Mitä paremmin olemme oppineet tuntemaan aineen ja todellisuuden rakennetta, sitä enemmän olemme löytäneet luonnon perusteista yhtenäisyyttä. Maailma ei koostu erillisistä yhteismitattomista tiedon saarekkeista, vaan luontoa vallitsevat vähälukuiset ja kaikenkattavat lait.
Primitiivinen ihminen uskoi, että jokaiseen kiveen, jokaiseen esineeseen liittyi oma henkensä. Luonnonilmiöt olivat täysin näiden henkien oikkujen armoilla. Tähtitaivaan tarkkailu paljasti kuitenkin, että luontoon sisältyy myös säännöllisyyttä. Isaac Newton osoitti, että sekä jumalallisena pidetty kuunylinen että kuunalinen maailma tottelivat samaa painovoiman lakia.
Meripihkaa hankaamalla syntyvän sähköisyyden, magnetiitin kyvyn vetää puoleensa rautaa sekä tavallisen valon oivallettiin 1800-luvulla olevan saman perusvoiman, sähkömagnetismin, eri ilmenemismuotoja. Se vallitsee kokonaista näkymätöntä maailmaa radioaalloista atomirakenteeseen. 30 vuotta sitten ymmärrettiin vielä, että sähkömagnetismin ja radioaktiivisuuden eräiden muotojen välillä on myös yhteys. Niinpä esimerkiksi Auringon ydintuli ja kännyköiden toiminta pohjautuvat samaan perusilmiöön.
Tietokoneiden laskentakapasiteetin kasvaessa on käynyt ilmeiseksi, että kemiallisten yhdisteiden monimuotoisuus on sekin heijastusta fysiikan laeista. Ns. laskennallisessa kemiassa lähdetään liikkeelle kvanttifysiikasta ja päädytään molekyylien ominaisuuksiin. Suunnaton monimutkaisuus voi siis syntyä yksinkertaisuudesta. Fysiikan sisältä löytynyt ykseys ulottuu kauas sen ulkopuolellekin. Vuoden 1998 kemian nobel myönnettiin juuri laskennalliseen kemiaan.
Elämän perusta on DNA-molekyyli, ja siinä biologian voi sanoa kohtaavan fysiikan kemian kautta. Eräs ensi vuosituhannen alun keskeinen kysymys on, miten suhtaudumme geneettisen materiaalin muokkaukseen: geenien lisäämiseen tai poistamiseen. Samaan aikaan fysiikka on ottamassa ensi askeleitaan kohti nanoteknologiaa, eli yksittäisten atomien ja elektronien liikuttelua.
Näin voidaan rakentaa uusia aineita ja tulevaisuudessa kenties jopa pikkuruisia puolibiologisia kojeita, nanorobotteja. Kuin näkymättömät armeijat ne vaeltaisivat verisuonistossamme tai ihon pinnalla syöpäsoluja tuhoten, hiusten väriä vaihdellen tai toimien vaikkapa sisäänrakennettuna tietokoneena. Ihmisen geneettisen muuntelun lisäksi meitä saattaa odottaa myös ihmisen ja koneen aito symbioosi. Voimmeko silloin enää sanoa, mikä on biologiaa, mikä fysiikkaa?
Kun fysiikka tunkeutuu alueelle, joka traditionaalisesti on mielletty kuuluvan sen valtapiirin -- elottoman luonnon -- ulkopuolelle, kyseessä ei ole vallananastus. Yllä hahmotellut mahdollisuudet ovat tosin vielä paljolti tieteellistä kuvittelua. Mutta ne auttavat muistuttamaan, että vaikka on olemassa erilaisia tieteitä ja ilmiöiden selityksiä erilaisilla karkeistuksen tasoilla, pohjimmiltaan niiden välillä vallitsee syvä yhteys.
Jokaisella tieteenalalla on oma itsenäinen merkityksensä ja omat, kohteelleen soveliaat metodinsa, mutta samalla ne ilmentävät fysiikan peruslakeja. Kemia palautuu viime kädessä kvanttifysiikkaan, molekyylibiologia kemiaan, ja vaikka emme tämän ketjun yksityiskohtia tunne kuin osittain, tuntuu luontevalta että se jatkuisi rikkumattomana ihmiseen asti. Kuulu ja ristiriitojakin herättänyt biologi Edward O. Wilson on uudessa kirjassaan "Consilience" esittänyt jopa, että selityksen kuilu luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä voitaisiin lopulta ylittää. Selvää ainakin on, että fysiikan painoarvo biologiassa ei ole vähenemässä, vaan lisääntymässä; että biologian painoarvo ihmisen käyttäytymisen selittämisessä ei ole vähenemässä, vaan lisääntymässä.
Tietämyksemme kohde, luonto, on paljastanut ykseytensä. Samaan aikaan tietomme on sirpaloitumassa yhä kapea-alaisimpiin erityistieteisiin. Tämä johtuu paljolti siitä, että tiedon määrä on tällä vuosisadalla kasvanut eksponentiaalisen nopeasti. Tutkijoita palkitaan viroin ja apurahoin uusista löydöistä ja teknisten yksityiskohtien selvittämisestä, ei viisaudesta. Mutta räjähdysmäinen kasvu ei voi jatkua ikuisesti. Pian meidän on pysähdyttävä ja kysyttävä, mitä kaikki tämä tieto merkitsee.
Asialla on merkitystä meille myös henkilökohtaisella tasolla. Meistä tuntuu usein, että mitä enemmän tiedämme, sitä vähemmän ymmärrämme. Esimerkkinä Internet, tulevan globaalin tietoyhteiskunnan airut, jonka kaleidoskoopissa tosi ja virtuaalinen erottuvat toisistaan vain vaivoin. "Me olemme hukkumassa informaatioon samalla kun janoamme viisautta", kuten Wilson sanoo. Tiedonsirpaleiden sijasta me tarvitsemme nyt synteesiä; yhtenäistä peruskalliota jolle koko inhimillinen tieto rakentuu. Luonnontieteiden kehitys on osoittanut, että yhtenäinen perus on olemassa; se vain täytyy kaivaa esiin. Pohjimmiltaan tämä on vanha, postmodernien aatevirtauksien vierastaman valistuksen ajan taisteluhuuto. Alkavalla vuosituhannella uskon sen kuuluvan entistä äänekkäämpänä.
Kari Enqvist