Tutkimuksen lähtökohtia

VARHAISKRISTILLINEN KIRJALLISUUS
Antti Marjanen

Niiden ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristillisten kirjoitusten lisäksi, jotka vähitellen tulivat osaksi Uuden testamentin kaanonia, tuotettiin myös paljon muita tekstejä. Monet näistä muistuttivat kirjalliselta lajiltaan niitä kirjoituksia, jotka päätyivät kaanoniin, mutta myös muuntyyppisiä tekstejä laadittiin. Seuraavassa esitellään ei-kanonisia ensimmäisen, toisen ja kolmannen vuosisadan kirjoituksia sekä joitakin sellaisia myöhempiä kristillisiä tekstejä, jotka ovat oman lajityyppinsä tärkeimpiä edustajia. Esiteltävät tekstit ryhmitellään kirjallisten lajiensa ja/tai niiden kirjoituskokoelmien mukaan, joihin tekstit ovat kuuluneet.


Varhaiskristilliset evankeliumityypit

Neljän kanonisen evankeliumin lisäksi toisen ensimmäisen ja toisen vuosisadan kristilliset kirjoittajat tuottivat erilaisia evankeliumitekstejä. Osa niistä oli kanonisten evankeliumien kaltaisia Jeesuksen elämän kokonaisesityksiä, toiset taas keskittyivät jonkin Jeesuksen elämän erityisvaiheen, kuten lapsuuden, kärsimyshistorian tai ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen välisen ajan, kuvaukseen. Nag Hammadin kirjastosta löytynyt Tuomaan evankeliumi on puolestaan Matteuksen ja Luukkaan evankeliumien kirjoittajien käyttämän ns. Q-lähteen kaltainen Jeesuksen sanojen kokoelma.


Jeesuksen elämän ja/tai julkisen toiminnan kokonaisesitykset

Kanonisten evankeliumien kaltaisista Jeesuksen elämän ja/tai julkisen toiminnan kokonaisesityksistä yksikään ei ole säilynyt kokonaisena. On kuitenkin mahdollista, että ns. Egertonin evankeliumi, josta on säilynyt muutamia katkelmia, sekä ns. juutalaiskristilliset evankeliumit, Ebionien evankeliumi ja Heprealaisten evankeliumi, ovat kuvanneet Jeesuksen elämää hänen julkisen toimintansa alusta ylösnousemuksen jälkeisiin ilmestyskertomuksiin asti (näin ainakin Heprealaisten evankeliumi). Oksyrhynkhoksesta löydetty pienoiskoodeksin katkelma P. Oxy 840 voi myös hyvin olla osa laajempaa Jeesuksen elämästä kertovaa evankeliumia. Pietarin evankeliumista on säilynyt vain Jeesuksen kärsimyshistoriaan ja ylösnousemuksen jälkeisiin ilmestyksiin liittyvää aineistoa, mutta ei ole täysin mahdotonta, että teksti on sisältänyt myös muuta Jeesuksen elämään ja opetukseen liittyvää materiaalia.

Vuonna 2006 julkaistua Juudaksen evankeliumiakaan ei voi pitää Jeesuksen julkisen toiminnan kokonaisesityksenä, sillä se keskittyy pääosin kuvaamaan Jeesuksen ja hänen oppilaidensa välisiä keskusteluja ennen Jeesuksen ristiinnaulitsemista. Markuksen salainen evankeliumin on ajateltu myös olevan kanonista Markuksen evankeliumia muistuttava, mutta sitä laajempi Jeesuksen elämän kokonaisesitys. Tekstin aitoudesta ei olla kuitenkaan tällä hetkellä varmoja.


Lapsuusevankeliumit sekä Jeesuksen kärsimystä, tuonelanmatkaa ja ylösnousemusta kuvaavat evankeliumit

Kanonisista evankeliumeista vain Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat jotakin Jeesuksen lapsuudesta. Tätä puutetta korjaamaan on kirjoitettu ns. lapsuusevankeliumeja, joista tärkeimmät ja varhaisimmat ovat toiselta vuosisadalta peräisin olevat Jaakobin protevankeliumi ja Tuomaan lapsuusevankeliumi (huomaa, että jälkimmäinen ei ole sama kuin yllä esitelty Jeesuksen sanoja sisältävä Tuomaan evankeliumi). Jaakobin protevankeliumi keskittyy kuvaamaan Jeesuksen syntymää ja hänen äitinsä Marian elämänvaiheita. Tuomaan lapsuusevankeliumi puolestaan kuvaa Jeesus-lapsen tekemiä ihmetekoja. Toisen vuosisadan lopulta tai kolmannen alusta on peräisin syyrian kielellä säilynyt Tietäjien ilmestys, joka kertoo tietäjien matkasta tervehtimään vastasyntynyttä Jeesus-lasta.

Kuten jo edellä todettiin, Pietarin evankeliumi on saattanut alun perin olla Jeesuksen elämän kokonaisesitys, mutta koska siitä on säilynyt vain Jeesuksen kärsimyshistorian ja ylösnousemuksen kuvaus, se luokitellaan tavallisesti passio- ja ylösnousemusevankeliumiksi. Uudessa testamentissa mainitaan viitteenomaisesti, että Jeesus saarnasi myös kuolleille (1. Piet. 4:6). Maininnan on myöhemmin tulkittu viittaavan uskomukseen, että ollessaan tuonelan valtakunnassa kuolemansa ja ylösnousemuksensa välillä Jeesus julisti evankeliumia Vanhan testamentin kuolleille pyhille. Aivan riippumatta siitä, onko tämä tekstin oikea tulkinta, teksti on ilmeisesti vaikuttanut siihen, että on syntynyt Jeesuksen tuonelanmatkaa käsittelevä evankeliumi, Kristuksen laskeutuminen tuonelaan. Teksti on osa ns. Nikodemuksen evankeliumia ja kirjoitettu luultavasti vasta viidennellä vuosisadalla.


Dialogievankeliumit

Kohta toisen maailmansodan jälkeen löydetty Nag Hammadin kirjasto sisältää monia evankeliumeja, jotka ajallisesti sijoittuvat Jeesuksen ylösnousemuksen ja taivaaseen astumisen välille. Ne kuvaavat keskusteluja, joita Jeesus kävi oppilaidensa kanssa. Keskustelujen tarkoituksena oli palauttaa oppilaiden mieliin Jeesuksen aikaisempia opetuksia tai antaa aivan uutta aikaisemmasta poikkeavaa ja aikaisempaa täydellisempää opetusta. Tällaisia kirjoituksia ovat gnostilaiset Johanneksen salainen kirja, Jeesuksen Kristuksen viisaus, Pietarin kirje Filippukselle, ja Jaakobin ensimmäinen ilmestys. Ei-gnostilaisia dialogievankeliumeja Nag Hammadin kirjastossa edustavat Jaakobin salainen kirja, Keskustelu Vapahtajan kanssa sekä Tuomas Kilvoittelijan kirja. Nag Hammadin kirjaston ulkopuolelta löytyneitä dialogievankeliumeja ovat gnostilainen Pistis Sofia sekä ei-gnostilaisen kristillisyyden eri tyyppejä edustavat Marian evankeliumi ja Epistula apostolorum.


Apokryfisiä apostolien tekoja ja ilmestyksiä

Uuden testamentin Apostolien tekojen ja Ilmestyskirjan innoittamana syntyi myös varhaiskristillistä kirjallisuutta, joka kuvasi yksittäisten apostolien saarnamatkoja eri puolilla antiikin maailmaa ja heidän saamiaan taivaallisia ilmestyksiään. Varhaisimpia apokryfisiä apostolien tekoja (acta-kirjoja) ovat toiselta ja kolmannelta vuosisadalta peräisin olevat Andreaksen, Johanneksen, Paavalin, Pietarin ja Tuomaan teot. Filippuksen teot, jonka laajimmat säilyneet versiot lienevät peräisin neljänneltä vuosisadalta, sisältää myös varhaista materiaalia. Varhaisen acta-kirjallisuuden joukkoon on laskettava myös Nag Hammadin kirjastosta löytynyt Pietarin ja kahdentoista apostolin teot, joka kertoo kahdentoista oppilaan saarnamatkallaan kokemasta kohtaamisesta helmikauppiaan kanssa. Helmikauppias osoittautuu ylösnousseeksi Jeesukseksi, joka antaa oppilaille ohjeita näiden toimintaa varten. Teksti ei sisällä erityisiä gnostilaisia piirteitä. Acta-kirjallisuuteen voidaan laskea myös ns. Pseudo-clemensiläiset tekstit, jotka kertovat Pietarin saarnamatkoista. Teksteissä on yhdistetty acta-kirjallisuudesta ja antiikin romansseista tuttuja piirteitä. Erikoista Pseudo-clemensiläisissä teksteissä on se, että ne sisältävät polemiikkia Paavalia ja paavalilaista kristillisyyttä vastaan.

Kanonisen Johanneksen ilmestyksen ohella tunnetaan toisella ja kolmannella vuosisadalla syntyneitä varhaiskristillisiä apokalypsejä, jotka kuvaavat varhaiskristillisten tai Vanhan testamentin ajan merkkihenkilöiden saamia, taivaallisten ilmoittajahahmojen välittämiä maailman historiaa, lopunaikoja ja tuonpuoleista todellisuutta koskevia näkyjä. Näistä tärkeimpiä ja varhaisimpia ovat koptin ja etiopian kielisenä säilynyt Pietarin ilmestys, joka poikkeaa samannimisestä Nag Hammadin kirjaston tekstistä, sekä Jesajan taivasmatka, 5. ja 6. Esran kirja ja koptinkielisenä säilynyt Elian ilmestys. Nag Hammadin kirjaston tekstien joukossa on gnostilainen apokalypsi Paavalin ilmestys, joka kuvaa erilaisten sielujen vaiheita näiden kuoleman jälkeen. Teksti eroaa merkittävästi samannimisestä, neljänneltä tai viidenneltä vuosisadalta peräisin olevasta lopunajan ja tuonpuoleisuuden kuvauksesta.


Muita kristillisiä apokryfejä

Uudessa testamentissa esiintyvien kirjeiden mallin mukaan toisella ja kolmannella vuosisadalla laadittiin kirjeitä, joiden kirjoittajiksi esiteltiin Uuden testamentin keskeisimpiä henkilöitä. Kirkkohistorioitsija Eusebios on esimerkiksi säilyttänyt kirjeenvaihdon, jonka hän väittää käydyn Edessan kuninkaan Abgarin ja Jeesuksen välillä (Kirkkohistoria 1.13.6-10). Abgar pyytää Jeesusta luokseen parantamaan hänet ja saamaan myös turvapaikan itseään vainoavilta juutalaisilta. Vastauksessaan Jeesus ylistää Abgarin vakaumusta, koska tämä on "uskonut häneen, vaikka ei ole nähnyt häntä". Kuitenkaan Jeesus ei voi lähteä Edessaan toteuttamaan Abgarin pyyntöä vaan lupaa lähettää yhden oppilaistaan kuninkaan luo. Toinen kiintoisa apokryfinen kirjeenvaihto on säilytetty Paavalin teoissa. Teksti sisältää Korintin seurakuntalaisten Paavalille lähettämän kirjeen, johon tämä vastaa puhumalla mm. lihan ylösnousemuksesta ja Jumalan osallisuudesta maailman luomiseen (ns. 3. korinttilaiskirje). Kolmas apokryfinen kirjeenvaihto, joka on säilynyt latinankielisenä, on ajateltu käydyn Paavalin ja Senecan välillä.


Apostolisten isien tekstit

Erityisen varhaiskristillisten kirjoitusten ryhmän muodostavat ns. Apostoliset isät. Nimi juontaa juurensa ajatuksesta, että kyseiset tekstit ovat syntyneet vain vähän Uuden testamentin kirjoitusten syntyajan jälkeen ja ovat näin peräisin apostoliselta ajalta. Todellisuudessa jotkin tekstit ovat todennäköisesti nuorimpia Uuden testamentin tekstejä vanhempia (esim. 1. Clemensin kirje). Toiset ovat taas luultavasti syntyneet vasta melko myöhään toisella vuosisadalla (esim. Kirje Diognetokselle). Apostolisten isien tekstit muodostavat melko epäyhtenäisen kokoelman. Jotkin niistä ovat kirjoittajien omissa nimissään laatimia. Näistä tärkeimmät ovat 1. Clemensin kirje, jonka Rooman piispa kirjoitti ensimmäisen vuosisadan lopulla Korintin seurakunnalle. Apostolisten isien joukkoon lasketaan myös Antiokian piispa Ignatioksen kuudelle Välimeren alueen seurakunnalle ja Smyrnan piispa Polykarpokselle lähettämät kirjeet. Lisäksi kokoelma sisältää Polykarpoksen kirjeen filippiläisille ja Polykarpoksen marttyyrion. Apostolisten isienkin joukkoon kuuluu pseudepigrafeja, jollaisina on syytä pitää Didakhea eli kahdentoista oppilaan opetusta oikeasta tiestä sekä Barnabaan kirjettä. Hermaan paimenen nimihenkilökään ei varmasti ole kohdassa Room. 16:14 mainittu henkilö vaan myöhempi, muuten tuntematon roomalainen opettaja. Teksti on kolmiosainen apokalypsi, jonka ensimmäisessä osassa kirjoittaja kuvaa kristillisen seurakunnan tulevaisuutta koskevan näkynsä. Toinen osa tarjoaa käskyjä sisältävän kehottavan osuuden ja kolmas puhuu vertauksin seurakunnan asemasta ja luonteesta maailmassa. 2. Clemensin kirje on luultavasti 2. vuosisadan puolivälissä tuotettu pseudepigrafi, joka on Rooman piispan suuhun pantu saarna. Kirje Diognetokselle on myös pseudepigrafi, keisari Marcus Aureliuksen tutorille osoitettu uskonpuolustus.


Toisen vuosisadan marttyyriot ja apologiat

Kuten apostolisten isien kirjoitukset jo osoittavat, toisen vuosisadan kristilliset teologit alkavat kehittää myös kanonisten kirjoitusten tyylistä poikkeavia kirjoituksia. Omien seurakuntalaisten identiteettiä pyritään vahvistamaan kirjoittamalla marttyyrioita sekä apologioita eli uskonpuolustuksia. Marttyyrioiden tarkoituksena on mm. osoittaa kristityille veljille ja sisarille, että uskonnolliset vainot eivät johdu kristittyjen väärästä käyttäytymisestä tai heidän uskontonsa kelvottomuudesta. Pikemminkin kristinuskon arvostelijat ja kristittyjen vainoojat ovat itse moraalisesti ala-arvoisempia ja loogiselta ajattelultaan vähemmän kyvykkäitä. Varhaisimpia kristillisiä marttyyrioita ovat aiemmin mainittu, apostolisiin isien kirjoituksiin yleisesti luettu Polykarpoksen marttyyrio sekä Eusebioksen Kirkkohistoriassaan lainaama toisen vuosisadan lopun tekstiin perustuva Lyonin marttyyrien kärsimysten kuvaus ja lähes samalta ajalta peräisin oleva Perpetuan ja Felicitaan marttyyrio.

Apologiat on periaatteessa osoitettu valtaapitäville, mutta todellisuudessa niidenkin tehtävänä lienee ollut puhutella omia joukkoja. Apologian eli uskonpuolustuksen päämääränä oli osoittaa oman uskonnon mielekkyys ja kilpailukyky. Apologisia tendenssejä löytyy jo Uuden testamentin kirjoituksista, mutta varsinaisesti apologia kristillisen kirjallisuuden lajina syntyi toisen vuosisadan puolivälissä, kun kristityt etsivät omaa uskonnollista ja yhteiskunnallista identiteettiään Rooman valtakunnan toreilla ja turuilla. Merkittävimpiä varhaiskristillisiä apologeettejä olivat Aristides, Justinos Marttyyri, Athenagoras, Apolinarios, Tatianos, Melito Sardeslainen, Theofilos Antiokialainen, Tertullianus ja Minucius Felix


Kirjoitukset harhaoppeja vastaan

Heresiologiat, harhaoppeja vastaan suunnatut kirjoitukset, oli myös tarkoitettu oman kristillisen identiteetin luomiseen, mutta toisella tavalla kuin marttyyriot ja apologiat. Heresiologioiden avulla pyrittiin hahmottamaan rajoja oman identiteetin sisällä. Niissä ilmaistiin sellaiset opilliset ajatukset ja käyttäytymismallit, joita ei voitu omassa ryhmässä suvaita. Useinkaan keskustelu ei välttämättä ollut kovin argumentatiivista, yksityiskohtaista tai vastustajalle oikeutta tekevää. Heresiologiat toimivat usein käyttämällä stereotypioita tai luomalla viholliskuvia, jotka eivät välttämättä vastanneet todellisuutta. Välillä jonkin ryhmän harhaoppiseksi julistamiseksi riitti sopivan jo aiemmin harhaoppiseksi tunnetun nimityksen käyttö asianomaisista ihmisistä. Ensimmäisen laajamittaisen heresiologian kirjoitti luultavasti Justinos Marttyyri, mutta se ei ole säilynyt jälkipolville. Toisen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä syntyi heresiologia, josta tuli myöhempien harhaoppeja vastaan kirjoitettujen teosten tärkein esikuva ja lähde. Sen laati Lyonin piispa Irenaeus. Myöhempiä merkittäviä heresiologeja olivat Hippolytos, Tertullianus, Clemens Aleksandrialainen ja Epifanios.


Kirjallisuus

Ante-Nicene Fathers. Vols. 1-10. Ed. Alexander Roberts & James Donaldson. Repr. of 1885-1887 edition. Peabody, Massachusetts: Hendrickson, 1994.

Apostoliset isät. Suomentanut Heikki Koskenniemi. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 163. 2. painos. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 1989.

Charlesworth, James H. ”Research on the New Testament Apocrypha and Pseudepigrapha.” Sivut 3919-3968 teoksessa H. Temporini & W. Haase (toim.), Aufstieg und Niedergang der Römischen Welt II,25,5. Berlin: Walter de Gruyter, 1988.

Dunderberg, Ismo, & Antti Marjanen (toim.). Nag Hammadin kätketty viisaus: gnostilaisia ja muita varhaiskristillisiä tekstejä. 3. uusittu painos. Helsinki: WSOY, 2006.

Justinos Marttyyri: Apologiat & Dialogi Tryfonin kanssa. Suomentaneet Matti Myllykoski ja Outi Lehtipuu. Helsinki: Gaudeamus, 2008.

Klauck, Hans-Josef. Apocryphal Gospels: An Introduction. Translated by Brian McNeil. London: T & T Clark, 2003.

Kraus, Thomas J., Michael J. Kruger & Tobias Nicklas (toim.). Gospel Fragments. Oxford Early Christian Gospel Texts. Oxford: Oxford University Press, 2009.

Landau, Brent. Revelation of the Magi: The Lost Tale of the Wise Men’s Journey to Bethlehem. New York: HarperCollins, 2010.

Luomanen, Petri. ”Juutalaiskristilliset evankeliumit: uusi rekonstruktio.” Teologinen Aikakauskirja 114 (2009): 112-128.

Marjanen, Antti. ”Kaanonin ulkopuoliset evankeliumit.” Sivut 320-366 teoksessa Matti Myllykoski & Arto Järvinen (toim.), Varhaiskristilliset evankeliumit. Helsinki: Yliopistopaino, 1997.

Marjanen, Antti. ”What is Gnosticism? From the Pastorals to Rudolph.” Sivut 1-53 teoksessa Antti Marjanen (toim.), Was There a Gnostic Religion? Publications of the Finnish Exegetical Society 87. Helsinki: The Finnish Exegetical Society, 2005.

Marjanen, Antti, & Ismo Dunderberg. Juudaksen evankeliumi: johdanto, käännös ja tulkinta. Helsinki: WSOY, 2006.

Musurillo, Herbert (toim.). The Acts of the Christian Martyrs. Oxford Early Christian Texts Oxford: Clarendon, 1972.
 
Meyer, Marvin (toim.). The Nag Hammadi Scriptures: The International Edition. New York: HarperCollins, 2007.

Schneemelcher, Wilhelm (toim.). New Testament Apocrypha. 2. vols. Translation edited by R. McL. Wilson. Cambridge: James Clarke, 1991-1992.