Helsinkiläinen sivistysyliopisto 1828-1851

Yliopisto siirrettiin suuriruhtinaskunnan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin vuonna 1828. Yliopisto sai myös uuden nimen Suomen Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto ja uudet perussäännöt, jotka heijastivat sen omaksumaa uushumanistista sivistysyliopiston ihannetta.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo

Muuton myötä yliopisto sai symbolisesti tärkeän aseman ja useita näyttäviä rakennuksia pääkaupungin keskustassa. Yliopiston päärakennus (1832) sijoitettiin Helsingin keskeisimmälle paikalle senaattia vastapäätä. Akateeminen yhteisö pystyi näin seuraamaan suomalaista yhteiskuntaa keskeiseltä paikalta ja keisarin edustajat valvomaan yliopistoa.

Päärakennuksen, aivan kuten Senaatintorin muutkin rakennukset suunnitteli arkkitehti C. L. Engel (1778-1840). Hänen arkkitehtuurissaan uusi pääkaupunki edusti Venäjän kreikkalais-keisarillista humanismia. Yliopiston päärakennuksen klassillinen arkkitehtuuri viittaa antiikin kulttuuriperintöön. Päärakennuksen lisäksi yliopisto sai useita muita tiloja: kliinisen sairaalan ja lapsenpäästölaitoksen (1832), kasvitieteellisen puutarhan (1832), tähtitieteellisen observatorion (1834) ja yliopistollisen kirjaston (1840). Yliopiston voimakas läsnäolo Helsingin ydinkeskustassa sai näin alkunsa.

Kaikki yliopiston luonnontieteelliset kokoelmat olivat tuhoutuneet Turun palossa, joten keruutyö oli aloitettava alusta. Tiedon keruu ja kartoitus sekä linnéläinen systematisointiperinne kukoisti Helsingissä 1800-luvun alkupuolella. Kotimaan luonto, maisema ja ilmasto kartoitettiin ja Suomen kasveja, eläimiä ja mineralogiaa kuvaavia kokoelmia kerättiin. Suomalaisesta loismatotutkija Alexander von Nordmannista (1803-1866) ja jäkälätieteilijä William Nylanderista (1822-1899) tuli kansainvälisesti kuuluisia tekemiensä näytteiden keräys-, tutkimus- ja systematisointityön ansiosta.

1820-luvulla yliopistossa omaksuttiin saksalaisen Wilhelm von Humboldtin ( 1767-1835) vuonna 1809 muotoilema sivistysyliopiston aate. Tavoitteena oli sivistää ihmistä ja lisätä hänen itsetuntemustaan tieteen avulla; Bildung durch Wissenschaft. Humboldtilainen aate oli vapaamielisyydessään ja tieteellisyyden korostuksessaan erittäin moderni ja kauaskatseinen. Merkittävin uushumanistisen aatteen soveltaja Helsingissä oli professori J. V. Snellman.

Saksalaista uushumanismia sovellettiin yliopiston uusissa statuuteissa vuonna 1828. Saksalaisen yliopistomallin mukaisesti monitieteinen opiskelu tuli korvata syvällisellä perehtymisellä johonkin rajattuun aihepiiriin. Tohtorin arvo, joka aiemmin oli ollut maisterin arvon synonyymi, muutettiin tieteelliseksi arvoksi, joka vaati lisäopintojen suorittamista. Vaatimukseksi tuli myös, että väittelevän oli itse laadittava oma opinnäytteensä. Tutkimus kohosi aiempaa huomattavasti keskeisempään asemaan ja useimmilla tieteenaloilla pyrittiin aiemmasta poiketen erikoistumaan. Vuonna 1828 otettiin näin merkittävä askel kohti nykyisenkaltaista tiedeyliopistoa.

Myös tiedekuntien arvojärjestys muuttui. Opiskeluun pääsyä tiukennettiin, mikä osittain nosti propedeuttisen vastuun filosofisen tiedekunnan harteilta. Filosofisesta tiedekunnasta tuli varsinainen tohtoritiedekunta ja muut tiedekunnat painottuivat ammattikasvatukseen. Oikeustieteellisellä tiedekunnalla oli keskeinen asema sen osallistuessa Suomen suuriruhtinaskunnan oikeusjärjestyksen rakentamiseen ja se kasvoi tiedekunnista suhteellisesti eniten 1800-luvun alussa.

Sivistys- ja tiedeyliopiston ihanteen mukaisesti yliopisto omaksui myös kansallisen ja yleisen sivistystehtävän. Yliopiston statuuttien ensimmäisen pykälän sisältö oli kokonaisuudessaan: ”Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto on perustettu edistämään Tieteiden ja vapaiden Taiteiden kehitystä Suomessa, ja sen ohessa kasvattamaan sen nuoriso Keisarin ja Isänmaan palvelukseen”. Yliopiston tuli kantaa vastuu virkamies- ja kansalaismoraalista, jakaa sivistystä ja vastuuta, kasvattaa omakohtaiseen ajatteluun ja vapaaseen tutkimukseen.

Nimenomaan yliopisto sai tehtäväkseen luoda Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista kansakunta. Sivistysyliopiston ihanteen ja Euroopassa vallalla olleen kansallisromanttisen aatteen kohdatessa autonomisen Suomen Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa heräsi suomalainen kansallisuusaate . Missään muualla maailmassa ei yliopistolla ole ollut yhtä keskeistä asemaa kansallisen hengen herättäjänä kuin Suomessa.