Yliopisto-lehti 10/07

Artikkeli

Epäonnistujan muotokuva

Oletko ulospäin suuntautunut, luova, sähäkkä, haasteita kaihtamaton avainpelaaja, joka pyrkii koko ajan parempaan ja parempaan? Hyvä, saatat siis olla onnistunut yhteiskunnan jäsen, ehkä jopa menestyvä sellainen.

Millainen sitten on epäonnistunut suomalainen? Jätetään syrjäytyneet marginaaliin — niin, tässäkin tarinassa he ovat marginaalissa, pimeissä kylmissä puistoissa ja kolmosen ratikan huuruissa. Katsotaan tavallisia ihmisiä, jotka elävät tavallista elämää ja joilla on varaa pelätä epäonnistumista, häpeää ja toisten tuomiota.

Arkiluuseri on työmuurahainen, joka pudottaa neulasensa ja lähtee väärään suuntaan. Hetkeksi herpaantunut. Sellainen joka ei jaksa suorittaa, jolle tulee kokouksessa uni. Sellainen, joka unohtaa, mihin pitikään kiirehtiä ja on vielä niin pöljä, että myöntää unohduksensa. Tai sitten sellainen, joka tekee tykkänään vääriä asioita. Tekee vääryyttä itselleen ja maksattaa sitä muilla.

— Ehkei ihmisellä ole mahdollisuutta onnistua, koska kapasiteetti tai kyvyt eivät riitä. Taidot ovat harjaantumattomat, tilaisuus tai halu voi puuttua. Olosuhteiden epäsuotuisuus voi aiheuttaa epäonnistumisen, yhteiskuntaetiikan tutkija Liisa Björklund päättelee.

Eli olosuhteita saa aina syyttää?
— Ihminen ei voi onnistua tilanteissa, joissa hänellä ei ole onnistumisen mahdollisuuksia. Hän voi haluta sitä, mutta usein epäonnistumisessa on kyse siitä, että ihminen haluaa onnistua mahdottomassa.

Hopeamitali itkettää

Jos Osakan-kisoja seurasi, päätyi pian siihen käsitykseen, että Suomen kansakunnan onnistuminen tai epäonnistuminen lepäsi nuoren Tero Pitkämäen leveillä harteilla. Pitkämäki saavutti keihäänheiton MM-kullan, mutta kuinkas muitten kävikään?
— Toisinaan ihminen kestää ulkopuolisten asettamat paineet, toisinaan hän romahtaa. Muistellaan Paula Tarvaista: hän venyi karsinnassa, mutta mokasi täydellisesti finaalissa.

Liisa Björklundin mukaan epäonnistumisen ikoni Matti Nykänen antaa monille muille luusereille mahdollisuuden tuntea itsensä hieman paremmaksi. Kun uljas kotka putoaa niin korkealta, onko sitten ihme, jos pensaiston varpusta palelee.

Urheilijan olisi syytä tuoda voitto kotiin, naapurin ei.
— Kateus vie kalatkin vedestä. Epäonnistuminen on helpompi jakaa kuin onnistuminen. Amerikkalainen ahdistuu, kun suomalainen kertoo rehellisesti kuulumisensa.

Saattaa siinä olla perää. Kun tutulta kysyy viimeisimmät, vastaus voi olla hätkähdyttävän tumma. Ei mee hyvin, kotona riidellään ja töissä mättää, olut maistuu, painoa kertyy… Kuka kestää kuulla henkselien pauketta? Että taas meni putkeen, bonuksia putoilee, apuraha varma nakki, minusta vuoden nuori taiteilija. Menestyjän valkea hymy voi olla vaarassa.

Sankarimme Saarijärven Paavo popsi petäjäistä, eivätkä Tuntemattoman velikullat päässeet hopeaa paremmalle sijalle kansojen taistelussa. Se saa miehen kyyneliin.

— Jalkapallon maajoukkue tarvitsisi voittamisen kulttuuria. Jääkiekkoilijat tietävät, millaista on hävitä hopeamitali kaulassa, Björklund miettii.

Polttava kesäkatu

Ihminen ei elä yksin urheilusta. Työlle nykyihminen perustaa identiteettinsä ja työelämän kiristynyt tahti siirtyy yksityiselämään. Jos persoonallisuuden portfolio ei täydenny uusilla suorituksilla, olemme vähintäänkin luusereita. Mikäli ihmissuhde ei täytä laatuvaatimuksia, sanomme sen irti.

Jos kärjistys tuntuu tutulta, olet ehkä perehtynyt miehen kunniaa tutkineen historioitsijan ajatuksiin ennenkin. Professori Juha Siltalan mielestä suomalaiset voivat talvella paremmin kuin kesällä.

— Kesäisin aikuisetkin valtaa hysteerinen pyrkimys olla onnellisia ja kerätä kesäsuoritteita. Elämän pitäisi olla tässä ja nyt, vaikka miten väsyttäisi. Talvella teemme vain työtä, silloin ei tarvitse kerätä kahta portfoliota.

Jos nuoruus on aina ollut luvallisen etsimisen ja epäonnistumisen aikaa, nykyinen jatkettu nuoruus ei kuitenkaan anna lupaa olla luuseri.

— Ei, päinvastoin, elämä on jatkuvaa pääsykoetta. Aiemmin keski-ikäinen ihminen sai turvallisesti lussahtaa tasaiseen rytmiin. Töissä sai tehdä tavallisen työpäivän ilman kohtuuttomia ponnistuksia. Kotona sai olla oma itsensä.

Äärellinen olento

Juha Siltala ei varsinaisesti hämmästele suomalaisen tunnollisen puurtajan riittämättömyyden tunnetta. Sillä mikään ei riitä. Kehityskeskustelujen perimmäinen ajatus on, että tämän vuoden huipputulos on ylitettävä seuraavalla kaudella. Etene tai putoa. Putoamisen pelko pitää meidät liikkeessä.

Tehokkuuteen perustuvassa talousjärjestelmässä unohtuu helposti yksi perusasia ihmisyydestä. Ihminen ei ole niin joustava kuin yrittää olla. Tietoyhteiskunnan läsnäolo ei anna mahdollisuutta kapinoida ja sanoa: en jaksa, olen rajallinen olento.

— Työ on äärettömän hyvää terapiaa. Ei työ masenna, jatkuva vertailu ja mittaaminen masentavat, Siltala toteaa.

Koska ihminen on uusiutuva luonnonvara, rajallisuuteensa tuupertuneen tilalle on helppo poimia uusi työmuurahainen, joka uutterana esittelee oikeaa asennetta. Naiset yrittävät olla hyviä jätkiä, miehet sankarityöläisiä. Kun ennätys pitäisi aina ylittää, riittämättömyys kalvaa. Siispä sankarityöläinen tai hyvä jätkä saattaa livetä marinoimaan minäänsä alkoholissa. Sairaus suo pakopaikan väsyneelle.

Missä kuljemme kerran

Siltala palauttaa mieleen natsi-Saksan vastauksen tiivistyneeseen maailmanmarkkinakilpailuun. Tuottamattomat yksilöt siivottiin pois. Jos yhteiskunta todella trimmataan yritystalouden toiveiden mukaiseksi, raivattavaa riittää.

— Läpivirtaukseltaan tulostehoiseksi kilpailutettua saattohoitokotia voisi mainostaa: me pidämme kädestä niin että tuntuu — se on ohi ennen kuin huomaatkaan!

Juha Siltala ihmettelee, miksi yltiötehokas tuotanto on tavoittelemisen arvoista. Edes raha ei takaa auvoa.

— Bruttokansantuotteen tuplaantuminen ei tutkimusten mukaan tee onnelliseksi vaan kilpailulta suojattu ekologinen lokero, tutkija kuittaa.

Syntymäpäivähaastattelujen kuva onnistujasta on oireellinen: kovaa tulosta tehnyt rautainen saneeraaja puhuu oravanpyörän jättämisestä ja lastenlapsiin tutustumisesta. Kun ei niihin omiin tullut oikein tutustuttua.

Väsynyt hukkaa suunnan

Musta huumori naurattaa, vaikkei kai pitäisi, jos psykohistorioitsijan esimerkit marssivat kiiltävissä 40-luvun saappaissa. Musta huumori naurattaa suomalaisia usein. Imelimmät selviytymistarinat eivät taida olla meitä varten, vaikka ehkä juuri niiden pitäisi olla meitä varten.

— Omaehtoisuus on tärkeää: se että kantaa vastuun omasta elämästään. Eläkkeellä turvataan tipahtaneille ihmisarvoinen elämä, mutta kuinka moni voisikaan onnistua, jos hänelle tarjottaisiin aitoja mahdollisuuksia, kannustinpolitiikkaa tutkiva Liisa Björklund miettii.

Väsyneenä suuntavaisto kärsii. Masentaa, ei jaksa, askel painaa.

— Masennus on usein yleistermi epäonnistumiskokemusten kertymälle, Björklund arvioi ja tarkentaa, ettei nyt tarkoita psykiatrista diagnoosia.

— Stressi ruokkii epämääräistä masennusta, johon kuuluu univajetta ja kiireisen rytmin seuraamista kotiin asti. Väsyneenä ihmiseltä katoaa kyky tunnistaa luonnollisia tarpeitaan. Onnistunut elämä vaatii aikaa ja toisten ihmisten tukea.

Luovuuden purskahduksia

Miten sitten elämänhallintaa avitetaan? Yhtenä hyvinvoinnin lähteenä voisi olla vanha kunnon joukkovoima. Jos kerran kuulumme tiimiin, tiimin solidaarisuus voisi olla puskurina pahoina päivinä.

Näin ainakin uskoo sosiaalipsykologi Liisa Myyry, joka on tutkinut onnistumisen kokemuksia arkipäivän työssä.

— Onnistuminen työelämässä ruokkii pystyvyyden tunnetta, uskoa siihen, että huonoista kokemuksista pääsee ylitse.

Myyryn tutkima aineisto koottiin tietohallinnosta, elintarviketeollisuudesta ja päiväkodeista. Työt olivat erilaisia, mutta onnistumisen huippuhetket muistuttivat toisiaan.
— Parasta epäonnistumisen vastapainoa suovat oivallukset: kun ihminen tuntee keksineensä uuden tavan tehdä työnsä. Päiväkodin opettajalle se oli hetki, jolloin erityislapsi oppi käyttämään kynää kuminauhaviritelmän avulla. Luovuus antaa syvimmät ilon kokemukset.
Epäonnistumisen kokemus työyhteisössä tulee siitä, että tehtävä on liian hankala omaan osaamiseen nähden. Vaikea ongelma ei ole kohtuuton taakka, jos sen jaksaa vyöryttää eri asentoon. Mutta jos voimia tai keinoja ei löydy, pystyvyyden tunne kärsii. Pitkäkestoiset raskaat prosessit, epävarmuus ja stressi aiheuttavat kiukkua. Jatkuva vajaamiehitys vie jo raivohulluuden partaalle.
— Osaamisen kokemus on koetteilla, jos joutuu jatkuvasti vastaamaan kolmen ihmisen töistä. Kiirettä ihmiset kestävät yllättävän hyvin, mutta kohtuuttomuus suututtaa, Myyry vahvistaa.

Kaikki yhden puolesta

Ammatti-identiteetti kuitenkin tarvitsee haasteita. Jos ihminen ei mokaa, hän ei opi.

— Työkulttuuria pitää kehittää siihen suuntaan, etteivät epäonnistumisen kokemukset jää hiertämään. Esimiehellä on iso rooli siinä, miten kriiseistä päästään yli. Jos töiden järjestely on ollut pielessä, yhtä yksittäistä lenkkiä ei pidä syyllistää. Pitää muuttaa systeemiä, Liisa Myyry korostaa.

Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta? Ei kovin muodikasta, vaikka voisi olla. Harva puurtaa hommiaan yksin.

— Luottamuksen rakentaminen ei ole yksinkertainen palapeli, jos työpaikalla ei ole avointa keskustelukulttuuria. Mutta eikö se palvelisi kaikkia? Mykkä kyräily ja toisten syyttely jäisi vähemmälle, samaten yksilön häpeä, työyhteisöjen tutkija huomauttaa.

Niin. Ei kai saisi jäädä piehtaroimaan epäonnistumisen häpeässään, kärvistely kuuluu teini-ikään. Jos epäonnistuminen pelottaa liikaa, haaveet tuppaavat jäämään vaisuiksi. Voisiko olla niin, että vaisuilla haaveilla varustettu ihminen on luuseri? Ei sellainen, joka kehtaa rysähtää.

Enkä nyt välttämättä ajattele lapsuuden sankaria, kerran niin uljaasti liitänyttä kotkaa.

teksti Arja Tuusvuori

kuva Veikko Somerpuro