Pierre Bourdieu

Osallistuvan tieteen puolesta

(Contre-feux 2: Pour un mouvement social européen, Raisons d’agir editions, Paris 2001, 33-41)
Suomentanut Antti Kauppinen 3.2.02
(ensimmäinen luonnos)

Koska minulla ei ole paljon aikaa ja koska haluan puheenvuoroni olevan mahdollisimman osuva, menen suoraan asiaan. Kysymykseni on: pystyvätkö intellektuellit, tarkemmin sanottuna tutkijat ja vielä tarkemmin sanottuna yhteiskuntatieteiden asiantuntijat, puuttumaan politiikan maailmaan ja pitäisikö heidän tehdä niin? Millä edellytyksillä he pystyvät tekemään sen tehokkaasti? Mitä roolia he voivat esittää yhteiskunnallisissa liikkeissä kansallisella ja ennen kaikkea kansainvälisellä tasolla, eli sillä tasolla, jolla yksilöiden ja yhteisöjen kohtalo nykyisin ratkaistaan? Kuinka he voivat osallistua uuden tavan tehdä politiikkaa keksimiseen?

Ensimmäinen huomio: väärinkäsitysten välttämiseksi on todettava selvästi, että tutkija, taiteilija tai kirjailija, joka puuttuu politiikan maailmaan, ei niin tehdessään muutu poliitikoksi. Zolan Dreyfusin tapauksen yhteydessä luoman mallin mukaisesti hänestä tulee intellektuelli (tai "julkinen intellektuelli", kuten Yhdysvalloissa sanotaan), toisin sanottuna henkilö, joka hyödyntää poliittisessa kamppailussa erityisiä kykyjään ja auktoriteettiaan ja ammattinsa harjoittamiseen liittyviä arvoja kuten totuuden ja puolueettomuuden arvoja. Hänestä tulee siis henkilö, joka astuu politiikan maastoon luopumatta tutkijan roolinsa vaatimuksista ja kyvyistä. (Tämä tarkoittaa sivumennen sanoen, että anglosaksisessa perinteessä usein tehty erottelu tutkimuksen (scholarship) ja sitoutumisen (commitment) välillä menettää merkityksensä: taiteilijoiden, kirjailijoiden tai tieteilijöiden -- Einsteinin, Russellin tai Saharovin -- puuttuminen julkisuuteen tukeutuu objektiivisuudelle, rehellisyydelle ja puolueettomuudelle omistautuneeseen "yhteisöön". Tutkijan yhteiskunnallinen auktoriteettikin sitä paitsi nojaa juuri näiden kirjoittamattomien moraalisten lakien oletettuun kunnioittamiseen teknisten kykyjen ohella.)

Puuttuessaan politiikkaan tutkija ottaa sen riskin, että hän pettää (tämä ilmaus on aivan liian heikko) tai vähintään järkyttää niitä oman piirinsä jäseniä, jotka näkevät sitoutumisessa "arvoneutraaliuden" puutteen, ja niitä poliitikkoja, jotka näkevät hänessä uhkan omalle monopolilleen, ja yleisemmin kaikkia niitä, jotka hänen puuttumisensa siirtää sijoiltaan. Sanalla sanottuna, hän ottaa riskin siitä, että herättää ne anti-intellektualistiset voimat, jotka uinuvat eri puolilla, vähän joka paikassa, maailman mahtavien -- pankkiirien, johtajien ja korkeiden virkamiesten -- keskuudessa, journalistien ja poliitikkojen ("vasemmisto" mukaan lukien) keskuudessa, tänä päivänä melkein kaikkien kulttuurisen pääoman haltijoiden keskuudessa -- luonnollisesti intellektuellit itse mukaan lukien.

Melkein aina kateuteen perustuvan anti-intellektualismin tuomitseminen ei kuitenkaan merkitse intellektuellien jättämistä kritiikin ulkopuolelle. Intellektuellien poliittisen toiminnan ehdoton edellytys on refleksiivinen kriittisyys eli kritiikki, jonka intellektuelli voi ja joka hänen täytyy kohdistaa itseensä. Intellektuaalisen maailman on alistuttava pysyvään kritiikkiin, jonka kohteena ovat kaikki intellektuaalisen auktoriteetin nimissä tehdyt vallan tai auktoriteetin väärinkäytökset. Toisin sanottuna, jos niin halutaan, sen on alistuttava intellektuaalisen auktoriteetin poliittisena aseena käyttämisen kritiikkiin. Sen on hyväksyttävä myös kritiikki, joka kohdistuu tutkimukselliseen painotukseen, jonka vääristynein ja meitä kiinnostavin muoto on taipumus vallankumouksellisuuteen vailla kohdetta ja vaikutusta. Tarkoitan, että monien oman sukupolveni intellektuellien aikanaan omaksuma yhtä antelias kuin epärealistinenkin Puolueen vaatimusten sokea totteleminen saa tänään aivan liian monet harrastamaan vastareaktiona "kampusradikalismia". Siinä on kyse taipumuksesta sotkea keskenään logiikan asiat ja asioiden logiikka, kuten Marxin pistämätön kaava kuuluu, eli paremmin nykytodellisuuteen sopien sanottuna, pitää vallankumouksia sanojen tai tekstien järjestyksessä vallankumouksina asioiden järjestyksessä.

Esitettyäni selvästi nämä kriittiset, näennäisesti negatiiviset edellytykset, uskon voivani sanoa, että intellektuellit (jolla tarkoitan aina taiteilijoita, kirjailijoita ja tieteilijöitä, jotka osallistuvat poliittiseen toimintaan) ovat korvaamattomia yhteiskunnallisessa kamppailussa etenkin tänä päivänä, vallankäytön aivan uudet muodot huomioon ottaen. Monet historialliset työt ovat osoittaneet think tankkien roolin maailmaa tänä päivänä hallitsevan uusliberalistisen ideologian tuottamisessa ja valtaansaattamisessa. Näiden konservatiivisten aivoriihien, valtaapitävien asettamien asiantuntijoiden, tuotoksia vastaan meidän on asetettava kriittisten verkostojen työ, koottava yhteen "erityiset intellektuellit" (Foucault'’n mielessä) intellektuaaliseksi kollektiiviksi, joka kykenee määrittämään tarkastelunsa ja toimintansa kohteet ja päämäärät, olemaan autonominen. Työskennellessään tuottaakseen ja levittääkseen puolustusvälineitä nykyisin useimmiten tieteen auktoriteetilla aseistautunutta symbolista vallankäyttöä vastaan kollektiivinen intellektuelli voi ja hänen täytyy lähteä negatiivisista tehtävistä, kritiikistä. Yhteisönsä kompetenssin ja auktoriteetin ansiosta hän kykenee alistamaan hallitsevan diskurssin loogiseen kritiikkiin, joka puuttuu silmiinpistävästi sanastoon ("globalisaatio", "joustavuus"), mutta myös argumentaatioon ja erityisesti metaforien käyttöön. Hän voi alistaa sen myös sosiologiseen kritiikkiin, joka jatkaa edellistä tuomalla päivänvaloon tekijät, jotka synnyttävät paineita hallitsevan diskurssin tuottajille (alkaen journalisteista, etenkin talousjournalisteista) ja heidän tuotoksilleen. Lopuksi on asetettava aidosti tieteellinen kritiikki ennen kaikkea taloustieteellisten asiantuntijoiden väitettyä tieteellistä auktoriteettia vastaan.

Kollektiivinen intellektuelli voi kuitenkin omaksua myös positiivisen tehtävän antamalla panoksen poliittisen luomisen kollektiiviseen työhön. Neuvostotyyppisten hallitusten luhistuminen ja kommunististen puolueiden heikentyminen useimmissa eurooppalaisissa ja eteläamerikkalaisissa maissa on vapauttanut kriittisen ajattelun. Mutta uusliberaali oppi on täyttänyt näin vapaaksi jääneen tilan ja kritiikki on paennut akatemian "pieneen maailmaan", jossa se pyörii itsensä ympärillä huolestuttamatta yhtään ketään yhtään mistään. Kriittinen poliittinen ajattelu on siis kokonaan rakennettava uudelleen, eikä tämä voi olla, toisin kuin joskus on voitu luulla, yhden henkilön tehtävä, olipa hän vain ainutkertaisen ajattelunsa resursseja hyödyntävä ajattelun mestari tai ryhmän tai instituution auktorisoima puhemies, joka väittää puhuvansa puhekyvyttömien puolesta.

Tässä tilanteessa kollektiivinen intellektuelli voi esittää korvaamatonta roolia antaessaan panoksensa realististen utopioiden kollektiivisen tuottamisen sosiaalisten edellytysten luomiseen. Hän kykenee organisoimaan ja johtamaan kollektiivista tutkimusta, jonka kohteena ovat uudet poliittisen toiminnan muodot, uudet tavat mobilisoida ja saada mobilisoidut ihmiset toimimaan yhdessä tai uudet tavat kehittää projekteja ja toteuttaa ne yhdessä. Hän voi ottaa kätilön roolin auttaessaan ryhmiä niiden pyrkiessä ilmaisemaan ja samaan aikaan löytämään, mitä ne ovat, voivat olla tai mitä niiden tulee olla. Hän voi antaa panoksensa sosiaalisen maailman itseään koskevan valtavan tietovarannon mieleenpalauttamiseen ja kasvattamiseen. Hän voi kenties näin auttaa uusliberaalin politiikan uhreja havaitsemaan yhden syyn eri puolille heijastuvat vaikutukset näennäisesti radikaalisti erilaisiin tapahtumiin ja kokemuksiin erilaisissa sosiaalisissa avaruuksissa yhden maan sisällä tai kansainvälisesti -- uusliberaalin politiikan vaikutukset koetaan erilaisina lääketieteen, koulutuksen, sosiaalipalvelujen, lainkäytön jne. sosiaalisissa avaruuksissa.

Tehtävä on samalla sekä erittäin kiireellinen että erittäin vaikea. Vastarintaa herättävät yhteiskunnallisen todellisuuden representaatiot ovat seurausta varsinaisesta konservatiivisesta vallankumouksesta, käyttääkseni termiä, jolla 30-luvun Saksassa luonnehdittiin varhaisia natsiliikkeitä. Think tankit, joissa Reaganin ja Thatcherin ja sittemmin Clintonin, Blairin, Schröderin ja Jospinin poliittiset ohjelmat luotiin, joutuivat, kyetäkseen erottautumaan hyvinvointivaltioperinteestä, toteuttamaan oikean symbolisen vastavallankumouksen ja tuottamaan paradoksaalisen doksan: he olivat konservatiiveja, mutta esittivät itsensä edistyksellisinä. Palauttaakseen menneisyyden kaikkein arkaaisimmat piirteet (varsinkin taloudellisten suhteiden tapauksessa), he esittivät regression ja taka-askeleet uudistuksina tai vallankumouksina. Tämän voi nähdä selvästi hyvinvointivaltion purkamiseen tähtäävissä toimenpiteissä, joiden tarkoituksena on tuhota kaikki demokraattiset saavutukset työ- ja terveyslainsäädännössä, yhteiskunnallisissa turvajärjestelmissä ja koulutuksessa. Vastustaessaan tällaista politiikkaa ottaa riskin siitä, että näyttää muinaisjäänteeltä, vaikka puolustaakin menneisyyden edistyksellisimpiä saavutuksia. Tilanne on sitä paradoksaalisempi, kun joutuu puolustamaan asioita, joiden toivoisi muuttuvan, kuten julkisia palveluita ja kansallisvaltioita, joiden kukaan ei tahdo säilyvän nykytilassaan, tai ammattiliittoja ja julkista koulutusta, jotka on edelleen alistettava mitä säälimättömimmälle kritiikille. Näin on päädytty tilanteeseen, jossa minua epäillään takinkäännöstä tai syytetään ristiriitaisuudesta, kun puolustan julkista koulujärjestelmää, jonka konservatiivisesta tehtävästä olen aina muistuttanut.

Minusta näyttää, että tutkijoilla on ratkaiseva rooli taistelussa uutta doksaa ja kaikkien niiden puhtaasti muodollista kosmopolitanismia vastaan, joiden suuhun ei mahdu muita sanoja kuin "globalisaatio" ja "globaali kilpailukyky". Tämä kulissiuniversalismi tukee tosiasiassa hallitsevien etuja: se tuomitsee kansallisvaltion poliittisesti sopimattomana regressiona nationalismiin, vaikka kansallisvaltio on ainoa voima, jonka nouseviksi kutsutut valtiot kuten Etelä-Korea ja Malesia kykenevät asettamaan ylikansallisten yhtiöiden otetta vastaan -- niin kauan kuin meillä ei ole Maailmanvaltiota ja maailmanlaajuista pankkia, jonka rahoitus tulisi pääomaliikkeille asetetusta verosta. Kulissiuniversalismi tekee mahdolliseksi demonisoida ja stigmatisoida minkä tahansa kehitysmaan yritykset vahvistaa tai palauttaa identiteettinsä esimerkiksi leimaamalla ne islamismiksi. Tämä sanahelinäuniversalismi riehuu myös sukupuolten välisissä suhteissa ja asettaa kansalaiset eristettyinä ja aseettomina kansainvälisiä markkinavoimia vastaan. Sitoutuneet tutkijat voivat asettaa sitä vastaan uuden internationalismin, joka kykenee kohtamaan aidosti kansainvälisellä voimalla sellaiset ongelmat kuin ympäristökysymykset, ilmaston saastuminen, otsonikerroksen oheneminen, uusiutumattomat resurssit ja ydinjätteet, jotka ovat välttämättä "globaaleja", koska ne eivät tunne rajoja kansakuntien tai "luokkien" välillä. Se kykenee vastaamaan myös puhtaammin taloudellisiin tai kulttuurisiin ongelmiin, jotka, kuten kehitysmaiden velkaantuminen tai rahan vaikutus kulttuurin tuottamiseen ja jakeluun (elokuvien tuotannon ja jakelun ja kustannustoiminnan keskittyminen jne.), voivat yhdistää päättäväisesti universalistiset intellektuellit, toisin sanottuna ne, jotka pyrkivät aidosti universalisoimaan pääsyn universaaleihin hyödykkeisiin maiden välisistä rajoista ja ennen kaikkea pohjoisen ja etelän välisestä erosta piittaamatta.

Onnistuakseen tässä kirjailijoiden, taiteilijoiden ja ennen kaikkea tutkijoiden, joilla on jo työnsä puolesta taipumus ja kyky ylittää kansalliset rajat, on ylitettävä pyhä raja tutkimuksen ja sitoutumisen välillä, joka on kansallisesta perinteestä riippuen jo enemmän tai vähemmän perusteellisesti iskostunut heidän päähänsä. Heidän on päättäväisesti jätettävä taakseen akateeminen mikrokosmos ja ryhdyttävä vuorovaikutukseen ulkomaailman (mikä tarkoittaa etenkin ammattiliittoja, yhdistyksiä ja kaikkia kamppailevia ryhmiä) kanssa sen sijaan, että tyytyisivät skolastisen maailman samaan aikaan intiimeihin ja lopullisiin, aina hieman epätodellisiin "poliittisiin" konflikteihin, ja keksittävä epätodennäköinen, mutta välttämätön yhdistelmä: osallistuva tiede, sitoutunut tutkimus, poliittiseen maailmaan puuttumisen politiikka, joka noudattaa siinä määrin kuin mahdollista tieteellisellä kentällä voimassa olevia sääntöjä. Ottaen huomioon toiminnan maailmassa sääntönä oleva kiireellisyyden ja sekasotkun mylläkän, tämä ei selvästikään ole mahdollista kuin järjestäytymällä tavalla, joka mahdollistaa kansainvälisen tutkijoiden, taiteilijoiden ja tieteilijöiden yhteisön kollektiivisen työn hallinnan. Tässä kollektiivisessa yhteenliittymässä tieteilijöille lankeaa epäilemättä olennainen rooli aikana, jolloin valtaapitävät voimat jatkuvasti vetoavat tieteen, etenkin taloustieteen auktoriteettiin. Mutta kirjailijoilla, ja kenties ennen kaikkea taiteilijoilla (ja heidän joukossaan aivan erityisesti niillä, jotka ovat jo antaneet lahjakkuutensa kriittisten kamppailujen palvelukseen, kuten Hans Haackella ja Nancy Frazerillä, vain kaksi amerikkalaista ystävääni mainitakseni) on tärkeä paikkansa. "Tosi ajatus ei itsessään motivoi", sanoi Spinoza, eikä sosiologi pysty osoittamaan hänen erehtyneen. Tämä vihjaa kuitenkin siihen suuntaan, että kirjailijat ja taiteilijat voivat kenties esittää aivan korvaamatonta roolia uudessa poliittisessa työnjaossa, tai tarkemmin sanottuna vielä keksimistään odottavassa uudessa tavassa tehdä politiikkaa: he voivat antaa taiteen keinoilla symbolista voimaa kriittisille ideoille ja analyyseille ja esimerkiksi antaa näkyvän ja aistittavan muodon uusliberaalin filosofian inspiroimien poliittisten toimenpiteiden vielä näkymättömille mutta tieteellisesti ennustettaville seurauksille.

Haluaisin lopuksi palata siihen, mitä tapahtui viime kuussa Seattlessa. Uskon, että siinä, sen tärkeyttä liioittelematta, voi nähdä ensimmäisen ja esimerkillisen tapahtuman, jota on analysoitava, jotta siitä voitaisiin löytää periaatteita keinoille ja päämäärille sellaisessa kansainvälisessä poliittisessa toiminnassa, jossa tutkimuksen tulokset muuttuvat onnistuneiksi poliittisiksi mielenilmaisuiksi tai jopa uuden agit propin muodon nopean väliintulon välineiksi. Ne voisivat väljässä mielessä olla uuden valtiosta riippumattoman, ehdottoman kansainvälisyyteen sitoutumisen ja tutkimuksen periaatteesta kiinnipitämisen määrittämän organisaation poliittisen kamppailun strategioita.

Pariisi-Chicago, joulukuu 1999

| Poliittisia käännöksiä |