Tutkimuksen lähtökohtia

HISTORIALLINEN RAAMATUNTUTKIMUS JA KRIITTINEN HISTORIANTUTKIMUS
Martti Nissinen

Historiallinen kritiikki on haastettu

"Historiallis-kriittinen metodi" on perinteinen nimitys tutkimustavoille, jotka lähestyvät Raamattua historiallisena dokumenttina – tekstinä, joka on syntynyt tiettyjen historiallisten edellytysten vallitessa ja joka myös antaa tietoa syntyolosuhteistaan. Historiallisen kritiikin tehtävänä voi siis olla sekä (1) tekstien lukeminen ja ymmärtäminen historiallista taustaansa vasten että (2) historian vaiheiden selvittäminen niiden avulla.

Historiallista raamatuntutkimusta koskevat samat kysymykset, joita on esitetty historiatieteille viime vuosisadan alusta lähtien. Historiantutkimuksen niin kutsuttu lingvistinen käänne on jo vuosikymmeniä sitten haastanut – valistuksen perintönä syntyneen – menneisyyden "objektiiviseen" rekonstruointiin pyrkivän historiankirjoituksen väittämällä, että menneen todellisuuden hahmottaminen on ensisijaisesti kielellinen prosessi, joka tapahtuu kirjoittajan omassa todellisuudessa. Sittemmin erilaiset postmodernit kysymisen tavat ovat romuttaneet historiantutkijoiden käsityksiä omasta objektiivisuudestaan ja puolueettomuudestaan.

Tieteellinen raamatuntutkimus oli pitkään yhtä kuin historiallinen kritiikki. Historiallis-kriittiset metodit (teksti-, kirjallisuus-, muoto- ja redaktiokritiikki) muodostivat "metodikaanonin", jonka katsottiin kattavan tieteellisen raamatuntutkimuksen olennaiset kysymykset. Historiallinen kritiikki on kuitenkin ollut aina myös kritiikin kohteena. Suomessa sitä on arvosteltu 1970-luvulta lähtien paitsi kirkollis-konservatiivisilta tahoilta myös systemaattisen teologian näkökulmista erityisesti teologisen näkökulman puutteellisuudesta. Myös kriittisen raamatuntutkimuksen kentällä perinteinen historiallinen kritiikki on joutunut antamaan tilaa tutkimustavoille, joiden lähtökohtana voi olla esimerkiksi kirjallisuustiede, psykologia, sosiologia, sukupuolentutkimus tai jälkikolonialistinen näkökulma.


Historiallinen kritiikkikin on subjektiivista

Historiallinen kritiikki ei siis enää ole ilman muuta itseoikeutettu, saati ainoa kriittinen tapa tutkia Raamattua, vaan sekin joutuu perustelemaan tehtävänsä. Vaikka useimmat raamatuntutkijat eivät lämpene postmodernille väitteelle, ettei tekstin ulkopuolella ole todellisuutta, haaste on otettu vastaan. Objektiivisuuden ihanteesta ei välttämättä ole luovuttu, mutta sen rinnalle on tuotu tutkijan subjektiivisuus. Menneen todellisuuden rekonstruointi tapahtuu aina siinä todellisuudessa, jossa tutkija ja tutkijayhteisö elävät, ja tämä vaikuttaa niin kysymyksenasetteluun, tutkimusmenetelmiin kuin tuloksiinkin.

Kun historiantutkimus – ja sen mukana historiallinen raamatuntutkimus – on raastettu alas "objektiivisuuden" jalustalta ja historiallisen tiedon tulkinnallisuus on tunnustettu, sen on määriteltävä paikkansa ja tehtävänsä uudelleen. Historia on kadonneen menneisyyden jättämien kirjallisten ja materiaalisten jälkien tulkintaa – ei mittaamiseen perustuvaa tutkimusta, jonka tulokset voidaan varmentaa uusintakokein. Voiko historiantutkimus sitten ylipäänsä tuottaa luotettavaa tietoa menneisyydestä? Tätä kysyttäessä on pohdittava, millaista tuo tieto on luonteeltaan.


Historia on suhde

Raamatuntutkimukseen pätee kaksi historiantutkimuksen yleistä ja yksinkertaista tosiasiaa: (1) historiaa tutkitaan ajassa ja paikassa, ja (2) historiantutkimus perustuu lähteisiin, jotka ovat syntyneet toisessa ajassa ja paikassa. Historia on suhde, joka valitsee näiden kahden kontekstistaan riippuvaisen osapuolen, tutkijan ja lähteen, välillä. Tästä suhteesta syntyy hermeneuttinen prosessi, jossa tutkija pyrkii ymmärtämään kummankin osapuolen sijainnin omassa ympäristössään.

Tutkija ja lähteet ovat eri asemassa sikäli, että tutkija on prosessin ainoa subjekti. Lähteet ovat tutkimuksen kohteita – ne eivät puhu eivätkä kuuntele, vaan antautuvat tutkijan subjektiivisen prosessin välineiksi. Lähteet ovat olemassa tutkijasta riippumatta, ja tutkija on aina lähteisiin nähden ulkopuolinen. Tulkinnallisessa suhteessa lähteet kuitenkin sisäistyvät osaksi tutkijan omaa maailmaa. Tutkijan ja lähteen välillä on siis samanaikaisesti sekä objektiivinen että subjektiivinen suhde.

Historia on etäisyyttä, toiseutta ja tulkintaa. Tutkija ja lähde ovat toisistaan sekä ajallisen että kulttuurisen välimatkan päässä. Kummallakin on oma, erillinen kontekstinsa. Välimatkasta seuraa tutkijan ja lähteen välillä vallitseva toiseus, jonka hahmottaminen on tulkinnallinen prosessi.

Tutkija tekee työnsä omassa sosiaalisessa ja akateemisessa ympäristössään. Tämä näkyy siinä, mitä hän pitää tutkimisen arvoisena ja miten hän muotoilee tutkimustehtävänsä. Myös lähteet eli tutkimuksen kohteet ovat omien ympäristöjensä tuotteita. Ne eivät kuitenkaan ole vain valokuvamaisia esityksiä ajastaan, vaan ne ovat osaltaan rakentaneet omaa aikaansa ja kulttuuriaan.

Raamatuntutkimuksen lähteet ovat useimmiten kirjoitettuja tekstejä, ja tekstien historiallisuus eli niiden kulttuurinen kontekstisidonnaisuus kuuluu tutkimuksen peruslähtökohtiin. Sen lisäksi on tärkeää tiedostaa myös historian tekstuaalisuus: menneisyys avautuu meille tekstuaalisten jälkien välityksellä (laajasti ymmärrettynä historian "tekstuaalisuus" kattaa myös esineelliset lähteet). Tutkimuksen ensisijaisena kohteena ovat siis tekstit, eivät tapahtumat.


Historia on konstruktio

Historiantutkimuksen tehtävänä on perinteisesti pidetty sen selvittämistä, "mitä oikeasti tapahtui" ("wie es eigentlich gewesen"). Tämä Leopold von Ranken (1795–1886) muotoilema objektiivisen historiankirjoituksen tunnuslause liittyy alun perin vaatimukseen, että historiantutkimuksen on perustuttava suoraan lähteisiin, ei sekundääreihin tulkintoihin. Raamatuntutkimuksen kohdalla tämän periaatteen soveltaminen merkitsi kirkollisen tulkinnan syrjäyttämistä tutkimuksen auktoriteettina.

Lähteisiin pohjautuminen on edelleen kriittisen historiantutkimuksen perusedellytys. Kriittiset tutkijat varovat kuitenkin yksinkertaista referentialismia eli ajatusta, että lähteet tarjoavat suoran ja välittömän suhteen menneeseen todellisuuteen. Monet pitävät edelleen yllä objektiivisuuden ihannetta ("reasonable objectivity") sillä edellytyksellä, että tutkijan ja lähteen keskinäinen toiseus ja molemminpuolinen subjektiivisuus tunnustetaan.

Historia ei ole tutkijan löytämä sarja menneitä tapahtumia, vaan se on ihmismielen konstruktio, jonka tutkija luo käytettävissä olevien lähteiden perusteella. Historiallisen kertomuksen syntyminen on luova ja pohjimmiltaan subjektiivinen prosessi, jossa tutkija kerää, valitsee, järjestää, kontekstualisoi ja tulkitsee aineistonsa niin, että siitä syntyy ymmärrettävä ja looginen kokonaisuus. Tuloksena ei ole neutraali faktaluettelo vaan luovan mielen aikaansaama kertomus, jonka luotettavuus menneisyyden kuvaajana riippuu aineiston laadusta ja tutkijan taidosta. Historiantutkimus ei siis tuota faktaa, joka näyttäisi aina samalta siitä riippumatta, kuka aineistoa milloinkin käsittelee, vaan menneisyyden tulkintaa, joka syntyy tutkijan ja hänen yhteisönsä vuorovaikutuksessa.

Historiankirjoituksen lähteet eivät mahdollista menneisyyden täydellistä rekonstruointia. Myös lähdetekstit ovat laatijoidensa luovan mielen tuotteita ja tulkintoja omasta todellisuudestaan, eivät täsmällisiä linkkejä menneisyyden tapahtumiin. Erityisesti kertovat lähteet – kuten Vanhan testamentin historiakirjat tai Uuden testamentin evankeliumit – tallentavat yhteisöjensä kulttuurimuistia, joka ei vain kertaa menneisyyden tapahtumia vaan myös luo identiteettiä. Samaa tehtävää toteuttaa itse asiassa myös nykyajan historiankirjoitus ja erityisesti raamatuntutkimus, jonka tutkimuskohde on olennainen osa länsimaista kulttuurimuistia.

"Mitä oikeasti tapahtui" on siis kysymys, johon historiantutkimus ei pysty vastaamaan täsmällisesti ja yksiselitteisesti. Sen sijaan on mielekästä kysyä, millaisia menneisyyden rekonstruktioita on mahdollista ja järkevää tehdä käytettävissä olevien lähteiden pohjalta, ja millainen on itse kunkin rekonstruktion todennäköisyyden aste.


Historia on tulkintaa

Yksikään tieteenharjoittaja, Raamatun ja historian tutkijat mukaan luettuina, ei ole ympäröivän todellisuuden objektiivinen sivustaseuraaja. Tutkija ei voi vetäytyä norsunluutorniin objektiivisuuden varjolla, sillä hänen tutkimuskohteillaan on merkitystä hänen yhteisönsä jäsenille. Tutkimus voi ja sen pitää olla herkkäkorvainen ympäriltä kantautuville äänille. Sen vuoksi on luonnollista, että (historian- tai raamatun) tutkimuksen keinoin pyritään vastaamaan tutkijan omasta maailmasta nouseviin haasteisiin. Ei ole mitään syytä, miksei kriittinen raamatuntutkija voisi edustaa feminististä, jälkikolonialistista tai vaikkapa "queer"-näkökulmaa; niillä kaikilla on myös historiallinen ulottuvuus. Näennäisesti kantaaottamatonta objektiivisuutta tärkeämpää on kriittisyys – myös itsekriittisyys, kuten tieteessä ylipäänsä.

Reagointi ympäristön ääniin on luonnollinen seuraus siitä, että tutkija on väistämättä sidoksissa omaan aikaansa ja kulttuuriinsa. Tieteellisen kriittisyyden ja yhteiskunnallisen valppauden vaatimuksia ei ole aina helppo sovittaa yhteen. Raamatuntutkijan, joka pyrkii molempiin, on selvitettävä itselleen, miten hän voi vastuullisesti käyttää tieteellistä raamatuntulkintaa yhteiskunta- tai kirkkopolitiikan välineenä.

Se, että lähteet tulkintaprosessin myötä tulevat osaksi tutkijan omaa käsite- ja kokemusmaailmaa ei tarkoita, että tutkija ja lähteet sulautuisivat yhteen. Tämä vaara on sitä herkemmin tarjolla, mitä lähempänä tutkittava lähde on tutkijan oman identiteetin tukirakenteita – ellei se peräti ole niiden olennainen osa, kuten Raamatun kohdalla usein on laita. Tutkijan on pidettävä mielessään lähteiden kulttuurinen etäisyys ja toiseus eli Kari Syreenin kolmen maailman mallia soveltaen tekstimaailman, symbolisen maailman ja reaalimaailman erillisyys ja päällekkäisyys. Menneisyyden rekonstruointi tekstilähteitä käyttäen edellyttää, että sekä tutkijan että lähteiden symboliset maailmat (kulttuuri, ideologia) ja reaalimaailmat (konkreettinen sosiaalinen todellisuus) osataan asettaa oikeaan suhteeseen keskenään.


Menneisyys on (ollut) olemassa

Mikään postmoderni teoria ei voi taikoa olemattomiin sitä, että menneisyydessä on elänyt ihmisiä (jopa dinosauruksia), jotka ovat osallistuneet reaalisiin tapahtumiin ja vaikuttaneet osaltaan niiden kulkuun. Vaikka historia on pohjimmiltaan konstruktio, menneisyyden olemassaolo ei ole pelkkää kuvittelua. Kuitenkin lähteiden – sekä tekstien että arkeologisten lähteiden – hajanaisuus ja sattumanvaraisuus muistuttavat jokaista tutkijaa siitä, miten mahdotonta täydellisen ja eksaktin kuvan luominen menneisyydestä on. Muinainen keramiikanpala ei ole tutkijan mielen luoma konstruktio, mutta jokainen siihen perustuva teoria on.

Lähteidensä rajallisuuden tiedostava historiallisen raamatuntutkimuksen harjoittaja pyrkii luonnollisesti kokoamaan mahdollisimman kattavan lähdeaineiston. On vaikea kuvitella kriittistä historiallista raamatuntutkimusta, joka ei hyödynnä arkeologian löytöjä, muinaisen Lähi-idän tekstejä ja kreikkalais–roomalaista kirjallisuutta. Nämäkin ovat kulttuurin tuotteita, joita on tutkittava aivan yhtä kriittisesti kuin raamatuntekstejä. Arkeologiaa, assyriologiaa, egyptologiaa ja antiikintutkimusta ei tarvita Raamatun tekstin kumoamiseen tai vahvistamiseen vaan sen historiallisen palapelin rakentamiseen, jonka paloista Raamattu antaa osan.


Menneisyydestä kertovia lähteitä on (ollut) olemassa

Historian rekonstruktiota rajoittaa sekä lähteiden saatavuus että niiden luonne. Menneisyys avautuu eri tavoin riippuen siitä, millaisia lähteitä käytetään ikkunana. Lähteet jaetaan usein karkeasti primääri- ja sekundäärilähteisiin. Primäärilähteet ovat riittävän lähellä kuvaamiensa tapahtumien ajallista, paikallista ja ideologista kontekstia antamaan niistä suhteellisen realistisen kuvan. Sekundäärilähteiden etäisyys kuvaamastaan ajasta on suurempi ja ne ovat kotoisin muuttuneista konteksteista, mikä merkitsee samalla suurempaa tulkinnallisuutta. Rajaa näiden kahden ryhmän välille on joskus vaikea vetää, sillä erilaisilla lähteillä on erilainen tarkoitus ja sen myötä erilainen suhde kuvaamaansa tapahtumaan.

Primäärilähteitä ovat esimerkiksi kaupalliset tai juridiset asiakirjat, jotka eivät ole luonteeltaan ideologisia, mutta kertovat paljon vaikkapa yhteisön rakenteesta ja hierarkiasta, naisen asemasta ja vaurauden jakaantumisesta; samoin keramiikka, joka heijastaa omalla tavallaan yhteisön sosiaalista rakennetta ja arkipäivää.

Kuninkaalle kirjoitettu kirje on jo toisenlainen lähde, koska se kertoo paitsi siinä kuvatuista tapahtumista myös kirjoittajansa tarpeista ja tulkinnoista. Kuninkaiden piirtokirjoitukset voivat olla ajallisesti varsin lähellä kuvaamiaan tapahtumia, mutta niitä sävyttää ideologinen paatos, joka vie niitä vahvasti sekundäärilähteen suuntaan. Raamatun tekstit ovat käyneet läpi pitkän syntyhistorian, jonka kuluessa ne on kontekstualisoitu monta kertaa uudelleen. Tämän vuoksi ne kuuluvat jokseenkin poikkeuksetta sekundäärilähteiden piiriin.

Jokainen Raamattuun tai muuhun lähteeseen perustuva historian rekonstruktio on perusteltava lähteiden avulla. Tällöin ei keskustella totuuksista vaan todennäköisyyksistä eli siitä, miten lähelle historian tapahtumia lähteet tutkijan päästävät. Historiantutkijan tehtävänä on selvittää mitä tarkoitusta lähteet ovat aikoinaan palvelleet, millaisiin kysymyksiin ne on tarkoitettu vastaamaan ja miten nykytutkijan kysymykset poikkeavat lähteiden muinaisten lukijoiden kysymyksistä. Tutkijan on oltava tietoinen siitä, että hän siirtää merkityksiä lähteistä menneisyyteen oman tulkintakontekstinsa kautta. Näiden merkityssiirtymien vuoksi historiantutkimus on aina hermeneuttista toimintaa.

"Mitä oikeasti tapahtui" on edelleen hyvä kysymys, kunhan siihen vastaaja on tietoinen siitä, että (1) lähteiden hajanaisuus ja luonne estävät täydellisen vastauksen antamisen, että (2) jokainen vastaus syntyy tutkijan oman tietoisuuden ja kulttuurikontekstin edellytyksillä, ja että sen vuoksi (3) kaikki vastaukset ovat tässä hetkessä lausuttuja tulkintoja, joilla on taipumus muuttua sekä uuden lähdeaineiston että uusien tulkintojen myötä.


Kirjallisuutta

BARTON, JOHN

2007

The Nature of Biblical Criticism. Louisville, Ky.: Westminster John Knox.

BLOCH-SMITH, ELIZABETH
2008

"Bible, Archaeology, and the Social Sciences: The Next Generation". Ed. Frederick E. Greenspahn, The Hebrew Bible: New Insights and Scholarship. New York: New York University Press, 24—42.

CARROLL, ROBERT P.
1997

"Clio and Canons: In Search of a Cultural Poetics of the Hebrew Bible". Biblical Interpretation 5, 300—323.

1998

"Poststructuralist Approaches: New Historicism and Postmodernism". Ed. John Barton, The Cambridge Companion to Biblical Interpretation, Cambridge: Cambridge University Press, 50—66.

CLARK, ELIZABETH A.
2004

History, Theory, Text: Historians and the Linguistic Turn. Cambridge, Mass.: Harvard University Press.

DAVIES, PHILIP R.
2008

Memories of Ancient Israel: An Introduction to Biblical History - Ancient and Modern. Louisville, Ky.: Westminster John Knox.

DEVER, WILLIAM G.
2001

What Did the Biblical Writers Know and When Did They Know It? What Archaeology Can Tell Us about the Reality of Ancient Israel. Grand Rapids, Mich.: Eerdmans.

DOBBS-ALLSOPP, F. W.
1999

"Rethinking Historical Criticism". Biblical Interpretation 7, 235—271.

EVANS, RICHARD J.
1997

In Defence of History. London: Granta Books.

GOERTZ, HANS-JÜRGEN
1995

Umgang mit Geschichte: Eine Einführung in die Geschichtstheorie. Rowohlts Enzyklopädie. Reinbek bei Hamburg: Rowohlt.

2001

Unsichere Geschichte: Zur Theorie historischer Referentialität. Stuttgart: Philipp Reclam.

GRABBE, LESTER L.
2007

Ancient Israel: What Do We Know and How Do We Know It? London and New York: T & T Clark.

HAKOLA, RAIMO ja MERENLAHTI, PETRI (toim.)
1997

Raamatuntutkimuksen uudet tuulet. Helsinki: Yliopistopaino.

HENZ-PIAZZA, GINA
2002

The New Historicism. Guides to Biblical Scholarship. Minneapolis: Fortress.

HODDER, IAN
2003

Archaeology Beyond Dialogue. Foundations of Archaeological Inquiry; Salt Lake City: University of Utah Press.

IGGERS, GEORG G.
1993

Geschichtswissenschaft im 20. Jahrhundert: Ein kritischer Überblick im internationalen Zusammenhang. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht, 1993 (Engl. Historiography in the Twentieth Century: From Scientific Objectivity to the Postmodern Challenge. Hanover, N.H.: Wesleyan University Press, 1997).

KNAUF, ERNST-AXEL
1991

"From History to Interpretation". Ed. Diana V. Edelman, The Fabric of History: Texts, Artifact and Israel's Past. JSOT Supplement Series 127; Sheffield. Sheffield Academic Press, 26—64.

KOIVISTO, JUSSI ja PESONEN, ANNI (toim.)
2007

Kirkko Raamatun tulkkina. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 94. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

PATTERSON, LEE
1987

Negotiating the Past: The Historical Understanding of Medieval Literature. Madison, Wisc.: University of Wisconsin Press.

PENNER, TODD and VAN DER STICHELE, CAROLINE (ed.)
2005

Moving Beyond New Testament Theology? Essays in Conversation with Heikki Räisänen. Publications of the Finnish Exegetical Society 88. Helsinki: Finnish Exegetical Society.

2005

Her Master's Tools? Feminist and Postcolonial Engagements of Historical-Critical Discourse. Global Perspectives on Biblical Scholarship 9. Atlanta: Society of Biblical Literature.

RIEKKINEN, WILLE ja VEIJOLA, TIMO
1986

Johdatus eksegetiikkaan: Metodioppi. 2. painos. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 37. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

RÄISÄNEN, HEIKKI
2000

Beyond New Testament Theology: A Story and a Programme. London: SCM Press.

2000

"Biblical Critics in the Global Village". Heikki Räisänen et al., Reading the Bible in the Global Village: Helsinki. Atlanta: Society of Biblical Literature, 9—28.

SUGIRTHARAJAH, R. S.
2000

"Biblical Critics in the Global Village". Heikki Räisänen et al., Reading the Bible in the Global Village: Helsinki. Atlanta: Society of Biblical Literature, 9—28.

SYREENI, KARI
1995

Uusi testamentti ja hermeneutiikka: Tulkinnan fragmentteja. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 61. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

VEIJOLA, TIMO
1998

Teksti, tiede ja usko: Epäajanmukaisia eksegeettisiä tutkielmia ajankohtaisista aiheista. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 69. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

WHITE, HAYDEN
1987

The Content of the Form: Narrative Discourse and Historical Representation. Baltimore, MD.: Johns Hopkins University Press.