Aksenttia on turha hävetä

Maailman ymmärretyin kieli ei ole englanti vaan bad english. Miksi niin moni häpeilee kökköenglantiaan ja yrittää lausua kuin britti?

"Tuu tii tu töötituu."  Näillä sanoilla entinen pääministeri Ahti Karjalainen kuuluisan vitsin mukaan tilasi kaksi teetä huoneeseen 32.

Tokaisu on noussut ikoniksi suomalaisten surkeasta englannin aksentista ja häpeästä, jossa kansakunta masokistisesti piehtaroi.

Uusien ymmärrettävyystutkimusten mukaan hotellipuhelimeen ladeltua tilausta on kuitenkin turha kauheasti mollata. Vitsin päähenkilön intonaatiossa pitkät ja lyhyet vokaalit erottuvat selkeästi toisistaan, ja hän lausuu ö:n oikein.

Foneettisesti kirjoitettuna lausahdus poikkeaa standardista vain yhden θ-äänteen verran – jos annetaan anteeksi se, että teejuomia ei ole taivutettu monikkoon: kieliopillisesti oikea muoto olisi toki ”two teas”.

Vokaalin kesto on ymmärrettävyyden kannalta hyvin tärkeää, mutta sitä me suomalaiset emme osaa omassa aksentissamme arvostaa, kun se menee oikein kuin itsestään, sanoo englannin kielen professori Anna Mauranen.

– Sen sijaan harmittelemme the-artikkelista tutun [ð]:n heikkoa ääntämystä, vaikka se ei ymmärrettävyyttä juuri haittaa. This is no so important, Mauranen virnistää.

Kaikkiaan suomalainen aksentti on Maurasen mukaan varsin ymmärrettävä. Jos jossain pitää parantaa, niin sanan pääpaino pitäisi ilmaista selkeämmin ja kovat konsonantit p, k ja t pitäisi lausua voimakkaammin niin, että ilmavirralla saisi vaikka kynttilän sammumaan.

Kiivasta vastarintaa

Vertailukohtia suomalaiselle englannille riittää. Englanti lingua franca (ELF) eli ei-natiivien puhuma englanti on maailman yleisin kieli. Sitä osaa jopa 1,5 miljardia ihmistä, liki nelinkertainen joukko natiivipuhujiin verrattuna.

Lingua franca tarkoittaa kieltä, joka pohjautuu luonnolliseen kieleen, mutta joka on myös muunkielisille tärkeä viestinnän väline. Kuuluisia tapauksia ovat englannin lisäksi latina, kreikka, arabia, ranska, espanja ja swahili.

Silti englantia on tutkittu lingua francana vasta reilut kymmenen vuotta, ja Mauranen on tämän tutkimussuunnan uranuurtajia.
Alku olikin hankala. Kun Mauranen vuonna 2000 kansainvälisissä tiedekonferenssissa ehdotti lingua franca -englannin tutkimusta, kollegat huusivat vastaan naama punaisena, että ei tällaista roskaa saa tutkia, vaan pitää keskittyä äidinkielisten kieleen.

– Yksi oli niin vihainen, että ajattelin, voisiko hän lyödä julkisella paikalla ja vielä naista.

Vuosikymmenessä asenteet lientyivät. Nyt sadat tutkijat ympäri maailmaa selvittävät innoissaan, kuinka puhujat saattavat anarkistisen huolettomasti valita in, on ja at -prepositioista sen mikä sattuu miellyttämään, tai taivuttavat epäsäännöllisiä verbejä säännöllisesti. Sen sijaan että puhuja olisi puhdasoppisesti ”lost”, hän on vapautuneesti ”losed”.

Miljoonan sanan aineisto

Mauranen kollegoineen on koostanut kansainvälisistä tiedekonferenssien puheenvuoroista ja yliopistojen kansainvälisistä opetusohjelmista miljoonan sanan kokoisen ELFA corpus -aineiston. Sitä havainnoimalla on tutkitaan, kuinka paljon kieltä voi yksinkertaistaa ja muuttaa ilman että ymmärrettävyys katoaa.

– Aksentista jaksetaan pauhata, vaikka tutkimusten mukaan sanasto ja rakenteet ovat tärkeämpiä ymmärryksen kannalta.

Eikä niidenkään tarvitse olla täydellisiä. Jos haluaa vaikkapa ilmaista panevansa jollekin asialle pisteen "to put an end to it",  mutta takeltelee prepositiot ja artikkelit sinne päin, ilmaus menee Maurasen tutkimusaineistojen mukaan täydestä kuin väärä raha. "To put the end on it" ajaa mainiosti asiansa.

– Kunhan ilmauksessa on put ja end ja köntti on oikean mittainen, kukaan ei kiinnitä virheeseen huomiota. Äidinkielisetkin tekevät puheessaan jatkuvasti pikkulapsuksia. Puheen ymmärrys toimii sumealla logiikalla, jossa kokonaisuus painaa enemmän kuin yksityiskohdat.

Opetelkaa intianenglantia!

Aksenttiaan nolostelevien suomalaisten yksi lohduttautumiskeino on katsoa itään. Lohtua haetaan erityisesti intianenglannista. Puhelinpalaveria naureskellaan hassuksi, kun intialaiskollega oli jälleen kerran säkättänyt d-kirjaimia vilisevää, nopeaa puhemassaansa ja toistanut jokaisen tärkeän sanan: it’s so important-important!

— Tässä syyllistytään suuren luokan skaalavirheeseen, Mauranen puuskahtaa.

— Mikä tällainen viisimiljoonainen kansa on kertomaan miljardikansalle, kuinka heidän tulisi puhua?

Intianenglantia puhuu 125 miljoonaa ihmistä, moni heistä äidinkielenään. Naureskelun sijaan suomalaisen bisnesväen tulisi opetella ymmärtämään ja sopeuttaa omaa aksenttiaan intianenglannin suuntaan.

– Intianenglantiin sopeutuminen on vaivattomampaa kuin opiskella alusta asti hindiä, urdua tai tamilia.
Koulutusjärjestelmämme on kuitenkin jumissa britti- ja amerikanenglannissa. Vielä 2000-luvunkin koulukirjoissa ajellaan Lontoossa punaisella kaksikerrosbussilla Piccadilly Circukselle.

– On vanhentunut ajatus, että meidän pitäisi oppia puhumaan kuin natiivit ja muuttaa sitten Englantiin leikkimään englantilaisia, Mauranen harmittelee.

Euroopan unionin simultaanitulkeilta itse asiassa jopa toivotaan, että he eivät oppisi kuulostamaan liiaksi natiiveilta. Suurin osa tulkkausta kuuntelevista europarlamentaarikoista puhuu äidinkielenään muuta kieltä kuin englantia, joten liian paksun aksentin ja brittiläisten kielikuvien ymmärtäminen voi tuottaa vaikeuksia.

– Englantia puhuvissa ydinmaissa ulkomaalaisen on hyväkin kuulostaa ulkomaalaiselta, ja kansainvälisissä yhteyksissä liian hieno englanti ei toimi ollenkaan. Parempi on sopeutua puhekumppanin viestintätaitoihin ja hakea pienintä yhteistä nimittäjää.

Antti Kivimäki
Kuva: Ari Aalto