Yhteystiedot

Yleisen kielitieteen oppiaine kuuluu nykykielten laitokseen ja sijaitsee Metsätalon A-siiven kolmannessa kerroksessa.

PL 24 (Unioninkatu 40)
00014 HELSINGIN YLIOPISTO
Puhelin +358 2 941 911 (vaihde)

Laitoksen puhelinluettelo

Tietoa oppiaineesta

Yleinen kielitiede on ns. luonnollisten kielten eli ihmisyhteisöjen käyttämien kielten tutkimusta, olipa kyse puhutuista, viitotuista tai kirjoitetuista kielimuodoista. Tärkeitä kiinnostuksen kohteita ja tutkimuksellisia kysymyksiä ovat mm.

  • ihmiskielen yleiset eli universaalit rakenneominaisuudet,
  • maailman kielten rakenteelliset (typologiset) yhtäläisyydet ja eroavaisuudet,
  • kielellinen prosessointi (so. kielellisen viestin yksilöpsykologinen tuottamis- ja ymmärtämisprosessi),
  • kielten alueellinen, sosiaalinen, tilanteinen ja tyylillinen vaihtelu,
  • kielissä ajan myötä tapahtuvat muutokset sekä näiden syyt,
  • kielen ja ajattelun suhde,
  • miten ihmiskieli eroaa muista merkki- tai viestintäjärjestelmistä.

Yleinen kielitiede on ytimeltään kielentutkimuksen teorianmuodostusta ja metodioppia. Tavoitteena on luoda teorioita ja menetelmiä, joilla luonnollisen kielen rakennetta voi kuvata yleisellä, yksittäisistä kielistä riippumattomalla tavalla. Tähän tavoitteeseen liittyy välttämättä esitettyjen teorioiden metodologinen ja tieteenteoreettinen kritiikki sekä tieteenfilosofiset kysymykset kuten kielitieteellisten selitysten luonne.

Erotuksena kielifilosofiaan, lingvistiikassa tutkimuskysymyksiä lähestytään tavallisesti konkreettiseen, empiiriseen kieliaineistoon tukeutuen. Aineisto voi tulla yhdestä tai useammasta kielestä, vertailevassa typologisessa tutkimuksessa jopa useasta sadasta kielestä eri puolilta maailmaa. Aineisto voi olla esimerkiksi tutkijan itsensä kenttätyössä keräämää tai se voi tulla olemassaolevista suurista elektronisista tekstikorpuksista; laajat typologiset tutkimukset taas voivat koostaa aineistonsa olemassa olevia kielten kuvauksia kuten kielioppeja vertaillen.

On ollut tapana tehdä ero teoreettisen ja soveltavan lingvistiikan välillä. Tämä ero on enenevässä määrin hämärtynyt kielentutkimuksen edellyttämän poikkitieteellisyyden myötä.

Lingvistinen tutkimus voidaan yhtäältä jakaa kielen tasojen mukaisiin osa-alueisiin kuten

  • fonologiaan (kuinka tietyn kielen äänteitä hyödynnetään merkitysten erottamiseen?),
  • morfologiaan (millaisista merkityselementeistä sana muodostuu?),
  • syntaksiin (miten sanoista muodostetaan hyväksyttäviä lauseita?),
  • semantiikkaan (kuinka sanan merkitys suhteutuu kielen muiden sanojen merkitykseen, kuinka lauseen merkitys muodostuu?) sekä
  • pragmatiikkaan (kuinka kieltä käytetään viestinnällisten päämäärien toteuttamiseksi?).

Toisaalta kielitieteen kenttä jakautuu näkökulmasta riippuen useisiin erikoisaloihin, joita ovat esimerkiksi

  • kielitypologia (maailmanlaajuinen vertaileva näkökulma),
  • kielten dokumentaatio ja deskriptio (usein kenttätyömenetelmin),
  • historiallinen kielitiede (kielen muutos ja kielten sukulaisuussuhteet),
  • sosiolingvistiikka (kieli puhujayhteisössä, sosiaalinen variaatio),
  • keskusteluntutkimus,
  • diskurssianalyysi,
  • tyylintutkimus,
  • tekstilingvistiikka,
  • psykolingvistiikka (kielen prosessointi aivoissa),
  • kielenoppimisen tutkimus,
  • afasiologia ja muiden kielipatologisten tilojen tutkimus,
  • käännösteoria, jne.

Yleinen kielitiede on siis erittäin monipuolisiin haasteisiin vastaava oppiaine.