Suomen Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto 1809-1917

Ylioppilaiden Flooran päivän juhla vuonna 1848. Osa Eero Järnefeltin maalauksesta.

Yliopiston historian toinen vaihe osana Venäjän keisarikunnan yliopistoverkostoa kattaa Suomen Suuriruhtinaskunnan historian 1809-1917.

Suomen siirryttyä Venäjän keisarikunnan alaisuuteen 1809 keisari Aleksanteri I laajensi yliopistoa voimakkaasti ja osoitti sille huomattavia varoja. Maan korkein opetus siirrettiin 1828 Suomen Suuriruhtinaskunnan uuteen hallinnolliseen ytimeen, Helsinkiin. Pääkaupungissa yliopiston ensisijaiseksi tehtäväksi tuli kouluttaa maahan virkamiehistö.

Keisarillisesta Aleksanterin Yliopistosta tuli uuden humboldtilaisen tiede- ja sivistysyliopiston ihanteiden mukainen yhteisö, joka tutki ihmistä ja häntä ympäröivää luontoa tieteellisin menetelmin. Yliopiston uusissa perussäännöissä eli statuuteissa määriteltiin 1828 sen tehtäväksi "edistää Tieteiden ja vapaiden Taiteiden kehitystä Suomessa ja sen ohessa kasvattaa nuoriso Keisarin ja Isänmaan palvelukseen”.

Aleksanterin yliopisto oli kansallisen elämän keskus, jossa edistettiin itsenäisen Suomen valtion syntyä ja suomalaisen identiteetin kehittymistä. Kansalliset suurmiehet kuten J. V. Snellman, J. L. Runeberg, E. Lönnrot ja Z. Topelius toimivat kaikki yliopiston piirissä.

1800-luvulla yliopistotutkimus muuttui kokoelmapainotteisesta tutkimuksesta kokeelliseksi, empiiriseksi ja analyyttiseksi. Yliopiston tieteellistyminen johti erikoistumiseen ja tämän myötä myös uusiin oppiaineisiin. Yliopiston uudet statuutit 1852 edistivät osaltaan tätä kehitystä. Tieteenalojen kehittyessä saatiin maahan yhä enemmän tutkimustietoa ja korkeasti koulutettuja henkilöitä, joista osa hakeutui nopeasti kehittyvän teollisuuden ja valtionhallinnon piirin.