Luonnontieteitä ei koskaan ole laskettu kulttuuriksi. Kulttuuria ovat musiikki, taiteet, näytelmät, piinallisen pitkään jatkuvat performanssit, kaunokirjallisuus, runous, filosofointi. Sanotaan, että kulttuuri pyrkii hahmottamaan ihmisyyden ydintä elämyksien kautta, tiede taas purjehtii armottomien faktojen kalseassa avaruudessa. Mutta teknologisen ulottuvuutensa vuoksi luonnontieteet ovat muuttaneet myös kulttuurin kasvot. Tiede, joka ymmärtää että alkeisvaraukset oskilloidessaan säteilevät ja kulkiessaan vastaavat magneettikenttien käskyihin täsmällisellä tavalla, tekee mahdolliseksi television, radion ja tietoliikennesatelliitin. Aineen liki luvuttomat mikro-ominaisuudet, jotka materiaalifysiikan hämmästyttävä voittokulku on muokannut transistoreiksi, mikropiireiksi ja tulevaisuudessa kenties kokonaiseksi nanoteknologiaksi, on valjastettu uuden teknokulttuurin palvelukseen. Samalla tieteen mahdollistama muoto, teknologinen paketti, on noussut vähintään yhtä tärkeäksi kuin varsinainen sisältökin, kuin heavy metal -bändin lavashowssa, missä sisimmästä kumpuavaa lyriikkaa (tai sen puutetta) merkityksellisemmäksi koetaan sähkölaitteiden generoima äänimaailma.
Yhteiskuntamme on yhä enenevässä määrin tieteen ohjastama ja määrittämä, ja se näkyy kaikkialla. Helsingin Sanomien viikottainen tiedesivu on myönnytys tähän suuntaan, kuten myös räjähdysmaisesti kasvanut tiedettä popularisoiva kustannustoiminta, tai television tiedeohjelmat. Eikä kenenkään pidä epäillä, että yhtäkkiä tiedonvälityksestä vastaava joukkio olisi kokenut kääntymyksen ja alkanut vannoa luonnontieteiden nimeen. Siitä ei ole kysymys. Luonnontiede myy. Se myy koska riittävän suuri ostava yleisö ymmärtää, että se on kiinnostavaa ja koskettaa suoraan heidän elämäänsä joko konkreettisesti tai maailmankatsomuksellisesti.
Mutta traditionaalisen kulttuurin kentässä muutosta ei vielä näe. Tieteen osuus tulee olemaan marginaalinen kun Helsinki vuonna 2000 juhlii Euroopan kulttuuripääkaupunkina. Siksi jo nyt voi ennustaa, että kulttuuripääkaupunkihanke ei tule täyttämään siihen asetettuja toiveita. Siitä ei tule käännekohtaa, ei luovuuden ylistystä vaan pysähtymisen monumentti, kuivunut kuin T.S. Eliotin runon Gerontion puhuja:
Vuonna 1959 englantilainen kirjailija C.P. Snow keksi jakaa älyllisen sfäärin kahteen kulttuuriin, luonnontieteelliseen ja traditionaaliseen humanistiseen, joiden välinen kanssakäyminen on liki olematonta. Snow on suuri harvinaisuus kirjallisuuden (lue: kulttuurin) kentässä sikäli, että hän on kirjoittanut kokonaisen kirjasarjan, jossa pääosaa näyttelevät fyysikot. Itse hän työskenteli jonkin aikaa Cambridgessä molekyylifysiikan parissa kunnes sodan myötä ajautui virkamieheksi ja kirjailijaksi. Snow ajatteli optimistisesti, että syntyisi uusi, "kolmas kulttuuri" jossa luonnontieteen ja humanististen tieteiden edustajat kävisivät hedelmällistä vuoropuhelua. Näin ei kuitenkaan ole käynyt.
Mutta silti kolmas kulttuuri on jo olemassa. Sen puolesta on viime aikoina lyönyt rumpua amerikkalainen John Brockman, joka kirjassaan The Third Culture: Beyond the Scientific Revolution keräsi yhteen joukon luonnontieteellisiä vaikuttajia. Fyysikoista näihin kuuluivat mm. Murray Gell-Mann, Alan Guth ja Roger Penrose. Mukana olivat myös sellaiset tunnetut nimet kuten Stephen Jay Gould ja Richard Dawkins. Brockmanin väite on, että näiden luonontieteilijöiden kaltaiset henkilöt ovat ottamassa intellektuellien aseman teknistyneessä yhteiskunnassamme. Kolmannen kulttuurin kätilönä on todellisuus, ei filosofia. Brockman kirjoittaa:
"Päinvastoin kuin aiemmat intellektuaaliset pyrinnöt, kolmannen kulttuurin saavutukset eivät koostu riitaisan mandariiniluokan marginaalisesta kinastelusta: ne vaikuttavat planeetan jokaisen asukin elämään."
Kolmas kulttuuri ei siis C.P. Snown hengessä vaivaudu vuoropuheluun vanhan intellektuaalisen eliitin kanssa, vaan kääntyy suoraan massojen puoleen. Ja heitä kuunnellaan, koska heillä on jotakin sanottavaakin; jotakin, mikä ei vain ole tyhjää sanojen tanssia, haaveiden laulua tai kommentteja kommentteihin. Ei vielä kaikkialla, eikä kulttuuripääkaupunki Helsingissä, joka tulevaisuuden ja uuden vuosituhannen aloittamisen sijasta satsaa menneen päättämiseen. Niinpä esimerkiksi Helsingin yliopiston studia generalia -luentojen aiheeksi on valittu kristinusko. Siitäkin huolimatta, että Helsingin teemana piti olla tiede, teknologia ja tulevaisuus. Me olisimme voineet, Brockmanin sanoin, olla todistamassa soihdun siirtymistä vanhasta kulttuurista uuteen, nousevaan kolmanteen. Mutta vanha valta, taaksepäin katsojat, päättivät toisin.
Juna kuitenkin kulkee, oli kultturivuosi tai ei. Niin murskaava on tieteen voima, että voimme jo sanoa: kamppailu Snown kahden kulttuurin välillä on käytännössä ohi. Ne, jotka sen hävisivät -- traditionaaliset "intellektuellit" -- eivät vain vielä ole tajunneet sitä.
Kari Enqvist