Yhteystiedot

Venäjän kieli ja kirjallisuus kuuluu nykykielten laitokseen.

PL 24 (Unioninkatu 40 B, 4. krs)
00014 Helsingin yliopisto


Helsingin yliopiston slaavilaisten kielten laitoksen* raportteja

2

Veli Kolari

Suomen slavistiikan vaiheita

Helsinki 1985

ISBN 951-45-3623-1, ISSN 0781-9994

© 1985 by Veli Kolari
Department of Slavonic and Baltic Languages and Literatures, University of Helsinki

Toimitus: Arto Mustajoki, Marja jänis, Jouko Lindstedt, Aila Laamanen
(*Laitoksen nimi sittemmin vuoteen 2010 asti oli slavistiikan ja baltologian laitos. Nyt kyseisen laitoksen oppiaineet kuuluvat 1.1.2010 perustettuun nykykielteen laitokseen.)


Saatteeksi

Maassamme harrastettu slavistinen (laajassa mielessä) tutkimus on niittänyt mainetta maailmalla. Tosin tämän alan tutkijoiden rintama ei ole ollut laaja; harvat nimet ovat loistaneet majakan tavoin lähes aavalla merellä. Nyt tilanne on toinen. Tutkijoiden määrä on voimakkaasti kasvanut, voidaan puhua nuoren polven esiinmarssista. Tunnemme kuitenkin aivan liian huonosti maamme slavistiikan historiaa. Tämän vuoksi laitoksellamme on aivan erityinen ilo julkaista kyseinen FT Veli Kolarin laatima historiikki. Se perustuu osittain hänen Suomen slavistipiirin 20-vuotisjuhlassa pitämäänsä esitelmään ja edustaa luonnollisesti kirjoittajan omaa näkemystä asiasta. 

Helsingissä, 10. huhtikuuta 1985

Arto Mustajoki


0. Slaavilaisten kielten tutkimuksella on Suomessa kunniakkaat, jo viime vuosisadalle asti ulottuvat perinteet. Varsinainen tieteellinen slavistiikka käynnistyi J.J. MIKKOLAN ansiosta 1890-luvulla. Venäjän kielellä oli kuitenkin ollut yliopistoedustus jo 1800-luvun ensi puoliskolta asti. Aikaisempina vuosisatoina ei Suomessa oltu — Turun akatemiassa enempää kuin sen ulkopuolellakaan — sanottavammin kiinnostuneita edes naapuri-Venäjän kielestä, etäisemmistä slaaveista puhumattakaan, eikä Suomesta löydy ruotsalaisten maineikkaaseen Sparwenfeltiin verrattavaa ilmiötä. Tässä yhteydessä toisinaan mainittava suomalainen MIKAEL GRÖNING (1714–78) ei hänkään oikeastaan kuulu suomalaiseen slavistiikkaan: hän toimi ensin tulkkina Pietarin Tiedeakatemiassa, mutta siirtyi sieltä Ruotsiin, missä hänestä tuli kuninkaallinen kielenkääntäjä. Tämän viran hän sai julkaistuaan v. 1750 venäjän kieliopin — ensimmäisen ruotsinkielisen venäjänoppaan. Teos mennee kuitenkin toisiin nimiin, se kun lienee käännös Adadurovin käsinkirjoitetusta kieliopista (ks. 22, s. 68–69).

Se seikka oli sentään huomattu, että Suomessa oli lukuisia aivan ilmeisen venäläisperäisiä sanoja. Ensimmäiset havainnot ovat ulkomaalaisten tekemiä: suomen kielen tutkimuksen uranuurtaja MARTIN FOGEL (1634–75) mainitsee kaksi sanaa (leipä, lusikka), joista tosin vain toinen on venäläinen laina, ja vuosisataa myöhemmin (v. 1772) esittää ruotsalainen JOHANN THUNMANN kuusi sanaa, joista niistäkin vain yksi (määrä) on oikein. Vähemmän tunnettua lienee se vielä Kaliman aikana tuntematon seikka, että tieteellisen slavistiikan perustaja, tšekki JOSEF DOBROVSKÝ (1753–1829) on esittänyt varteenotettavia käsityksiä myös suomalais-ugrilaisista kielistä, jotka kuitenkin julkaisemattomina ovat jääneet vaille ansaitsemaansa huomiota. Meidän kannaltamme tärkeä oli Dobrosvkýn matka Venäjälle vv. 1792–93. Hän oleskeli aluksi kaksi viikkoa Turussa ja tutustui mm. Porthaniin. Tämä esitteli hänelle Turun yliopiston kirjastossa olevat tšekkiläiset kirjat, jotka olivat enimmältään 30-vuotisen sodan sotasaalista (kirjat tuhoutuivat Turun palossa v. 1827). Dobrovskýn vertaamista sanoista kolmisenkymmentä on oikein tulkittu venäläisperäisiksi — siihenastisista vertailuista suurin määrä. Suomalaisista on mainittava kirkkoherra P.A.P. EUROPAEUS (1753–1825) sekä sanakirjantekijä K. GANANDER (v. 1787), jotka kumpikin löysivät parisenkymmentä oikeata yhdistelmää. H.G. PORTHAN käsitteli venäjän vaikutusta suomeen jo seikkaperäisemmin todeten (v. 1801), että venäläinen vaikutus on voimakkainta venäläisten naapureina asuvien karjalaisten ja inkeriläisten kielessä, jossa se näkyy sekä sanastossa että lausetavoissa ja ääntämyksessä. Hänen sanavertailunsa perustuvat lähes kaikki Europaeuksen luetteloon. Laajan luettelon esitti A.J. SJÖGREN (v. 1821): peräti 144 yhdistelmää, joista tosin vain noin puolet on hyväksyttäviä — paljon toki sekin. Lisäksi voidaan mainita F.P. VON KNORRING (v. 1833), G.J. MECHELIN (v. 1842), AUG. AHLQVIST (v. 1857) ja ELIAS LÖNNROT (1874–80). Vankalle tieteelliselle pohjalle asetti lainakysymyksen sitten J.J. MIKKOLA. (Tarkemmin näistä varhaisista lainatutkijoista ks. 11, s. 1–; 58, s. 10–ja 60, s. 88–89.)

1. Kun Suomesta v. 1809 oli tullut Venäjän valtakunnan osa, tuli venäjän kielen opettaminen ajankohtaiseksi myös yliopistossa. Vuonna 1812 perustettiinkin Turun yliopistoon venäjän kielen lehtorin virka; lehtorin tuli lähinnä huolehtia tulevien virkamiesten venäjän taidosta. Vasta kun yliopisto oli v. 1827 sattuneen Turun suurpalon jälkeen siirretty Helsinkiin, perustettiin v. 1828 venäjän kielen ja kirjallisuuden ylimääräinen professorinvirka (se lakkautettiin v. 1863). Sen rinnalle perustettiin jo v. 1841 varsinainen professuuri, jonka opetusalaksi määriteltiin "Venäjän historia ja statistiikka sekä venäjän kieli ja kirjallisuus" (statistiikalla tarkoitettiin siihen aikaan suunnilleen samaa kuin nykyisin kulttuurimaantieteellä ja yhteiskuntaopilla). Nämä virat eivät olleet muiden professuurien tapaan tutkijanvirkoja, eikä niihin vaadittu tieteellistä pätevöitymistä. Viranhaltijat nimitti suoraan, ilman yliopiston konsistorin ehdollepanoa, keisari yliopiston kanslerin, s.o. kruununperillisen, ehdotuksesta. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että professorit olivat yleensä venäläisiä: kahdeksasta vain kaksi oli suomalaista. Virat eivät olleet syntyneet suomalaisten omasta tutkimustarpeesta, vaan viranomaisten toimesta venäjän kielen käytännöllisten opintojen edistämiseksi; nimenomaan tämä seikka oli perusteena kenraalikuvernööri Zakrevskij'lla, kun hän konsistorin mieltä kysymättä v. 1828 ajoi läpi ylimääräisen professuurin perustamisen. Professorien tehtävät olivat lähinnä käytännöllisiä: he valvoivat alempia opettajia ja kuulustelivat matkastipendin hakijoita ja kandidaattitutkinnon suorittajia.

Ensimmäiseksi ylimääräiseksi professoriksi keisari nimitti pietarilaisen SERGEJ VASIL'EVIČ SOLOV'EVin (virassa 1830–43), jolla ei ollut mitään kirjallisia ansioita. Näin ohitettiin heti alkuun tieteellisesti pätevä suomalainen voima, venäjän kielen v.t. lehtori GABRIEL GEITLIN (KEITILÄ), joka oli v. 1826 julkaissut väitöskirjan Observationes circa Linguam Russicam sekä v. 1829 Lomonosovia koskevan tutkielman sekä myös venäjän kielen oppikirjan. (Hänestä tuli sittemmin, v. 1835, itämaisen kirjallisuuden professori.) Seuraava viranhaltija oli STEPAN IVANOVIČ BARANOVSKIJ (1844–53), jonka rusistinen tuotanto rajoittuu venäjän kielen oppikirjaan. Kolmas ja viimeinen ekstraordinarius oli MATTHIAS AKIANDER (1853–62). Hänet, kuten myös Baranovskij'n, tapaamme myös varsinaisen professorin virasta.

Varsinaisen professuurin ensimmäiseksi haltijaksi tuli JAKOV KARLOVIČ GROT (virassa 1841–52). Hän oli kiinnostunut Skandinaviasta ja Suomesta ja osasi ruotsia, mitä taitoa hän käytti hyväkseen tutustuttamalla venäläisiä pohjoismaiseen kirjallisuuteen käännöksin ja artikkelein. Grotin pääansiona on pidettävä sitä, että hän professoriksi tultuaan erotti venäjänkieliset kirjat yliopiston kirjaston muunkielisistä kirjoista ja perusti näin "Yliopiston venäläisen kirjaston", jolla pitkään oli yliopiston piirissä itsenäinen asema: suoraan konsistorin alaisena laitoksena sillä oli yliopiston muusta kirjastosta erillinen, itsenäinen hallinto ja talous ja se oli venäjän kielen professorin valvonnan alainen. Kokoelmat kasvoivat nopeasti, sillä yliopisto oli jo v. 1828 (1820) saanut harvinaisen erioikeuden, joka oli koko Venäjän valtakunnassa vain kahdella muulla laitoksella: sillä oli oikeus saada vapaakappaleena kokoelmiinsa jokainen Venäjän valtakunnassa ilmestynyt kirja ja muu painate (kielestä riippumatta; niinpä yliopiston kirjastoon syntyikin arvokkaita, osin ainutlaatuisia erikoiskokoelmia useilla vähemmistökansallisuuksien kielillä, mm. viron, latvian, puolan, gruusian ja tataarin). Vaikka kirjapainot, etenkin provinsseissa, laiminlöivätkin luovutusvelvollisuuttaan ja vaikka myöhemmin kirjastosta poistettiin ei-tieteelliseksi katsottua kirjallisuutta suurin määrin, syntyi vuosisadan ajalta venäläisen kirjallisuuden kokoelma, jonka veroista ei muualla länsimaissa ole. Vuonna 1924 kirjasto liitettiin yliopiston kirjastoon, jonka venäläinen osasto siitä tuli; v. 1940 nimi muutettiin kokoelmien koostumusta ja keruutavoitteita paremmin vastaavaksi Slaavilaiseksi osastoksi. Nykyinen nimi Helsingin yliopiston kirjaston Slaavilainen kirjasto on vuodelta 1981. — Pietariin palattuaan Grot kehitti mittavan tieteellisen uran, mutta Suomi ei häntä enää kiinnostanut, osaksi varmaankin hänen täällä saamansa kohtelun vuoksi.

Grotia seurasi jo mainittu Baranovskij. Hän oli julkaissut venäjän kielen oppikirjan (v. 1846) ja hänellä oli merkittävä osuus venäjän kielen opetuksen kehittämisessä. Seuraavaksi tulevat molemmat suomalaiset viranhaltijat. MATTHIAS AKIANDER (AKKANEN) oli toiminut venäjän kielen lehtorina 1836–53 ja ylimääräisenä professorina 1953–62; varsinaisena professorina hän oli 1862–67. Hän laati mm. oppikirjoja, ja jo lehtorivuosinaan hän oli julkaissut Venäjän historian (Rysk historia, 1, 1844) sekä ruotsintamiaan, Suomea ja suomalais-ugrilaisia kansoja käsitteleviä otteita venäläisistä kronikoista (Utdrag af ryska annaler, 1848). Enimmät ansionsa Akiander hankki kuitenkin kotimaisten tieteiden, mm. Suomen kirkkohistorian, tutkijana. Hänen seuraajansa ARVID FRITHIOF NORDQVIST oli pitkään virassa (1868–89), mutta ei julkaissut lainkaan rusistisia töitä.

Seuraava viranhaltija VIKTOR ALEKSANDROVIČ SEMENOV (1890–96) toimi tarmokkaasti Venäläisen kirjaston kokoelmien täydentämiseksi; hänen edeltäjänsä olivat suuressa määrin laiminlyöneet tätä heille kuuluvaa virkavelvollisuutta. Hän toimitti tärkeän tekstijulkaisun venäläisistä kielimuistomerkeistä, joita kutsutaan nimellä pčela (kr. mélissa) ja jotka sisältävät "puheita ja viisauksia evankeliumista ja apostolista sekä pyhiltä miehiltä --" (65); se on äskettäin julkaistu uudelleen näköispainoksena (65a). Samanaiheinen julkaisu on (66). Professoreista tieteellisesti ansioitunein ja Grotin jälkeen etevin oli IOSIF EMEL'JAN0VIČ  MANDEL'ŠTAM (1897–1911). Hänen pääteoksensa käsittelevät Gogolin tyyliä (35) ja venäjän deminutiivisuffikseja (36). Lisäksi hän kirjoitti ruotsiksi venäläisistä kirjailijoista, mm. Gor'kij'sta, ja venäjäksi Suomen kansallisrunoilijasta Runebergista.

Vuonna 1906 annetun asetuksen mukaan oli venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuri vastedes täytettävä kuten muutkin professuurit, siis konsistorin tekemän ehdollepanon perusteella. Mandel'štamin jälkeen virkaa haki viisi venäläistä sekä suomalainen folkloristi VILJO MANSIKKA (1884–1947; ks. 3), joka oli jo julkaissut tutkielmia pohjoisvenäläisistä murteista. Akateemikko A.A. Šahmatovin asiantuntijalausunnon mukaan hän oli virkaan ansiokkain, mutta tiedekunta asetti hänet kuitenkin vasta toiselle sijalle, koska hän ei ollut syntyperäinen venäläinen. (Sittemmin itäslaavien muinaisuskontoa käsittelevän teoksensa ensimmäisen ja ainoaksi jääneen osan (37) perusteella laajalti tunnetuksi tulleesta Mansikasta tuli v. 1926 vertailevan kansanrunouden ylimääräinen professori.) Ensimmäiselle sijalle tuli tunnettu, laajatuotantoinen kirjallisuudentutkija P.N. SAKULIN. Hänet puolestaan keisari sivuutti otaksuttavasti hänen liberaalisten poliittisten mielipiteidensä vuoksi, ja nimityksen sai kolmannelta sijalta KONSTANTIN IVANOVIČ ARABAŽIN, jolla ei tuolloin eikä myöhemminkään ollut lainkaan tieteellisiä meriittejä. Vallankumouksen tultua hän jäi pysyvästi Neuvosto-Venäjälle, joten oppituoli jäi vaille haltijaa.

Itsenäistyneessä Suomessa yliopisto pohti pitkään aineen asemaa. Lopulta venäjän kielen oppituoli päätettiin lakkauttaa ja sen sijaan vakinaistaa v. 1900 perustettu slaavilaisen filologian ylimääräinen professuuri (vakinaistaminen tapahtui v. 1921). Näin oli päättynyt — käyttääkseni Itävallassa piakkoin ilmestyvän slavistihistoriikin sanontaa — kotimainen slavistiikka ulkomaisin slavistein. (Venäjän kielen ja kirjallisuuden professorien toiminnasta ks. mm. 22, s. 67–71 ja 70, 24–28.)

2. Yliopistoslavistiikka kotimaisin slavistein alkoi vuonna 1895, kun JOOSEPPI JULIUS MIKKOLA (1866–1946; ks. 52 ja 61) nimettiin slaavilaisen filologian dosentiksi. Hän oli väitellyt v. 1893 itämerensuomalaisten kielten venäläisiä lainasanoja käsittelevällä tutkimuksella (39). Tämä, nerokkaan Vilhelm Thomsenin suomalais-germaanisten (1869) ja suomalais-balttilaisten (1890) lainatutkimusten esikuvaa noudattava esitys oli ensimmäinen tieteellinen, tähän päivään asti arvonsa säilyttänyt esitys aiheestaan.

Mikkola ei ollut suinkaan aikonut slavistiksi; väitöskirjansakin hän laati suomen kielen opinnäytteeksi. Kerrotaan, että kun kansallismieliset nuoret tutkijat suunnittelivat oppituolien valtaamista ruotsinkielisiltä, joutuivat Mikkolan osalle skandinaaviset kielet. Tämän vuoksi hän matkusti Upsalaan, jossa hän hankki perusteelliset tiedot skandinaavisten ja muidenkin germaanisten kielten kehityshistoriasta. Vertailevaa kielentutkimusta hän opiskeli mm. mainitun Vilhelm Thomsenin johdolla. Kun slavistiikka oli muualla saavuttanut suuria voittoja, ruvettiin meilläkin suunnittelemaan oppituolin perustamista. Otto Donnerin ja Frithiof Nordqvistin kehotuksesta Mikkola ryhtyi pätevöitymään virkaan hankkimalla kokemusta myös muiden slaavilaiskielten kuin venäjän ja muun kuin lainasanaproblematiikan tutkijana. Sitä varten hän matkusti v. 1896 Pommeriin tutkimaan muuatta pientä kašubimurretta, jota sen puhujat itse nimittivät slovintsiksi; ensimmäisen maailmansodan aikana viimeisetkin tämän murteen puhujat kuolivat. Matkan tulokset olivat antoisat. Mikkola keräsi tekstinäytteitä ja julkaisi arvokkaan murretutkielman (42) tältä vähän viljellyltä alueelta, jota sitten Friedrich Lorentz tuli hallitsemaan kaikenkattavine töineen. Samalla Mikkola kiinnostui tuon kielimuodon ja yleensä länsislaavin painotuksesta; kašubihan on ainoana länsislaavina säilyttänyt alkuperäistä liikkuvaa painotusta. Vuonna 1899 hän julkaisi tutkimuksen länsislaavin paino- ja kestoseikoista (40), jonka keskeisenä sisältönä on slovintsin vertailu 1700-luvulla kuolleeseen vanhakantaiseen polabiin. Muun muassa puolalaiset aksentologit ovat pitäneet tutkimusta joskaan eivät viimeisenä sanana niin kuitenkin merkittävänä ja oikeasuuntaisena edistysaskeleena.

Mikkola oli nyt osoittanut pätevyytensä keskeisten slavististen ongelmien tutkijana, joten hänet voitiin nimittää slaavilaisen filologian ylimääräisen professorin virkaan; tämä tapahtui v. 1900.

Miten tätä ajankohtaa on arvioitava kansainvälisesti? Slavistiikka — tarkoitan nyt lähinnä vertailevaa slaavilaista kielentutkimusta — oli syntynyt noin vuosisataa aikaisemmin toisaalta indoeurooppalaisten kielten vertailevan tutkimuksen haarana, toisaalta slaavien omien sisäisten tarpeiden ja traditioiden pohjalta. JOSEF DOBROVSKÝn Institutiones linguae Slavicae dialecti veteris oli ilmestynyt v. 1822, ja jo kahta vuotta aikaisemmin oli A.H. VOSTOKOV ratkaissut jerien ja jusien arvoituksen. Vuosisadan ensi puoliskolla toimivat kokonaan tai pääosin JERNEJ KOPITAR, VUK KARADŽIĆ ja PAVEL JOSEF ŠAFAŘÍK (oik. PAVOL JOZEF ŠAFÁRÍK: hän oli slovakki). FRANJO MIKLOSICH aloitti vuosisadan puolivälissä, ja uuden, nuorgrammaattiseen metodiin liittyvän uraauurtavan vaiheen alkupisteeksi katsotaan usein ensyklopedisen laajan VATROSLAV JAGIĆin perustaman Archiv für slavische Philologie’n syntyvuosi 1876. Kauden muista johtavista tutkijoista oli AUGUST LESKIEN aloittanut tunnetulla klassisella oppikirjallaan jo 1871. Sellaiset nimet kuin JAN BAUDOUIN DE COURTENAY, JOSEF ZUBATÝ, VÁCLAV VONDRÁK, F.F. FORTUNATOV, ANTOINE MEILLET — joitakin mainitakseni — osoittivat, että tieteenala oli paitsi täysin konsolidoitunut myös korkeasti ja monipuolisesti ansioitunut. Yhtä vaikuttavia nimiluetteloita voi helposti esittää myös yksityisten slaavilaiskielten tutkijoista.

Lähinaapureistamme skandinaaveista oli Ruotsi tälläkin alalla ensimmäinen: JOHAN LUNDELLista oli tullut slavistiikan professori Upsalaan jo v. 1891 (tosin Lundellin pääansiot ovat vallan muualla kuin slavistiikassa). Norjan ensimmäisen ja pitkään ainoan slavistin OLAF BROCHin ura kehittyi aluksi aivan rinnan Mikkolan kanssa: laajat kenttätutkimuksensa ja niihin liittyvän julkaisutoiminnan hän käynnisti v. 1895 ja professori hänestä tuli v. 1900. Myös Tanska sai näihin aikoihin ensimmäisen slavistisen oppituolinsa.

Meillä siis slavistiikka syntyi yhtä jalkaa muiden pohjoismaiden kanssa, mutta saavutti heti alussa sikäläistä korkeamman tason. Mikkola näet nousi nopeasti aikansa eturivin slavistien joukkoon, mikä näkyi siinäkin, että hänelle tarjottiin useita arvokkaita kansainvälisiä tehtäviä. Vuonna 1909 hänet valittiin metodisesti tärkeän ja uraauurtavan Wörter und Sachen -lehden ja sittemmin myös Archiv für slavische Philologie'n toimituskuntaan. Vuonna 1920 hänelle tarjottiin Leipzigin yliopiston oppituolia — ei kenenkään vähäisemmän kuin August Leskienin jälkeen, mutta Mikkola halusi pysyä kotimaassaan. Carl Winterin yliopistokustantamo puolestaan pyysi Mikkolaa laatimaan kurssikirjaksi soveliaan kantaslaavin kieliopin. Urslavische Grammatikin (44), Mikkolan pääteoksen, ensimmäinen osa ilmestyikin jo v. 1913. Vokalismin ja painotusopin sisältävä teos otettiin myönteisesti vastaan, mutta se sai pitkään odottaa jatkoa: vasta eläkepäivinään tekijä julkaisi toisen osan (v. 1942), kun taas kolmas, suppean, mutta omaperäisesti laaditun morfologian sisältämä osa julkaistiin vasta Mikkolan jäämistöstä v. 1950.

Mikkola oli myös etevä baltologi. Hän oleskeli useaan otteeseen Liettuassa, mm. vv. 1894–95 Suvalkin ja Vilnan lääneissä pannen muistiin toista sataa dainaa ja 70–80 satua. Muutoinkin Mikkola matkusteli paljon: kandidaattiajoistaan lähtien hän oli tehnyt opinto-, tutkimus- ja muita matkoja Venäjälle (jossa kuunteli mm. Fortunatovia), Puolaan, etelä-sIaavien pariin sekä muun Euroopan slavistikeskuksiin. Mikkolan lähes intohimoisesta matkustushalusta antaa eloisia tuokiokuvia hänen puolisonsa Maila Talvio muistelmateoksessaan Rukkaset ja kukkaset. Baltologian alalta Mikkola käsitteli mm. muinaispreussin ongelmia (38) sekä etymologisia kysymyksiä.

Mikkolalle oli ominaista, ettei hän moniharrastuksisena, alati tieteellisen uteliaana miehenä aina malttanut julkaista tutkimustensa tuloksia, vaan riensi uusien ongelmien pariin. Siksi hänen julkaisujensa määrä on pienempi kuin odottaisi; toisaalta monet lyhyetkin kirjoitukset sisältävät paljon enemmän kuin otsikko lupaa. Mikkolasta ei myöskään ollut — näin luonnehtii häntä Eino Nieminen — "paksujen teosten kirjoittajaksi, ne kun olisivat kahlinneet kirjoittajansa pitkäksi aikaa rajatulle alueelle."

Nyttemmin tiedetään jo yleisesti, että Mikkola oli jo nuorena keksinyt Fortunatovin — de Saussuren lakina tunnetun painonsiirtoilmiön, mutta jättänyt sen julkaisematta. Näin ei onneksi käynyt erään toisen tutkimustuloksen, joka sopii esimerkiksi myös Mikkolan monipuolisuudesta ja yhä uusiin kieliryhmiin, tässä tapauksessa turkkilaisiin kieliin, kohdistuvasta mielenkiinnosta. Vuonna 1913 hän esitti omaperäisen tulkinnan erääseen keskiaikaiseen slaavilaiseen käsikirjoitukseen sisältyvän nk. Tonavan bolgaarien ruhtinasluettelon ajoituksesta (41). "Mikkolan tulkintaa", — arvioi Gustav John Ramstedt — "ei kenties kaikin puolin voi pitää oikeaan osuneena, mutta se osoittaa terävää huomiokykyä ja oikean suunnan."

Vanhemmiten Mikkola tuskastui siihen asennoitumistapaan, joka oli saanut vallan lainasanatutkimuksessamme: lähes sana kuin sana pyrittiin selittämään lainaksi; etenkin germaanilainojen määrä kasvoi. Mikkolasta tämä oli vastuutonta, ja hän reagoi tällaisiin "paperietymologioihin" julkaisemalla v. 1938 uudistetun laitoksen väitöskirjastaan (45). Teosta on kuitenkin pidetty taka-askeleena, sillä Mikkola peruutti useat aikaisemmin hyväksymänsä ja nykyäänkin yleisesti hyväksytyt yhdistelmät (mm. laatu, luokka, papu, rotu, varpunen, veräjä); myöskin hän rajoittui käsittelemään vain vanhinta lainakerrostumaa. Myöhäiskaudellaan Mikkola julkaisi myös useita tutkielmia Suomen historiasta perusteellisesti tuntemiensa muinaisvenäläisten kronikoiden ja muiden lähteiden pohjalta. Jo varhemmin Mikkola oli kirjoittanut paljon luetun, aikansa juohevaan tyyliin kirjoitetun yleisesityksen slaavilaisten kansojen kirjallisuuden historiasta (43).

Mikkolan jäätyä eläkkeelle v. 1934 — hän hoiti virkaa vielä seuraavan lukuvuoden — oli seuraajaksi tarjolla kaksi hänen oppilastaan, Jalo Kalima ja Eino Nieminen. Taistelu virasta oli poikkeuksellisen kiivasta ja jätti pysyvät jälkensä myös henkilösuhteisiin. Nieminen näet katkeroitui loppuiäkseen Kalimaan ja katkaisi välinsä myös asiantuntijana olleeseen Max Vasmeriin, tämä kun asetti Kaliman etusijalle ja arvioi Niemistä melko suorasukaisin, jopa musertavin kääntein. Niemisellä taas oli tukenaan puolalainen komparatisti Jan Rozwadowski. Myös kolmas asiantuntija Nicolas van Wijk puolsi lopulta Niemistä, vaikka olikin kahden vaiheilla. Hän näet katsoi valinnan riippuvan suomalaisen slavistiikan luonteesta ja tarpeista. Jos kysymys on fenno-ugristiikan aputieteestä, niin Kalima on paras, — tätä puolta korosti pontevasti Vasmer: hänen mielestään suomalaiselta slavistilta odotetaan ensisijaisesti suomalais-venäläisten kosketusten selvittelyä — mutta jos on tarkoitus harjoittaa slaavilaista filologiaa itsenäisenä tieteenä, niin tulee valita Nieminen. Saamastaan kahdesta ensisijasta huolimatta Nieminen joutui osastossa toiseksi, ja sen mukaisesti myös nimityksen sai Kalima.

JALO KALIMA (1884–1952; ks. 62) tunnetaankin ennen muuta Vasmerin peräänkuuluttamana lainasanatutkijana. Hän oli opiskellut sekä slaavilaisia että — ja ennen muuta — suomalais-ugrilaisia kieliä. Jälkimmäisellä alalla hänelle näyttikin aukeavan lupaava, joskin poikkeuksellinen ura: Max Vasmerin välityksellä hän nimittäin sai kutsun Kazańin yliopiston ylimääräiseksi professoriksi ja samalla Venäjän ainoan tämän alan oppituolin haltijaksi. Kalima matkusti Kazańiin syksyllä 1917, mutta joutui olojen myllerryksen vuoksi palaamaan Suomeen muutaman kuukauden kuluttua.

Jo opintoaikanaan Kalima julkaisi artikkelin tulevalta pääalaltaan, pohjoisvenäläisten murteiden suomalaisista lainoista. Vuonna 1915 hän sitten väitteli venäjän itämerensuomalaisista lainoista (9); teos on edelleenkin arvostettu ja paljon siteerattu aiheensa peruskartoitus. Kalima julkaisi myös laajat tutkielmat syrjäänin venäläisistä (10) ja venäjän syrjäänilainoista (12). Tärkeä hakuteos on Kaliman viimeinen teos, yliopisto-oppikirjaksi tarkoitettu yleisesitys itämerensuomalaisten kielten slaavilaisista — s.o. venäläisistä, jos kohta Kalima ei vielä tohtinutkaan tyystin kieltää kantaslaavilaisten lainojen mahdollisuutta — lainoista (11); teoksesta on julkaistu myös saksankielinen käännös (11a), joka kuitenkin on hiljattain saanut rinnalleen uuden yleisesityksen nuoren saksalaisen fennistin kynästä (58). Suomalais-venäläisiä lainakosketuksia Kalima käsitteli myös useissa artikkeleissa; mm. hänen kimalainen-artikkelinsa teki entistä vaikeammaksi hyväksyä kantaslaavilaisten lainojen olemassaolo itämerensuomessa. Kalima julkaisi yleisesityksen myös itämerensuomalaisten kielten balttilaisista lainoista (8).

Puhtaan slavistiikan alueella Kalima liikkui harvakseltaan. Hänen kynästään on lähtenyt mm. joitakin kiinnostavia etymologisia selityksiä (esim. slaav. rajь 'paratiisi', Slavia 1940). Viimeisinä vuosinaan Kalima harrasti eritoten venäläisten paikannimien tutkimusta. Hänen tiedetään valmistelleen laajaa tutkimusta Pohjois-Venäjän suomalaisperäisestä paikannimistöstä. Julkisuuteen ehti vain pari kolme tutkielmaa (esim. 7 ja 13).

Kaliman kuoltua slaavilaisen filologian professorinviran hoitajaksi kutsuttiin v. 1952 hänen aikaisempi kilpahakijansa EINO NIEMINEN (1891–1962; ks. 59 ja 73). Nieminen oli jo v. 1928 nimitetty slaavilaisen filologian dosentiksi ja v. 1939 puolalaisen ja balttilaisen filologian henkilökohtaiseksi ylimääräiseksi professoriksi.

Nieminen oli opiskellut slaavilaisia ja germaanisia kieliä sekä vertailevaa indoeurooppalaista kielentutkimusta mm. Venäjällä ja Saksassa. Leipzigissä hän oli Leskienin, Sieversin ja Brugmannin oppilaana. Viime mainitulta hän sai väitöskirjansa aiheeksi neutrin katoamisen balttilaisista kielistä. Hän rajoitti aiheen neutrin -ai-päätteeseen ja julkaisi kysymyksestä väitöskirjan v. 1922 (54), 31-vuotiaana. Hän olisi väitellyt jo paljon aikaisemmin, ellei jo valmista käsikirjoitusta olisi varastettu Pietarin asemalla v. 1916. Vaikka Niemisen päätulosta ei kaikkialla ole hyväksyttykään, hän kuitenkin osoittautui tällä teoksellaan balttilaisen filologian ja vertailevan kielentutkimuksen metodit hallitsevaksi tutkijaksi.

Väiteltyään Nieminen keskittyi toiselle pääalueelleen, puolan kielen historiaan. Hän teki useita opintomatkoja Puolaan, — ja myös Liettuaan ja Latviaan — jossa rupesi keräämään aineistoa keskiaikaisista tuomiokirjoista. Kansankielensä ja tarkkojen paikka- ja aikatietojensa vuoksi ne soveltuivat historiallisen dialektologian materiaaliksi, alan, jota ennen Niemistä ei ollut systemaattisesti tutkittu, ei varsinkaan tämänlaatuisen, vaikeasti hallittavan ja suurta eruditiota vaativan materiaalin avulla. Syntyi useita artikkeleita muinaispuolan äänne- ja muoto-opista (mm. 51 ja 55) sekä uraauurtava tutkielma historiallisen dialektologian alalta (50). Niemisen pääteos tältä alueelta — ja ylipäätään — on syntaktinen tutkimus (49), jossa hän selvittelee muinaispuolan relatiivipronominien käytön alueellisia ja kronologisia eroja. Ansioistaan muinaispuolan tutkijana Nieminen kutsuttiin jo v. 1928 -siis paljon ennen professuurikärhämiä — Puolan Tiedeakatemian lingvistisen komission työjäseneksi.

Niemisen kolmantena pääalueena voidaan pitää itämerensuomalaisten kielten balttilaisten ja slaavilaisten lainojen tutkimusta. Vuonna 1934 hän julkaisi tutkimuksen (53), jossa hän esitti, että balttilaislainamme ovat peräisin muinaiskuurista eivätkä suinkaan, kuten usein väitettiin, kantabaltista — tulos, josta keskustelu ei — Lauri Postin sanoin — "kenties aivan vielä ole päättynyt". Monen yksityisen sanan alkuperän Nieminen on todennut tai täsmentänyt (mm. varras, orsi, hirsi, kantele, sii; pirtti, vasta). Niemisen jäämistöstä löytyi lähes painovalmis käsikirjoitus, jossa hän käsittelee perinpohjaisesti 25 balttilaisiin -e ja -i-substantiiveihin palautuvaa suomalaislainaa. Myös opetuksessa Nieminen hyödynsi laajaa lainatietouttaan, esim. luentosarjassa, joka kosketteli venäjän äännehistoriaa suomeen tulleiden lainojen valossa. Niemisen puhtaasti slaavilaista etymologiaa käsittelevistä kirjoituksista voidaan mainita sanat *gatję*gatjě 'housut' (Scando-Slavica 3, 1957) ja (j)u(s)tro (Ibid. 2, 1956).

Myös Niemisen jälkeen — hänestä tuli emeritus v. 1960 — slaavilaisen filologian professuuri täytettiin kutsumalla. Vuonna 1963 sen otti vastaan professori VALENTIN KIPARSKY (1904–83; ks. 1, 2, 56, 69, 75), jolla jo oli takanaan pitkä ura professorina sekä Suomessa että ulkomailla. Hänestä oli jo v. 1947 tullut Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori (ks. alempana), ja vv. 1952–55 hän oli ollut kutsuttuna vierailevana professorina sekä Englannissa (Birmingham) että Yhdysvalloissa (Indiana). Vuonna 1958 hän oli siirtynyt -pysyvästi, kuten tuolloin näytti — Berliiniin ottaakseen vastaan hänelle tarjotun Freie Universitätin slaavilaisen filologian professuurin Max Vasmerin jälkeen.

Kiparsky oli syntynyt Pietarissa v. 1904, mutta vallankumouksen tultua hän jäi Suomeen, suvun maatilalle Perkjärvelle. Jo silloin laajan kielitaidon — saksa (kotikieli), venäjä, ranska, latina, kreikka — kartuttaminen alkoi välittömästi: ylioppilastutkintoa varten hän joutui lyhyessä ajassa omaksumaan tarpeellisen suomen ja ruotsin taidon. Yliopistossa hän hankki laajan kielitieteellisen koulutuksen: hän aikoi alunperin romanistiksi, mutta slavistiikka vei lopulta voiton, mm. Mikkolan persoonallisuuden ansiosta. Kandidaattitutkinnossa (1929) hänellä oli kuitenkin pääaineenaan vielä germanistiikka; muina aineina olivat slaavilainen filologia, sanskrit ja latina. Tämän jälkeen Kiparsky oli kahteen otteeseen opintomatkalla Tšekkoslovakiassa, missä hän laati usein siteeratun artikkelinsa tšekin 1800-luvun alun neologismeista (32), sekä tutustui tuolloin uuteen tutkimussuuntaan, Prahan koulukunnan kehittämään fonologiaan.

Varsinaisen tutkijanuransa myös Kiparsky aloitti lainasanatutkijana. Vuonna 1934 ilmestyi hänen väitöskirjansa, yleisesitys kanta- ja yhteisslaavin germaanilainoista (19). Aihevalinta oli rohkea aikana, jolloin etymologia ei ollut muodissa, ja etenkin, koska vasta v. 1927 oli tanskalainen Stender-Petersen julkaissut perusteellisen esityksen samasta aiheesta. Kiparskyn metodinen ote, lainojen jakaminen selkeisiin kronologisiin ryhmiin sekä esityksen vankkuus ja luotettavuus ovat aiheuttaneet sen, että Kiparskyn teoksesta on tullut aiheen arvovaltainen perusteos, jota kukaan etymologi ei voi sivuuttaa.

Väiteltyään Kiparsky teki saamansa arvostetun Rosenbergin apurahan turvin kolmivuotisen opinto- ja tutkimusmatkan Latviaan ja muihin Baltian maihin. Hän oppi latvian ja viron sekä perehtyi syvällisesti balttilaisten kielten ja Baltian maiden historiaan. Matkan tuloksena syntyi myös kaksi laajaa tutkimusta: muinaisten kuurien alkuperää pohtiva teos (23) sekä teos baltiansaksan — kielimuodon, jota toisen maailmansodan jälkeen ei enää ole olemassa — moninaisista lainasanoista (18), joiden selvittely ei olisi ollut mahdollista ilman perusteellista slaavilaisten, balttilaisten ja itämerensuomalaisten kielten tuntemusta.

Suomeen palattuaan Kiparsky nimitettiin v. 1938 "slaavilais-balttilaisen kielentutkimuksen" dosentiksi. Sotien jälkeen v. 1946 hänestä tuli uudelleen perustetun venäjän kielen ja kirjallisuuden professorinviran hoitaja ja seuraavana vuonna sen haltija. Hän oli pätevöitynyt mm. kirjallisuushistoriallisella tutkimuksella siitä, millaisen kuvan suomalaisista antaa venäläinen kaunokirjallisuus kautta aikojen (29). Huolella kerätty aineisto — hän oli käyttänyt paitsi yliopiston kirjaston tunnetusti laajoja kokoelmia myös Petroskoin kirjastoja — salli aiheen ulottamisen myöhemmin myös skandinaaveihin (26), englantilaisiin ja amerikkalaisiin (16) sekä italialaisiin. Kiparskyn tuotanto käsittää myös muita kirjallisuushistoriallisia kirjoituksia, mm. suppean yleisesityksen neuvostokirjallisuudesta.

Myös kielitieteessä sai venäjä yhä keskeisemmän aseman Kiparskyn tutkimuksissa. Lukuisten, mitä moninaisimpia venäjän ja muun slaavin äänne-, muoto- ja sanahistoriaa käsittelevien artikkelien ja detaljitutkielmien keskeltä kohoaa kaksi laajaa synteettistä työtä: teos venäjän kirjakielen sanapainosta ja siinä tapahtuneista painotustyyppien muutoksista (31; ks. myös 27) sekä kolmiosainen, perusteellinen venäjän historiallinen kielioppi (äänneoppi, muoto-oppi, sanaston kehitys)(28). Äänneopista on syytä erikseen mainita, että tekijän onnistui rekonstruoida kantavenäjän vokaalisto tähänastista perusteellisemmalla tavalla: hän näet osoitti, että vielä tuolloin oli olemassa kantaslaaville niin luonteenomainen vokaalien kestokorrelaatio (fonologinen lyhyys-/pituusvaihtelu). Tämän hän saattoi todeta itämerensuomalaisten ja balttilaisten kielten venäläisten lainasanojen avulla (ensi kerran jo eräässä artikkelissa v. 1948). Mainittujen kielten kosketukset kiinnostivat häntä laajemmaltikin. Eritoten hän on pohtinut varhaisimpien kosketusten ajoitukseen liittyviä ongelmia (ks. esim. 14, 15 ja 17) sekä kysymystä venäjän suomalais-ugrilaisesta substraatista (20).

Etymologisointi kiinnosti Kiparskya jatkuvasti. Erityisesti hän on etsinyt slaavilaisille sanoille muista kielistä ns. semanttisia paralleeleja (vrt. ven. poit' 'juottaa (nestettä ja metallia)', slaav. zętь 'vävy', alk. "tuttu"; vrt. myös suomen terve : terva). Eläinten nimitykset ovat häntä aina kiehtoneet, yhtä hyvin nykyään elävien kuin mytologisten ja fossiilistenkin (esim. 21; edelleen esim. mammutti, ven. rossomaha, venäläiset "paratiisilinnut" tai suom. tuhkuri). Kiparskyn työsuunnitelmiin kuuluivat myös venäläiset sukunimet, joita hän oli kerännyt kortistoksi kuutisenkymmentä tuhatta. Hänen tarkoituksenaan oli työstää aineisto etymologiseksi sanakirjaksi. Valitettavasti hän ehti julkaista aiheesta, paitsi suppean, mutta valaisevan yleiskatsauksen venäläisestä sukunimijärjestelmästä, vain kolme artikkelia sukunimistä, jotka on johdettu jalostettujen kyyhkysrotujen nimistä (30, 25).

Kiparskyn tuotanto on hyvin laaja: hänen tieteellisten kirjoitustensa bibliografia käsittää yli 400 numeroa, joiden joukossa on peräti yksitoista kirjaa. Akateemikko Kiparsky oli tähän mennessä laaja-alaisin slavistimme, jonka nauttimaa kansainvälistä arvostusta kuvaa myös se, että sekä Poznańin että Tukholman yliopistot ovat myöntäneet hänelle kunniatohtorin arvon.

Kiparskysta tuli emeritus v. 1974. Uuden haltijan oppituoli sai v. 1979 nuoresta dosentti JUKKA HYRKKÄSESTÄ (1942–81; ks. 33). Hyrkkänen erikoistui meillä ensimmäisenä eteläslaavilaisiin kieliin, ennen muuta serbokroaattiin. Hänen väitöskirjansa (4) käsittelee Dalmatian kroaatinkielisen renessanssikirjallisuuden italialaisia lainasanoja. Hyrkkänen valmisteli perinpohjaista tutkimusta eteläslaavilaisten kielten ja puolan meriterminologiasta. Ennen varhaista kuolemaansa hän ehti julkaista tältä alueelta vain yhden laajemman (5) ja muutaman vähäisemmän tutkielman. Hyrkkänen pani myös toimeen radikaalin muutoksen aineen opintojen profiilissa. Mikkolan päivistä saakka tutkintovaatimukset olivat olleet kaikille samat (joskin silti yksilöllisen suuntautumisen sallivat), perinteisen vertailevan slaavilaisen kielentutkimuksen pohjalta lähtevät. Nyt aine jaettiin viiteen erilliseen linjaan: historiallis-vertailevaan slavistiikkaan (s.o. entisenlaiset vaatimukset lähes sellaisinaan) sekä ns. nykykielten (puola, tšekki, serbokroaatti, bulgaria) linjoihin. Tämä ajatuksena hyvältä kuulostava jako on osoittautunut lievästi sanoen ongelmalliseksi. Pahinta on, että ns. nykykielten tutkintovaatimuksia ei alun perinkään laadittu nykyaikaisen kielentutkimuksen tasoa ja monipuolisuutta edes välttävästi huomioon ottaviksi. Tämä puute voitaisiin — opintoviikkojen pakkopaidasta huolimatta — helposti korjata, mutta vain teoriassa: joidenkin kielten alalta ei näet ole edes olemassa useiden osa-alueiden kurssikirjoiksi sopivaa kirjallisuutta. Meidän oloissamme ei myöskään voida järjestää näin monen linjan edes tärkeimpien kysymysten alalta pätevää opetusta — opetusta, jota sitten olisi kuulemassa enintään kourallinen kuulijoita, jos sitäkään. Toivottavasti tämä alennustila jää maineikkaan slavistisen oppituolimme historiassa vain ohimeneväksi välivaiheeksi.

3. Toisen maailmansodan jälkeisissä, sisä- ja ulkopoliittisesti muuttuneissa oloissa katsottiin, että on syytä perustaa uudelleen v. 1919 lakkautettu venäjän kielen ja kirjallisuuden professuuri. Virkaa hoitamaan määrättiin v. 1946 dosentti Valentin Kiparsky; seuraavana vuonna hän sai virkaan nimityksen. Vuosina 1952–55 ja jälleen vuodesta 1958 virka oli kuitenkin vailla vakinaista hoitajaa Kiparskyn ulkomaisten tehtävien vuoksi. Uusi kausi aineen historiassa alkoi v. 1967, kun professoriksinimitettiin sitä ennen pitkään venäjän kielen lehtorina ja viran v.t. hoitajana toiminut tohtori IGOR VAHROS (s. 1917).

Myös professori Vahrosta voinee pitää ensisijaisesti kielentutkijana. Hän väitteli muinaisvenäjän jalkaverhojen nimitysten alkuperää käsittelevällä tutkimuksella (67). Hän on kirjoittanut venäjän kieliopin kysymyksistä — mm. niitä suomeen kontrastiivisesti vertaillen — ja suomen kielen venäläislainoista sekä laatinut perusteellisen, myös kansatieteen ja kansanrunoudentutkimuksen näkökohdat huomioon ottavan tutkimuksen venäläisestä saunasta (71). Hän on myös (yhdessä maist. A. Scherbakoffin kanssa) laatinut erinomaisen suomalais-venäläisen suursanakirjan. Mutta Vahros on aina ollut kiinnostunut myös kirjallisuudesta. Mainittakoon tässä vain hänen tutkielmansa Tjutčevin lyriikasta (68) sekä Gogolista ja Tšehovin "tarpeettomista ihmisistä". Vahroksen virkakaudelle osui venäjän kielen opiskelijamäärän räjähdysmäinen kasvu muutamasta monisatapäiseksi. Erinomaisena organisaattorina Vahros kykeni mukauttamaan aineen opinnot uutta tilannetta vastaaviksi.

Professori Vahros siirtyi eläkkeelle v. 1980. Hänen seuraajakseen nimitettiin v. 1982 nuori rusisti ARTO MUSTAJOKI, joka oli hieman aikaisemmin väitellyt nykyvenäjän painotusta nimenomaan kielenopetuksen tarpeiden kannalta käsittelevällä tutkimuksella (46). Mustajoki on itsekin uuttera venäjän oppimatriaalien tuottaja. Hänen myötään aineen piirissä suoritettava tutkimus on keskittynyt nykyvenäjään, myös mm. venäjän ja suomen kontrastoivaan vertailuun. Uusi aika näkyy myös siinä, että hänen johdollaan on pantu alulle laajoja tietokonetyöskentelyyn perustuvia projekteja. Vuodesta 1972 aineessa on ollut myös apulaisprofessorin virka, jota aluksi hoitivat venäläiset rusistit, mutta viime vuosina suomalaiset kirjallisuudentutkimukseen erikoistuneet rusistit. Virka saaneekin haltijakseen kirjallisuudentutkijan.

4. Esittelemieni oppituolinhaltijaprofessorien lisäksi meillä on ollut muitakin slavisteja, joista muutama on syytä mainita. Tohtori, dosentti ja professori MARIA WIDNÄS (1903–72; ks. 24) suoritti elämäntyönsä Helsingin yliopiston kirjaston venäläisten kirjakokoelmien parissa saavuttaen asiantuntemuksellaan legendaarisen maineen ja aseman venäjäntutkijain parissa sekä meillä että kautta maailman. Hän ansioitui mm. venäläisten käsikirjoitustemme tutkijana ja kirjaston venäläisten kokoelmien tunnetuksitekijänä (72). Hän väitteli v. 1952 muinaisvenäjän adjektiiviattribuutin asemaa käsittelevällä tutkimuksella (74). Niinikään kirjastoihminen oli kansatieteilijä ja slavisti, slaavilaisen oppihistorian dosentti, professori SULO HALTSONEN (1903–73; ks. 63). Yliopiston kirjaston slaavilaisen osaston johtajana toimiessaan hän kirjoitti suomalaisten ja slaavien kulttuuriyhteyksistä ja jäljitti väsymättä slaavilaismaissa ilmestynyttä, mutta meillä tuntemattomaksi jäänyttä Suomea koskevaa aineistoa.

Kirjallisuudentutkimus on slavististen oppituoliemme piirissä aina — jos emme ota lukuun aivan viime vuosien uutta tilannetta — ollut vähäistä, muun kuin venäläisen kirjallisuuden osalta suorastaan olematonta (vrt. kuitenkin Mikkola). Hyviä kääntäjiä sen sijaan on joitakin ollut, paitsi venäjästä (esim. prof. Jalo Kalima ja etenkin hänen teatterimiesveljensä Eino) myös länsi- ja hivenen myös eteläslaavista. Toista maailmansotaa edeltävältä ajalta voidaan mainita Mikkolan kirjailijapuoliso Maila Talvio sekä Reino Silvanto ja V.K. Trast. Viimeksi mainittu toimitti myös Slaavilaisten kirjallisuuksien kultaisen kirjan (Helsinki 1936).

Johtavat slavistimme ovat olleet, kuten jo on käynyt ilmi, myös eteviä baltologeja. Baltologian alalta on syytä vielä mainita AUKUSTI ROBERT NIEMI (1869–1931; ks. 64), vaikka hän ei ollutkaan kielentutkija vaan folkloristi. Hän ansioitui mm. liettualaisen kansanrunouden tutkijana (48; käännetty liettuaksi). Hän selvitteli myös suomalais-balttilaisten kosketusten historiaa kansanrunouden valossa sekä julkaisi liettualaisen kirjallisuuden historian (47).

5. Yllä oleva kuvaus on samalla ollut pelkästään Helsingin yliopiston slavistiikan kuvausta. Vasta 1960-luvulta alkaen on slavistiikka — itse asiassa oikeastaan vain rusistiikka — saanut jalansijaa muissakin yliopistoissa. Jyväskylän yliopistossa on venäjän kieli ja kirjallisuus ollut edustettuna vuodesta 1967, aluksi romaanisten kielten laitoksen yhteydessä, mutta jo vuodesta 1976 itsenäisenä laitoksena. Vuodesta 1975 on professorina (aluksi virkaatekevänä) toiminut tohtori ERKKI PEURANEN, joka v. 1978 väitteli Puškinin runoudesta (57). Hän onkin ensisijaisesti kirjallisuudentutkija. Venäläinen kirjallisuus ja myös teatteri on viime vuosina saanut muitakin nuoria tutkijoita (mm. PEKKA PESONEN, BEN HELLMAN, NATALIA BASCHMAKOFF, MARJA JÄNIS, LIISA BYCKLING); kiinnostus muiden slaavilaismaiden kirjallisuutta kohtaan on toistaiseksi näkynyt käännöstoiminnan lisääntymisenä, mutta tutkijoita ei ole vielä noussut esiin.

Åbo Akademi sai venäjän kielen laitoksen v. 1967. Ensimmäisenä professorina on vuodesta 1979 toiminut ruotsalainen CARIN DAVIDSSON. Joensuun yliopistoon perustettiin venäjän kielen laitos v. 1972; v.t. professorina on FL MUUSA OJANEN. Tampereen yliopistossa on vuodesta 1974 ollut slaavilaisen filologian professuuri. Koska aine oli tarkoitettu lähinnä venäjän opettamiseen, täsmennettiin aineen nimi v. 1982 muotoon slaavilainen filologia, ensisijaisesti nykyvenäjä. Professuuria ovat virkaatekevinä hoitaneet mm. Jukka Hyrkkänen ja Risto Rönkä. Turun yliopistossa on vuodesta 1968 ollut slaavilaisen filologian laitos, jossa on venäjän kielen lehtoraatti (lehtorina on pitkään toiminut VEIKKO LEPPÄLÄ) muttei professuuria. Tieteellistä merkitystä sillä ei siis ole ollut; useimpien muidenkin mainittujen laitosten tieteellinen toiminta on toistaiseksi ollut vaatimatonta.

Yliopistojen ohella myös kääntäjänkoulutuslaitokset ovat muuttumassa tieteellisiksi laitoksiksi, mikä näkyy siinäkin, että ne on nyttemmin yhdistetty yliopistoihin. Mm. apulaisprofessuurien ansiosta tullaan niissäkin harjoittamaan jonkintyyppistä tieteellistä tutkimusta. Venäjä on edusteilla Kouvolan (v.t. apulaisprofessori ESKO VILKKO), Savonlinnan ja Tampereen laitoksissa. Niiden lisäksi on venäjän kielellä lehtoritason edustus sekä Oulun yliopistossa (LEEVI IIVAINEN) että Vaasan korkeakoulussa (HANNU TOMMOLA). (Tarkemmin mainituista yliopistoista ja laitoksista ks. 6.)

Vaikka slavistiikan koko laajan kentän kattavia oppituoleja onkin maassamme vain yksi, ovat silti myös muut slaavilaiskielet kuin venäjä saaneet uusia harrastajia, joskin tutkimusmielessä vain muutamia. Myönteistä kehitystä ovat suuresti edistäneet vierailevat syntyperäiset lehtorit, joita toimii paitsi Helsingissä myös useiden muiden yliopistojen venäjän kielen laitoksissa. Tutkimukseen suuntautuneista slavisteistamme on syytä mainita ainakin seuraavat. FL KARI LIUKKONEN on laaja-alainen slaavilaisten ja balttilaisten kielten ja niiden historian sekä myös useiden lähikieliryhmien (mm. iraaniset ja itämerensuomalaiset kielet) tuntija. Hän on lähinnä morfologi ja etymologi. FL JUHANI SARSILA on niinikään perehtynyt paitsi slaavilaiseen myös balttilaiseen filologiaan. Hänkin on tehnyt merkittäviä löytöjä etymologian alalla (slaavilaiskielten lintujen nimitykset). FL RISTO RÖNKÄ on ensisijaisesti rusisti, mutta edustaa meillä harvinaiseksi käynyttä venäjän kielihistoriallista tutkimusta; eritoten hän on perehtynyt venäjän aspektien ja aikamuotojen kehityshistoriaan. Tässä yhteydessä on lyhyesti viitattava siihen, että kielihistoriallisen tutkimuksen väistyttyä rusistiikastamme ovat eräät aikaisemmin suomalaisille slavisteille luontojaan kuuluneet aihepiirit jääneet lähes kokonaan muunmaalaisten tutkijoiden käsiin. Tarkoitan ennen muuta suomalais-venäläisiä lainakosketuksia, mitä aluetta ei suurten tutkijoittemme ansioista huolimatta suinkaan vielä ole ammennettu tyhjiin, ja myös muita kontaktikysymyksiä, esim. kysymystä venäjän kielen ja sen murteiden suomalais-ugrilaisesta substraatista. Nimet, jotka näiden ongelmien viimeaikaisista selvittäjistä tulevat mieleen, ovat useimmiten ulkomaalaisia (esim. saksalaiset Veenker, Stipa, Plöger). Siksi onkin ilolla pantava merkille, että Joensuun yliopiston venäjän kielen laitos on yhdeksi keskeisimmistä tutkimustehtävistään asettanut itämurteidemme ja venäjän välisten kosketusten selvittelyn.

Luetteloa jatkaaksemme: dosentti MARJA LEINOSTA (väitteli v. 1982; ks. 34) ja FI JOUKO LINDSTEDTIÄ voisi luonnehtia slaavilaisella materiaalilla työskenteleviksi yleisen kielitieteen edustajiksi. Molemmat ovat aspektologeja, edellisen kohteena on venäjä, jälkimmäisen bulgaria (ja yleensä balkanilainen verbi- ja kielijärjestelmä). Lopuksi mainitsen FK JUHANI NUORLUODON, joka on serbokroatisti, mutta hallitsee myös muita slaavilaiskieliä ja on laajasti perehtynyt slaavilaiseen kielentutkimukseen. Hän tutkii mm. serbokroaatin kirjakielen kehityshistoriaa.

Slaavilaisten kielten tutkimus ei enää vuosikymmeniin ole ollut sellainen lähes vain yhden suuntauksen vallitsema suhteellisen yhtenäinen, tutkijan kokonaisuudessaan hallittavissa oleva kielitieteen ala kuin vielä tämän vuosisadan alkupuolella. Sekä vertaileva että yksityisten slaavilaiskielten tutkimus on eriytynyt moniin eri lohkoihin; tutkimusmetodien kirjavuus on vieläkin suurempi. Siksi on mahdotonta sanoa mitään siitä, millaiseksi slavistinen tutkimuksemme lähitulevaisuudessa muodostuu. Varmaa lienee kuitenkin, että venäjän kieli tulee säilyttämään saavuttamansa ja meidän oloissamme aivan luonnollisen keskeisen asemansa. Muiden slaavilaiskielten, balttilaisista puhumattakaan, tutkimusnäkymät ovat vaikeammin ennustettavissa.

BIBLIOGRAFIA

  1. Aalto, Pentti, ["Valentin Kiparsky. Muistopuhe.] [Finska Vetenskans­societéten. Årsbok, 1983–48, 2, Helsingfors 1985?] (Painossa.)

  2. Bräuer, Herbert, "Nachruf auf Valentin Kiparsky". Jahrbuch / Akademie der Wissenschaften und der Literatur, 1983, Mainz [1984?] , 97-103.

  3. Haavio, Martti, "Viljo Johannes Mansikka. Muistopuhe." Suomalainen Tiedeakatemia. Esitelmät ja pöytäkirjat, 1947, Helsinki 1948, 89-90.

  4. Hyrkkänen, Jukka, Der texikalische Einfluss des Italienischen auf das Kroatische des 16. Jahrhunderte. Die italienischen Lehnwörter im Sprachgebrauch der datmatinischen Kroaten im Licht der kroatischen Renaissance-Literatur. Helsinki 1973. 636 s.

  5. Hyrkkänen, Jukka, Seefahrt- und Fischereiterminologie nicht-alavischen Ursprungs im bulgarischen Schwarzmeergebiet. Helsinki 1980. 122 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 209.)

  6. Kafedry slavjanskih jazykov pri universiteta v Finljandii. [Julk.] Neuvostoliittoinstituutti. [Helsinki 1984.] (Moniste.)

  7. Kalima, Jalo, "Einige russische Ortsnamentypen." Finnisch-Ugrische Forschungen, 28, Helsinki 1944, s. 99-150.

  8. Kalima, Jalo, Itämerensuomalaisten kielten balttilaiset lainasanat. Helsinki 1936. 252 s. (Suomal. Kirjall. Seuran Toimituksia, 202.)

  9. Kalima, Jalo, Die ostseefinnischen Lehnwörter im Russischen. Helsinki 1919. 265 s. (Mémoires de la Société Finno-Ougrienne, 44.)

  10. Kalima, Jalo, Die russischen Lehnwörter im Syrjänischen. Helsingfors 1910. 187 s. (Mémoires de la Société Finno-Ougrienne, 29.)

  11. Kalima, Jalo, Slaavilaisperäinen sanastomme. Tutkimus itämerensuomalaisten kielten slaavilaisperäisistä lainasanoista. Helsinki 1952. 234 s. (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 24 )

  12. [11a] Kalima, Jalo, Die slavischen Lehnwörter im Ostseefinnischen. [Übers. von Arnold Bussenius.] Berlin 1956. 189 s. (Veröffentlichungen der Abteilung für slavische Sprachen und Literaturen des Osteuropa­Instituts [Slavischen Seminars] an der Freien Universität Berlin, 8.)

  13. Kalima, Jalo, "Syrjänisches lehngut im russischen." Finnisch-ugrische Forschungen, 18, Helsinki 1927, s. 1-56.

  14. Kalima, Jalo, "Über die Erforschung russischer Ortsnamen fremden Ursprungs." Sitzungsberichte der Finnischen Akademie der Wissenschaften, 1945, Helsinki 1946, s. 123-134.

  15. Kiparsky, V., "Chronologie des rélations slavobaltiques et slavofinnoises." Revue des études slaves, 24, Paris 1948, s. 29-47.

  16. Kiparsky, V., "The earliest contacts of the Russians with the Finns and Balts." Oxford Slavonic Papers, 3, Oxford 1952, s. 67-79.

  17. Kiparsky, V., English and American characters in Russian fiction. Berlin 1964. 200 s. (Osteuropa-Institut an der Freien Universität Berlin. Slavistische Veröffentlichungen, 31.)

  18. Kiparsky, Valentin, "Finnougrier und Slaven zu Anfang der historischen Zeit." Ural-Altaische Jahrbächer, 42, Wiesbaden 1970, s. 1-8.

  19. Kiparsky, V., Fremdes im Baltendeutsch. Helsinki 1936. 224 s. (Mémoires de la Société Néo-Philologique de Helsingfors, 11.)

  20. Kiparsky, V., Die gemeinslavischen Lehnwörter aus dem Germanischen. Helsinki 1934. 329 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 32:2.)

  21. Kiparsky, Valentin, Gibt es ein finnougrisches Substrat im Slavischen. Helsinki 1969. 27 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 153:4.)

  22. Kiparsky, V., L'histoire du morse. Helsinki 1952. 53 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 73:3.)

  23. Kiparsky, V., "K istorii slavjanovedenija v Finljandii.” Sovetskoe slavjanovedenie, 1973, N:o 3, s. 68-72.

  24. Kiparsky, V., Die Kurenfrage. Helsinki 1939. 474 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 42.)

  25. Kiparsky, Valentin, "Maria Widnäs in memoriam." Scando-Slavica, 19, Copenhagen 1973, s. 255.

  26. Kiparsky, V., "Nochmals die von Taubennamen abgeleiteten russischen Familiennamen." Zeitschrift für slavische Philologie, 27, 1958, s. 161-166.

  27. Kiparsky, V., Norden i den ryska skönlitteraturen. Helsingfors 1947. 163 s.

  28. Kiparsky, V., O kolebanijah udarenija v russkom literaturnom jazyke. I. Odnosložnye imena suščestvitel'nye. Helsinki 1950. 123 s. (Ežegodnik Instituta po izučeniju SSSR v Finljandii. Priloženie k N:o 1.)

  29. Kiparsky, Valentin, Russische historische Grammatik. Heidelberg. I. Die Entwicklung des Lautsystems. 1963. 171 S. — II. Die Entwicklung des Formensystems. 1967. — III. Entwicklung des Wortschatzes. 1975. 375 s. (Slavica. Neue Folge.)

  30. Kiparsky, V., Suomi Venäjän kirjallisuudessa. Helsinki 1943. 268 s. — [2, P.1 Helsinki 1945. 263 s.

  31. Kiparsky, V., "Von Taubennamen abgeleitete russische Familiennamen." Zeitschrift für slavische Philologie, 26, 1957, s. 151-171.

  32. Kiparsky, V., Der Wortakzent der russischen Schriftsprache. Heidelberg 1962. 396 s. (Slavica. Neue Folge.)

  33. Kiparsky, V., "Über Neologismen im Tschechischen." Slavia, 10, Praha 1931, s. 700-717.

  34. Kolari, Veli & Mustajoki, Arto, "Jukka Hyrkkänen in memoriam." Scando-Slavica, 27, Copenhagen 1981, s. 243-245.

  35. Leinonen, Maria, Russian aspect, "temporal'naja lokalizacija" and definiteness/indefiniteness. Helsinki 1982. 309 s. (Ežegodnik Instituta kul'turnych svjazej meždu Finljandiej i SSSR, 27.)

  36. Mandel'štam, 1., O haraktere Gogolevskago stilja. Gel'singfors 1902. 405 s.

  37. Mandel'štam, I., "Ob umenšitel'nyh suffiksah so storony ih značenija." Žurnal ministerstva narodnago prosveščenija, 1903, Julij, s. 34-66, Avgust, s. 318-353.37. 

  38. Mansikka, Viljo, Die Religion der Ostslaven. I. Quellen. Helsinki 1922. 408 s. (FF communications, 43.)

  39. Mikkola, Joos. J., "Baltisches und Slavisches." Finska Vetenskaps-Societétens Förhandlingar, 45, 1902-03, Helsingfors 1903, N:o 4, s. 1-47.

  40. Mikkola, Joos. J., Berührungen zwischen den westfinnischen und slavischen sprachen. I Slavische lehnwörter in den westfinnischen sprachen. Helsingfors 1894. 193 s. (Mémoires de la Société Finno­Ougrienne, 8.)

  41. Mikkola, Joos. J., Betonung und Quantität in den westslavischen Sprachen. I. Helsingfors 1899. 99 s.

  42. Mikkola, J. J., "Die Chronologie der türkischen Donaubulgaren." Journal de la Société Finno-Ougrienne, 30, Helsingfors 1914, s. 1-25.

  43. Mikkola, I. A., "K izučeniju kašubskih govorov. I. Něskol'ko zamětok po kašubskim govoram v sěvero-vostočnoj Pomeranii." Izvěstija Otdělenija russkago jazyka i slovesnosti Imp. Akad. Nauk, II, Sanktpeterburg 1897, kn. 2, s.400-428.

  44. Mikkola, Joos. J., Slaavilaisten kansain kirjallisuus. Helsinki 1905. (Yleinen kirjallisuuden historia, 4, s. 391-629.)

  45. Mikkola, J. J., Urslavische Grammatik. Heidelberg. I. Lautlehre, Vokalismus, Betonung. 1913. 146 s. — II. Konsonantismus. 1942. 208 s. — Formenlehre. 1950. 106 s. (Indogermanische Bibliothek. Erste Reihe. Lehn- und Handbücher.)

  46. Mikkola, J. J., Die älteren Berührungen zwischen Ostseefinnisch und Russisch. Helsinki 1938. 113 s. (Mémoires de la Société Finno-Ougrienne, 75.)

  47. Mustajoki, Arto, Tipy udarenija imen suščestvitel'nyh v sovremennom russkom literaturnom jazyke i ih minimizacija v učebnyh celjah. Helsinki 1980. 380 s. (Ežegodnik Instituta kul'turnyh svjazej meždu Finljandiej i SSSR, 26.)

  48. Niemi, A. R., Liettualainen kirjallisuus. Helsinki 1925. 231 s.

  49. Niemi, A. R., Tutkimuksia liettualaisten kansanlaulun alalta. I. Helsinki 1913. 327 s. (Suomalainen Tiedeakatemia. Toimituksia, B, 12:l.)

  50. Nieminen, Eino, Beiträge zur altpolnischen Syntax. 1–2. Helsinki 1939-50. 132 u. 169 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 43:3 u. 63:4.)

  51. Nieminen, Eino, "Beiträge zur historischen Dialektologie der polnischen Sprache." 1–2. Lud Słowiańiski, IA, Kraków 1930, s. 256­296, IIA, Kraków 1931, s. 1-32.

  52. Nieminen, Eino, Der Genitiv-Akkusativ im mittelalterlichen Polnisch im Lichte der Sprache der Land- und Gródbücher. Helsinki 1928. 68 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 22:4.)

  53. Nieminen, Eino, "Jooseppi Julius Mikkola. Gedächtnisrede." Sitzungs berichte der Finnischen Akad. der Wiss., 1947, Helsinki 1949, s. 47-66.

  54. Nieminen, Eino, "Der stammauslaut der ins ürfinnische entlehnten baltischen a-feminina und die herkunftsfrage." Finnisch-ugrische Forschungen, 22, Helsinki 1934, s. 5-66.

  55. Nieminen, Eino, Der urindogermanische Ausgang -ăi des Nominativ-Akkusativ Plupalis des Neutrums im Baltischen. Helsinki 1922. 185 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 16:5.)

  56. Nieminen, Eino, Zur altpolnischen Lautgeschichte: die Lautformel ci(e)r(z)ć. Helsinki 1932. 63 s. (Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Ser. B, 28:l.)

  57. Peltola, Reino, "Valentin Kiparsky 1904–1983." Virittäjä 3/1983, s. 387-392.

  58. Peuranen, Erkki, Lirika A.S. Puškina 1830-h godov. Poètika: temy, motivy i žanry pozdnej liriki. Jyväskylä 1978. 298 s. (Jyväskylä studies in the arts, 8.)

  59. Plöger, Angela, Die russischen Lehnwörter der finnischen Schriftsprache. Wiesbaden 1973. 377 s. (Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica, 8.)

  60. Posti, Lauri, "Eino Vilho Kalervo Nieminen. Gedenkrede." Sitzungsberichte der Finnischen Akad. der Wiss., 1964, Helsinki 1965, s. 81-87.

  61. Pražák, Richard, Josef Dobrovský als Hungarist und Finno-Ugrist. Brno 1967. (Opera Univ. Purkynianae Brunensis. Facultas philosophica, 122.)

  62. Ramstedt, G. J., "Julius Jooseppi Mikkola. Muistopuhe..." Societas scient. Fennica. Årsbok — Vuosikirja, XXVI C N:o 2, s. 1-8.

  63. Ravila, Paavo, "Jalo Kalima. Gedenkrede.11 Sitzungsberichte der Finnischen Akad. der Wiss., 1953, Helsinki 1954, s. 59-65.

  64. Ruoppila, Veikko, "Sulo Haltsonen 26.5.1903 — 4.3.1973." Virittäjä 1973, Helsinki 1974, s. 377-379.

  65. Salminen, Väinö, "Aukusti Robert Niemi. Muistopuhe." Suomalainen Tiedeakatemia. Esitelmät ja pöytäkirjat, 1934, Helsinki 1935, s. 26-36.

  66. Semenov, Viktor, Drevnjaja russkaja pčela po pergamennomu spisku. Spb. 1893. 444 s.

  67. [65a] (Semenov, Viktor). Melissa. Ein byzantisches Florilegium der Ausgabe von V. Semenov mit einer Einführung und neuen Registern von Dmitrij Tschižewskij. München 1968. 444, 74 s. (Slavische Propyläen, 7.)

  68. Semenov, Viktor, Materialy k literaturnoj istorii russkih pčel. I. Moskva 1895. 16, 76 s.

  69. Vahros, I. S., Naimenovanija obuvi v russkom jazyke. I. Drevnejšie naimenovanija, do petrovskoj èpohi. Helsinki 1959. 271 s. (Ežegodnik Instituta po izučeniju SSSR v Finljandii. Priloženie k N:o 6-10.)

  70. Vahros, I. S., Poèzija Tjutčeva. 1. Priroda v lirike Tjutčeva. Helsinki 1966. 74 s. (Ežegodnik Instituta po izučeniju SSSR v Finljandii. Priloženie k N:o 11-14.)

  71. Vahros, Igor, "V. Kiparskyn muotokuvan paljastustilaisuus.” Virittäjä, 78, Helsinki 1974, s. 297-301.

  72. Vahros, Igor, "Venäjän kielen opetuksesta ja tutkimuksesta Suomessa." Virittäjä, 72, Helsinki 1968, s. 24-32.

  73. Vahros, Igor, Zur Geschichte und Folklore der grossrussischen Sauna. Helsinki 1966. (Folklore Fellows Communications, 197.)

  74. Widnäs, Maria, La constitution du fonds slaves de la Bibliothèque [Universitaire] de Helsinki." Cahiers du monde russe et soviétique, 2, Paris 1961, s. 395-408.

  75. Widnäs, Maria, "Eino Nieminen zum 70. Geburtstag." Scando-SIavica, 7, Copenhagen 1961, s. 336-338.

  76. Widnäs, Maria, La position de l'adjective épithète en vieux russe (XIe–XVIIe siècle). Helsinki 1952.

  77. Widnäs, Maria, "Professor Valentin Kiparsky zum 60. Geburtstag." Scando-Slavica, 10, Copenhagen 1964, s. 252-254.

Huom. Koska tämä kirjoitus perustuu alkuaan saksaksi kirjoitettuun artikkeliin, on osa Suomen Tiedeakatemian Esitelmissä ja pöytäkirjoissa ilmestyneistä muistopuheista (n:ot 52, 59, 62) mainittu saksankielisinä versioina. Ne kaikki ovat olemassa myös suomeksi.