Anne Kansanaho

Työskentelytapoja

Mitä ryhmätyöstä?

Laitetaan muutama ihminen yhdessä tekemään jotakin ja yksinkertaisuus katoaa. Ryhmätyö ei ole yksinkertaista, päinvastoin. Parhaimmillaan ryhmässä työskentely saa kaikki osapuolet käymistilaan sekä oman työnsä, ryhmänsä että itsensä kanssa. Se juuri tekee ryhmätyöstä paitsi antoisan myös raskaan. Tutustumiseen käytettävää aikaa ei kannata aliarvioida. Joka ryhmän alussa on myös tärkeätä puhua yhdessä työtavoista, ilmapiiristä ja siitä, kuinka henkilökohtaiselle tasolle tämän ryhmän kanssa voidaan tai halutaan mennä. Kaikille ryhmän jäsenille ja ohjaajalle täytyy tulla selväksi, ettei omia rajojaan tarvitse ylittää ellei itse halua.

Vuosi samassa seminaariryhmässä samojen ihmisten kanssa tiiviissä työssä kiehtovan ja vaikean aiheen kanssa on sielun liikehdintää aiheuttavaa. Ryhmässä ehtii tuona aikana tapahtua paljon kaikkea ryhmäprosessia, jota tapahtuu kaikissa ryhmissä. On hiljaisia, on puheliaita, on auktoriteettikiistaa, on auktoriteetin mielistelyä, ihmiset ottavat, antavat ja saavat rooleja, jotka voivat aiheuttaa erilaisia tunnelmia. Toisaalta luovuus ja ajatuksen voima säkenöivät ihmisten ja työn tiiviissä suhteessa. Ihmiset kannustavat toisiaan, auttavat ajattelemaan, innostutaan yksin ja yhdessä. Samaan aikaan, kaiken tämän kanssa, jokainen taistelee oman työnsä kanssa ja tuskailee sen etenemistä tai paikalleen jämähtämistä. Jokainen potee välillä omaa kyvyttömyyttään ajatella loogisesti ja hallita kokonaisuuksia, toisinaan taas nauttii voimasta ja innostuksesta, jolla työ etenee ja oma tekeminen tuottaa tyydytystä. On totta, ettei kannata ehkä kovin kasata itselleen töitä tai muita opintoja tuolle ajalle. Riittäköön jokaiselle kohtuullinen taakka.

Alussa on myös tärkeätä kerätä vaikkapa pienryhmätyöskentelynä ryhmäläisten odotuksia, toiveita ja tavoitteita oman työn, ohjaajan ja ohjauksen, työtapojen ja koko seminaarin suhteen. Mikäli ohjaaja todella haluaa tietoa ryhmäläisistään ja haluaa olla tosimielellä edesauttamassa jokaisen onnistumista työssään, hän tarvitsee näitä tietoja. Hänenkin tulee tietää, mitä häneltä odotetaan ja mitä jokainen odottaa itseltään - millaisia tavoitteita kukin itselleen asettaa. Samalla se on myös jokaisen omaa tilanteen konkretisoimista, jonkin hahmottoman muokkaamista. Mitä enemmän on selkeitä asioita, sitä helpompaa on edetä.

Ryhmän työtapoja

Varmasti suurimmalle osalle graduryhmän jäsenistä seminaarin aihepiiri tuntuu laajalta, rajattomalta tai hahmottomalta. Asioihin on saattanut törmätä keskusteluissa, tiedotusvälineissä, oman opiskelun kautta, mutta aihepiirin varsinainen tarkentuminen ja oman mielenkiinnon kohteen löytyminen on vasta alkamassa. Siksi on tärkeätä, että seminaarissa käytetään riittävä aika alussa aihepiirin yleiseen kartoittamiseen. Etsitään olennaisia kysymyksenasetteluita, ongelmakohtia, tutustutaan pelkkiin tosiasioihin. Monen seminaarin aihepiiri edellyttää lisäksi perustietojen keräämistä ja opiskelua joltakin erityisalalta kuten vaikkapa verotuksesta, politiikasta, lisääntymis- ja geeniteknologiasta ja genetiikasta yleensä, lääketieteen etiikasta.

Aihepiirin sisälle vievinä hyvinä suurilinjaisina väylinä voivat toimia pienryhmien alustukset koko ryhmälle jostakin yleisemmästä kysymyksenasettelusta lähtien. Omassa seminaarissamme toteutimme näitä pienryhmien alustuksi pitkälle elämyksellisillä keinoilla. Otimme rooleja esimerkiksi abortoitavana sikiönä. Järjestimme myös "Ajankohtaisen kakkosen studion" kaikista ryhmän jäsenistä ja keskustelimme juontajien vetämänä eri rooleissa alustusryhmän saamista teemoista. Näiden elämyksellisten keinojen lisäksi ohjaaja voi valita muutaman yleisteemaan liittyvän mielenkiintoisen kirjan tai artikkelin, joista ryhmäläiset tekevät esseitä tai referaatteja ja vähitellen opettelevat analysoimaan tekstiä. Esseiden aiheista ja teksteistä yleensäkin sekä kirjoittamis- ja analysoimisprosessista voidaan keskustella pienemmissä ryhmissä tai koko suurella ryhmällä.

Seminaariesitelmien pitäminen on tuttu ja totuttu työskentelytapa. Paitsi että esitelmä on opiskelijan omaa tekstin tuottamista ja tähtää varsinaiseen gradun kirjoittamiseen, se voi olla myös mahdollisuus käsitellä omia ongelmakohtia, pyytää ohjausapua, etsiä oikeita kysymyksiä ja miettiä niiden eri puolia, etsiä omaa oikeaa väylää ja tapaa. Seminaarikulttuurin olisikin hyvä olla rehellisyyttä suosiva: esitelmiä käytetään eteenpäin menemiseen ja kehittymiseen, jossa halutaan välttää tilannetta, joka tähtää pelkkään arvosteluun ja joka ei salli keskeneräisyyttä. Ohjaajan tehtävä on edesauttaa sellaisen kulttuurin muodostumista ja hänen on kyettävä näkemään, että jotakin valmista voi tulla vain keskeneräisyyden ja etenevän prosessin kautta. Se vaatii myös kaikilta erilaisuuden ymmärtämistä ja hyväksymistä. Jokainen työskentelee eri tavalla ja jokaisella on oma temperamentti. Jokaisen ajattelemisen tapa on erilainen ja siten myös itse kunkin paras ja omin työskentelutapa on erilainen. Esitelmien ei tarvitse olla opiskelijoille yöunien menettämisen syy.

Jos ryhmässä halutaan vaalia kannustamisen ja sallivuuden ilmapiiriä, se vaikuttaa myös opponointiin. Opponointi ei tuolloin ole pelkkää kritiikin antoa ja tekstin käsittelyä ikään kuin se olisi jo lopullista. Opponointi voi olla kannustavaa, uusien kysymysten löytämistä, auttamista ajattelemaan eri näkökulmia ja löytämään olennainen. Parhaimmillaan se voi olla yhteistä luovuutta, josta kaikki osapuolet saavat rakennusaineksia omaan työhönsä.

Perinteinen opponoimistapa on henkilökohtainen opponentti, joka pysyy koko seminaarin ajan samana. Tällä tavalla toteutettuna opponoijalla on mahdollisuus seurata respondenttinsa koko kehityskaarta. Hän tuntee koko prosessin ja kenties kykenee juuri sen vuoksi antamaan kullanarvoista palautetta. Toisaalta yhden ihmisen näkökulma on aina vain yhden ihmisen. Siksi onkin varmasti hyvä yhden vakituisen opponoijan mallia toteutettaessa varata aikaa joka kerta myös koko ryhmän keskustelulle ja palautteen antamismahdollisuudelle. Edellytyksenä tietenkin on, että kaikki ryhmäläiset ovat saaneet ajoissa kopiot kyseisen kerran respondenttien esitelmistä, ovat lukeneet ne ja myös paneutuneet niihin. Yhdessä voidaan vaikka sopia, että jokaisella tulee olla aina vähintään kaksi kysymystä kustakin lukemastaan esitelmästä.

Yksi opponoinnin tapa vaihtoehtona henkilökohtaiselle opponoijalle on ryhmäopponointi. Iso ryhmä jaetaan pieniin 3-4 hengen ryhmiin ja kaikki toimivat tasavertaisesti opponentteina kullekin esitelmän tai tekstin tuojalle siitä huolimatta, että valittaisiinkin joku aina päävastuulliseksi opponoinnin kulusta. Tällä tavalla saattaa olla paremmat edellytykset keskustelun syntymiselle. Joillekin ryhmän jäsenille osallistuminen keskusteluun saattaa olla helpompaa pienessä ryhmässä ja toisaalta keskustelun taso voi ehkä helpommin juuri pienessä ryhmässä syvetä varsinaiselle sisällöllisten kysymysten tasolle.

Jokaisen kannattaa varmasti myös harjaannuttaa omaa vastaanottamis- ja kuuntelemiskykyään. Mitä paremmin saa pidettyä kurissa oman tarpeensa alkaa selitellä tai puolustella omaa tekemistään, sitä enemmän on mahdollista saada keskustelusta itselleen. Voi vain ottaa vastaan palautteen, tutkia sitä, pitää itsellään sen, minkä katsoo tarpeelliseksi ja sitten vain heittää loput menemään.

Kaikkien esitelmien ei välttämättä tarvitsekaan olla lainkaan kirjallisesti esitettyjä. Voi olla hyvä kokeilla ainakin kerran esitelmän tuomista ryhmälle suullissa muodossa. Kirjallisen version voi jättää opponoijalle ja ohjaajalle tarkempaa tarkastelua varten ja sitä voi parannella saamansa palautteen pohjalta. Joskus asioiden esittäminen suullisesti muille ymmärrettävässä muodossa selkiyttää myös työn tekijän omaa ajattelua ja kokonaisuuden hallintaa. Ryhmässä voidaan järjestää myös väittelyitä tai teemakeskusteluita suullisen osuuden lisäämiseksi suuren tekstimäärän rinnalle.

Yksi ryhmätyötapa on jakaa koko ryhmä pysyviin pienryhmiin, jotka voivat toimia sangen itsenäisesti ja vaikkapa kokoontua muulloinkin kuin koko ryhmän kanssa sovittuina päivinä. Pienryhmät voivat toimia joko koko seminaarivuoden ajan tai esimerkiksi jälkimmäisen puoliskon ajan. Pienryhmässä voidaan sopia myös mahdollisuudesta tuoda tekstejä enemmänkin kuin kunkin pakollinen määrä. Pienryhmä voi toimia myös henkisenä tukena ja jonkinlaisena "psyykkaus-" ja laiskuuden estämiseen tähtäävänä "kurinpitoryhmänä", jos sellainen tuntuu tarpeelliselta. Pieni pakko ja stressi kun tuntuu usein auttavan monia eteenpäinmenossa. Työtapoja voi keksiä oman mielen ja ryhmäläisten toiveiden mukaan.

Äärimmäinen pienryhmän muoto on tietenkin parityöskentely. Jos ryhmästä löytyy ihminen, jonka kanssa on hedelmällistä työskennellä, kannattaa sellaista vaalia. Parityöskentelyä voi syntyä aivan omalla painollaankin, mutta sitä voidaan kokeilla myös yhteisellä sopimuksella koko ryhmän kesken. Toisaalta ainakin oman sosiaalietiikan seminaarimme kokemuksen mukaan ryhmässä voi toimia samaan aikaan useita eri työskentelytapoja pienryhmistä parityöskentelyyn. Tärkeää on, että jokainen löytää oman hyvän tapansa, ja että hän osaa ja uskaltaa sitä myös hakea ja pyytää. Tärkeää on myös, että ohjaaja ymmärtää, ettei kysymys ole sekasotkusta tai tuloksettomasta hajaannuksesta, vaan hän uskaltaa luottaa ihmisten omaan kykyyn löytää tapansa. Hyvä ohjaaja on aina myös valmis auttamaan, ohjaamaan ja antamaan neuvoja tai pohtimaan parasta vaihtoehtoa. Kysymys on jälleen seminaarikulttuurista: Onko seminaari paikka, jossa voidaan muokkautua uudelleen ja hylätä jotakin ei-toimivaa ja etsiä uutta? Onko se paikka, jossa jokainen tietää tulevansa kuulluksi ja jossa puhutaan avoimesti niin toiveista kuin myös pahalta tuntuvista asioista?

Erittäin antoisia ovat seminaariryhmän itse tekemät vierailut sekä vierailijoiden kutsuminen ryhmään. Asiantuntijoita kannattaa käyttää, kun tarvitaan varmaa faktaa joltakin alueelta tai vaikkapa uusia näkökulmia. Ryhmä voi jo alusta lähtien ruveta suunnittelemaan vierailu- ja vierailija-aikataulua ja miettimään, keitä ja millaisella asiantuntijuudella varustettuja ihmisiä kannattaa tavata. Teemat voivat liittyä itse seminaarin aiheeseen tai vierailija voi olla vaikkapa joku jo gradunsa tehnyt, joka voi kertoa omasta prosessistaan ja antaa käytännön neuvoja.

Koko ryhmä voi lähteä myös yhdessä vaikkapa elokuviin tai teatteriin, mikäli niiden ohjelmistossa on jokin seminaarilaisten aiheita lähellä oleva esitys. Oma sosiaalietiikan seminaariryhmämme, jossa tutkimme ihmisen lisääntymiseen liittyviä eettisiä kysymyksiä, kävi katsomassa englantilaisen elokuvan "Salaisuuksia ja valheita". Elokuva herätti monia mielipiteitä ja kosolti keskustelua. Missään tapauksessa seminaarin ei tarvitse eikä kannata jäädä tiedekunnan seinien sisäpuolelle, sillä kaikki haastattelut, vierailut ja muu sellainen avaavat näkökulmia ja antavat virikkeitä ja tietoa.

Matkan ja kirjoittamisen myötä tulevat aivan varmasti esiin kaikki tärkeät asiat tieteellisen tekstin vaatimuksista lähtien kirjallisuusluettelon pilkkusäännöistä. Kaikkeen tähän menee yllättävän paljon aikaa ja samat asiat tulevat useaan kertaan esille. Aikaa onkin varattava riittävästi niiden käsittelyyn. Ryhmä voi sopia vaikkapa "pilkunviilauskerroista" aina tarpeen mukaan, jolloin käsitellään vain niitä asioita ja eteen tulleita ongelmia.

On todennäköistä, että väsymys ottaa yhä enemmän valtaa seminaarin lopun lähestyessä. Ainakin oman ryhmämme osalta näytti siltä, että alussa oli paljon energiaa, innostusta, tekemistä ja huomion suuntautumista ulospäin, uudesta tiedosta nautiskelua. Vähitellen prosessin edetessä jokaisen huomio kääntyy yhä enemmän sisäänpäin ja kohti omaa tekemistä ja omia tapahtumia. Ei olekaan enää niin helppoa jaksaa innostua kaikkien muiden töistä tasapuolisesti. Oma työ alkaa viedä aivan eri tavalla voimavaroja. Tuntuu hajottavalta ja levottomalta yrittää repiä itseään sekä ulos- että sisäänpäin. Tuolloin kannattaa varmasti miettiä, mikä on viisasta ryhmätyötä. Miksi jatkaa jotakin tiettyä työtapaa, jos se ottaa enemmän kuin antaa? Tämä voi olla hetki, jolloin ohjaajalta vaaditaan selkeää vetäjän roolia. Ryhmän eteenpäin kuljettaminen siirtyy yhä enemmän sen vastuulle, jolla ei ole oma työ tekeillä ja jota ei vedä sisäänpäin oma työprosessin yksityisyys ja intensiivisyys. Oikeassa paikassa selkeä johtaminen hellittää muiden osalta ryhmän vetämisen ja siihen vaikuttamisen vastuuta. Näin se saattaa auttaa varsinaisen työn tekijöitä keskittymään siihen, mikä on tärkeintä. Ehkä silloin väsymys ei käänny ryhmää tuhoavaksi. On väsymystä, mutta se ei lamaannuta tai pysähdytä.

Entä omat työtavat?

Graduntekoprosessissa on helppo hukkua johonkin epämääräiseen, utuiseen. On huikea määrä mielenkiintoisia juonteita, joita voisi lähteä seuraamaan. On helppo tehdä monta "harharetkeä" ja pahimmillaan eksyä ja joutua paniikkiin vielä silloin, kun on hakemassa omaa varsinaista aihettaan ja omia olennaisia kysymyksiään, silloin kun kaikki on vielä kovin epämääräistä. Kaikessa tässä voi olla auttamassa ja selkiyttämässä jatkuva itsearviointi. Sitä voi harrastaa yksin ja sitä tulisi ilman muuta tehdä myös ryhmässä yhdessä. Ohjaaja voi tehdä muutaman napakan kysymyksen, joihin jokainen miettii vastausta omalta kohdaltaan ja kirjoittaa ne paperille. Tämä jälkeen vastauksia voidaan purkaa esimerkiksi pienryhmissä tai ne voidaan jättää purkamatta. Tärkeintä on, että jokaiselle itselleen jää oma vastauksensa, jota voi peilata myöhemmässä vaiheessa uudelleen.

Itsearviointiin hyviä kysymyksiä ovat muun muassa: Määrittele yhdellä lauseella tutkimusongelmasi. Mikä on tällä hetkellä sinulle vaikeinta? Missä olet onnistunut? Millaisia ovat sinun työskentelytapasi ja onko niissä jotakin, jota olisi hyvä muuttaa? Mikä on tavoitteesi gradun suhteen? Miten olet onnistunut pitämään aikataulusi? Mitä olet oppinut? Kysymyksiä ja pieniä tehtäviä voi keksiä lisää aina tarpeen ja työn edistymisen myötä.

Hyvä itsearvioinnin ja -ymmärryksen keino on myös oman työn piirtäminen, kaiken tekstimäärän muuttaminen kuvaksi, visuaaliseen muotoon. Piirtämistä voi harrastaa yksinkin aina silloin tällöin, mutta sen voi tehdä myös ryhmässä/ryhmissä, jolloin siihen liittyy olennaisena osana työn selittäminen muille.

Varsinaista tekstiä ja esitelmiä kirjoittaessa saattaa tulla tarve kirjoittaa ulos itsestään myös muuta. Joillekin ihmisille voi olla hyväksi pitää gradupäiväkirjaa, johon voi kirjoittaa kaiken sisällään liikkuvan ja pienet ajatuspätkät, joita voi miettiä myöhemmin. Jonkinlainen "varjokirjoittaminen" saattaa auttaa gradun kysymysten ja monien juonteiden selkeänä pysymistä. Se voi myös auttaa pitämään itsensä tarpeeksi etäällä tutkittavasta asiasta.


Takaisin sisällysluetteloon


Siirry seuraavaan lukuun