Yliopisto-lehti 1/05

Artikkeli

Saako olla geenimuuntelua?

Kun ihminen pistää kasviin uuden geenin, alkaa kalabaliikki. Yhden mielestä geenitekniikalla muokatut viljelykasvit ovat maailman pelastava Sampo, toisen mielestä pelottava Frankenstein. Mutta onko lopulta kyse tekniikasta vai siitä,
miten ja kenen ehdoilla tekniikkaa käytetään?

Kasvitieteilijöillä oli viime syksynä syytä juhlaan, kun muuntogeeniset kasvit täyttivät 20 vuotta. Juhlakalujen ympärille järjestettiin liuta seminaareja, joissa geenitekniikkaa ruotivat niin biokemistit kuin filosofit. Geenimuuntelun kriitikkojen äänitorvi Kansalaisten bioturvayhdistys muisti luonnontieteen syntymäpäiväsankaria kutsumalla Suomeen biokemian tohtori ja geenimuuntelukriitikko Mae-Wan Hon.

Kahdessa vuosikymmenessä muuntogeenisiä gm-kasveja koskeva keskustelu on noussut tutkijankammioista valtamedioihin. Maailman pelloilla gm-tuotteita kasvaa vielä melko vähän. Gm-peltojen osuus maailman peltoalasta on viisi prosenttia, laskevat YK:n ruoka- ja maatalousjärjestö FAO sekä maatalousbioteknisiä sovelluksia arvioiva ISAAA-järjestö. Kuitenkin vuosien 2002–2003 välillä muuntogeenisten kasvien käyttö lisääntyi 15 prosentilla, ja gm-lajikkeiden viljelyn uskotaan yhä yleistyvän.

Geenitekniikan kasvitieteellisistä sovelluksista puhutaan siis vielä pitkään. Mitä gm-kasvit sitten ovat? Ja miksi niistä keskustellaan niin kärkevästi?

Avoimen käytön riskit selville

Gm-kasveihin on siirretty uusia geenejä joko samasta tai eri organismista. Geenien siirrolla pyritään parantamaan kasvin ominaisuuksia, kuten voimistamaan kasvin kasvua vaikeassakin ympäristössä tai parantamaan sen kestävyyttä tauteja ja tuholaisia vastaan.

Geenimuuntelutekniikalla on lukuisia muitakin sovelluksia. Muuntogeenejä on käytetty muun muassa lääkkeissä: esimerkiksi sokeritaudin hoitoon tarkoitettua ihmisen insuliinia on tuotettu bakteerissa. Muuntogeenitekniikkaa sovelletaan myös esimerkiksi prosessiteollisuudessa käytettävien bioteknisten tuotteiden, kuten pesuaineissa käytettyjen entsyymien, valmistukseen. Kuumin keskustelu käy kuitenkin kasvien ja eläinten geenimuuntelun ympärillä — niillä kun on mahdollisuus päätyä ruokapöytään.

Geenitekniikan käyttö jakautuu karkeasti kahtia, kertoo ohjelmapäällikkö Reetta Kettunen Helsingin yliopiston soveltavan biologian laitokselta. Hän työskentelee koordinaattorina muuntogeenisten organismien ympäristö-, yhteiskunta- ja terveysvaikutuksia selvittävässä ESGMO-tutkimusohjelmassa.

— Muuntogeenisiä eliöitä tuotetaan sekä avoimessa että suljetussa ympäristössä. Suljettua käyttöä on helppo kontrolloida: gm-eliö kasvaa eristettynä kasvatustilassaan. Avoimessa käytössä gm-eliö on suorassa yhteydessä ympäristön kanssa, jolloin kontrollointi on vaikeampaa. Tällöin täytyy miettiä, mitä vaikutuksia gm-sovelluksella on vaikkapa ympäristön kannalta, Kettunen sanoo.

— Vaikutukset voivat olla joko myönteisiä tai haitallisia, ja ne heijastuvat myös laajemmin yhteiskuntaan. Esimerkiksi maatalouden tuotantomuotojen eriyttäminen niin, etteivät gm-tuotteet sekoitu tavanomaisiin tai luomutuotteisiin, on yksi esimerkki gm-tuotantoon liittyvistä kysymyksistä, joissa yhdistyvät biologiset ja yhteiskunnallis-taloudelliset kysymykset.

Pikkusormeakaan ei anneta

Tampereen yliopiston ympäristöpolitiikan professori Yrjö Haila luonnehtii geenitekniikasta käytävää keskustelua erittäin kahtiajakautuneeksi. Hän kuvailee rintamalinjoja kirjallisilla vertauskuvilla: Muuntogeenien puolustajille uusi tekniikka on kuin rajattoman vaurauden lähde, Kalevalan myyttinen Sampo. Kriitikoille geenimuuntelu näyttäytyy hallitsemattomana Frankensteinin hirviönä. Molempiin kuuluu ”pikkusorminäkemys”: ajatus siitä, että pienikin periksi antaminen johtaa turmioon.

— Kun keskustelu on kerran vahvasti polarisoitunut, asetelmista on vaikea päästä pois, Haila sanoo.

Haila johtaa ESGEMO-ohjelmassa linjaa, jossa tutkitaan geenitekniikan ekologisten vaikutusten arviointia ja sääntelyä pohjoisessa ympäristössä. Tutkijat selvittävät muun muassa sitä, miten kansalaisilla on mahdollisuus osallistua geenitekniikkaan liittyvän epävarmuuden määrittelyyn.

Hailan mielestä gm-keskustelun jyrkkä leirijako johtuu paljolti siitä, että gm-kasvien sovellukset painottuvat teolliseen viljelyyn. Maatalouden gm-sovellukset ovat toistaiseksi keskittyneet voimakkaasti maissin, soijan ja rehun kaltaisten bulkkituotteiden viljelyn tehostamiseen.

— Kasvien tautikestävyyden parantaminen geenimuuntelun avulla on toteutuessaan merkittävä saavutus. Voidaan kuitenkin oikeutetusti kysyä, ajetaanko muuntogeenisillä kasveilla elintarvikkeiden laadun parantamista vai suurten konsernien hallitsemaa maatalousjärjestelmää, Haila sanoo.

Hän toivoo geenimuuntelukeskustelun kehittyvän jatkossa hienovaraisemmaksi.

— On typerää kysyä vain, ollaanko geenimuuntelun puolella vai sitä vastaan. Tärkeämpää on arvioida, miten ja mihin sen avulla kehitettyjä tuotteita käytetään ja miten niiden kehittelyä ja leviämistä valvotaan, Haila esittää.

— Tieteellisistä innovaatioista käytyyn keskusteluun tulee sisältyä myös oikea mahdollisuus niiden kieltämiseen. Muuten koko kansalaiskeskustelu näyttäytyy vain yrityksenä muokata yleistä mielipidettä haluttuun suuntaan. Tämä syö keskustelua kohtaan tunnettua luottamusta ja vastaavasti kasvattaa epäluuloja.

Tekniikka ei poista nälkää

Reetta Kettusesta moni gm-kasvien niskaan kaadettu syytös osuu myös muihin maatalouskäytäntöihin.

— Esimerkiksi luonnon monimuotoisuutta vähentävä maaperän yksipuolinen käyttö on tehomaatalouden mukanaan tuoma ongelma. Se ei riipu siitä, jalostetaanko kasveja geenitekniikan vai jonkin muun jalostusmenetelmän avulla. Onkin erittäin tervetullutta, että gm-kasvien ympärillä käyty keskustelu on nostanut esille yleisempiä maatalouskäytäntöihin ja luonnon hyväksikäytön rajoihin liittyviä kysymyksiä.

Kettunen korostaa, että geenitekniikka on jo parhaillaan laajassa käytössä eikä se monissa sovelluksissa, kuten lääkkeiden ja pesuaineiden valmistuksessa, herätä suuria protesteja. Myös muuntogeeniset kasvit voi hänen mielestään nähdä uutena askeleena pitkässä kasvilajikkeiden jalostamisen ketjussa.

— Aiemmat kasvinjalostusmenetelmät ovat edistäneet valtavasti maailman ravinnontuotantoa. Jo bioteknisissä jalostusmenetelmissä on muokattu perimää tavalla, joka ei ole luonnossa mahdollista. Siksi puhe geenitekniikkaan liittyvästä luonnottomuudesta on pitkälti sävyerojen taistelua, vaikka samalla pitää kuitenkin muistaa gm-jalostukseen liittyvät erityiskysymykset, Kettunen esittää.

— Geenitekniikan käytössä tarvitaan tapauskohtaista analyysia riskeistä ja hyödyistä. Menetelmiä ei ole järkevää kritiikittä sen enempää sallia kuin kieltääkään. Olisikin toivottavaa, että maatalouden käytännöistä keskusteltaisiin laajemmalla tasolla ja verrattaisiin tuotantomuotoja toisiinsa eikä takerruttaisi yhden jalostustekniikan arvosteluun, Kettunen sanoo.

Hän nostaa esiin myös geenitekniikan panoksen perustutkimukseen.

— Silloinkin kun geenitutkimus ei johda sovellukseen, saadaan tietoa geenin toiminnasta. Tällaisesta geenitiedon karttumisesta voi olla hyötyä myös perinteisten jalostusmenetelmien käytössä.

Muuntogeenisten kasvien viljelyn tarvetta on aika ajoin perusteltu sillä, että gm-kasvit helpottavat maailman nälkäongelmia. Nälkäongelmassa ei kuitenkaan ole ennenkään ollut kyse maailman ruokavarantojen riittämättömyydestä, vaan ruuan epätasaisesta jakelusta.

— Ruuan riittämiseen ja laatuun liittyvät kysymykset eivät ratkea millään jalostusmenetelmällä. Ne ovat politiikkaa, Kettunen sanoo.

Teksti Matti Rämö

Piirros Ville Tietäväinen