Yliopisto-lehti 14/06

Kolumni

Asiakas vai tuote?

Helmikuussa 1970 opiskelijanuorison etujoukko istui luentolakossa vauhdittaakseen korkeakoulujen hallinnonuudistusta. Sen mielestä ylin valta olisi tullut antaa ”mies ja ääni” -periaatteen mukaisesti koko yliopistoyhteisölle yleisillä, yhtäläisillä ja suhteellisilla vaaleilla.

Lakkoilijat saivat solidaarisuustervehdyksiä muun muassa Wärtsilän telakalta ja Nokian kaapelitehtaalta. Olivathan opiskelijat tästä näkökulmasta taistelutovereita, ”tietotehtaan” proletariaattia, jota yksinvaltainen professorieliitti tehtaanjohdon tavoin sorti. Kuten Rakennustyöläisten liitto asian ilmaisi, opiskelijat ja työläiset olivat ”luomassa yhteisrintamaa todella demokraattisen yhteiskunnan syntymiseksi Suomeen”.

Ajat ovat muuttuneet ja niiden mukana roolit, joihin yliopistolaisia sovitetaan.

Sitä mukaa kuin korkeakoulutuksesta on tullut yksi maailman nopeimmin kasvavista liiketoiminnan alueista, on yleistynyt näkemys, jonka mukaan opiskelijat ovat yliopiston asiakkaita.

Tässä visiossa hinta- ja laatutietoinen kuningaskuluttaja kilpailuttaa Euroopan- tai maailmanlaajuisesti akateemisia palveluntarjoajia, jotka kilvan kehittelevät yhä korkeatasoisempia ja houkuttelevampia tuotteita. Tutkintoa pidetään hyödykkeenä, jonka asiakas hankkii lisätäkseen henkistä pääomaansa, jonka hän sitten muuttaa työmarkkinoilla rahaksi.

Maksavana asiakkaana opiskelijan tulee vaatia vastiketta rahoilleen ja valittaa, jos luvattua hyödykettä ei toimiteta sopimuksen mukaisesti. Ankarimmankin tentaattorin tai gradu-ohjaajan hymy hyytynee viimeistään siinä vaiheessa, kun hän löytää itsensä kuluttajavalituslautakunnan mustalta listalta muiden kelvottomien elinkeinonharjoittajien joukosta.

Ollakseen ”aitoa” asiakkuus edellyttää opiskelun muuttamista maksulliseksi lukukausimaksujen tai opintoseteleiden muodossa. Kun setelit loppuvat, loppuu myös asiakassuhde yliopistoon, sillä köyhä ei ole valtias koulutusmarkkinoillakaan.
Kilpailevan näkemyksen mukaan yliopiston todellisia asiakkaita ovat valtio ja elinkeinoelämä, joille yliopisto tuottaa maistereita ja tohtoreita. Analogioita ammennetaan jälleen teollisuustuotannosta, mutta tällä kertaa opetushenkilökunta on proletariaattia ja opiskelijat tuotteita.

Hyvästä esimerkistä käy kaavio, joka esitettiin Helsingin yliopiston ”laatuharjannostajaisissa” keväällä 2005. Siinä ”tuotantolinjan” alkupäässä hihnalle syötetään ”fuksiraaka-aine”. ”Lopputuotteen” laadun varmistamiseksi tuotannon laatua valvotaan jalostusprosessin joka vaiheessa. Lisäksi selvitetään työelämän osaamista, jotta tuotteet jatkossakin vastaisivat asiakkaiden tarpeita.

Ongelmia tässä skeemassa syntyy lähinnä siitä, ettei yliopisto pysty riittävästi vaikuttamaan saamansa raaka-aineen laatuun. Kiusallista kyllä, raaka-aineella on myös oma tahto, joten siitä ei voida tehdä väkisin ”laadukasta”.

Voidaan toki kysyä, miten vakavasti tällaiset analogiat on syytä ottaa. Mukanahan on useimmiten aimo annos retoriikkaa, jolla yliopistolaiset pyrkivät ajan hengessä oikeuttamaan sen, mitä joka tapauksessa tekisivät.

Puhe ei kuitenkaan ole koskaan pelkkää puhetta, sillä sen myötä muuttuu myös tapa toimia ja nähdä maailma. Aihetta huoleen luulisi olevan viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki puhe yliopistoyhteisöstä ilmentää tavalla tai toisella institutionalisoitua ihmisen esineellistämistä.

Marja Jalava

Kirjoittaja toimii tutkijana Helsingin yliopiston historian laitoksessa.