Tutkimuksen lähtökohtia

MITÄ HISTORIALLIS-KRIITTISEN RAAMATUNTUTKIMUKSEN JÄLKEEN?
Kari Syreeni

Eksegetiikan paradigmojen talo

Kokonaisuutta tekstikritiikistä redaktiokritiikkiin on totuttu nimittämään historiallis-kriittiseksi raamatuntutkimukseksi. Tieteenhistoriassa tämäntapaisia kokonaisen tutkimusalan yhdistäviä menetelmiä ja niihin sopivia kysymyksenasetteluja, teoreettisia malleja ja käytänteitä nimitetään paradigmoiksi. Thomas Kuhnin mukaan eri tieteet kehittyvät yleensä yhden vallitsevan paradigman puitteissa, kunnes vanhaan paradigmaan sopimattomat havainnot ja tutkimustulokset lopulta – sitkeän vastarinnan ja vanhan paradigman paikkausyritysten jälkeen – pakottavat esiin uuden paradigman. Historiallis-kriittinen paradigma tuli "valmiiksi" jo 1960-luvulle tultaessa. Onko se jo vanhentunut? Voiko sitä paikata ja täydentää, vai tarvitaanko sen tilalle jotakin muuta?

Vastaus riippuu siitä, miten vanha ja uusi paradigma ymmärretään. Voisi ajatella, että uudet lähestymistavat vain täydentävät perinteisiä menetelmiä. Tätä puoltaisi se, että eksegeeteillä ei yleensä ole suurempia käytännön ongelmia vanhojen ja uusien näkökulmien yhteensovittamisessa. Toisaalta on nähtävissä selvä murros. "Uudelle" ei välttämättä ole nimeä, mutta kuitenkin mielletään, että se on jotakin muuta kuin perinteinen tutkimus. Riekkisen ja Veijolan metodioppi 1980-luvulta puhui "uusista haasteista". 1990-luvulla uudet metodit esiteltiin eksegetiikan "uusina tuulina". Nyt monet uutuudet ovat jo vakiintuneessa käytössä, toiset taas on unohdettu.

Monet uusista näkökulmista esitettiin aluksi historiallis-kriittisen tutkimuksen vaihtoehdoiksi. "Toisenlainen" eksegetiikka on kuitenkin näköharha, koska mitään yhtenäistä vaihtoehtoliikettä ei ole. Pikemminkin eksegetiikan kenttä on laajentunut ja muuttunut samalla pirstaleisemmaksi. Perinteiset menetelmät ja kysymyksenasettelut elävät yhä, mutta niiden rinnalle ja joskus tilalle on tullut joukko uusia.

Nykytilannetta voi kuvata siten, että eksegetiikan "talo" on saanut lisäkerroksen. Vanha paradigma toimii vielä "pohjakerroksen" huoneissa, mutta taloa on remontoitu lisäämällä yläkertaan uusia huoneita. Osittain talon asukkaat jakautuvat kahden kerroksen väkeen: osa viihtyy pohjakerroksessa, osa yläkerran laajemmissa maisemissa. Yhä useammat asioivat sujuvasti molemmissa kerroksissa aina tarpeen mukaan.


Mitä 1960-luvun jälkeen on tapahtunut? Strukturalismin sirpaleinen perintö

Strukturalismi rantautuu eksegetiikkaan

1960- ja 1970-lukujen taitteessa näytti hetken siltä, että strukturalismi haastaisi koko historiallis-kriittisen tutkimuksen. Ferdinand de Saussuren lingvistiselle mallille ja Claude Lévi-Straussin kulttuuriantropologialle rakentava strukturalismi keskittyi diakronisen ja historiallisen selvittelyn sijasta synkroniseen rakennekuvaukseen. Kielelliset ja ideologiset rakenteet palautettiin perusosiinsa, jotka tyypillisesti ryhmittyivät binaarisiksi vastakohdiksi. Strukturalismi pyrki tuottamaan mahdollisimman yleispätevää ja objektiivista tietoa. Ero "vanhaan" tutkimukseen oli siis siinä, että historiallisesti ainutkertaisen sijasta etsittiin yleisiä lainalaisuuksia. Yhteistä oli kuitenkin pyrkimys objektiivisuuteen. Tulkitsijan rooliin ei kiinnitetty huomiota.

On historian ironiaa, että strukturalismi rantautui eksegetiikkaan niin myöhään, että liike oli jo muuttumassa liki vastakohdakseen. Uuden jälkistrukturalistisen suunnan edustajat – mm. Jacques Derrida, Roland Barthes ja Michel Foucault – eivät pitäneet kielen ja mielen rakenteita yleispätevinä ja ajattomina. Teksteillä ei ole yhtä oikeaa merkitystä, joka voitaisiin ankkuroida johonkin kiinteään pisteeseen kuten tekstin kirjoittajan tarkoitukseen. Barthes jopa julisti, että "tekijä on kuollut". Pääpaino siirtyi kirjoittajasta lukijaan. Koska lukijoita on monta, tulkintojakin on monia. Tulkitsijankaan identiteetti ei ole vakaa. Jälkistrukturalismi halusi osoittaa historiallisten ilmiöiden ja luokitusten muuttuvuuden, niiden sisäisen horjuvuuden. Erona historiallis-kriittiseen tutkimusihanteeseen ei nyt ollut historian kieltäminen. Päinvastoin historian oikut nähtiin siinäkin, mitä vanhastaan oli pidetty luonnollisena asiaintilana, inhimillisyyteen kuuluvana tai muutoin yleispätevänä. Historiallisuus koskee kaikkia tekstejä, sosiaalisia instituutioita, ajatustapoja, moraalisia ihanteita ja tulkitsijoita. Sekä historiallis-kriittinen että strukturalistinen objektiivisuusihanne todettiin illuusioksi.

Strukturalismin perintö

Strukturalismi oli muoti-ilmiönä lyhytikäinen, mutta vähemmän totalitaarisen rakenne- ja systeemiajattelun muodossa se jäi vaikuttamaan raamatuntutkimukseen. Yhtäältä vaikutus näkyi kielen rakenteita analysoivissa tekstikeskeisissä lähestymistavoissa, kuten 1970-luvun tekstilingvistiikassa ja 1980-luvulta alkaen narratiivikritiikissä. Tosin tekstilingvistiikassa oli suuntauksia, jotka korostivat kielen käyttösidonnaisia ja muuttuvia piirteitä. Vastaavasti narratiivikritiikissä oivallettiin 1990-luvulle tultaessa yhä selvemmin, että kertovat tekstit – esim. evankeliumit – eivät ole itseriittoisia, syntytilanteestaan tai tulkitsijoistaan riippumattomia merkityssysteemejä. Lukijan roolin havaitseminen johti ns. reader–response-kritiikkiin ja reseptiohistorian tutkimiseen.

Toisaalta strukturalismin perinne näkyy sosiaalitieteellisissä lähestymistavoissa, jotka 1970-luvun jälkipuolelta lähtien ovat nousseet tekstikeskeisten menetelmien rinnalle ja ohikin. Tosin sosiologisten mallien soveltajat korostavat sosiaalisten ilmiöiden kulttuurisidonnaisuutta. Sosiologisten näkökulmien läpimurtovaiheessa 1980-luvun alussa esim. Bruce Malina asetti lähestymistapansa ohjelmallisesti historiallis-kriittisen tutkimuksen vastakohdaksi. "Vanhan" lähestymistavan vikana oli sen teologinen käsitteistö ja sosiokulttuurisia ilmiöitä väheksyvä asenne. Myös uskontotieteellisesti suuntautuneet tutkijat ovat kritisoineet "vanhan" tutkimustavan teologista painolastia. Uudet lähestymistavat ovatkin yleensä – joitakin poikkeuksia kuten ns. kanonista kritiikkiä lukuunottamatta – tuoneet raamatuntutkimukseen sekulaareilta tieteenaloilta lainattuja malleja.

Jälkistrukturalismin perintö

Samaan aikaan myös jälkistrukturalistiset virtaukset ovat vaikuttaneeet eksegetiikkaan. Kärjekkäimmän ilmauksensa ne saivat 1980- ja 1990-luvun dekonstruktiossa, jossa usein leikillisestikin pyrittiin ajamaan teksti ratkaisemattomaan umpikujaan tai "aporiaan". Myös tiedonsosiologinen näkökulma, joka tähdentää sosiaalisen todellisuuden konstruoitua, inhimilliseen kulttuuriin sidottua muotoa, sopii periaatteessa hyvin jälkistrukturalistiseen ajatteluun. Jälkistrukturalismi on samoin taustalla erilaisissa ideologiakriittisissä suuntauksissa kuten feministisessä eksegeesissä. Tosin kaikki feministinen eksegeesi ei halua sitoutua jälkistrukturalismiin, koska se vie pohjaa feministiseen lähestymistapaan liittyvältä konstruktiiviselta ja normatiiviselta pyrkimykseltä. Sen, joka haluaa "parantaa maailmaa" osoittamalla eettisiä ongelmia ja tuomalla esiin positiivisia arvoja, on mahdoton suhteellistaa kaikki ilmiöt. Esim. ruotsalainen Uuden testamentin eksegeetti Hanna Stenström on korostanut historiallis-kriittisen tutkimuksen välinearvoa feministisen kritiikin palveluksessa. Väljästi jälkistrukturalismin puolelle sijoittuu myös psykologinen eksegeesi, varsinkin siltä osin kuin se on saanut vaikutteita Freudin, Lacanin ja Kristevan tyyppisiltä psykoanalyytikoilta. Retorinen kritiikki, jota aluksi sovellettiin eksegetiikkaan suhteellisen mekaanisena luokitusjärjestelmänä, on sittemmin tullut ideologiakriittisten tutkijoiden käyttöön. Sen sijaan, että kiisteltäisiin siitä, mihin kolmesta klassisesta puhetyypistä jokin Paavalin kirje kuuluu tai millaisiin retorisiin alajaksoihin kirje jäsentyy, saatetaan analysoida, miten Paavali käyttää "vallan retoriikkaa" saadakseen vastaanottajat hyväksymään hänen auktoriteettinsa.


Onko "uusi" eksegetiikka postmodernia, postliberaalia, jälkikriittistä vai jotakin muuta?

Jälkistrukturalismi on käsitteenä epämääräinen eikä se ole oikein kotiutunut raamatuntutkijoiden väliseen keskusteluun. Enemmän näkee muita "jälki-" ja "post-" alkuisia termejä. Ne tekevät kukin tavallaan pesäeroa "vanhaan" historiallis-kriittiseen tutkimukseen. Termien käytössä on paljon epäselvyyttä, ja usein ne kertovat vain sen, mihin ryhmään kyseisen termin käyttäjä haluaa samaistua.

Postmodernismi on ehkä lähin synonyymi jälkistrukturalistisille virtauksille. Postmodernismi on kuitenkin laajempi, koko (länsimaista) kulttuuria koskettava virtaus, joka kyseenalaistaa valistuksesta alkaneen rationaalisuusihanteen ja "modernin projektin". Postmodernismia luonnehtii erityisesti Lyotardin väite "suurten kertomusten" kuolemasta. Kristinuskon suuri maailmanselitys on menettänyt uskottavuutensa, samoin valistuksen kehitysusko. Valistuksen perillisenä myös kriittinen raamatuntutkimus on postmodernin kritiikin kohteena. Postmodernismi korostaa perimmäisen, absoluuttisen kiintopisteen puutetta ja tulkinnan pluralismia. Postmodernismi voidaan myös ymmärtää väljemmin länsimaisten yhteiskuntien henkiseksi ilmapiiriksi. Siinä tapauksessa se on olotila, joka vaikuttaa niihinkin, jotka eivät tunnustaudu postmodernismiin – aivan kuten länsimainen sekularisaatio vaikuttaa riippumatta siitä, pidämmekö ilmiötä toivottavana. Toisaalta postmodernismin käsite itsessään on kyseenalaistettu. On ehdotettu, että sen sijasta olisi puhuttava myöhäis-modernismista – modernismin kypsästä ja itsekriittisestä vaiheesta.

Postliberalismi on lähinnä systemaattis-teologinen yleisnimike suuntauksille, jotka kritisoivat 1900-luvun alkupuolella hallinnutta liberaaliteologiaa. "Uusi ortodoksia" tai "radikaali ortodoksia" ovat hieman yksilöidympiä nimityksiä enemmän tai vähemmän konservatiivisille virtauksille, jotka korostavat kirkon opin – ja samalla Raamatun – merkitystä sekulaarissa ja moniarvoisessa kulttuurissa. Jälkikriittiseksi on suomalaisessa eksegeettisessä keskustelussa (lähinnä Timo Veijolan toimesta) nimitetty Karl Barthista inspiraatiota saanutta radikaalia ortodoksiaa.

Koska mainitut käsitteet kuuluvat filosofiseen tai systemaattis-teologiseen keskusteluun, niiden hyödyllisyys raamatuntutkimuksen paradigmakeskustelun kannalta on rajoitettu. Eräillä tahoilla historiallis-kriittinen paradigma on leimattu liberaaliteologiaksi, vaikka raamatuntutkijoiden teologiset taustat poikkeavat toisistaan. Uusi paradigmakaan ei voi olla vain yhden teologisen suuntauksen palvelija. Sen on oltava ainakin yhtä avoin erilaisille maailmankatsomuksille ja raamattunäkemyksille (fundamentalismia lukuun ottamatta) kuin vanha paradigma on ollut.


Uusia synteesejä

Vaikka uusien menetelmien moninaisuus on rikkautta, on paikallaan kysyä, voidaanko niitä ryhmitellä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Edellä on jo mainittu kaksi valtavirtaa tai "megatrendiä" viime vuosikymmeniltä: tekstikeskeiset menetelmät (tekstilingvistiikka, narratiivikritiikki, retoriikka) ja sosiaalitieteelliset (tiedonsosiologia, sosiaalisen identiteetin teoria, sosiaaliantropologia jne.) lähestymistavat. Uomat eivät aina erotu toisistaan. Tekstikeskeiset menetelmät joutuvat ottamaan huomioon tekstin ulkopuolisen todellisuuden, ja sosiaalitieteiden malleja käytetään usein valaisemaan tiettyjen tekstien merkitystä.

Sosio–retorinen analyysi

Yksi 1990-luvulla esitetty ja edelleen kehittyvä synteesi näiden kahden pääuoman välillä on Vernon K. Robbinsin sosioretorinen analyysi. Siinä tekstiä pidetään paksuna kudelmana (tapestry, texture), jota analysoidaan monesta eri näkökulmasta: tekstillä on sisäisiä rakenteita (inner texture), intertekstuaalisia suhteita (intertexture), sosiaalisia ja kulttuurisia struktuureja (social and cultural texture) sekä ideologisia rakenteita (ideological texture). Robbinsin rakennelma on joustava ja kykenee omaksumaan erilaisia tekstikeskeisiä ja varsinkin sosiaalitieteellisiä malleja. Myöhemmin Robbins lisäsi teologiset rakenteet (sacred texture), ja viimeksi hän on laajentanut malliaan kognitiotieteen suuntaan.

Ricoeurin tekstikeskeinen malli

Yksinkertaisempi, Paul Ricoeurin hermeneutiikasta inspiraationsa saanut malli erottaa diakronisesti tekstin takana, itse tekstissä ja tekstin edessä olevan maailman. Tekstin takana oleva maailma kattaa useimmat historiallis-kriittiset lähestymistavat. Tekstissä oleva maailma puolestaan kattaa vanhat ja uudet tekstikeskeiset menetelmät ja tekstin edessä oleva maailma mm. reseptiohistorian. Malli on lähtökohdiltaan varsin tekstikeskeinen, ja monia lähestymistapoja on vaikea sijoittaa näihin lokeroihin. Esim. sosiologiset mallit kuvaavat usein tekstin "takana" olevaa sosiaalista todellisuutta. Samalla ne voivat selittää tekstin retoriikkaa ja sallivat vertailun nykytulkitsijan sosiaaliseen todellisuuteen.

Kolmen maailman malli

Suomalaisessa eksegeettisessä tutkimuksessa on ollut esillä toisenlainen kolmen maailman malli, jonka lähtötilanne on synkroninen. Tekstimaailma, symbolinen maailma ja konkreettinen maailma ovat kuin kolmisointu, joka on kuultava kokonaisuudessaan, jotta tekstin välittämä todellisuus tulisi ymmärretyksi. Malli on alunperin synteesi kahdesta "kahden maailman" mallista, nimittäin tekstikeskeisten menetelmien perusjaosta tekstin sisäiseen ja tekstin ulkopuoliseen todellisuuteen ja tiedonsosiologian jaosta ideologian ja arkitodellisuuden välillä. Kun synkronisesta lähtötilanteesta edetään diakroniseen kuvaukseen, esim. tekstin ja nykyajan lukijan suhteeseen, kolmen maailman malli tulee mutkikkaammaksi. Malli on hermeneuttinen kuvaustapa, joka pyrkii osoittamaan eri lähestymistapojen sijoittumisen tulkinnan kokonaisuudessa.


Kohti hermeneuttista paradigmaa?

Tekstin takaa itse tekstiin ja sen eteen

Historialliset kysymykset tekstin "takana" olevasta todellisuudesta ovat viime vuosikymmenten aikana antaneet osittain tietä tekstikeskeisille ja tekstin "edessä" oleville kysymyksille. Yksi syy on kasvanut epävarmuus siitä, miten luotettavia esim. lähde- ja redaktiokritiittiset oletukset evankeliumien syntyhistoriasta tai historialliset rekonstruktiot Israelin varhaisista vaiheista ovat. Tällöin voi näyttää varmemmalta lähteä historian sijasta valmiin muotonsa saaneista teksteistä. Toinen syy on, että tekstin "taakse" menevät kysymykset eivät välttämättä auta ymmärtämään niiden myöhempiä tulkintoja.

Historiallis-kriittiset työkalut ovat edelleen korvaamattomia, kun kysytään Raamatun tai ylipäänsä antiikin tekstien syntyä ja niiden heijastamaa sosiaalista ja historiallista todellisuutta. Historiallis-kriittisen paradigman ongelmana ei siis ole liika historiallisuus. Pikemminkin on päinvastoin. Uudet lähestymistavat muistuttavat siitä, että historia – tekstien vaikutus- ja reseptiohistoria – jatkuu Raamatun jälkeenkin. Toisaalta on totta, että uudet lähestymistavat joskus (mutta eivät aina) pitävät tekstien "takana" olevaa historiaa toissijaisena kysymyksenä.

Onko uusi paradigma hermeneuttinen?

Ei ole sattuma, että historiallis-kriittinen paradigma rajasi Raamatun jälkivaikutuksen työlistansa ulkopuolelle. Perinteinen historiallisen objektiivisuuden ihanne pyrki unohtamaan myöhemmät tulkinnat – eksegeetin kuuluu selvittää vain tekstien alkuperäinen merkitys. Monissa uusissa lähestymistavoissa nykyajan lukijan suhde vanhoihin teksteihin on mielenkiinnon kohteena. Näin on varsinkin reseptiohistoriallisessa, feministisessä ja kontekstuaalisessa tutkimuksessa. Vaikka esim. sosiologiset menetelmät eivät välttämättä korosta tulkitsijan merkitystä, uusille lähestymistavoille on joka tapauksessa tyypillistä suurempi tietoisuus tulkitsijan paikasta osana tulkintaprosessia.

Viimeksi mainitun piirteen perusteella uusia lähestymistapoja yhdistää keskenään ja samalla erottaa vanhasta paradigmasta nimenomaan kasvanut hermeneuttinen tietoisuus. Historiallis-kriittisen paradigman pyrkimys objektiivisuuteen johti siihen, ettei tulkitsijan tosiasiallisia sidonnaisuuksia haluttu nähdä saati arvostaa. Samalla eksegetiikan tutkimusalue nähtiin kapeaksi ja tartuttiin ongelmiin, joilla ei nykyajan raamatunlukijan kannalta välttämättä ole merkitystä (relevanssia). Onko raamatuntutkimuksen uusi paradigma siis hermeneuttinen? Jos hermeneutiikka ymmärretään väljästi kyselyksi, joka ottaa huomioon tekstin ja tulkitsijan välisen suhteeseen, hermeneuttisesta paradigmasta puhuminen auttaa joka tapauksessa ymmärtämään, mistä päin "uudet tuulet" puhaltavat.


Pohdittavaa

1. Mitä tapahtuisi, jos raamatuntutkijat eivät lainkaan esittäisi edellisissä luvuissa esiteltyjä historiallis-kriittisiä kysymyksiä?

2. Miten voidaan perustella sitä, että otetaan lähtökohdaksi valmis teksti kysymättä, miten se on syntynyt?


Kirjallisuus

ADAM A. K. M. (toim.)

2000

Handbook of Postmodern Biblical Interpretation. St. Louis: Chalice Press.

KOTKAVIRTA, JUSSI ja SIRONEN, ESA (toim.)
1989

Moderni/Postmoderni: Lähtökohtia keskusteluun. Tutkijaliiton julkaisusarja 44. 2. korjattu painos. Jyväskylä: Gummerus.

KUHN, THOMAS S.
1994

Tieteellisten vallankumousten rakenne. Suomentanut Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Art House. (Alkuteos The Structure of Scientific Revolutions ilmestyi 1962.)

RIEKKINEN, VILLE & VEIJOLA, TIMO
1986

Johdatus eksegetiikkaan. Metodioppi. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 37. 2. uudistettu painos. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

ROBBINS, VERNON K.
1996

The Tapestry of Early Christian Discourse: Rhetoric, Society and Ideology. London–New York: Routledge.

SYREENI, KARI
1997

"Talo meren rannalla: Raamatuntutkimuksen hermeneuttinen paradigma". Raamatuntutkimuksen uudet tuulet. Toim. Raimo Hakola & Petri Merenlahti. Helsinki: Yliopistopaino, 28–35.