Näiden sivujen tarkoituksena on esittää ne ekologiset perustelut, joiden pohjalta olen eri yhteyksissä esittänyt kannanottoja Etelä-Suomen metsiensuojeluun. Metsiensuojelutilanteen ekologisessa arvioinnissa ei ole kysymys mielipiteistä vaan olemassa olevaan tietoon perustuvista johtopäätöksistä. Näillä sivuilla esitettyjen perustelujen myötä haastan kaikki muutkin keskusteluun osallistuvat kertomaan omat perustelunsa omille kannanotoilleen. Ekologisten perustelujen lisäksi näiltä sivuilta löytyy mielipiteeni eräistä kirjoituksista ja ohjelmista, joissa on käsitelty aiempia kannanottojani metsiensuojelutilanteesta.

Avoin kirje tutkijoilta maa- ja metsätalousministerille 7.2.2007 (Tutkijoiden vastine Tieteessä tapahtuu lehdessä 5/2007)
Vastine 19.11.2001 esitettyyn TV1:n MOT -ohjelmaan
Kommentit: Satakunnan Kansan pääkirjoitus 5.12 ja Maaseudun Tulevaisuuden kolumni 5.12
Vastine Erkki Annilan kirjoitukseen Maaseudun Tulevaisuudessa 11.1.2002
Uhanalaisten metsälajien lukumäärä
Sukupuuttovelka, eli miksi uusinkin uhanalaisarvio antaa liian optimistisen kuvan metsälajien tilanteesta?
Pienillä populaatioilla on suuri riski hävitä
Miksi "täsmäsuojelu" ei toimi?
Lajien esiintymisen kynnysarvo - keskeinen ekologinen käsite
Uusien metsänkäsittelyohjeiden merkitys metsien monimuotoisuudelle
Metapopulaatioteoria: lyhyt johdatus aiheeseen ja metapopulaatiomallin demo
Täpläverkkoperhostutkimuksen merkitys metsiensuojelulle
Onko jokin asia jäänyt epäselväksi? Lähetä kysymys niin saat vastauksen
Kysymykset ja vastaukset

Survival of species in fragmented forest landscapes
Hanski, I. 2000. Extinction debt and species credit in boreal forests: modelling the consequences of different approaches to biodiversity conservation. Annales Zoologici Fennici 37, 271-280.

Vastine 19.11.2001 esitettyyn TV1:n MOT -ohjelmaan


Colosseum

Rooman keisarikunnan aikana keksittiin kaikenlaista uutta. Pienemmän tai suuremman rikoksen tehnyt saatettiin tuomita julkiseen eläintaisteluun. Ottelu saattoi päättyä tuomitun voittoon, mutta ohjelman järjestäjä ja kansa saattoivat haluta toisin, jolloin edessä oli taistelu ehkä vielä kiusatumman pedon kanssa. Colosseumin ohjelmalla oli formaatti, ja murskatuiksi tulivat ne, joiden osana oli tulla murskatuksi.

TV1:n MOT-ohjelma ei tiettävästi ole kopioinut Colosseumin formaattia, mutta samoja elementtejä näistä spektaakkeleista löytyy: valitaan uhri, todistetaan mikä ennalta päätettiin todistaa - argumenttia vaihtamalla jos muu ei auta - ruokitaan katsojissa piileviä tirkistelyn, kateuden ja vihan ituja.

Yhteiskunnassa on paljon väärää. Kansalaisyhteiskunnan suuriin saavutuksiin kuuluu vapaus millä vääryyksiä saa paljastaa ja yrittää poistaa. Mutta yhteiskunnassa on paljon muutakin. On eturistiriitoja. On tietoa, jota pitää tulkita. On moninaisia pyrkimyksiä kohti parempaa maailmaa. Eikä ole todellista vapautta ilman vastuuta, ei ainakaan pysyvästi.

Olen nähnyt useita ympäristöä ja ympäristönsuojelua käsitelleitä MOT-ohjelmia. Kun Martti Backman soitti minulle lokakuun lopulla ja pyysi haastattelua, saatoin siis arvata, mistä oli kysymys. Päivän harkinnan jälkeen päätin käyttää oikeuttani jäädä pois Colosseumilta.

Martti Backmanin vakaumus on, että ympäristöalan tutkijat ympäristöjärjestöistä puhumattakaan liioittelevat ja pelottelevat, mitään hälyttäviä ympäristöongelmia ei todellisuudessa ole olemassakaan. Todistajiksi kelpaavat samanmieliset, ei haittaa miten pientä vähemmistöä he edustavat, eikä haittaa vaikka heidän asiantuntemuksensa olisi kyseenalainen. Todisteeksi kelpaa myös tarkoin valittuun paikkaan leikattu pala pidemmästä haastattelusta. Kriittistä ja tasapuolista ohjelmaa ei tarvita, koska lopputulos oli tiedossa jo ennakolta. mot. Tarkoitus pyhittää keinot.

Etelä-Suomen metsiensuojelua käsitellyt ohjelma 19. marraskuuta noudatti tätä kaavaa. Ohjelman alussa haastateltiin tanskalaista tilastotieteilijä Bjørn Lomborgia, jonka syksyllä englanniksi käännetty kirja pyrkii osoittamaan, että ympäristön tila on hyvä ja nykymenolla tulossa entistä paremmaksi. Makeasta vedestä ei ole todellista niukkuutta, väestönkasvu ei ole ongelma, öljyä tulee aina riittämään, ilmastomuutoksen estämiseksi ei ole järkevä tehdä mitään, ja lajien sukupuuttouhkaa on massiivisesti paisuteltu. Tällaisia kirjoja on julkaistu ennenkin, mutta reaktio Lomborgin kirjaan on ollut poikkeuksellisen mittava. Alan tutkijoita on erityisesti hämmästyttänyt ja suututtanut, että Cambridge University Press julkaisi Lomborgin kirjan ilman tavanomaista tieteellistä arviointia.

Minkälaista journalismia edustaa se, että MOT vetää tilastotieteilijä Bjørn Lomborgin ulkomaiseksi asiantuntijaksi kertomaan lajien sukupuutoista? Annettiinko katsojille oikea kuva Lomborgin asiantuntemuksesta ja asemasta tiedeyhteisössä?

MOT-ohjelman toinen erityispiirre on käyttää yhteismitattomia argumentteja. Metsiensuojelun ekologiset perusteet tehdään tarpeettomiksi sillä, että Suomessa ei voi tapahtua lajien sukupuuttoja - samat lajit kun tiettävästi vielä esiintyvät jossain muualla. Tämä havainto ei liene jäänyt muiltakaan tekemättä, silti valtaosa suomalaisista arvostaa myös oman maan luonnon ja ympäristön suojelua. Minkälaista journalismia edustaa se, että luonnonsuojelun tai minkä tahansa muun inhimillisen toiminnan arvokysymyksiä käsitellään tällä tasolla?

Sopiva tehokeino on myös tolkuton liioittelu: suomalaisia muka pyydetään suojelemaan metsiä 20 miljardilla markalla 10 kovakuoriaisen takia. Uhanalaisia lajeja on todellisuudessa Suomen metsissä yli 1000 lajia. Määritelmän mukaan näillä lajeilla on pienempi tai suurempi riski hävitä Suomesta jos olosuhteet eivät oleellisesti parane - eikä mikään muu voima voi näiden lajien häviämisiä estää. Luvun 20 miljardia markkaa alkuperää en tiedä, toivottavasti Backman tietää.

Tutkiva journalismi on lähes tutkimuksen veroista. MOT:in tavoite lienee tutkiva journalismi, mutta tälle tasolle ohjelma ei nouse. Miksi muuten ohjelman tekijöille on saman tekevää, mitä valtaosa 'tutkittavan' alan asiantuntijoista ohjelmasta ajattelee? MOT:lle riittää omien asenteiden rajaama Colosseumin formaatti, joka on harkiten vedetty mahdollisimman lähelle kunnianloukkaussyytteen rajaa. Minkälaista journalismia edustaa sellainen ohjelma, jonka elinehto on ihmisten vihan, kateuden ja ennakkoluulojen ruokkiminen?

Ilkka Hanski
Akatemiaprofessori
Helsinki

Pari huomautusta MOT -ohjelman asiavirheistä

MOT:in väite: "Ahvenanmaan perhostutkimusten tulokset eivät kelpaa Manner-Suomen metsien suojelun tieteelliseksi pohjaksi".

Kukaan ei ole koskaan tällaistä väittänyt. Sen sijaan Ahvenanmaalla tehty pitkäaikainen ja laaja tutkimus täpläverkkoperhosen metapopulaatiobiologiasta on tuonut merkittävän panoksen yleiseen ekologiseen tietämykseen pirstoutuneissa elinympäristöissä elävien lajien biologista. Näissä tutkimuksissa on mm. selvitetty sellaisia keskeisiä ekologisia kysymyksiä kuin kannan koon viiveellinen muutos suhteessa ympäristön muutokseen, mikä voi johtaa sukupuuttovelkaan, ja lajin esiintymisen ekologinen kynnysarvo. Kyllä nämä samat ilmiöt vaikuttavat myös metsälajien biologiassa. Ahvenanmaan perhostutkimuksia ei siis sovelleta sellaisinaan mihinkään metsälajiin, mikä olisi älytöntä, mutta näillä tutkimuksilla voidaan selvittää yleisiä lainalaisuuksia, joiden pohjalta mm. metsälajien biologiaa voidaan arvioida. MOT:in väite perustuu joko asiantuntemattomuuteen tai tahalliseen yritykseen johtaa kuulijoita harhaan.

MOT:in väite: "Rusokantokääpä, pikkuperhonen ja loiskärpänen eivät ole sanan varsinaisessa mielessä erikoistuneita, eivätkä muodosta tiukkaa ravintoketjua. ... on siis kysyttävä, mitä nämä lajit voivat kertoa erikoistuneiden lajien kyvystä selviytyä pirstoutuvassa elinympäristössä."

Tutkimustuloksen mukaan ravintoketju rusokantokääpä-pikkuperhonen-loiskärpänen ajan myötä lyhenee eristyksiin jääneissä vanhan metsän pirstaleissa (noin 5-10 ha), ja ensimmäiseksi häviävät korkeammalla trofiatasolla olevat lajit (ensin siis loiskärpänen). Tulos on esitetty julkaisussa Komonen ym. 2000, Forest fragmentation truncates a food chain based on an old-growth forest bracket fungus, Oikos 90: 119-126. MOT ei puuttunut tähän tutkimuksen keskeiseen tulokseen, nimittäin että lajeja tosiaan hävisi ja ravintoketju lyheni, vaan MOT yritti asettaa koko tutkimuksen kyseenalaiseksi sillä perusteella, että lajit eivät ole ekologialtaan erikoistuneita.

Rusokantokääpä on oleellisesti kuuseen erikoistunut ja laji esiintyy lähes yksinomaan vanhoissa metsissä Itä- ja Pohjois-Suomessa. MOT:in väite, että rusokantokääpä kasvaa lähes koko Suomessa ja on hyvä leviäjä perustuu siihen, että lajista on joitain hajahavaintoja männyltä ja mm. kuusihirrestä rakennettujen latojen seinistä Etelä-Suomesta. Nämä satunnaiset havainnot eivät tee lajista yleistä jokapaikan lajia, minkä useampikin Suomen kääpätutkija Martti Backmanille kysyttäessä sanoi. Pikkuperhonen Agnathosia mendicella on tiettävästi erikoistunut rusokantokääpään Itä-Suomessa, missä tutkimus tehtiin. Tutkimustuloksen kannalta on epäolennaista esiintyykö sama laji jollakin toisella käävällä jossain muualla (niinkuin esiintyy). Sama pätee loiskärpäseen. Backmanin väite perustuu todennäköisesti asiantuntemattomuuteen. Toisaalta se, että Backman ei lainkaan kertonut tutkimuksen päätuloksesta - lajien häviämisestä ja ravintoketjun lyhenemisestä eristyksiin jääneissä vanhan metsän pirstaleissa - johtuu siitä, että tavoite ei ollutkaan arvioida itse tutkimustulosta elinympäristön pirstoutumisen vaikutuksista lajien kantojen säilymiseen vaan mustamaalata minua ja kolleegojani ja näin yrittää vetää pohja pois suojeluargumenteilta.

Lisätietoa Bjorn Lomborgin analyysin puutteista ja virheistä:
Something Is Rotten in the State of Denmark - A skeptical look at The Skeptical Environmentalist
ja
UCS examines The Skeptical Environmentalist by Bjørn Lomborg



Kommentit: Satakunnan Kansan pääkirjoitus ja Maaseudun Tulevaisuuden kolumni 5.12.2001

Erkki Teikarin pääkirjoitus Satakunnan Kansassa 5.12.2001 on asiantuntematon MOT -ohjelman toisto. On valitettavaa, että pääkirjoituskirjoittaja toistaa sellaista Suomen virallisen ympäristöpolitiikan vastaista kantaa, jonka mukaan Suomessa ei ole tarve suojella lajeja, joita esiintyy muualla. Samalla periaatteella Suomesta voisi poistaa kaiken muunkin tekemisen, esim. miksi Itämerta kannattaa suojella Suomessa kun sitä suojellaan Ruotsissa, tai miksi Suomessa kannattaa tukea hiihtourheilua kun sitä menestyksellä tuetaan Norjassa. Pääkirjoituksessa toistetaan asiantuntemattomia arvioita Ahvenanmaalla tehtävän perhostutkimuksen merkityksestä. Pääkirjoituksen väite, jonka mukaan Suomessa on suojeltu yli 10% metsäalasta on täyttä puppua (oikeat luvut 0.6% Etelä-Suomessa ja 5.6% Pohjois-Suomessa).

Juha Kuisman kolumni Maaseudun Tulevaisuudessa 5.12.2001 selostaa Tampereella 30.11 marraskuuta pitämääni esitelmää. Juha Kuisma menee valitettavasti ihan solmuun uhanalaisten lajien lukumäärän kanssa. Kuisma on oikeassa todetessaan, että uhanalaisuudella on monia syitä. Pääosa näistä syistä liittyy tavalla tai toisella ihmisen toimiin, ja niinpä uuden uhanalaisarvion mukaan metsälajien uhanalaisuuden ensisijaiset syyt ovat metsien käyttö, metsien puulajisuhteiden muutokset, metsien ikärakenteen muutokset ja metsien lahopuun väheneminen. Kuisma ymmärsi väärin vastaukseni kysymykseen, minkä kokoisia metsäpirstaleita pitäisi säästää jos ja kun muutaman aarin kokoiset ja harvassa sijaitsevat avainbiotooppilaikut ovat uhanalaisten lajien suojelun kannalta merkityksettömiä tai lähes merkityksettömiä. Vastasin, että talousmetsissä suojelupanostus olisi järkevä keskittää suuruusluokaltaan 10 ha kokoisiksi laikuiksi.

Kuisma myös kritisoi sitä, etten huomioi metsien omistuspohjaa tai mikä on taloudellisesti tai poliittisesti saavutettavissa. Miksi olisi pitänyt? Minua pyydettiin puhumaan metsiensuojelun ekologisista perusteista. Tässä juuri on eräs keskustelun ongelmista: metsätalouden ekologiset, sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset halutaan hämmentää yhdeksi sopaksi, missä ainesosien laadusta tai edes koostumuksesta ei ole enää kenelläkään tietoa. Pitäisi ensin huolella analysoida kukin osatekijä erikseen ja antaa näin parhaat mahdolliset eväät poliiitiselle päätöksenteolle. On älyllisesti ja muutenkin epärehellistä, että ei edes haluta tietää mitä vaikutuksia tekemisillämme oikeasti on.

Olisi tosi mukava, jos Kuisman loppukaneetti pitäisi paikkansa: "Itse uskon, että uhanalaisten kohtalo ratkaistaan pienillä päätöksillä talousmetsissä ja tästä aiheesta pitäisi tietää enemmän." Miksi Juha Kuisma uskoo näin? Eikö olisi reilua kertoa lukijoille perustelut? Minä olen vetänyt päinvastaisen johtopäätöksen: nykyiset "pienet päätökset" eivät riitä, ja perustelut olen kertonut otsikon uusien metsänkäsittelyohjeiden merkitys metsien monimuotoisuudelle alla.




Vastine Erkki Annilan kirjoitukseen Maaseudun Tulevaisuudessa 11.1.2002
(MT ei suostunut julkaisemaan tätä kokonaisuudessaan, mutta julkaisi lyhennetyn version)

Suojeluvaatimusten takana on tietoa

Emeritusprofessori Erkki Annila kirjoittaa (MT 11.1) metsien uhanalaisten lajien tilanteesta ja kommentoi lehtitietojen perusteella allekirjoittaneen aiheesta pitämää esitystä. Annila edellyttää, että suojelupäätökset perustuvat parhaaseen tutkittuun tietoon. Tähän vaatimukseen on ilo yhtyä. Valitettavasti Annilan kirjoitus sisältää sellaisia väittämiä ja tulkintoja, joille ei löydy tieteellistä tukea.

Avainbiotooppien merkitys

Annilan mukaan nykyinen metsienkäsittely jättää juuri ne ominaispiirteiltään erityiset metsälaikut eli avainbiotoopit ennalleen, joissa uhanalaiset lajit esiintyvät, millä perusteella metsätalous ei hänen mukaansa oleellisesti vaikuta lajien menestymiseen. Joidenkin elinympäristöjen esiintyminen on tosiaan luonnostaan hyvin laikuttainen, parhaana esimerkkinä lähteet. Mutta koko lajiston kannalta oleellisten metsätyyppien, kuten luonnontilaisten kangasmetsien sekä Annilan korostamien rehevien korpien, puronotkojen ja lehtojen osalta tilanne on aivan toinen. Metsätalous on jo perinpohjin muuttanut pääosan näistä luontotyypeistä. Yksinkertainen päättely riittää osoittamaan, että jäljelle jäänyt pienten pirstaleiden joukko ei riitä turvaamaan luonnontilaisten kangasmetsien, korpien, lehtojen tai muiden avainbiotooppien uhanalaisten lajien pitkäaikaista esiintymistä.

Päättely etenee näin. Jotta nyt säästettävien avainbiotooppilaikkujen ominaispiirteet voidaan säilyttää, laikkujen on täytynyt olla ominaispiirteineen olemassa samalla paikalla jo kauan - muuten näitä ominaispiirteitä ei olisi olemassa. Mutta jos näin on, miksi sadat Etelä-Suomen metsien lajit ovat jo kokonaan hävinneet tai käyneet hyvin harvinaisiksi laajoilla alueilla? Tuskin nämä lajit lukevat Annilan kirjoitusta ja uskovat, että avohakkuun keskelle jäänyt kahden aarin "laikku" on niiden pelastus, kun niiden kannat romahtivat tilanteessa, missä sama laikku ja monet muut jo hävinneet isommat ja pienemmät laikut olivat metsän ympäröimiä.

Tosiasia on, että Etelä-Suomen metsien koostumus ja rakenne ovat jatkuvasti muuttuneet uhanalaisille lajeille epäsuotuisammiksi. Tämä kehitys jatkuu jopa Annilan korostamissa avainbiotooppilaikuissa. Metsäkeskus Tapion talousmetsien luonnonhoidon seuranta-aineistojen mukaan lehtoja, korpia ja puronvarsia vaurioituu ja tuhoutuu hakkuissa huomattavan runsaasti metsälainsäädännöstä ja sertifioinneista huolimatta.

Erityisen tärkeä on huomata, että metsälain perusteella huomioidaan vain pienialaiset avainbiotooppilaikut. Jos samaa erityisen tärkeää elinympäristöä esiintyy suuremmalla pinta-alalla, kyseessä ei enää olekaan sellainen "laikku", jonka säästymisen metsälaki turvaa. Käytännössä kuitenkin juuri nämä suurikokoisemmat alueet ovat lajien tulevaisuuden kannalta ratkaisevia, sillä niissä voi esiintyä suurempia ja siten elinvoimaisempia paikalliskantoja, joista tapahtuvan lähtömuuton turvin laji saattaa asuttaa myös lähistöllä sijaitsevia pienialaisia laikkuja. Asiaa voidaan havainnollistaa maaseudun ihmisasutuksen rakenteella. Annilan väittämä tarkoittaa, että maaseutu kyllä pysyy elävänä ja ihmisten asuttamana kunhan syrjäkylien annetaan olla ennallaan - kirkonkylät ja suuremmat keskukset voidaan vaikka lopettaa. Näinhän ei tietysti ole, eikä asia ole tämän mutkikkaampi kasvien ja eläintenkään asutuksen suhteen.

Talousmetsät ja lahopuu

Annilan ajatukset menevät ihan sekaisin, kun hän pohtii lahopuussa elävien lajien elinpaikkavaatimuksia. Annila väittää, että kaikki Suomen arviolta 5,000 lahopuulajia esiintyisivät yhtäaikaisesti sellaisissa metsissä, missä on 20-30 kuutiota lahoa runkopuuta hehtaarilla. Todellisuudesta Suomesta ei ikinä löydy sellaista metsää, missä kaikki lajit olisivat paikalla samanaikaisesti, vaikka metsä peitettäisiin lahopuulla valtapuuston latvan tasalle.

Annilalta on jäänyt ymmärtämättä uusien tutkimusten keskeisin tulos. Valtaosa uhanalaisista lahopuulajeista häviää kokonaan niistä metsiköistä, missä järeän lahopuun määrä on alle 20-30 kuutiota hehtaarilla. Siis käytännössä kaikista tällaisista metsistä. Tässä on se Annilan kaipaama tutkimustulos, millä tiheydellä järeitä lahopuita pitäisi metsässä olla jotta uhanalaisten lajien esiintymisen kynnysarvo tulisi täytettyä. Tutkimustuloksia löytyy mm. Annilan entisen työpaikan eli Metsäntutkimuslaitoksen tuoreista julkaisuista.

On selvä, että tällaisiin lahopuumääriin ei päästä kaikissa talousmetsissä, mikä osaltaan puhuu suojelupanostuksen keskittämisen puolesta. Annila antaa ymmärtää, että lahopuun määrä olisi nyt merkittävästi kasvamassa talousmetsissä. Tämä on tavoite ja toive, mutta tutkimustietoa tämän väittämän tueksi ei tietääkseni ole olemassa, ja joka tapauksessa tavoite on talousmetsien osalta kaukana siitä kynnysarvosta, joka on uhanalaisten lajien esiintymisen ehtona (20-30 kuutiota hehtaarilla).

On syytä korostaa, että vähäiselläkin lahopuulisäyksellä ja pienilläkin avainbiotoopeilla voidaan otaksua olevan merkitystä isolle joukolle metsälajeja - niille jotka ovat vielä yleisiä ja joiden elinpaikkavaatimukset ovat vaatimattomat. Metsätalouden keskeinen tehtävä on toimia siten, että näistä lajeista ei jatkossa synny lisää uhanalaisia lajeja. Mutta ekologisesti kestäväksi metsätaloutta ei mitenkään voida kutsua ennenkuin nykyisten suuruusluokaltaan tuhannen uhanalaisen lajin tilanne on korjattu. Tässä vaaditaan nykyistä järeämpiä keinoja Etelä-Suomessa.

Ilkka Hanski


Kolme lisähuomautusta:

1. Annila on lehtikirjoittelusta ymmärtänyt, että minä olisin vaatinut kaikkien avainbiotooppilaikkujen rajaamista 10 ha kokoisiksi riippumatta siitä, mitä elinympäristöä avainbiotooppilaikun ympärillä esiintyy ja miten iso itse laikku on. Näin en ole esittänyt. Sen sijaan olen huomauttanut, että tietty suojelupanostus, mikä se sitten onkaan, olisi järkevä keskittää suuremmiksi kokonaisuuksiksi sellaisille alueille, missä asianomaista elinympäristöä esiintyy suuremmalla alalla. 10 ha ei ole mikään maaginen luku, mutta se antaa suuruusluokan sellaiselle laikulle, missä uhanalaisen lajin yksittäinen esiintymä saattaa säilyä vähän pidempään.

2. Kansainvälisessäkin suojelukeskustelussa yhä useammin esitetty tavoite, jonka mukaan 10% metsistä pitäisi jättää teollisen metsätalouden ulkopuolelle, perustuu metsälinnuilla ja -nisäkkäillä tehtyihin tutkimuksiin. Näitä tuloksia ei voida yleistää siten kuin Annila tekee, esim. väittämällä että suotuisa suojelun taso saavutetaan jos 10% lehdoista säästetään riippumatta lehtojen alkuperäisestä pinta-alasta tietyllä alueella. Jälkimmäisessä tapauksessa 10% voi olla riittävä tai sitten ei, mutta olen varma, että Annilalla ei ole tutkimustietoa tällaisen tulkinnan tueksi. Ekologisesti perusteltu tulkinta rajoittuu yleisempään arvioon siitä, kuinka paljon metsiä ylipäätään pitäisi jättää metsätalouden ulkopuolelle koko metsämaan pinta-alasta.

3. Annila toistaa jälleen kerran väitettään, jonka mukaan Ahvenanmaalla jo kymmenen vuotta jatkunut laaja tutkimus kedoilla elävän täpläverkkoperhosen ekologiasta ei tuo mitään lisäymmärrystä metsälajien tilanteeseen. Kukaan ei ole koskaan väittänyt, että täpläverkkoperhonen olisi "esimerkkilaji metsäympäristöön". Eihän se ole, kun se elää kedoilla! Odottaisin kuitenkin Annilan entisenä tiedemiehenä vielä muistavan, että tieteellisen tutkimuksen avulla hankitaan tietoa paitsi yksittäisistä lajeista myös yleisemmistä lainalaisuuksista. Täpläverkkoperhostutkimus on kansainvälisesti tunnettu hanke pitkälle pirstoutuneissa elinympäristöissä elävien lajien ekologiasta. Tämän tutkimuksen avulla voidaan mm. testata nykyiseen tietoon ja matemaattisiin malleihin perustuvia ennusteita. Tutkimus tuottaa sellaista yleistä tietoa, jonka avulla voidaan tutkia ja analysoida muita vastaavanlaisia tilanteita, kuten esimerkiksi laikuttaisesti elävien metsälajien menestymisen edellytyksiä.



Uhanalaisten metsälajien lukumäärä

Arvio 1: Uhanalaisarvio (Rassi ym. 2001, Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki)

Suomen metsissä elää noin 20000 eliölajia. Uusimmassa uhanalaistarkastelussa (Rassi ym. 2001) oli kuitenkin käytettävissä riittävät tiedot vain noin 7000 metsälajista uhanalaistarkastelun suorittamista varten. Hävinneiksi todettiin 62 ja uhanalaiseksi 564 sellaista lajia, joiden ensisijainen elinympäristö on metsä. Olettaen, että uhanalaisten lajien osuus tarkastelun ulkopuolelle jääneissä lajeissa on sama kuin tarkastelun kohteena olleissa lajeissa, voimme arvioida, että Suomen metsissä elää kaiken kaikkiaan (20000/7000) x 564 eli noin 1600 uhanalaista lajia, ja jo hävinneitä lajeja on kaiken kaikkiaan noin 100.

Arvio 2: Lajimäärä-pinta-ala tarkastelu

Eliöyhteisön lajimäärä on sitä suurempi, mitä suurempi on tarkasteltava alue. Tämä on yleispätevä ekologinen sääntö. Oheisessa kuvassa on esitetty neljä esimerkkiä, jotka käsittelevät kasvien esiintymistä eri suuruisilla alueilla Englannissa, lintujen esiintymistä kolmessa eri ilmastovyöhykkeessä Etelä-Amerikassa, ja liskojen esiintymistä Karibian alueen saarilla (esimerkit kirjasta Rosenzweig, M.L., 1995, Species diversity in space and time, Cambridge University Press, Cambridge). Kaksi keskeisintä syytä lajimäärän kasvuun pinta-alan kasvaessa on pienten kantojen suuri häviämisriski (kannat ovat pienempiä jos alue on pieni) ja elinolosuhteiden laajempi kirjo suuremmalla alueella (enemmän elinmahdollisuuksia suuremmalle erilaisten lajien joukolle).

Pinta-alan A vaikutusta lajimäärään S voidaan kuvata yhtälön S=kAz avulla, missä vakion z arvon voidaan perustellusti olettaa olevan 0.1-0.2 sellaisissa tilanteissa, joita Etelä-Suomen metsämaa edustaa. Tällä perusteella voimme ennustaa, että elinympäristön pinta-alan väheneminen yhteen prosenttiin alkuperäisestä pinta-alasta tulee lopulta vähentämään lajimäärän 37-60%:iin alkuperäisestä lajimäärästä - siis karkeasti puolet lajeista häviää. Jos arvioimme, että Etelä-Suomen metsistä 1% edustaa lähes luonnontilaisen kaltaista metsää, alkuperäinen lajimäärä tarkoittaa tässä yhteydessä niitä lajeja, jotka ovat sopeutuneet elämään vain tällaisessa metsässä. Näiden lajien lukumäärä ei ole tarkasti tiedossa, mutta suuruusluokaltaan voimme arvioida, että tällaisia lajeja olisi noin 10% kaikista metsälajeista eli noin 2000 lajia. Tämän perusteella ennuste sanoo, että noin 1000 metsälajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon, jos Etelä-Suomessa säilyy vain 1% luonnontilaista tai lähes luonnontilaista metsää ja muut metsät ovat rakenteeltaan nykyisen kaltaisia (eli siis luonnonmetsiin sopeutuneet lajit eivät pärjää näissä metsissä).


Kolme huomautusta:

1. On huomionarvoista, että edellä esitetyt kaksi täysin erilaista arviota johtavat samaan suuruusluokka-arvioon niiden lajien lukumäärästä, joita nykymenolla uhkaa sukupuutto Suomesta (=sukupuuttovelan suuruus) - suuruusluokka on 1000 lajia.

2.. Pinta-alaan perustuvassa arviossa ei oteta huomioon elinympäristön pirstoutumisen vaikutusta, mikä pahentaa tilannetta lajien pitkäaikaisen säilymisen kannalta.

3. Pinta-ala -tarkastelua ei tule tulkita siten, että pinta-ala sinänsä on ratkaisevaa: ratkaisevaa on tietysti lajeille sopivan elinympäristön pinta-ala. Luonnontilaisen kaltaisen metsän säästäminen on siten paljon merkittävämpää kuin talousmetsän rauhoittaminen - eiväthän lajit tiedä mikä metsä on rauhoitettua ja mikä ei. Etelä-Suomessa on tällä hetkellä niin vähän luonnontilaisen kaltaista metsää, että sen kokonaismäärä jää alle ekologisin perustein asetettavan suojellun metsän pinta-alatavoitteen. Ensimmäinen askel kohti suotuisan suojelun tason saavuttamista on kuitenkin lisätä teollisen metsätalouden ulkopuolelle jäävän metsän pinta-alaa, mikä ajan myötä kehittyy uhanalaisillekin lajeille suotuisammaksi. Kehitystä voidaan nopeuttaa erilaisilla ennallistamistoimenpiteillä, joista lienee järkevä suosia halpoja menetelmiä koska ennallistamistarve on suuri.



Sukupuuttovelka, eli miksi uusinkin uhanalaisarvio antaa liian optimistisen kuvan metsälajien tilanteesta?

Luonnonmetsien laajamittaisesta häviämisestä seuraa sukupuuttokustannus. Kun huomattava osa tietystä elinympäristöstä häviää, joukko tähän elinympäristöön sopeutuneista lajeista häviää välittömästi. On kuitenkin tärkeä ymmärtää, että sukupuuttokustannus kattaa vain osan - ja yleensä vain pienen osan - elinympäristön pinta-alan vähenemisestä aiheutuvista sukupuutoista. Välitöntä sukupuuttokustannusta tärkeämpi on sukupuuttovelka, joka syntyy elinympäristön häviämisen ja pirstoutumisen seurauksena.

Sukupuuttovelka syntyy seuraavalla tavalla. Lajien kannat eivät pysy muuttumattomina, vaan kantojen koko vaihtelee ajallisesti, ja siten lajin vahvimmat esiintymät 'siirtyvät' paikasta toiseen - sinne missä kanta kulloinkin sattuu olemaan voimakkain. Kun luonnontilaisen metsän pirstoutumisaste on saavuttanut lajikohtaisen kynnysarvon, lajin alueellinen kannanvaihtelu ei enää toimi kuten ennen. Satunnaisten tai tilapäisten tekijöiden aiheuttama kannan häviäminen tietyltä paikalta jää pysyväksi, kun tämän alueen uudelleen asuttaminen muualta hidastuu tai käy mahdottomaksi - uudelleenasuttaminen ei onnistu, jos sopivien elinpaikkojen määrä tietyllä alueella on kynnysarvon alapuolella.

Sukupuuttovelkaa on otettu, kun jäljelle jäänyt uhanalaisille lajeille sopivan metsän määrä on alittanut yhden tai useamman lajin kynnysarvon. Jäljelle jääneiden paikalliskantojen häviäminen kestää aikansa, mutta tapahtuu yhtä varmasti kuin nopanpelaaja häviää, jos joutuu pelaamaan vastapuolen eduksi painotetuilla nopilla. Luonnonmetsän kutistumisen myötä ekologialtaan vaateliaimmista lajeista syntyy 'uusharvinaisia' lajeja, mutta toisin kuin luonnostaan harvinaisilla lajeilla, uusharvinaisilla lajeilla ei ole sellaisia evoluution tuottamia ominaisuuksia kuten hyvä leviämiskyky, jotka sallisivat niiden pitkäaikaisen säilymisen harvaksi käyneessä elinympäristölaikkujen saaristossa.

Lajien häviämiseen isolta alueelta voi kulua kymmeniä tai jopa satoja vuosia. Mitä rajumpia ympäristömuutokset ovat, sitä nopeammin häviäminen tapahtuu. Toisaalta on huomattava, että aikaviive joka kuluu uuden tasapainotilan saavuttamiseen ympäristömuutoksen jälkeen on sitä pidempi, mitä lähempänä kynnysarvoa ympäristön rakenne on (Hanski, I. ja Ovaskainen, O., 2002, Extinction debt at extinction threshold, Conservation Biology, painossa). Tämä tulos merkitsee sitä, että niissä olosuhteissa, missä lajin pitkäaikainen säilyminen on vaakalaudalla tai on jopa epätodennäköistä, viive jolla kanta reagoi muutokseen elinympäristön tilassa on erityisen pitkä. Toisin sanoen, aikaviive on erityisen pitkä uhanalaisten lajien tapauksessa, mistä syystä lajien uhanalaisuus tulee helposti aliarvioiduksi.

Oheisessa kuvassa on esitetty 100 uhanalaisen kangasmetsissä elävän kovakuoriaislajin tunnettu esiintyminen eri metsäkasvillisuusvyöhykkeissä. Lajimäärä pienenee kohti pohjoista, mikä on yleinen sääntö lähes kaikissa eliöryhmissä. Lounaisrannikolle rajoittuvasta hemiboreaalisesta vyöhykkeestä tunnetaan vähemmän lajeja kuin eteläboreaalisesta vyöhykkeestä, mikä ainakin osin selittyy yksinkertaisesti hemiboreaalisen vyöhykkeen pienemmällä pinta-alalla. Kuvaan on merkitty sinisellä myös alueellisesti jo hävinneiden lajien lukumäärä. Tässä on erityisen merkillepantavaa hävinneiden lajien suuri osuus hemiboreaalisessa ja eteläboreaalisessa vyöhykkeessä. Suomen metsien nykyistä tilaa esittävän oheisen kuvan perusteella ei voida selittää isoja eroja hävinneiden lajien osuudessa Etelä-Suomen eri osissa. Eri puolilla Suomea jo hävinneiden lajien osuus heijastaakin mitä ilmeisimmin eroja metsien käytön historiassa: metsien intensiivinen käyttö on ajan kuluessa levinnyt etelästä pohjoiseen, jolloin lajeilla on ollut enemmän aikaa reagoida muutokseen elinympäristön rakenteessa etelässä kuin pohjoisessa. Näiden tulosten perusteella kangasmetsien uhanalaisten kovakuoriaisten ja epäilemättä monien muiden luonnonmetsiin sopeutuneiden lajien sukupuuttovelka on suuri. Mikäli luonnontilaisen kaltaisten metsien määrä ei nopeasti ja merkittävästi nouse Etelä-Suomessa, lisää sukupuuttoja on tulossa.




Pienillä populaatioilla on suuri riski hävitä

Kannalla eli populaatiolla tarkoitetaan tietyllä paikalla tai isommalla alueella keskenään vuorovaikutuksessa elävien saman lajin yksilöiden joukkoa. Monet lajit elävät luonnostaan tai ihmistoiminnan seurauksena pirstoutuneessa elinympäristössä, jolloin tietyssä elinympäristölaikussa (esimerkiksi vanhan metsän saarekkeessa) elävää yksilöjoukkoa on sopiva kutsua paikalliskannaksi.

Kaikilla paikalliskannoilla on suurempi tai pienempi riski hävitä. Paikalliskannan häviämisriskiin vaikuttavat monet tekijät, joista osa on kannan sisäisiä tekijöitä (demografinen satunnaisuus, kannan geneettinen koostumus), osa taas ulkoisia tekijöitä (esim. ympäristötekijöiden satunnainen vaihtelu, vaino). Mutta olivatpa kannanvaihteluun oleellisesti vaikuttavat tekijät mitä tahansa, yleispätevä sääntö on, että mitä pienemmästä kannasta on kysymys, sitä suurempi riski sillä on hävitä. Tätä sääntöä tukevat sekä populaatioekologinen teoria että sadat käytännön tutkimustulokset, joista oheisessa kuvassa on esitetty muutamia esimerkkejä.

Pienten paikalliskantojen suurella häviämisriskillä on välitöntä merkitystä, kun esimerkiksi arvioidaan metsälain tarkoittamien erityisen arvokkaiden elinympäristöjen kykyä säilyttää elinkykyisiä paikalliskantoja. Avainbiotooppilaikut rajataan niin pieniksi, yleensä alle 0.3 ha, että niitä mahdollisesti asuttavien eliölajien paikalliskannat ovat väistämättä hyvin pieniä. On hyvin epätodennäköistä, että tällaiset minikannat säilyisivät elossa vähänkään pidempään. Parempi ratkaisu olisi koota suojelupanostus talousmetsissäkin isommiksi kokonaisuuksiksi.


Miksi "täsmäsuojelu" ei toimi?

Viimeaikaisessa keskustelussa on usein verrattu perinteistä elinympäristön pinta-alaan perustuvaa suojelua ns. "täsmäsuojeluun". On haluttu antaa sellainen kuva, että "täsmäsuojelu" on modernia ja kustannustehokasta, kun taas suojellun metsäpinta-alan lisääminen olisi vanhanaikaista ja kallista. Julkisuudessa ei ole kuitenkaan esitetty ekologisia perusteluja "täsmäsuojelun" väitetylle tehokkuudelle.

"Täsmäsuojelulla" tarkoitetaan uhanalaisten lajien esiintymien suojelua ja uhanalaisten lajien elinympäristön suojelua. Uhanalaisten lajien elinympäristön suojelu on juuri se mitä tarvitaan - tästä nimenomaan on kysymys kun halutaan lisää suojeltua metsäpinta-alaa Etelä-Suomeen (nykyinen suojeluaste 0.6%). Pinta-ala sinänsä ei ole tärkeää, tärkeää on lajien elinympäristön pinta-ala. Koska luonnontilaisen kaltaisia metsiä on tällä hetkellä vain luokkaa 1% Etelä-Suomen metsämaasta, tarvitaan kustannustehokkaita ennallistamistoimia suojelun tueksi, joskin kaikki metsä mikä jää teollisen metsätalouden ulkopuolelle aloittaa itsestäänkin kehityksen kohti suurempaa luonnontilaa. Esimerkiksi myrskyt "ennallistavat" metsiä taloudellisesti ja tehokkaasti.

"Täsmäsuojelun" varsinainen ajatus on kuitenkin minimoida suojeluun tarvittava pinta-ala. Metsälain tarkoittamien erityisen tärkeiden elinympäristöjen (avainbiotooppien) suojelu on tyyppiesimerkki "täsmäsuojelusta." Uhanalaisten lajien todettujen yksittäisesiintymien suojelu on toinen esimerkki. Jos tarkoituksena on edesauttaa uhanalaisten lajien säilymistä, tällainen "täsmäsuojelu" on kuitenkin kaikkea muuta kuin kustannustehokasta.

Avainbiotoopit muodostavat niin harvan ja niin mitättömän pienistä laikuista koostuvan verkoston, että ei ole ekologisia perusteita olettaa tällaisen "täsmäsuojelun" lisäävän uhanalaisten lajien elinmahdollisuuksia. Metlan selvityksen mukaan avainbiotooppikohteiden keskikooksi on rajattu 0.2-0.3 ha (Hänninen, H., 2001, Luontokohteet ja säästöpuusto talousmetsien hakkuissa - seurantatulokset vuosilta 1996-99, Metsäntutkimuslaitoksen Tiedonantoja 812). Mikäli tällaisessa kohteessa sattuisi olemaan jonkin uhanalaisen lajin paikalliskanta, sen häviämisriski on hyvin suuri johtuen kannan hyvin pienestä koosta. Saman tutkimuksen mukaan luontokohteiden pinta-alaosuus tarkastetuista hakkuualoista oli luokkaa 1%, ja huomattava osa näistäkin kohteista oli jo menettänyt ominaispiirteitään. Tällaisista harvassa sijaitsevista minikohteista muodostuva verkosto jää mitä todennäköisimmin uhanalaisten lajien alueellisen esiintymisen kynnysarvon alapuolelle eikä siten kykene ylläpitämään näiden lajien elinvoimaisia kantoja.

"Täsmäsuojelu" perustuu ilmeisesti siihen väärinkäsitykseen, että olennaisinta olisi suojella uhanalaisten lajien yksilöitä. Lajien pitkäaikaisen säilymisen kannalta ei kuitenkaan ole olennaista, mitä tapahtuu tietyille yksilöille, vaan olennaista on, mitä tapahtuu lajien kannoille eli populaatioille. Kannan koko riippuu ennen muuta soveliaan elinympäristön määrästä ja laadusta. Näillä perusteilla elinympäristön pinta-alan pieneneminen voi olla lajin häviämisen syy, vaikka metsien hakkuut eivät välittömästi hävittäisi yhtään yksilöä: jäljelle jäävän elinympäristön pinta-ala määrää kannan koon ja sitä kautta sen elinvoimaisuuden. Sellainen "täsmäsuojelu" on vailla ekologisia perusteita joka säästää lajin pienialaisen nykyesiintymän (eli joukon yksilöitä) tai potentiaalisen esiintymän (pienen avainbiotooppilaikun), mutta joka ei säilytä riittävästi elinympäristöä elinvoimaisen kannan säilymiseksi.

Lajien esiintymisen kynnysarvo - keskeinen ekologinen käsite

Lajien ekologisella vasteella tarkoitetaan muutosta kannan koossa ympäristön muuttuessa. Oheisessa kuvassa on havainnollistettu kahta erilaista mahdollisuutta. Vasemmalla on tilanne, missä lajin vaste on suoraviivainen: tietyn suuruinen parannus elinympäristön tilassa heijastuu aina vastaavana muutoksena kannan koossa. Oikealla on esitetty tilanne, missä lajin vasteessa on kynnysarvo. Niin kauan kuin elinympäristön tila pysyy kynnysarvon alapuolella, muutos elinympäristön tilassa ei heijastu lainkaan kannan koossa. Vasta kun elinympäristön tila ylittää kynnysarvon, lajin kanta alkaa kasvaa sitä suuremmaksi mitä parempi ympäristön tila on. Tämä on realistinen kuva erityisesti uhanalaisten lajien vasteesta.


Lahopuussa elävien lajien kannalta on olennaista, miten paljon lajeille sopivaa lahopuuta on saatavilla ja miten hyvä ajallinen jatkuvuus lahopuun saatavuudessa on ollut. Jos lajille sopivia lahopuita on kovin harvassa, lajin kanta ei ole elinvoimainen: ympäristön tila jää lajin ekologisen vasteen alapuolelle.

Oheisessa kuvassa on esitetty tuloksia uhanalaisten kääpälajien esiintymisestä erilaisissa metsissä Pohjois-Hämeessä (Penttilä ym. 2001, Polypore diversity in mature managed and old-growth boreal Picea abies forests in southern Finland, käsikirjoitus). Tutkimuksessa oli mukana luonnonmetsiä, yli-ikäisiä talousmetsiä ja vanhoja talousmetsiä. Tuloksista nähdään, että uhanalaisia kääpälajeja ei esiintynyt lainkaan metsiköissä, missä lahopuun määrä alitti 20 m3/ha, ja runsaammin uhanalaisia lajeja oli vasta metsiköissä, missä lahopuun määrä oli luokkaa 100 m3/ha. Johtopäätös on, että tämän tutkimuksen mukaan näiden lajien esiintymisen kynnysarvo on noin 20 m3/ha lahopuuta.

Kynnyarvon käsitettä voidaan soveltaa myös alueellisella tasolla, joka on sopiva tarkastelutaso esim. metsälinnuille. Seuraavassa kuvassa on esitetty pohjantikan esiintyminen kahdeksalla alueella Lammilla. Kunkin alueen metsien rakennetta on kuvattu metapopulaatiokapasiteetti-mitalla, mikä huomioi sekä lajille soveliaan elinympäristön määrän että tämän elinympäristön jakautumisen tarkasteltavan alueen puitteissa (mallin mukaan on parempi, että tietty määrä elinympäristöä sijaitsee muutamissa isommissa laikuissa jotka ovat toisiinsa hyvin kytkeytyneitä kuin että sama määrä elinympäristöä sijaitsee hajallaan pieninä palasina; metapopulaatiokapasiteettia on selostettu julkaisussa Hanski, I. & Ovaskainen, O. 2000, The metapopulation capacity of a fragmented landscape, Nature 404, 755-758).

Kuvan vaaka-akselille on merkitty alueen metapopulaatiokapasiteetti, pysty-akselille kenttätutkimusten perusteella arvioitu pohjantikan runsaus tällä alueella. Tulos osoittaa, että pohjantikan alueellinen runsaus painuu nollaan kun metapopulaatiokapasiteetti saavuttaa kynnysarvon (tässä esimerkissä noin 100). Etelä-Suomen metsien valtaosalla pohjantikalle laskettu metapopulaatiokapasiteetti jäisi tämän kynnysarvon alapuolelle.


Uusien metsänkäsittelyohjeiden merkitys metsien monimuotoisuudelle

Uusien metsänkäsittelyohjeiden kaksi keskeisintä komponenttia, joilla voidaan ajatella olevan merkitystä metsien monimuotoisuuden säilymiselle, ovat säästöpuiden jättäminen avohakkuille ja pienten avainbiotooppi-laikkujen säästäminen. Vaikka tällaiset muutokset metsienkäsittelyssä ovat periaatteessa myönteisiä, on tarpeen arvioida kriittisesti näiden toimenpiteiden vaikutuksia metsälajien säilymiseen. Uhanalaisten lajien osalta on valitettavasti todettava, että uusilla metsänkäsittelyohjeilla ei ole olennaista merkitystä lajien säilymiseen. Keskeisin syy tähän johtopäätökseen on metsien luonnontilaisuuden jatkuva heikkeneminen ja painuminen alle uhanalaisten lajien esiintymisen kynnysarvon.

Kun arvioidaan säästöpuiden ja avainbiotooppien merkitystä, tarkastelu tuntuu usein rajoittuvan tietyn metsikön tasolle. Hakattavan metsän osalta on toki parempi, että jätetään joitain säästöpuita ja säästetään mahdolliset avainbiotoopit kuin että näin ei tehtäisi. Tästä ei kuitenkaan voida vetää sellaista johtopäätöstä, että näillä toimenpiteillä olisi merkittävästi edistetty metsien monimuotoisuuden säilymistä. On syytä muistaa, että metsälajisto on tullut uhanalaiseksi sellaisessa tilanteessa, joka oli metsien luonnontilaisuuden suhteen parempi kuin nykyinen tilanne uusista metsänkäsittelyohjeista huolimatta. Toisin sanoen, nyt säästettävät avainbiotoopit ja lukemattomat viime vuosikymmien aikana tuhoutuneet avainbiotooppi-laikut olivat metsissä samaan aikaan kuin lajisto voimakkaasti uhanalaistui! Säästöpuut ovat puuyksilöitä, jotka ovat olleet metsissä pitkään, ja samanlaisia puuyksilöitä on talousmetsissä muutenkin - ja siitä huolimatta lajisto on uhanalaistunut.

Karkeasti metsien tilan muutosta voisi luonnehtia seuraavasti. Jos metsien luonnontilaisuus oli sanokaamme 1950-luvulla Etelä-Suomessa tasolla 100 (mielivaltainen vertailukohta), on se nyt tasolla 50 huomioiden uudet metsänkäsittelyohjeet, ja ilman säästöpuita ja avainbiotooppeja metsien tila olisi tasolla 45. 50 on toki parempi kuin 45, mutta jos lajisto on uhanalaistunut tilanteessa, missä metsien tila on laskenut kohti tasoa 50, tason 50 säilyttäminen ei tietenkään voi lajien uhanalaisuutta poistaa!

Koska erityisesti uhanalaisten lajien ekologinen vaste on oheisen kuvan mukainen, on erityisen tärkeä pohtia, mihin talousmetsien monimuotoisuuden lisäämiseen tarkoitettu suojelupanostus sijoitetaan. Yksittäisten metsiköiden ja laajempien metsäalueiden tila on tällä hetkellä pääsääntöisesti paljon uhanalaisten lajien kynnysarvoa alhaisempi, jolloin vähäinen lisäys metsien laadussa (uhanalaisten lajien kannalta) levitettynä laajalle alueelle ei tuota välttämättä positiivista tulosta uhanalaisten lajien kannoissa. Vaikka metsien laatu paranisi, olemme edelleen kynnysarvon alapuolella, ja siksi lajien kannat eivät kasva. Jos sen sijaan sama suojelupanostus keskitettäisiin pienemmälle pinta-alalle, metsien laatu nousisi näillä alueilla kynnysarvon yläpuolelle, ja siksi nämä alueet tarjoavat elinmahdollisuuden uhanalaisten lajien paikalliskannoille.

Suojelupanostuksen keskittäminen koskee erityisesti säästöpuita ja avainbiotooppien suojelua. Lahopuun määrä talousmetsissä on selvästi alle uhanalaisten lajien kynnysarvon (katso kääpäesimerkki), ja avainbiotooppeja suojellaan niin harvana ja mitättömän pienten laikkujen verkostona, että kyseisen elinympäristön määrä jää alueellisella tasolla mitä todennäköisimmin uhanalaisten lajien kynnysarvon alapuolelle. Tämänhetkinen arvioni on, että avainbiotooppien suojelu tulisi tehdä luokkaa 10 ha olevien metsälaikkujen muodossa, siis yli kertaluokkaa suuremmissa yksiköissä kuin mitä tällä hetkellä tapahtuu.

Vaikka uudet metsänkäsittelyohjeet eivät merkittävästi lisää uhanalaisten lajien elinmahdollisuuksia, säästöpuilla ja pientenkin avainbiotooppilaikkujen säästämisellä voi olla positiivinen vaikutus joidenkin vielä yleisten metsälajien populaatioihin. On toki tärkeää, että metsätaloutta kehitetään sellaiseen suuntaan, ettei uhanalaisten lajien lista entisestään paisuisi. Voidaan kuitenkin kysyä minkälaiset toimenpiteet ovat kustannustehokkaita? Ne keinot, joilla lisätään uhanalaisten lajien kantojen elinvoimaisuutta auttavat merkittävästi myös yleisiä lajeja, mutta kuten edellä olen todennut, päinvastainen ei välttämättä pidä paikkaansa.

Suojelupanostuksen alueellinen jakautuminen: malli

Oheisissa kuvissa on verrattu matemaattisen mallin avulla kolmen vaihtoehtoisen metsäpolitiikan (B, C ja D) vaikutuksia esimerkinomaisen uhanalaisen lajin menestymiseen (Hanski, I., 2000, Extinction debt and species credit in boreal forests: modelling the consequences of different approaches to biodiversity conservation, ; (Ann. Zool. Fenn. 37: 271-280, katso alkuperäinen artikkeli, Adobe PDF, 121 K). Esimerkeissä tarkastellaan metsien monimuotoisuuden lisäämiseen tähtäävien toimien alueellisen keskittämisen todennäköisiä vaikutuksia.

Lähtökohtana on nykyinen Etelä-Suomen tilanne, missä esiintyy vaihtelua metsien laadussa tarkasteltavan lajin kannalta, mutta missä metsien keskimääräinen laatu on niin alhainen, että lajin kanta on hiipumassa kohti sukupuuttoa (kuva A). Metsien laatu (kuvan katkoviiva) on vakaa koko tarkastelujakson ajan, mutta lajin kanta pienenee aiemmin tapahtuneen metsien laadun heikkenemisen seurauksena. Tässä on siis esimerkki sukupuuttovelasta.

Vaihtoehdossa B metsien laatua lisätään kauttaaltaan uusien metsänkäsittelyohjeiden mukaisesti 20:n vuoden ajan, aloittaen joko välittömästi (ajankohta 0) tai 30 vuoden kuluttua. Parannus metsien laadussa tarkasteltavan lajin kannalta on kuitenkin kaikkialla vähäinen. Samalla oletetaan, että intensiivinen metsätalous poistaa jäljelle jääneitä paraslaatuisia metsiköitä, esimerkiksi vanhimpia kuusikoita. Lopputulos on huono: vaikka metsien keskimääräinen laatu paranee (katkoviiva), lajin uhanalaisuus lisääntyy ja sukupuuttoriski kasvaa (vertaa kuvaan A).

Vaihtoehdossa C metsien keskimääräistä laatua parannetaan yhtä vähän kuin vaihtoehdossa B, mutta nyt siten, että kaikki monimuotoisuuden suojeluun tähtäävä suojelupanostus keskitetään vain 10% metsiköistä. Loput 90% metsiköistä jää entisen kaltaisiksi talousmetsiksi. Tulos on parempi kuin vaihtoehdossa B: uhkaava sukupuutto kääntyy usein kannan kasvuksi - sukupuuttovelka on muutettu lajisaatavaksi.

Myös vaihtoehdossa D metsien keskimääräistä laatua parannetaan yhtä paljon kuin edellisissä vaihtoehdoissa - ja siten kokonaiskustannus on suunnilleen sama - mutta nyt suojelupanostus suunnataan sellaisiin metsiköihin, jotka sijaitsevat lähellä tällä hetkellä laadultaan parhaita metsiköitä. Tulos on vielä parempi kuin vaihtoehdossa C. Tulos selittyy sillä, että nyt lajit kykenevät nopeasti leviämään ennallistettuihin metsiin ja siten ennallistamisesta saadaan täysi hyöty nopeasti.

Kustakin vaihtoehdosta on esitetty kaksi versiota riippuen siitä, miten nopeasti toimenpiteisiin ryhdytään, joko välittömästi (ajankohta 0) tai 30 vuoden kuluttua. Mitä myöhemmäksi toimenpiteitä siirretään, sitä suurempi osa lajeista on ehtinyt käydä niin harvinaisiksi (tai jopa kuolla sukupuuttoon), että niiden runsastuminen metsien tilan parannuttua on hyvin hidasta tai jää kokonaan tapahtumatta. Hyvin harvinaisiksi käyneet lajit eivät onnistu leviämään ennallistettuihin tai muuten ekologiselta laadultaan parantuneisiin metsiin.


Metapopulaatioteoria: lyhyt johdatus aiheeseen ja metapopulaatiomallin demo

Metapopulaatioteorian perusteita on selostettu lyhyesti Helsingin yliopistossa toimivan Metapopulaatiobiologian tutkimusryhmän nettisivuilla www.helsinki.fi/science/metapop Metapopulaatiodynamiikan perusteisiin voit tutustua myös yksinkertaisen metapopulaatiomallin demon avulla www.helsinki.fi/science/metapop/heureka/index.html

Perusteellisempi esitys metapopulaatioteoriasta on kirjassa Hanski, I., 1999, Metapopulation ecology, Oxford University Press, Oxford.

Joissain yhteyksissä on väitetty, että metapopulaatioteoria olisi Etelä-Suomen metsiensuojelun keskeisin ekologinen perustelu. Näin ei suinkaan ole. Keskeisiä perusteluja ovat:

  • havainnot sukupuuttovelasta , mitkä antavat aiheen epäillä, että uhanalaistilanne on jatkuvasti huononemassa, vaikka metsien tila ei enää heikkenisikään
  • ylipäätään mitättömän vähäinen luonnontilaisen kaltaisten metsien ja suojeltujen metsien pinta-ala Etelä-Suomessa


Täpläverkkoperhostutkimuksen merkitys metsiensuojelulle

Viime aikaisessa keskustelussa on usein esitetty, että täpläverkkoperhosella Ahvenanmaalla tehtyjen tutkimusten (www.helsinki.fi/science/metapop) tuloksia ei voida 'soveltaa' metsälajien kannanvaihteluun ja biologiaan (esim. TV1:n MOT -ohjelma 19.11.2001: "Ahvenanmaan perhostutkimusten tulokset eivät kelpaa Manner-Suomen metsien suojelun tieteelliseksi pohjaksi").

Kukaan ei ole koskaan väittänyt, että täpläverkkoperhosella suoritettavat tutkimukset olisivat tuottaneet tai tuottaisivat sellaisia tuloksia, joita voitaisiin suoraan soveltaa joihinkin metsälajeihin. Täpläverkkoperhostutkimus on antanut merkittävän panoksen yleiseen ekologiseen tietämykseen pirstoutuneissa elinympäristöissä elävien lajien biologiasta. Tutkimuksen yhteydessä on kehitetty sellaisia käsitteitä ja malleja, joita voidaan soveltaa muihinkin pirstoutuneissa elinympäristöissä eläviin lajeihin.

Olen käyttänyt täpläverkkoperhostutkimuksen tuloksia joissain metsiensuojelua käsittelevissä esityksissä havainnollistaakseni keskeisiä ekologisia käsitteitä, kuten lajien kannan viiveellinen muutos suhteessa ympäristömuutokseen (mistä voi aiheutua sukupuuttovelkaa) ja lajien esiintymisen ekologinen kynnysarvo. Tarkoituksena on ollut osoittaa, että nämä ilmiöt tosiaan toimivat pirstoutuneessa elinympäristössä elävien lajien kannoissa. Olen käyttänyt täpläverkkoperhosesimerkkejä, koska tämän lajin kannanvaihtelu ja biologia tunnetaan poikkeuksellisen hyvin ja siksi vakuuttavia esimerkkejä on saatavilla. Ei ole mitään syytä epäillä, etteivätkö samat kannanvaihtelun yleiset lainalaisuudet toimisi myös muiden lajien tapauksessa, esimerkiksi uhanalaisten metsälajien tapauksessa. Metsälajeilla tehty tutkimus onkin tuottanut lisää esimerkkejä esim. kynnysarvoista (katso kääpäesimerkki) ja (katso pohjantikkaesimerkki) ja sukupuuttovelasta.

Onko jokin asia jäänyt epäselväksi? Lähetä kysymys niin saat vastauksen

Jos et löytänyt näiltä sivuilta vastausta johonkin metsien monimuotoisuuteen liittyvään kysymykseen, lähetä kysymys minulle (ilkka.hanski@helsinki.fi). Mikäli kysymyksellä on yleistä mielenkiintoa, vastaan siihen mahdollisuuksien mukaan näillä sivuilla. Vastaan vain omalla nimellä esitettyihin kysymyksiin. Kysymyksen esittäjän nimi tulee myös ilmi.



Kysymykset ja vastaukset

1. Suotuisa suojelutaso ja lajien esiintymisen kynnysarvo?

Kysymys:

Varsinainen kysymykseni liittyy 'suotuisan suojelutason' käsitteeseen. Oletko missään julkaisussa tätä käsitettä ja sen merkitystä/pätevyyttä/järkevyyttä tms. pohtinut? Tämä tuli mieleeni lähinnä käyttämästäsi kynnysarvon termistä. Onko niillä mitään tekemistä toistensa kanssa tai voisiko näin olla?

Pasi Kallio
Ympäristöoikeuden assistentti
Turun yliopisto

Vastaus:

"Suotuisan suojelutason" käsitteellä voi olla jokin suojeluhallinnossa käytetty määritelmä, mutta ekologin kannalta käsite kuuluu samaan ongelmallisten käsitteiden joukkoon kuin esim. "ekologisesti kestävä kehitys." Ongelma tulee siitä, että käsitteellä pyritään toisaalta kuvaamaan ympäristön tilaa ja sen ajallista kehitystä, toisaalta mukana ilmeisesti on sosiaalisia ja taloudellisia näkökohtia, vieläpä niin, että ei ole mahdollista esittää kaavaa tms., josta voitaisiin nähdä mikä tekijä on arvioitu mitenkin 'tärkeäksi' esim. "suotuisan suojelutason" määräytymisessä. Jos "suotuisalla suojelutasolla" tarkoitetaan tilannetta, missä lajeja ei kuole sukupuuttoon, on selvä että KYNNYSRVON täytyy ylittyä. Nimittäin kynnysarvon alapuolella lajien odotetaan kuolevan deterministisesti sukupuuttoon. Tästä näkökulmasta tuntuisi luontevalta "suotuisan suojelutason" minimivaatimukselta, että lajien kynnysarvon täytyy ylittyä.

Ilkka Hanski