|
Artikkeli on ilmestynyt alun perin Helsingin yliopiston historianopiskelijoiden ainejärjestön Kronoksen julkaiseman Kronikka-lehden numerossa 3/1993.
Suuren kissasurman jäljilläNyt sukellamme Robert Darntonin opastuksella menneisyyteen, joka on vieras ja samalla kertaa ehkä vähän tuttukin. Ekskursion lähtökohtana on yksi yksittäinen tapahtuma, kissojen rituaalinen joukkomurha, jota ainakin yksi siitä vastuussa olleista muisteli vielä myöhemmin elämänsä hauskimpana kokemuksena, mutta joka ei meistä nykylukijoista tunnu lainkaan hauskalta. OPPIPOIKIEN KOSTODarntonin essee "Workers Revolt: The Great Cat Massacre of the Rue Saint-Séverin" perustuu kirjanpainaja Nicolas Contatin julkaisemaan puolifiktiiviseen omaelämäkertaan, ja erityisesti yhteen sen episodiin, joka sijoittuu 1730-luvun lopun Pariisiin. Kirjanpainajat olivat yhteiskunnallinen erityisryhmä, sillä he olivat osa käsityöläiskulttuuria, mutta samalla myös lukutaitoisia. Itse asiassa kirjanpainajien muistelmia julkaistiin 1700-luvulla ilmeisesti useita, joista Contatin tarina on siis vain yksi. Contatin päähenkilöitä ovat Jerome (Contat itse) ja Léveillé, kaksi kirjapainon oppipoikaa. Oppipoikien elämä on kovaa, sillä he ovat alimmaisia kirjapainon hierarkiassa ja jatkuvan pilkan ja kiusanteon kohteita. Erityisen tyytymättömiä pojat ovat heille tarjottuun ruokaan, sillä he eivät saa syödä mestarin pöydässä vaan joutuvat tyytymään ruoantähteisiin. Aina he eivät saa niitäkään, sillä kokki myy ne salaa ja tarjoaa pojille vanhaa kissanruokaa, jota kissat eivät enää suostu syömään. Kissoilla on aivan erityinen asema mestarin kotitaloudessa, ja erityisesti tämän vaimo rakastaa omaa lempikissaansa la grisea. Kirjanpainoalalla kissat näyttävät muutenkin olevan suosittuja kotieläimiä - Contat kertoo yhdestä mestarista, jolla on kaksikymmentäviisi kissaa ja joka maalauttaa niistä kaikista muotokuvat ja syöttää niille paistia pöydästään. Oppipojat joutuvat kuitenkin tulemaan toimeen myös villikissojen lauman kanssa, joka kokoontuu öisin ulvomaan heidän ankean makuuhuoneensa katolle ja tekee nukkumisesta mahdotonta. Eräänä yönä pojat päättävät tehdä moisesta vääryydestä lopun. Léveillé, joka on taitava matkija, kipuaa katolle, missä hän ulvoo ja maukuu mestarin makuuhuoneen yläpuolella niin kammottavasti, etteivät mestari ja hänen vaimonsa pysty nukkumaan. Kun tätä jatkuu muutamia öitä, mestari ja hänen vaimonsa alkavat uskoa joutuneensa noitumisen kohteeksi ja päättävät hankkiutua kissoista eroon. Mestari antaa pojille käskyn, varoittaen kuitenkin säikyttämästä vaimonsa lemmikkikissaa. Riemuissaan Jerome ja Léveillé ryhtyvät työhön kirjanpainajien avustuksella. He aseistautuvat kirjapainon työkaluilla ja aloittavat kissajahdin. Ensimmäisenä he pyydystävät la grisen, surmaavat sen ja kätkevät ruumiin. Sitten he ajavat muita kissoja takaa pitkin kattoja, huiskivat niitä kuoliaaksi ja kokoavat puolikuolleita kissoja säkkeihin. Koko työpaja kokoontuu ja järjestää kissoille leikkioikeudenkäynnin, jossa on vartijat, tuomari, syyttäjä ja pyöveli. Julistettuaan eläimet syyllisiksi ja suoritettuaan asiaankuuluvat menot he ripustavat kissat improvisoidulle mestauslavalle. Kesken tätä naurun säestämää näytelmää mestarin vaimo saapuu paikalle ja näkee verisen kissan riippumassa köyden jatkona. Hän epäilee, että se voisi olla la grise, mutta miehet vakuuttavat, että he kunnioittavat mestariaan liikaa tehdäkseen mitään sellaista. Myös mestari tulee paikalle ja raivostuu nähdessään miesten vetelehtivän; hänen vaimonsa yrittää selittää heidän joutuneen myös vakavamman uhan kohteeksi. Sitten mestari ja hänen vaimonsa vetäytyvät paikalta ja jättävät miehet riemun ja epäjärjestyksen valtaan. Nauru ei suinkaan lopu tähän, sillä Léveillé toistaa koko näytelmän pantomiiminä ainakin kaksikymmentä kertaa seuraavina päivinä aina kun kirjanpainajat haluavat huvitusta. Kirjapainon elämään liittyvien tapahtumien matkiminen ja toistaminen (mikä tunnettiin nimellä copie) on tärkeä viihteen muoto miehille. Ideana on nöyryyttää jotakuta työntekijöistä satirisoimalla hänen erityispiirteistään. Onnistunut copie saa vitsin kohteen raivostumaan, jolloin työtoverit ryhtyvät hakkaamaan työkaluillaan ja määkimään kuin vuohet. Contat kertoo, että Léveillé tekee kissasurmasta kaikkien aikojen riemukkaimman copien, ja koko episodi on muutenkin koko Jeromen uran hauskin kokemus. TULKINNAN LÄHTÖKOHDATContatin kertomus saattaa ensi silmäyksellä tuntua triviaalilta ja eriskummalliselta. Jos haluaa selvittää mitä Jacques Vincentin kirjapainossa todella tapahtui eräänä 1730-luvun lopun päivänä, Contatin huomattavasti myöhäisemmät (ja osin fiktiiviset) muistelmat ovat vähintäänkin epäilyttävä ja epämääräinen lähde. Kyseisestä kissasurmasta ei ole olemassa muita kertomuksia, eikä sille löydy todisteista viranomaisten asiakirjoista tai muista tavanomaisesti luotettavina pidetyistä lähteistä. Ja mitä väliä koko jutulla muutenkaan on, eihän siinä esiinny tärkeitä historiallisia henkilöitä, eikä se näytä kertovan historian suurista prosesseista. Viattomien kissojen surmaaminen on ehkä julmaa, mutta pitäisikö meidän historioitsijoina välittää moisesta teosta, joka on kuitenkin tapahtunut jo yli 200 vuotta sitten? Darntonin mielestä Contatin kertomus tarjoaa juuri poikkeuksellisuutensa ja näennäisen eriskummallisuutensa takia hedelmällistä materiaalia tulkinnalle. Häntä ei niinkään kiinnosta mitä kissojen surmaamisen yhteydessä todella tapahtui, vaan se mitä tapahtuma merkitsi ihmisille, jotka osallistuivat siihen. Contat piti tapahtumaa elämänsä hauskimpana kokemuksena - mitä hauskaa on siinä kun aikuiset miehet kolistelevat työkalujaan ja määkivät kuin vuohet sa-malla kun keskenkasvuinen poika esittää pantomiimia puolustuskyvyttömien eläinten rituaalisesta murhaa? Darntonin mukaan juuri episodiin sisältyvät vieraat elementit viestittävät meille, että tässä on ehkä mahdollisuus tunkeutua alkuasukkaiden, tässä tapauksessa esi-industriaalisen ajan työläisten maailmaan . Menneisyys on Darntonille selkeästi vieras maa, jossa historioitsija ei voi navigoida pelkästään oman aikansa terveen järjen varassa. Ymmärtääkseen menneisyyden ihmisten toimia ja kokemusten luonnetta historioitsijan täytyy kyetä tunkeutumaan vieraaseen merkitysjärjestelmään. Ymmärtäminen riippuu yhteisestä merkitysjärjestelmästä, ja yhteiset merkitykset muovautuvat sosiaalisesti. Vaikkei vitsin perinpohjainen selittäminen välttämättä teekään siitä hauskaa, sitä kautta voi siis ymmärtää vieraan kulttuurin keskeisiä elementtejä. Perinteisessä historianllisessa analyysissa Contatin kertomuksen puolifiktiivinen luonne ja sen sisältämät retoriset keinot tekisivät hyvin vaikeaksi selvittää mitä todella tapahtui ja kuka teki mitä, mutta Darntonin lähtökohdista käsin nämä ongelmat kääntyvät pikemminkin eduksi. Muokkaamalla kertomuksensa tavanomaiseen tyyliteltyyn muotoon, käyttämällä konventionaalisia kielikuvia ja sekoittamalla joukkoon kulttuurilleen tyypillisiä mielleyhtymiä kirjoittaja viestittää asioita, joita hän ei sano eksplisiittisesti julki. Hän rakentaa kertomukseensa merkityksellisyyttä tavalla jolla hän kertoo sen. Kirjoittajan käyttämien keinojen ja mielleyhtymien kautta voi siis myös rekonstruoida mennyttä kokemusmaailmaa. Contatin tapauksessa hänen kertomuksensa liittyy työväenluokan elämäkertojen lajityyppiin. Sen taustalla on myös kaksi muuta lajityyppiä: misére, eli burleskit valitukset työläisten elämän kovuudesta ja toisaalta kirjanpainajien tekniset manuaalit, jotka kertovat miten tehdä asioita. Mikä on sitten Darntonin oma strategia, jolla hän aikoo tehdä Contatin tekstin avaamaa vierasta maailmaa ymmärrettäväksi lukijoilleen? Hän kritisoi voimakkaasti kvantifioivaa kulttuurihistoriantutkimusta, joka pyrkii tutkimaan ihmisten asenteiden muutoksia pelkästään tilastojen ja laskemisen avulla. Sen sijaan hän korostaa tarvetta lukea teksteistä merkityksiä. Darnton käsittää "tekstin" varsin laajasti - se tarkoittaa paitsi Contatin kertomusta myös alkuperäistä tapahtumaa, kissojen rituaalista surmaamista. Tehtyään Contatin kertomuksesta (jossa kissasurmaa käsittelevän osan pituus on noin kaksi sivua) alustavan analyysin hän ryhtyy vertaamaan sitä muihin aikakauden dokumentteihin - sananlaskukokoelmiin, kansanperinteeseen, elämäkertoihin, kirjanpainajien manuaaleihin ja miséreihin - testatakseen sitä. Liikkumalla edestakaisin narratiivin ja ympäröivien dokumenttien välillä hän pyrkiimäärittelemään merkitysten sosiaalisen ulottuvuuden. Tuloksena tästä hänen tekstinsä ei ole perinnäinen historiallinen narratiivi muttei myöskään tavanomainen systemaattinen tai analyyttinen teksti. Ehkäpä parhaiten hänen strategiaansa voi kuvata Clifford Geertzin termillä thick description. Oma lukunsa on hänen erinomaisen luettava tyylinsä, jota tosin jotkut kriitikot ovat hieman arvostelleetkin, sillä se antaa mahdollisuuden sivuuttaa vaikeita kysymyksiä ja tekstin aukkoja näppärillä kielikuvilla ja lennokkailla sanankäänteillä. OPPIPOJAT JA KISSATKirjapainojen työntekijöiden asema oli 1700-luvun alussa heikentynyt aiemmasta, sillä kirjapainojen omistus oli keskittynyt ja vallassa oli mestarien oligarkia. Ammattitaitoisetkaan työläiset eivät voineet nousta mestariksi muuten kuin naimalla tämän lesken. Mestareita kutsuttiin porvareiksi (bourgeous), eivätkä he enää itse osallistuneet työntekoon. Mestareiden ja työväen maailmat olivat selkeästi eriytyneet, ja Contatin mukaan "kaikki työläiset olivat liitossa mestareita vastaan." Toisaalta kirjapainotyöläiset viettivät liikkuvaa kiertolaiselämää, johon kuuluivat väkivalta, juopottelu ja poissaolot. Mestarien näkökulmasta työläiset olivat "villi ja kuriton rotu, jota emme kykene hallitsemaan". Oppipoikien asemaan kuului vitsien kohteena oleminen ja huono kohtelu sekä toisten työläisten että mestarin taholta. Itse asiassa kyse oli melko tarkkaan määritellyistä initiaatiomenoista, jotka liittyivät oppipoikien asemaan lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa. Kuten tällaiset liminaaliset hahmot muissakin kulttuureissa, he kokeilevat aikuisten maailman rajoja tekemällä kepposia ja hankkiutumalla vaikeuksiin. Tässä mielessä se, kuinka Jerome ja Léveillé saavat mestarin antamaan käskyn vaimonsa lemmikkikissan tappamisesta sisältää tavanomaisia farssin aineksia. Contatin kertomus sisältää kuitenkin aineksia syvemmistä mestarien ja työväen välisistä ristiriidoista. Hänellä on käsitys myyttisestä menneisyydestä, jolloin kirjapainot olivat todellisia "tasavaltoja", joissa mestarit ja työmiehet elivät tasaveroisina, jakaen saman ruoan ja työn. Hän korostaa sitä kuinka näiden kahden ryhmän kulttuurit ovat aivan äskettäin eriytyneet - työläiset tekevät kaiken työn ja mestarit nukkuvat pitkään, syövät ylellisesti, teeskentelevät hurskasta ja sivistnyttä ja ylipäänsä vetäytyvät vieraaseen porvarilliseen elämäntapaan. Kissat olivat tämän kulttuurisen eron selkein symboli. Porvareille ne olivat lemmikkieläimiä, jotka kuuluivat kodin intiimiin sfääriin. Työläiset eivät ajatelleet eläimiä lemmikkeinä, jo senkään vuoksi, ettei heillä ollut varaa pitää niitä. Heille lemmikkikissat eivät olleet sen kummempia kuin muutkaan kissat, jotka olivat lähinnä käyttökelpoisia monenmoisina juhlapäivinä kuten juhannuksena, jolloin niitä kidutettiin ja poltettiin säkeittäin. Monet kansanuskomukset liittivät kissat paitsi noituuteen myös kotitalouteen ja sen emäntään sekä aivan erityisesti tämän sukupuolielimiin. Kissat olivat itse asiassa varsin keskeisessä asemassa monissa kansankulttuurin uskomuksissa ja rituaaleissa, mitä Darnton selittää mm. kissojen erityisluonteella eläiminä. Kissat herättävät monia sellaisia mielleyhtymiä, joita on vaikea kuvitella esim. lehmän tai sian yhteydessä. Mestarin vaimo toteaa Contatin kertomuksen lopussa miehelleen: "Nämä pahat miehet eivät voi tappaa mestareitaan, niinpä he ovat surmanneet minun kissani". Kissojen surmaamisella oli symbolisia ulottuvuuksia, jotka viestittivät erilaisia asioita eri henkilöille. Työläisille se oli keino protestoida ja nöyryyttää porvareita. Heidän näkökulmastaan mikään ei ollut nöyryyttävämpää heidän mestarilleen kuin hyökkäys hänen vaimonsa rakkainta omaisuutta vastaan. Vaimon reaktiosta päätellen hän oivalsi kissojen surmaamisen merkitsevän itseensä ja mieheensä kohdistuvaa aggressiota (kissan surmaamisella oli myös omat seksuaaliset ulottuvuutensa, jotka viittasivat siihen että vaimolla oli suhde talossa asuvan nuoren pappismiehen kanssa). Mutta mestari itse ei ymmärtänyt joutuneensa pilkan ja symbolisen murhan kohteeksi, hän oli vain raivoissaan hukkaan heitetystä työajasta. LEIKKIÄ KULTTUURISILLA TRADITIOILLADarntonin mukaan poikien "vitsi" onnistui, koska he pystyivät leikkimään lukuisilla variaatioilla erilaisista vakiintuneista kulttuurisista traditioista. He lavastivat virtuoosimaisen esityksen, jossa symbolit liittyivät assosiaatioiden kautta toisiinsa. Kissat, emäntä ja isäntä liittyivät toisiinsa, ja oikeudenkäyntiteema (joka puolestaan oli peräisin karnevaaleista ja kirjanpainajien ammattikunnan initiaatiomenoista) antoi mahdollisuuden parodioida koko lain ja sosiaalisen järjestyksen systeemiä. Darnton erottaa kissasurmasta neljä perusteemaa, joita pojat yhdistelivät: noitavainon, karnevaalimaisen festivaalin, oikeudenkäynnin ja rivon katuteatterin. He eivät toteuttaneet näitä kokonaisina, vaan lainasivat kustakin rituaalista niin paljon palasia kuin oli tarpeen viestin läpimenon kannalta ja käyttivät erilaisia traditionaalisia muotoja rinnakkain. Darntonin tulkinta on luonnollisesti paljon velkaa venäläiselle Mihail Bahtinille ja hänen Rabelais- ja karnevaalitulkinnoilleen. Hän korostaa tulkintansa avoimuutta, ettei asioilla ole mitään yhtä selkeää merkitystä tai syy-seuraus-suhteita, jotka historioitsija voisi aukottomasti todistaa. Sen sijaan hän puhuu symboleista, jotka voivat merkitä monia asioita yhtä aikaa, samalla kertaa paljastaa ja kätkeä merkityksensä, rituaalit voivat sulautua toisiinsa, ja työläiset voivat lainata niitä, leikkien eleillä kuten runoilijat sanoilla. Tässä Darnton liittyy moderniin populaarikulttuurin tutkimuksen traditioon, joka on alkanut korostaa tavallisten ihmisten mahdollisuuksia jäsentää omaa kulttuuriaan ja maailmaansa; kansaa ei enää haluta nähdä vain yläluokan ja oppineiden piiristä valuvien kulttuurin murusten passiivisena vastaanottajana. Työläiset eivät tosin jäsennä kokemuksiaan tai ilmaise itseään abstraktin kielen avulla, vaan käyttämällä erilaisia arkielämän tai populaarikulttuurin tarjoamia malleja ja konventioita. Darnton ei väitä, että kaikki työläiset olisivat ymmärtäneet kissojen tappamisen kaikkia symbolisia ulottuvuuksia; todennäköisesti jotkut tyytyivät nauttimaan kissojen metsästämisestä eivätkä välittäneet siihen liittyvistä merkityksistä. Hänen mukaansa kissasurmaa voi verrata näytelmän esítykseen: eri henkilöt, katsojat ja näyttelijät yhtä lailla, voivat konstruoida oman kokemuksensa eri tavoin. Mutta kissojen tappaminenkaan ei voi merkitä kaikkea eikä mitä tahansa, kuten ei Ihmemaa Ozkaan voi välittää kaikkia Kuningas Leariin sisältyviä ideoita ja emootioita. Kaikesta moniäänisyydestään huolimatta rituaaleilla on omat rajoituksensa, sillä ne perustuvat tietyille käyttäytymistavoille ja vakiintuneeseen merkitysten joukkoon. Historioitsija voi tutkia näitä merkityksiä ja kartoittaa niitä jonkinasteisella tarkkuudella, vaikkei hän ehkä pystykään rekonstruoimaan sitä, miten kukin ihminen käytti niitä. NÄKÖALA KULTTUURISEEN TOISEUTEENMenneisyys on aina vieras maa, jota historiankirjoitus ei koskaan voi tavoittaa sellaisena kuin se on joskus todella ollut. Historiankirjoittajien kohtalona on yrittää tehdä vieraiden, käsittämättömien ja toisinaan tutultakin näyttävien asioiden kaaoksesta ymmärrettävää. Menneisyyden ihmisillä ja tapahtumilla näyttää olevan omat logiikkansa, kielensä ja merkitysjärjestelmänsä, joita ei voi koskaan ongelmattomasti kääntää nykykielelle. Emme koskaan pääse kurkistamaan menneisyyden ihmisten pääkoppaan nähdäksemme mitä nämä todella ajattelivat tai miten he elämänsä kokivat (itse asiassa tämä olisi tietysti aika vaikeaa myös nykyään elävien ihmisten suhteen...). Tämä ei silti estä meitä eläytymästä oman elämänkokemuksemme pohjalta menneisyydestä kertoviin tarinoihin tai näkemästä niissä rakenteellisia tai sisällöllisiä yhtäläisyyksiä omaan elämäämme. Kun lukee Darntonin rekonstruktiota 1700-luvun ranskalaisten kirjanpainon oppipoikien kokemusmaailmasta, on vaikea välttää vertaamasta niitä omaan kokemukseensa. Olemmehan itsekin enemmän tai vähemmän porvarillisen sensibiliteetin uhreja - olemme tottuneet olemaan kilttejä eläimille, ja meillä on käsitys kodista intiiminä emotionaalisuuden sfäärinä, josta maailman julmuus ja vääryydet on suljettu ulkopuolelle. Kodin turvallisen syleilyn ulkopuolella on kuitenkin myös toisia maailmoja, jotka saattavat olla samalla kertaa vieraita, käsittämättömiä ja väistämättä vähän kiehtoviakin. Niitä ei tarvitse edes etsiä kaukaa historiasta 1700-luvun työläiskulttuurin brutaaleista aspekteista. Kulttuurinen toinen on väistämättä läsnä myös omassa kulttuurissamme, ja jos sitä ei olisi olemassa, todennäköisesti keksisimme sen. Ehkäpä Darntonin kuvaama mestarien ja työläisten konflikti, joka konkretisoituu viattomien kissojen joukkomurhassa, auttaa meitä edes hieman ymmärtämään myös sitä, mikä on vierasta ja käsittämätöntä omassa ajassamme. Jyrki Ilva (1993)
KIRJALLISUUTTA:Robert Darnton:
|