä tuolloin vielä ollut ilmaisia toimitiloja Uudella ylioppilastalolla, eikä järjestölehdille myönnetty painotukea). Toiminnalle oli joka tapauksessa hyvät edellytykset, ja 60-luvun kuluessa syntyi myös useita uusia ainejärjestöjä - mm. Eidos, Historicus, Dilemma ja Katharsis, sekä tietysti historiallis-kielitieteellisen osaston opiskelijoiden kattojärjestö Humanisticum.

KULTTUURIRADIKALISMISTA POLITRUKKIEN VALTAAN

Vuoden 1967 vaaleissa aine- ja tiedekuntajärjestöt saivat Ylioppilaskunnan edustajistoon ehdottoman enemmistön, ja niiden edustajat muodostivat Ylioppilaskunnan hallituksen. Valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Vanhan ylioppilastalon valtaus loppusyksystä 1968 suuntautui nimenomaan tätä hallitusta vastaan. Monet perinteisistä aine- ja tiedekuntajärjestöistä olivat tässä vaiheessa vielä melko konservatiivisia omien alojensa ammatti-intressien puolustajia, eivätkä ne välttämättä kyenneet samastumaan 60-luvun lopun kulttuuriradikaalien tavoitteisiin. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, kun uudet koulupolitiikassa ja Teiniliitossa poliittista kokemusta hankkineet sukupolvet valtasivat järjestöjen johtopaikkoja. Ylioppilaskunnan vaalit käytiin yhä avoimemmin poliittisin värein ja aiemmin kitukasvuiset poliittiset järjestöt nousivat hallitsevaan asemaan HYY:ssä. Osakunnat joutuivat lähes täydelliseen alennustilaan ja aine- ja tiedekuntajärjestöjenkin toiminta muuttui radikaalisti.

Ainejärjestöjen taloudelliset toimintaedellytykset kurjistuivat etenkin 70-luvun alussa, kun inflaatio pyöri nopeasti, eivätkä markkamääräiset HYY:n avustutukset juuri nousseet. Jotkut järjestöt kuihtuivat pelkiksi lausuntoja ja kannanottoja liukuhihnalta tehtaileviksi paperijärjestöiksi, kun poliittisesti suuntautuneet järjestöaktiivit eivät välttämättä osanneet tai halunneet hoitaa järjestön perinteistä yhdessäolopuolta. Juhlakulttuuri sinänsä muuttui useimmissa vanhoissakin järjestöissä huimasti - 50-luvun tee- tai kahvikutsujen sijaan bileiden tarjoilu saattoi huipentua yöllä Aseman edestä hankittuihin kossupulloihin. Ulkomaanmatkat puolestaan suuntautuivat lähes poikkeuksetta Neuvostoliittoon tai muihin itäblokin maihin.

Vähemmistökommunistien hallussa ollut Akateeminen Sosialistiseura (ASS) alkoi vuosina 1970-71 perustaa laitoksille omia alaosastojaan. Opiskelijoiden Sosialidemokraattinen yhdistys eli OSY seurasi perässä jaostoineen. Suuremmilla laitoksilla sekä ASS:in osastot että OSY:n jaostot saattoivat julkaista omia lehtiään, järjestää omia bileitään ja omia opintopiirejään. ASS:in ja OSY:n lisäksi laitoksilla saattoi vaikuttaa myös keskustan ja liberaalien aktiiveja, joiden kanssa ASS ja OSY toisinaan muodostivat ainejärjestöihin ns. kansanrintamahallituksia. Enemmistökommunistien HOKA ei sen sijaan yleensä kelvannut yhteistyökumppaniksi, eikä porvarien kanssa ASS:in taktiikan mukaisesti tehty yhteistyötä. Useimmissa humanistisen tiedekunnan ainejärjestöissä oli 70-luvun alussa ja puolivälissä joko ASS:in yhdessä muiden kanssa muodostama kansanrintamahallitus tai sitten ASS:in yksin muodostama hallitus. Hallituspaikoista sovittiin poliittisten järjestöjen johtajien kesken käydyissä neuvotteluissa niin, että kullakin ryhmittymällä oli oma mandaattinsa.

Hallinnonuudistuksen, tutkinnonuudistuksen ja opintotuen ympärillä käyty kamppailu jatkui koko 70-luvun, ja niihin vaikuttaminen olikin tärkein - tai ainakin näkyvin - päämäärä useimpien ainejärjestöjen toiminnassa. Niiden lisäksi tuettiin lakkoilevia työläisiä mm. keräämällä näille rahaa, otettiin kantaa valtakunnanpolitiikkaan ja kansainvälisiin kysymyksiin. Opiskelevan vallankumouksen etujoukon propagoimassa maailmankuvassa yliopistoa hallitseva professorijuntta ja Chilessä verisen vallankaappauksen tehnyt sotilasjuntta olivat vain osa maailmanlaajuista oikeistohyökkäystä, jota vastaan sitten edistykselliset voimat puolustautuivat omilla taistelutoimillaan. Tavallaan kyse oli siis aika naivisti hahmotetusta hyvän ja pahan välisestä taistelusta, mutta toisaalta Yliopiston suurelta osin hyvin konservatiivinen professorikunta tarjosi usein aivan konkreettisenkin vastuksen opiskelijoiden uudistuspyrkimyksille. Näyttäviä yhteenottoja käytiin useilla laitoksilla.

Ns. taistolaisen opiskelijaliikkeen ajamat tavoitteet olivat enimmäkseen samankaltaisia, laitoksesta ja ainejärjestöstä riippumatta. Suurin piirtein samoista asioista kirjoitettiin sekä Tiedonantajassa, ASS:in osastojen lehdissä että usein myös ainejärjestöjen lehdissä - vain äänenpainot vaihtelivat, eivätkä nekään kovin paljon. Esimerkiksi vuonna 1975 julkaistiin lähes joka ainoassa opiskelijalehdessä vähintään yksi Voiton päivää (=Neuvostoliiton toisessa maailmansodassa saavuttamaa voittoa) ylistävä kirjoitus. Edistyksellisten ainejärjestöjen päämääriin kuului myös ”rauhanvastaisen aineiston” poistaminen tenttivaatimuksista - käytännössä tämä tarkoitti mm. kaikkea Neuvostoliittoon kohdistuvaa kritiikkiä. Vuonna 1973 ainejärjestöt jopa kokosivat ns. Mustan Kirjan, johon oli eri aineiden kurssikirjoista koottu erityisen loukkaaviksi katsottuja lainauksia. Länsimaisen imperialistisen hapatuksen tilalle tutkintovaatimuksiin piti luonnollisesti kääntää Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa tuotettua kirjallisuutta.

Katkerimmat kamppailut ajoittuivat 70-luvun puoliväliin, jolloin vasemmistoradikaalien ja heitä vastustavien konservatiivien kamppailu muutenkin huipentui TANDEM-tutkimusprojektin ympärillä käytyyn kulttuuritaisteluun. Ylioppilaskunnan politiikassa ASS jäi maaliskuussa 1973 oppositioon, kun HYY sai uuden keskustalaisen, oikeiston tukeman hallituksen. Joutuessaan näin syrjään vallasta ASS ryhtyi yhä enemmän ajamaan politiikkaansa aineyhdistysten kautta. Tämä heijastui myös Ainejärjestöjen Neuvottelukunnan (ANK) perustamiseen keväällä 1973 - ANK:hon kuului ainoastaan vasemmistolaisesti suuntautuneita ainejärjestöjä. Jo hieman aiemmin oli järjestetty myös ensimmäinen Ainejärjestöjen Valtakunnallinen Seminaari (AVS), joka sekin hyväksyi joukon radikaaleja kannanottoja. Ylioppilaskunta ryhtyi ahdistelemaan ANK:ta ja sen jäsenjärjestöjä mm. vuokrankorotuksilla ja viivyttämällä toiminta-avustusten maksua, ja tätä kireää tilannetta kesti 70-luvun puolivälin yli. Vastakkainasettelu laantui vähitellen, ja ANK menetti funktionsa ja kuoli kun ASS taas pääsi HYY:n hallitukseen vuonna 1977. ANK on jäänyt elämään ainoastaan Uuden Ylioppilastalon kolmannen kerroksen juhlasalin nimessä (”Ankka”).

80-LUVUN PUNAVIHREÄ SÄHLYSUKUPOLVI

70-luvun lopussa ASS oli lukumääräisesti vahvimmillaan HYY:n edustajistossa, mutta ainejärjestöissä se alkoi jo menettää asemiaan, ja 80-luvun alkuun mennessä ainejärjestöjen hallituksissa luovuttiin poliittisesta mandaattijaosta. Teiniliitto oli menettänyt merkityksensä, puoluepolitiikka oli suurimmalta osin kadonnut kouluista, ja puoluepolitiikan dominoima ylioppilaspolitiikka näytti uuden 70-luvun puolivälin jälkeen opintonsa aloittaneen sukupolven mielestä ummehtuneelta. Ryppyotsaisen marxismi-leninismin opinkappaleiden ulkoluvun tilalle alkoi nousta yhä enemmän aitoa asioiden pohdintaa ja kriittistä keskustelua, ja erilaiset uudet vaihtoehtoliikkeet löysivät kannattajia myös yliopistolta.

Vuosikymmenen vaihde oli tärkeä taitekohta toisessakin mielessä - koko 70-luvun ajan suunniteltu tutkinnonuudistus toteutui viimein. Loppuvaiheessa useimmat ainejärjestöt ja poliittiset ryhmät vastustivat tätä ”barbaariseksi” leimattua uudistusta, mutta uudistus toteutui joka tapauksessa. Uusi tutkinto toi mukanaan opintoviikon käsitteen ja laajat yhteiset yleisopinnot, joita 80-luvun kuluessa vähitellen kevennettiin. Uutta ”putkitutkintoa” opiskelevan ”sählysukupolven” passiivisuus herätti huolestusta.

Näennäisestä passivoitumisesta huolimatta 80-luvun alkupuoli oli varsin toimeliasta aikaa monissa ainejärjestöissä - poliittisen toiminnan väsähdettyä monet paperijärjestöiksi kuihtuneet yhdistykset heräsivät henkiin ja vireytensä säilyttäneetkin järjestöt löysivät uusia toimintamuotoja. Jos 70-luvun taistolaisten dominoimat ainejärjestöt olivat rinnastaneet itsensä työväen ammattiyhdistyksiin, 80-luvulla oli aivan yhtä yleistä samastua erilaisiin muodikkaisiin vaihtoehtoliikkeisiin.

80-luvun alussa HYY ryhtyi myöntämään järjestölehdille painotukea, ja kun aikakauden kulttuuriin muutenkin kuuluivat erilaiset toinen toistaan villimmät pienpainatteet, myös monien ainejärjestölehtien taso ja sivumäärä alkoi nousta. Juhlakulttuuri säilyi ainejärjestöissä vielä pääosin 70-luvun mallin mukaisena, vaikka toisaalta uuteen nousuun lähteneet osakunnat ryhtyivät vähitellen elvyttämään perinteisempää akateemista juhlakulttuuria. 70-luvun tapaan osa opiskelijoista pyöri edelleen erilaisissa vaihtoehtoisissa opintopiireissä, joissa kuitenkaan ei enää juuri perehdytty marxismi-leninismin perusteoksiiin. Sen sijaan harrastettiin jopa korostuneen innokkaasti tiedettä tieteen vuoksi ja perehdyttiin erilaisiin muodikkaisiin teoreetikkoihin.

Ylioppilaskunnassa elettiin 80-luvun lopulla ns. punavihreää aikakautta. 70-luvun tiukkapipoinen puoluepolitiikka oli lähes tyystin kadonnut, mutta ajankohtaisissa teemoissa oli yhtäläisyyksiäkin: 80-luvun ilmiöihin kuuluivat mm. pasifismi, naistutkimus, ympäristöasiat, kehitysyhteistyö, ylipäänsä kaikkinainen puuhastelu ns. hyvien asioiden parissa. Joskus tämä hyvien tyyppien puuhastelu oli ainakin nykyisestä näkökulmasta tarkasteltuna hyvinkin naivia, mutta innostusta joka tapauksessa riitti, eikä opiskelijoiden asioitakaan unohdettu. Vaikka opiskelijakulttuurin piiristä toisaalta esitettiin varsin paljon (osuvaakin) kritiikkiä 80-luvun lopun nousukauden ilmiöitä kohtaan, nousukausi merkitsi samalla sitä että töitä oli tarjolla sekä valmistuneille että vielä opintojaan suorittaville - jopa humanisteille. Vaikka ympäristötuhot ja ydinsodan uhka koettiin hyvinkin konkreettisina pelon aiheina, useimmat opiskelijat saattoivat nähdä oman henkilökohtaisen tulevaisuutensa suhteellisen turvattuna.

Opintoasioihin kohdistuva aktiivisuus voimistui 80-luvun loppua kohden, mikä humanistisessa tiedekunnassa näkyi mm. välillä kuolleen Humanisticumin uutena elvyttämisenä. Kaikkien aikojen ensimmäinen Metateesi ilmestyi vuonna 1989; lehti alkoi hakea itselleen roolia, muodostuen aluksi lähinnä filosofian opiskelijoiden teoreettiseksi temmellyskentäksi. Ajoittaisista riidoista huolimatta Humanisticum onnistui jatkamaan toimintaansa, ja hallinnonuudistuksen myötä se sai aivan uudenlaisen funktion.

Pitkään pysähdyksissä ollut yliopiston hallinnonuudistusprosessi lähti uudelleen liikkeelle 80-luvun lopussa, ja keväällä 1990 käytiin kovaa kädenvääntöä muutamista sen yksityiskohdista. Hallinnonuudistustaistelu huipentui helmikuussa 1990, kun Porthanian edessä järjestetyn mielenosoituksen päätteeksi sadat opiskelijat valtasivat kolmeksi päiväksi Yliopiston hallintorakennuksen. Valtauksen takana oli löyhä Yliopiston kevät -niminen yhteenliittymä, jonka toiminnassa oli mukana sekä aatteellisia ryhmiä että ainejärjestöjä. Tapahtuma pyrittiin rinnastamaan Itä-Euroopan samanaikaisiin vallankumouksiin, ja Yliopistolla vallitsikin hetken aikaa hieman samanlainen innostunut ilmapiiri. Mutta paluu arkeen oli edessä pian, ja uuteen hallintoon siirryttiin vuoden 1992 alusta.

MITÄ TÄSTÄ ETEENPÄIN?

Elokuussa 1992 ylioppilaskunnan politiikassa tapahtui merkittävä käänne, kun osakunnat, porvarit ja muutamat selkeimmin ammattiorientoituneet ainejärjestöt muodostivat uuden hallituksen ja jättivät punavihreän kauden ydinryhmät oppositoon. 80-lukulainen ”puuhastelu” karsittiin pois HYY:n toiminnasta ja HYY keskittyi omien sanojensa mukaan ”etujärjestötoimintaan”, vapaan kansalaistoiminnan ja maailmanparantamisen sijaan. Näkyvien protestien ja mielenosoitusten sijaan uusi HYY keskittyi kulissien takaiseen vaikuttamiseen myös opintoasioissa. Käytännössä tämä myös merkitsi sitä, että HYY tarjosi opiskelijoille aiempaa vähemmän mahdollisuuksia osallistua toimintaansa.

Tavallaan HYY:stä oli tulossa opiskelijoita palveleva virasto, jonka toiminnan lähtökohdaksi nousi muodikkaasti talous. Ironista kyllä myös suurimmat riidat käytiin juuri taloudesta, näkyvimpänä osoituksena joulun alla pitkän tauon jälkeen koolle kutsuttu ylioppilaskunnan yleinen kokous. Ainejärjestöjen näkökulmasta HYY:n byrokratisoituminen ei välttämättä näyttänyt kovin suurelta ongelmalta - nähtiinhän HYY usein jo valmiiksi pelkkänä vuotuiset toiminta-avustukset jakavana raha-automaattina. Toisaalta HYY lopetti vuonna 1993 myös satunnaisiin suurempiin projekteihin myönnettyjen projektiavustusten jakamisen ja alkoi vaatia järjestöiltä yhä huolellisempaa talouden etukäteissuunnittelua. Avoimeksi kysymykseksi on jäänyt miten hyvin HYY:n omat byrokraattiset toimintatavat sopivat sen piirissä toimiville järjestöille?

Ainejärjestöt joka tapauksessa jatkavat toimintaansa. Vuonna 1975 historiallis-kielitieteellisessä osastossa toimi 15 ainejärjestöä, vuonna 1995 niiden määrä on jo 31. Suurin yksittäinen tekijä tämän lisääntymisen taustalla on aiemmin lähes kaikki kieltenopiskelijat koonneen Lingvan hajoaminen useiksi pienemmiksi ainejärjestöiksi. Järjestöt lienevät vakiinnuttaneet asemansa sekä yhdessäolojärjestöinä että etujärjestöinä, vaikka eri järjestöjen toiminnassa nämä roolit painottuvat hyvin eri tavoin. Ainejärjestöjen etujärjestö- ja opintotoiminta sinänsä on joutunut hallinnonuudistuksen myötä hieman outoon tilanteeseen, kun vaikuttaminen on siirretty hallintoelimiin opiskelijaedustajien vastuulle, eikä ainejärjestöille ole jäänyt oikein selkeää roolia.

Useimmat ainejärjestöt julkaisevat myös omia lehtiään, joista on ATK:n ja taitto-ohjelmien kehityksen myötä tullut yhä tyylikkäämpiä (vaikka jotkut väittävät ulkoisten tehokeinojen korvanneen sisällön). Bileet ovat 80-luvun lopussa syntyneen uuden keskiolutkulttuurin myötä kenties jonkin verran rauhoittuneet 70- ja 80-luvuista, mutta toisaalta myös niiden kesto on saattanut vastaavasti pidentyä aivan aamutunteihin saakka.

Jotkut humanistisen tiedekunnan järjestöistä ovat enemmän tai vähemmän virallisesti mukana myös HYY:n politiikassa Ainejärjestöjen Suuren Voiman kautta, mutta barrikaadeille nousemisesta ei ole pelkoa - tavoitteet eivät ole yleensä kovin radikaaleja, ja pikemminkin ongelmia tuottaa jäsenten motivoiminen mukaan toimintaan. Jonkinlaisesta identiteetin käymistilasta kertoo myös haalarikulttuurin leviäminen vähitellen yhä useampaan tiedekunnan ainejärjestöistä. Vanhempien opiskelijoiden vastustuksesta huolimatta uudet opiskelijat ovat yleensä saaneet tahtonsa läpi - heidän silmissään kyseessä on vain ideologisesti viaton hauskanpitovaate, ei suinkaan joidenkin vanhempien opiskelijoiden pelkäämä yhtenäinen opiskelijaunivormu. Näiden vanhempien opiskelijoiden mielissä haalarit ovat kuitenkin yksi huolestuttava merkki 80-luvun kriittisen opiskelijaidentiteetin katoamisesta.

Opiskelijoiden omaehtoinen toiminta ei kuitenkaan osoita katoamisen merkkejä, talouslaman ja suurtyöttömyyden aiheuttamasta turvattomuudesta huolimatta. Ainejärjestöjen, erilaisten harrastusjärjestöjen ja osakuntien lisäksi monet uudenkin sukupolven opiskelijat ovat innokkaasti mukana opintopiireissä ja monissa muissa vastaavissa vaihtoehtoisissa opintoprojekteissa. Perinteisten ammatti-identiteettien voimistumisen sijaan opiskelijoiden aktiivisuus on ainakin humanistisessa tiedekunnassa kanavoitunut yhä enemmän erilaisiin uusiin tieteidenvälisiin opintokokonaisuuksiin. Ehkäpä opiskelijoiden keskuudessa on sittenkin uusia ennakkoluulottomia ideoita ja halua kokeilla uusia asioita, huolimatta siitä, että julkinen keskustelu on jo pitkään ollut laimeaa, eikä opiskelijaradikalismista ole moneen vuoteen näkynyt pienintäkään viitettä.

Jyrki Ilva (1995)

<-- Takaisin edelliselle sivulle