TAIVAALLISET TODISTEET

Kari Enqvist

Uskonnollinen usko ei yleensä perustu järkiperäiseen harkintaan vaan tunteeseen. Mutta uskonnollisuus ei kuitenkaan ole pelkästään tunnetta. Uskovalle hänen uskomuksensa ovat merkityksellisiä nimenomaan siksi, että hän uskoo niiden olevan tosia: että Jumala ja tuonpuoleinen elämä ovat oikeasti olemassa. Tämän vuoksi rationaalisuuden haamu on kummitellut kristillisen uskonelämän taustalla aina valistuksen ajasta lähtien, jolloin aikaisempien vuosisatojen niin suuresti arvostama jumalainen ilmoitus tiedon varmimpana välittäjänä hylättiin. Henkilökohtaisen mystisismin korvasi julkinen rationaalisuus. Siksi valistus ei etsinyt Jumalaa mietiskelyn hiljaisuudesta vaan ympäröivästä todellisuudesta. Ajateltiin, että Luonto puhuu Luojastaan; että Jumala on jättänyt merkkejä itsestään ihmisten luettavaksi. Tällaista suhtautumistapaa nimitetään kristilliseksi evidentialismiksi, jota nykypäivänä puhtaimmillaan edustaa mm. englantilainen uskonnonfilosofi Richard Swinburne suomennetussa kirjassaan Tuntematon tekijä.

Vuonna 1802 brittiteologi William Paley hahmotteli teoksessaan Natural Theology evidentialistisen logiikan juoksun. Jos nummella kulkiessamme törmäämme kelloon ja alamme tutkia sitä, Paley kirjoitti, sen tarkoituksellisuus ja yksityiskohtien tarkkuus saisi meidät päättelemään, että joku on valmistanut kellon. Paley väitti, että kaikki kellossa näkyvä kekseliäisyys ilmenee myös luonnossa, mutta ”luonnossa tämä kaikki on vielä mittavampaa ja niin pitkälle vietyä, että se ylittää laskutaitomme.” Yhtä varmasti kuin kellon olemassaolosta seuraa kellosepän olemassaolo, luonnonjärjestyksen olemassaolosta seuraa Paleyn mukaan Järjestäjän olemassaolo.

Jo Newton oli esittänyt, että aurinkokunnan kellokoneisto ei toimisi ilman taivaista kelloseppää, joka aktiivisesti ylläpitäisi ja korjailisi sen käyntiä. Syynä oli mm. planeettaradoissa havaittu näennäinen epästabiilisuus. Jupiter näytti olevan kiihdyttämässä nopeuttaan samalla kun Saturnus jarrutteli. Ranskalainen Pierre-Simon Laplace osoitti kuitenkin vuonna 1786, että Saturnuksen hidastelu vain kompensoi Jupiterin kiihdytyksen ja että tässä suhteessa planeetat vaihtelivat rooleja aina 900 vuoden välein. Laplace saattoi oikeutetusti todeta, että “ennen näiden kahden planeetan epäsäännöllisyydet näyttivät universaalin gravitaatiolain puitteissa selittämättömiltä – nyt ne muodostavat yhden sen merkittävimmistä todisteista.”

Tällä tavoin vähä vähältä luonnontiede on sysännyt jumalaisen tarkoituksen merkit yhä etäämmälle arkisesta kokemusmaailmasta. Aurinkokunnan toimintaa, ihmisen polveutumista alemmista olioista tai edes elämän syntyä ei – fundamentalisteja lukuun ottamatta – enää nähdä osoituksena teistisen jumaluuden aktiivisesta osallistumisesta maailmantapahtumiin. Evidentialistien katseet ovat nyt kääntyneet taivaalle.

Vuonna 1974 englantilainen kosmologi Brandon Carter esitti (tai oikeammin löysi uudelleen) antrooppiseksi periaatteeksi ristimänsä idean. Tieteellisessä tutkimuksessa se on lähes merkityksetön, mutta populaarikirjallisuudessa se on näkyvässä asemassa. ”Antrooppinen” tarkoittaa ihmiseen perustuvaa (ja tulee kreikan sanasta anthropos, ihminen), mutta itse periaate ei edellytä homo sapiensin olemassaoloa. Sen voisi muotoilla vaikkapa seuraavasti: jotta maailmankaikkeuden ominaisuuksia voidaan havaita, niiden täytyy olla sellaisia, että havaitsijoiden olemassaolo on mahdollista.

Pahantahtoisesti antrooppista periaatetta voisi pitää kehäpäätelmänä ja sen pohdiskelua yhtä turhana kuin taivastelua siitä, miten ihmeellinen sattuma onkaan, että kaupasta ostetuissa housuissa sattuu aina olemaan täsmälleen kaksi lahjetta. Mutta epäilemättä se osoittaa eräänlaisen valintavinoutuman olemassaolon. Samalla se on muodostunut yhdeksi tärkeimmistä lyömäaseista nykyajan kristillisten evidentialistien arsenaalissa. Tieteen löytämää jumalallista tarkoitusta julistetaan valtaisin kirjapinoin, ja internet on väärällään listoja, joissa luetellaan kymmenittäin maailmankaikkeuden erilaisia hienovirityksiä.

Yleisempään tietoisuuteen antrooppinen periaate nousi 1980-luvulla amerikkalaisfyysikoiden John Barrowin ja Frank Tiplerin kirjan The Anthropic Cosmological Principle myötä. Se paljastaa matemaattisten kaavojen säestyksellä maailman rakenteen riippuvaisuuden fysiikan voimista ja alkeishiukkasten massojen arvoista. Samaa tematiikkaa on populaarikirjoissaan toistanut myös englantilainen astrofyysikko Martin Rees.

Vahvimmassa muodossaan antrooppinen periaate väittää, että maailmankaikkeus on hienoviritetty nimenomaan planeetta Telluksella asustelevalle ihmiselle. Perusteluna on esitetty elämän synnyn voimakasta herkkyyttä fysiikan perusvakioiden suuruuksille. Pienetkin muutokset joidenkin luonnonvakioiden arvoissa olisivat saattaneet johtaa aivan toisenlaiseen universumiin, useimmiten pimeään ja elottomaan. Kuten fyysikko Freeman Dyson on sanonut, on kuin universumi olisi tiennyt, että me olemme tulossa. Tämä muotoilu vihjaa ei ainoastaan Suureen Tarkoitukseen vaan myös siihen, että räätälöidyn kosmoksen takana täytyy olla Räätäli.

Esimerkkejä perusvakioiden virittelystä on useita. Maailmankaikkeuden massaenergian tiedetään vastaavan hyvin tarkasti ns. kriittistä massaenergiaa, mutta jos ainetta (tai energiaa) olisi vain hieman enemmän, universumi olisi romahtanut kasaan jo ajat sitten. Jos ainetta olisi vähemmän, kosmokseen ei olisi syntynyt lainkaan galakseja eikä siten elämää.

Alkuräjähdyksestä peräisin olevassa kosmisessa mikroaaltotaustassa havaitut sadastuhannesosa-asteen suuruiset lämpötilavaihtelut, jotka kertovat alkuplasmassa olleista energiatihentymistä, ovat nekin kuin tehty ihmistä varten. Jos ne olisivat kymmenen kertaa suurempia, niiden ympärille syntyvät galaksit olisivat niin tiheitä, että planeettaradat häiriintyisivät. Jos ne olisivat kymmenen kertaa pienempiä, galaksit eivät jäähtyisi tarpeeksi eikä ihmiselämä voisi Linnunradassa olla mahdollista.

Myös alkeishiukkasmaailma vaikuttaa meille hienosäädetyltä. Jos kvarkit protonien sisään kammitsevan värivoiman voimakkuus olisi muutaman kymmenen prosentin verran suurempi tai pienempi, varhaisessa maailmankaikkeudessa syntyisi joko pelkkää vetyä tai pelkkää heliumia, eikä ihmiselämälle tarvittavia tähtiä muodostuisi lainkaan.

Kaksi prosenttia pienempi neutronin massa puolestaan tekisi protonista epästabiilin. Se hajoaisi neutroniksi, positroniksi ja neutriinoksi eikä atomeja olisi olemassakaan. Värivoiman ja sähkömagneettisen voiman suhteen täytyy olla tietyn suuruinen jotta hiiliatomi voisi olla olemassa – ja niin edelleen.

Tällaiset hienoviritysongelmat heijastavat aina tietämättömyyttämme. Ne ovat merkkejä rajapinnasta, johon ymmärryksemme loppuu. Siksi emme koskaan voi olla varmoja, ovatko ne signaaleita maailmankaikkeuden räätälöinnistä vai ainoastaan fysiikan kypsymättömyydestä.

Esimerkiksi neutronin massa ei ole riippumaton värivoiman voimakkuudesta. Pienikin muutos värivoimassa vaikuttaa sekä protonin että neutronin massaan tavalla, jota ei vielä pystytä edes laskemaan. Massat eivät siis ole riippumattomia perusvoimista. Siksi on hyvin vaikea päättää, mikä itse asiassa on oikeaa hienoviritystä.

Monet fyysikot uskovat lisäksi, että voimatkaan eivät ole riippumattomia toisistaan. Vaikka värivoima ja sähkömagneettinen voima ovat ihmisten ja atomien maailmoissa hyvin erilaisia, niiden voidaan osoittaa tulevan yhtä suuriksi äärimmäisen korkealla energialla. Tätä pidetään merkkinä suuren yhtenäisteorian vaikutusalueen alkamisesta. Siihen liittyy vain yksi perusvoima, jonka matalaenergia-ilmentymiä kaikki muut luonnonvoimat ovat. Yhtenäisteorioissa kaikki riippuu kaikesta eikä etukäteen ole ilmeistä, millaiset muutokset olisivat kohtalokkaita elämän kannalta.

Kun energiaa vielä kasvatetaan, hiukkasvoimien suuri yhtenäisteoria kohtaa yleisen suhteellisuusteorian. Tuolloin gravitaatio ja kvanttifysiikka yhdistyvät Kaiken teoriaksi eli kvanttigravitaatioksi. Tämän avioliiton aikaansaaminen on yksi teoreettisen fysiikan keskeisimmistä tavoitteista, ja se vaatii mitä todennäköisimmin hyvin radikaaleja ratkaisuja – ylimääräisiä ulottuvuuksia, hiukkasia jotka ovatkin säikeitä, kvanttifysiikan Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen muokkaamista.

Huomioitavaa on, että Kaiken teoriassa gravitaatioon liittyvät ilmiöt ja hiukkasmaailman ilmiöt eivät enää ole toisistaan riippumattomia. Esimerkiksi maailmankaikkeuden massaenergia tai kosmisen mikroaaltotaustan lämpötilamuutokset ovat siinä yhteydessä neutronin massan suuruuteen tavalla, jota emme vielä tunne. Kaikki mahdollinen hienovirittely säteilee Kaiken teorian perusrakenteesta. Jopa avaruusulottuvuuksien lukumäärä riippuisi siitä. Joidenkin tiettyjen havaintosuureiden nostaminen toisia perustavanlaatuisimmiksi, kuten esimerkiksi Martin Rees on tehnyt kirjassaan Avaruuden avainluvut, on siis täysin mielivaltaista.

John Polkinghorne, alkujaan teoreettinen fyysikko ja sittemmin anglikaaninen pappi ja teologi, sanoo että antrooppisen periaatteen ydin on siinä, että me voimme kuvitella erilaisia maailmankaikkeuksia. Näiden kaikkien mahdollisten universumeiden joukossa me olisimme epätodennäköinen saareke, jota valtaisa steriili meri ympäröi.

Mutta onko maailmankaikkeutemme todella epätodennäköinen? Missä mielessä se olisi voinut olla toisenlainen?

Tuskinpa mitään muuta matematiikan käsitettä käytetään yhtä paljon väärin kuin todennäköisyyttä. On syytä muistaa, että se on aina suhteessa johonkin. Pieni todennäköisyys ei automaattisesti tarkoita sitä, että jotakin ilmiötä ei esiinny lainkaan; suuri todennäköisyys ei tarkoita, että ilmiön esiintyminen on väistämätöntä. Esimerkiksi kreationistit rakastavat todennäköisyyksien liittämistä geeneihin ja niiden mutaatioihin. Kaikkien mahdollisten geenien permutaatioista saadaan sitten suunnattoman pieniä todennäköisyyksiä, jotka ovat osoittavinaan, että vaikkapa elämän synty sattumalta on ”käytännössä mahdoton”. Mutta nämä tarkastelut ovat mielettömiä jollei niihin liitetä sekunteja ja tilavuuksia: kuinka monta molekyyliä asustaa kuutiosenttimetrissä ja kuinka usein uusia permutaatioita muodostuu sekunnissa.

Tämän lisäksi on tiedettävä, mikä on fysikaalisten suureiden mahdollinen vaihteluväli. Emmehän julista Jumalan käsittämättömän suunnittelukyvyn merkiksi esimerkiksi sitä, kuinka tarkkaan koripalloilijat täytyy säätää: vain valovuoden kymmenestriljoonasosan muutos pituudessa alaspäin ja mestarijoukkue koostuisi kääpiöistä. Ihmisen koko vaihtelee metristä kahteen, ei metristä valovuoteen.

Mutta vaikka vaihteluväli selviäisikin, sekään ei vielä riitä, sillä vaihteluvälillä jotkin arvot voivat olla todennäköisempiä kuin toiset. Niinpä sekä metrisiä että kaksimetrisiä ihmisiä on olemassa, mutta paljon vähemmän kuin normaalipituisia. Niin kauan kuin tämänkaltainen tieto puuttuu, meidän on liki mahdotonta liittää fysiikan teorioiden parametreihin selkeää lukua, joka kuvaisi niiden havaittujen arvojen todennäköisyyksiä. Tällä hetkellä emme tunne sen paremmin vaihteluväliä kuin tapaakaan, jolla parametrit voivat vaihdella.

Kuvitellaan esimerkin vuoksi, että tiedämme jonkin parametrin sattuvan aina sadan ja ykkösen välille ja että kokeissa sen arvoksi mitataan 10. Onko tämä todennäköinen vai epätodennäköinen tulos? Moni väittäisi oikopäätä, että kyseessä on vain 10% todennäköisyys. Mutta kuka tietää, kenties todennäköisyydeltään tasaisesti jakautunut muuttuja ei olekaan itse parametri vaan esimerkiksi sen logaritmi. Ihmiset laskevat sormilla, mutta ehkä demiurgeille kelpaavat vain logaritmit. Silloin todennäköisyys saada kyseisen parametrin arvoksi 10 tai pienempi onkin täsmälleen 50%. Kyseessä ei enää olekaan merkillinen sattuma vaan täysin luonnollinen tapahtuma.

Kuvitellaan vielä, että otamme arpanopan, heitämme sitä vaikkapa kuusikymmentä kertaa ja kirjaamme jokaisen heittokerran silmäluvun paperille. Lopputuloksena on kuudenkymmenen numeron sarja, jossa esiintyy lukuja ykkösen ja kuutosen väliltä. Miten on mahdollista, että saimme juuri tämän sarjan? Sen todennäköisyys on yksi kahdestakymmenestä miljardista triljoonasta triljoonasta – onko kyseessä ihme?

Eipä tietenkään. Nopanheiton tuloksena on välttämättä jokin sarja. Jokainen niistä on täsmälleen yhtä epätodennäköinen, näyttipä sarja meistä miten kummalliselta tahansa. Ihmisillä vain on taipumus nähdä merkityksiä satunnaisuudessakin. Yksittäisellä, ainutkertaisella tapahtumalla ei kuitenkaan ole minkäänlaista tilastollista luonnetta, ja siksi niihin liitetyillä todennäköisyyksilläkään ei ole merkitystä. Jos jotakin täytyy tapahtua, se tapahtuu todennäköisyyksistä piittaamatta.

Mutta koko havaintomaailmamme koostuu juuri tämänkaltaisista tapahtumista. Oksa murtuu tuulessa ja putoaa katolle; Maa syntyy tietylle etäisyydelle Auringosta. Nämä ovat valtaisan monipolvisia ja ainutkertaisia tapahtumia, joihin liittyvä tilastollinen todennäköisyys on aina mikroskooppisen pieni. Tästä pystyisi jopa muotoilemaan yleispätevän lain:

”Kaikkien kompleksisten ilmiöiden esiintymistodennäköisyydet ovat niin mitättömiä että voisimme aina halutessamme kutsua niitä ihmeiksi.”

Ja kuitenkin ne ovat ihmeitä vain yhdentekevässä mielessä. Se mitä tapahtuu, voi tapahtua ilman syytä tai tarkoitusta. Tämän vuoksi elämän äärimmäistä epätodennäköisyyttä mukamas demonstroivat kreationistiset laskelmat, joissa (pieni) kasautuva todennäköisyys liitetään Maan ratatason kaltevuuteen, maankuoren tiheyteen, ilmakehän ominaisuuksiin, raudan määrään, tulivuoritoimintaan, komeettatörmäyksiin ja luvuttomiin muihin samankaltaisiin ilmiöihin, ovat moninkertaisesti mielettömiä. Sama pätee väitteisiin, joiden mukaan vain luojajumala on selitys sille, miksi kosmos juuri sellainen kuin se on. Jonkinlainenhan universuminkin on oltava.

Kun esimerkiksi Richard Swinburne – monen muun teistin lailla – toteaa, että ”on oikeastaan ihme, että mitään ylimalkaan on olemassa”, hän kohtelee todennäköisyyden käsitettä järjettömällä tavalla. Olemassaolo ei ole sinisten silmien kaltainen ominaisuus, joka jollakulla joko on tai ei ole. Kun sanotaan, että on paljon todennäköisempää että ei ole olemassa mitään kuin että on olemassa jotakin, mistä muualta tämä merkillinen tieto on peräisin kuin toiveiden tynnyristä?

Tämänkaltaiset yritelmät pakottaa tiedettä kainalosauvoiksi heikkouttaan hoipertelevalle uskonnollisuudelle ovat sekä pateettisia että valheellisia. Ne eivät ilmennä aitoa rationaalista päättelyä vaan esittäjiensä dogmaattisen toiveajattelun syvyyttä. Maailmankaikkeus voisi toki olla toisenkinlainen, mutta selvästikään ei mielivaltainen. Tällä hetkellä meillä ei kuitenkaan ole keinoja arvioida, kuinka toisenlainen. Siksi taivaalla, sen paremmin kuin maanpäällisessä luonnossakaan, ei voi väittää näkyvän merkkejä Luojasta vaan ainoastaan tietämyksemme aukoista.

Jotkut teistit ovatkin valmiit hylkäämään ajatuksen luonnossa ilmenevästä, jumalaiseen järkeen viittaavasta spesifistä todistusaineistosta, mutta väittävät pelkän luonnonlakien olemassaolon silti todistavan Luojasta. Vastaukseksi tarkoitetun kysymyksen ”Miksi juuri nämä luonnonlait?” korvaa ”Miksi luonnonlakeja ylipäätään on olemassa?”.

Tällainen argumentti on vain eräs variantti edellä tarkastellusta ”olemassaolon ihmeestä”. David Humen hengessä siitä ei voi vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä lakien mahdollisen säätäjän ominaisuuksista. Väite ”Jumala sääti kaikki luonnonlait” ei tarjoa minkäänlaista selitystä tai ymmärrystä, joka olisi erilainen kuin väite ”sattuma sääti kaikki luonnonlait” (vaikka tietysti näillä kahdella lausumalla on tyystin erilainen emotionaalinen sisältö).

Esimerkiksi voisi ottaa universumin pimeän energian, joka viimeaikaisten supernova-, galaksidynamiikka- ja mikroaaltotaustahavaintojen valossa näyttää muodostavan valtaosan maailmankaikkeuden massaenergiasta (kyseessä on eri asia kuin ns. pimeä aine, joka koostuu toistaiseksi tuntemattomista alkeishiukkasista). Pimeä energia on eräänlaista kosmista antipainovoimaa, joka puskee avaruutta erilleen kiihtyvällä nopeudella. Sen ansiosta koko näkyvä maailmankaikkeutemme on karkeasti sadan miljardin vuoden kuluttua kuollut, pimeä ja tyhjä. Me emme siis elä parhaassa mahdollisessa maailmankaikkeudessa. Jumalan nostaminen tämän havaintoseikan selittäjäksi ei anna mitään vastausta kysymykseen ”Miksi?”, sillä tässä voimme vain vedota Hänen käsittämättömään olemukseensa. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen tapaan voisi todeta, että ”Jumala” on tässäkin vain nimilappu laatikolle, jonne kaikki selittämätön piilotetaan.

Evidentialismi on älyllisesti epärehellinen kanta siksi, että sen kannattajat eivät milloinkaan kerro, mikä olisi se todistusaineisto, joka voisi osoittaa, että Jumalaa ei ole olemassa. Käytännössä uskovan on mahdotonta edes kuvitella sellaista evidenssiä. Vaikka asteroidi törmäisi huomenna maapalloon ja tuhoaisi kaiken elämän, sekin nähtäisiin vain osaksi Jumalan käsittämätöntä suunnitelmaa. Siksi ilman väitteiden falsifioitavuuden mahdollisuutta uskonnollinen usko voi löytää kivijalkansa vain fideismistä, ajatussuunnasta, jonka mukaan uskonnolliset lausumat eivät kuulu tieteen kielipeliin. Mutta kuten Kipling sanoi, se onkin jo kokonaan toinen juttu.