Tutkimuksen lähtökohtia

KUINKA RAAMATTUA KÄÄNNETÄÄN?
Jarmo Kiilunen

Maailman vanhin raamatunkäännös, kreikkaa puhuvien juutalaisten tarpeisiin käännetty Septuaginta, sisältää myös yhden vanhimmista käännöstyön ongelmia käsittelevistä maininnoista. Maininta sisältyy Kreikkalaiseen Sirakin kirjaan, jonka kääntäjä kuvaa työtään kirjaan laatimassaan esipuheessa näin:

"Pyydän teitä nyt hyväntahtoisesti ja tarkkaavasti tutustumaan tähän kirjoitukseen ja olemaan pitkämielisiä, jos näyttää siltä, että minä ponnisteluistani huolimatta en ole onnistunut kääntämään kaikkia ilmauksia oikealla tavoin. Se, mikä alun perin on kirjoitettu hepreaksi, ei näet ole enää sama, kun se on käännetty toiselle kielelle, eikä näin ole ainoastaan tämän kirjoituksen laita: myös laki, profeetat ja muut pyhät kirjoitukset ovat käännettyinä hyvinkin erilaisia kuin alkuperäisessä asussaan."

Saman pulman ilmaisee moderni kääntäjä täsmällisemmin seuraavasti: "Kääntämisen perusproblematiikka on siinä, että on olemassa lähtöteksti, josta muokataan tuloteksti, joita voi samasta lähtötekstistä syntyä useita. Kääntäjän käsistä lähtevä teksti, käännös, ei ole sama kuin alkuperäinen. Kyse ei siis ole tekstien täydellisestä samankaltaisuudesta saati samuudesta, identtisyydestä, vaan vastaavuudesta, ekvivalenttisuudesta" (Saksa 2004, 158).

Tässä artikkelissa Raamatun kääntämistä tarkastellaan lähinnä kahdesta näkökulmasta: 1) noudatettujen käännösmetodien ja 2) käännöstyön käytännön haasteiden kannalta.


Periaatekysymyksiä

Modernin raamatunkäännöstyön metodiikan tärkeä nimi on Eugene A. Nida (Nida 1964; Nida & Charles R. Taber 1969). Hänen keskeisiä teesejään ovat mm. seuraavat:

1) Raamatun kirjojen kirjoittajat kirjoittavat olettaen lukijoiden ymmärtävän, mitä he tarkoittavat.

2) Kääntäjän tehtävä on välittää tietyn kohdan merkitys sellaisena kuin kirjoittaja tarkoitti ja synnyttää alkuperäistä vastaava lukijareaktio.

Nida nimitti teoriaansa dynaamiseksi ekvivalenssiksi, sittemmin funktionaaliseksi ekvivalenssiksi (ks. myös Waard & Nida 1986 ja Wilt 2003; kääntämisestä yleisemmin ks. Gutt 1991 ja Nord 1997). Kääntäminen ymmärretään perusluonteeltaan kommunikaatioksi, jossa tehtävänä on tuoda esiin tekstin merkitys ja intentio niin, että tulokielinen teksti on mahdollisimman selkeää ja idiomaattista. Kääntäessä on myös tärkeää ottaa huomioon, minkä tyyppisestä tekstistä kulloinkin on kyse: informatiivisesta (esim. VT:n historiakirjat), operatiivisesta (eli vaikutushakuisesta, esim. Paavalin kirjeet) vai ekspressiivisestä (esim. Laulujen laulu).

Hyviä esimerkkejä funktionaalisesta ekvivalenssista ovat englantilainen The Good News Bible (aiempi The Today's English Version; UT 1966, VT 1976, VT:n deuterokanoniset kirjat 1979) ja saksalainen Die Gute Nachricht (UT 1968/1970, VT deuterokanonisin kirjoin 1982) sekä Uusi testamentti nykysuomeksi (1972). Myös vuoden 1992 suomennos (ks. Salminen & Toivanen 1986 sekä Toivanen 1985, 1989, 1990 ja 1991) samoin kuin vuonna 1999 valmistunut Bibel 2000 -ruotsinnos edustavat lähtökohdiltaan funktionaalista ekvivalenssia.

Formaalinen ekvivalenssi sitoutuu enemmän lähtökielen ilmauksiin ja kieliopillisiin rakenteisiin tavoitellen mahdollisimman sanasanaista käännöstä, välistä jopa tulokielen luontevuuden kustannuksella. Modernina ulkomaisena esimerkkinä mainittakoon The New American Standard Bible (1963). Kotimaasta voisi nimetä kaksikin käännöstä: vuoden 1938 suomennoksen pohjalle rakentuva ja sitä korjaileva Uuras Saarnivaaran Jumalan kansan Raamattu (1992) ja Raamattu kansalle ry:n Uusi testamentti (1999; ks. yhdistyksen kotisivu).


Teorioiden jännitekentässä

Funktionaalisen ja formaalisen ekvivalenssin välinen jännite on kääntäjän jatkuvaa arkipäivää. Osa kääntäjistä ja raamatunlukijoista suosii mahdollisimman sanasanaista käännöstä; he pitävät jälkimmäistä luotettavampana, koska ajattelevat sellaisen käännöksen sisältävän mahdollisimman vähän "tulkintaa". Alkutekstin moniymmärteisyys tai muu hankaluus halutaan tietoisesti säilyttää käännöksessä ja siirtää lukijan tai kirkon opetusviran tulkittavaksi. Sitä vastoin funktionaalisen ekvivalenssin mukaan kääntäjän on otettava vastuulleen epäselvätkin kohdat ja eksegeettiseen tutkimukseen tukeutuen tuotettava perustelluimman tulkinnan mukainen, selkeästi muotoiltu käännös.

Vaikka funktionaalisen ja formaalisen käännöstavan edustajat ovat voimakkaastikin kritikoineet toistensa lähtökohtia, teorioita ei tarvitse nähdä toisensa pois sulkeviksi. Se, miten käännetään, riippuu ratkaisevasti kulloisenkin tekstin muodosta, rakenteesta ja ilmaisusta. Välistä sanasanainen käännöstapa tuottaa täysin luontevan tulokielisen ilmaisun, toisinaan taas aivan mahdottoman. Käytännössä käännösmetodi "elää" koko ajan. Monet raamatunkäännökset ovatkin eräänlaisia funktionaalisen ja formaalisen ekvivalenssin välimuotoja, kuten The New Revised Standard Version (1989).


Historian suuria raamatunkääntäjiä I: Hieronymus

Funktionaalisen ekvivalenssin edeltäjiä oli kirkon historian kenties merkittävin yksittäinen raamatunkääntäjä, oppinut munkki Hieronymus (n. 347–420). Hän on samalla esimerkki uuden raamatunkäännöksen herättämistä intohimoista: hänen suurisuuntainen raamatunkäännöstyönsä hermostutti itsensä Augustinuksen. Hieronymuksen avustajineen aikaansaama uusi latinalainen käännös kohtasi ensi alkuun ankaraa ja laajaa kritiikkiä, mutta sittemmin tästä Versio Vulgata -nimen saaneesta latinannoksesta tuli Trenton kirkolliskokouksen virallisessa kannanotossa (1546) virheettömäksi julistettu, pyhä – voisi jopa sanoa: alkutekstiä pyhempi! – teksti.

Hieronymuksen oppi-isä oli Cicero, jonka mukaan tuli kääntää merkityksiä, ei sanoja. Käännösperiaatteitaan Hieronymus – "kääntäjien pyhimys" – esitteli ystävälleen, senaattori Pammachiukselle kirjeessä, jossa hän mm. toteaa sanatarkasta käännöstavasta: "Jos kääntäjä kääntää sanasta sanaan, hän peittää merkityksen, kuten liian sankka ruoho saattaa peittää kylvön." Sen vuoksi "merkitys on ilmaistava merkityksellä" (suomennokset Saksa 2004, 38–39).


Historian suuria raamatunkääntäjiä II: Luther

Martti Luther (1483–1546) oli raamatunkääntäjänä paljolti Hieronymuksen oppilas. Hänen vuonna 1534 ilmestyneestä saksannoksestaan Biblia, das ist die gantze Heilige Schrift tuli eräänlainen "luterilainen vulgata". Se vaikutti Mikael Agricolan käännöstyön kautta myös suomalaiseen raamatunkäännökseen vuosisatojen ajan.

Luther selvitti käännösperiaatteitaan muun muassa poleemisessa lentolehtisessä (1530), josta käy ilmi hänen käännösperiaatteensa: "Sillä ei saa kysyä latinan kielen kirjaimilta, miten saksaa pitää puhua, kuten nämä aasit tekevät, vaan täytyy kysyä perheen äidiltä, kadulla leikkiviltä lapsilta, torilla liikkuvalta tavalliselta mieheltä ja kuunnella tarkkaan, miten he puhuvat, ja kääntää sen mukaan, niin silloin he ymmärtävät ja huomaavat, että heidän kanssaan puhutaan saksaa" (Luther 1959, 552).

Oli käännettävä, ei sanoja, vaan merkityksiä, itse asia. Lentolehtisen esimerkeistä tunnetuin koskee jaetta Room. 3:28. Luther oli kääntänyt jakeen tavalla, joka korosti uskoa tekojen vastapainona: "ihminen vanhurskautetaan pelkästään ("allein") uskon kautta, ilman lain tekoja." Arvostelijat huomauttivat, ettei Vulgata sisältänyt sanaa "pelkästään" (lat. sola). Luther – joka sanoi oppineensa tietämään, "kuinka paljon taitoa, vaivaa ja työtä kääntäminen vaatii" – vastasi, että sana kuitenkin sisältyy "tekstin merkitykseen", niin että "jos halutaan selvästi ja voimallisesti saksantaa", sana "allein" kuuluu mukaan. "Sillä olen halunnut puhua saksaa enkä latinaa tai kreikkaa, koska olin ottanut tehtäväkseni puhua saksaa käännöksessäni." (Luther 1959, 551, 554; kursiivit lisätty).


Haasteita: Alkuteksti, alkukielet, kulttuurierot

Käännösteoriasta riippumatta kaikille kääntäjille tuottavat ongelmia ne kohdat, joissa alkuteksti on syystä tai toisesta turmeltunut tai muuten epäselvä, samoin kuin kohdat, joissa alkuperäinen tekstimuoto on epävarma ja varianttien välillä on asiaero. Viimeksi mainittuja tapauksia on VT:ssa noin 5 000, UT:ssa vähintään 1 400 (Waard & Nida 1986, 12).

Käännöksen luonteeseen vaikuttaa aina myös se, ovatko lähtö- ja tulokieli kielihistoriallisesti sukua toisilleen. On eri asia kääntää Vanhaa testamenttia muille seemiläisille kielille, vaikkapa syyriaksi, kuin indoeurooppalaisille kielille, esimerkiksi ranskaksi, ja on eri asia, käännetäänkö Uusi testamentti milloin saksaksi, milloin vietnamiksi.

Yhteisiä ongelmia ovat myös lähtö- ja tulokielten sosiokulttuuristen kontekstien erot alkaen niinkin yksinkertaiselta vaikuttavasta esimerkistä kuin puhuttelusta "veljet" (kr. adelfoi). Käännetäänkö "veljet", "veljet ja sisaret", "sisaret ja veljet", "rakkaat ystävät" vai miten (vrt. termi "kulttuurikäännös"). Osa ongelmista johtuu yksinkertaisesti kirjoittajan ja kääntäjän valtavasta ajallisesta etäisyydestä.


Pyrkimys ekumeenisiin käännöksiin

Uudet raamatunkäännökset ovat nykyään enimmäkseen tunnustuskuntien välisiä, jolloin käännöksen luonne ja tavoitteet määritellään yhteisesti. Niin ikään pienemmät uskonnolliset liikkeet ja yhteisöt voivat laatia omia raamatunkäännöksiään, toisinaan vastapainona "virallisen kirkon liian vapaalle" käännökselle. Mutta voi olla niinkin (kuten Ruotsissa), että käännöstyön toimeksiantaja on valtio. Mahdollista on sekin, että kääntäjä toimii ilman minkäänlaista kirkollista myötävaikutusta ja kääntää Raamattua ilman kirkollista ja teologista viitekehystä (kuten Pentti Saarikoski Matteuksen evankeliumin).

Tärkeä rooli raamatunkäännöstyössä ja raamattujen levittämisessä on Yhtyneillä Raamattuseuroilla (The United Bible Societies, UBS), joka on 145 kansallisen pipliaseuran kansainvälinen, tunnustuskuntiin sitoutumaton yhteistyöelin ja toimii yli 200 maassa. UBS:n intressissä on nimenomaan Raamatun kääntäminen kielille, joilla sitä ei ennestään ole, mutta se tukee myös vanhojen kirkkojen käännöstyötä mm. konsulttiensa välityksellä. Lisäksi se on yhteistyössä eri yliopistojen kanssa (esim. Vrije Universiteit Amsterdam).


Hyvä, parempi, paras raamatunkäännös?

Raamatunkäännöksiä arvioitaessa ja arvosteltaessa unohtuu helposti, ettei ole vain yhtä tapaa kääntää oikein ja että käännöstä on tarkasteltava kääntäjien toimeksiannon valossa. Lukija, joka ei tunne alkukieliä eikä käännöstyön problematiikkaa, ymmärrettävästi vertaa uutta käännöstä vanhaan ja määrittää uuden laadukkuuden vanhan perusteella – milloin huonommaksi, milloin paremmaksi. Niinpä monet kaipaavat jouluevankeliumiinsa vuoden 1938 kirkkoraamatun juhlallista aloitusta "Ja tapahtui niinä päivinä" ja pitävät vuoden 1992 suomennoksen "Siihen aikaan" -aloitusta kuivan asiallisena. Vuoden 1938 käännöksen sanamuotoja kaipaavan lukijan on kuitenkin hyvä tietää, että 1) "ja tapahtui" -ilmaus on hepreasta periytyvä täysin formaalinen lauseen aloitustapa, joka vastaa lähinnä suomen "sitten, silloin" -ilmaisuja, 2) että kirkolliskokoukselta saadun tehtävän mukaan vuoden 1992 suomennoksen käännöskomitean oli noudatettava normaalia suomen yleiskieltä ja 3) että vuoden 1938 kieli oli tietoisesti viritetty arkaaisen juhlalliseksi. Itse asiassa "Ja tapahtui niinä päivinä" on käännöksenä ongelmallinen, koska se tuo tekstiin muodollista juhlavuutta, joka alkutekstistä puuttuu.

Nimitys kirkkoraamattu sisältää ajatuksen, että kyseessä on virallisen kirkollisen statuksen saanut käännös, jolloin sen on sovelluttava ensisijaisesti jumalanpalveluskäyttöön mutta myös muuhun kirkon toimintaan. Kääntäjien on ajateltava asiaa siltä kannalta, millaiset ilmaukset ovat nimenomaan jumalanpalveluskäytössä mahdollisia, mutta heidän on otettava huomioon myös muut käyttöyhteydet. Esimerkiksi rippikoulu- ja nuorisotyö yleensäkin vaatii omanlaistaan kieltä. Käännös on näin väistämättä monien kompromissien tulos. Sinänsä hyväkään käännös ei toimi parhaalla mahdollisella tavalla kaikissa eri käyttöyhteyksissä.

Huomautettakoon lopuksi, että yksi olennainen seikka raamatunkäännöksen laadukkuutta arvioitaessa on se asu, jossa teksti julkaistaan. Yleinen tapa pilkkoa teksti yksittäisiksi kuin oman kappaleen muodostaviksi jakeiksi on ongelmallinen sekä viestinnällisesti että teologisesti – ikään kuin Raamattu olisi sarja yksittäisiä virkkeen tai parin ilmoituksia.

Absoluuttisesti parasta raamatunkäännöstä ei ole olemassakaan. Tietty yksittäinen käännös on hyvä jossakin käyttötilanteessa, ei kaikissa. Formaalinen käännös on jossakin tilanteessa hyvä, toisessa huono, ja vastaava koskee dynaamista käännöstä. Niinpä se, joka haluaa perehtyä Raamattuun ilman alkukieliä, tekee viisaasti, kun hankkii erilaisia äidinkielisiä ja vieraskielisiä käännöksiä ja vertailee niitä keskenään.


Käännösesimerkkejä

Matt. 5:3–6
Ef. 2:1–7


Kirjallisuutta

GUTT, ERNST-AUGUST

1991

Translation and relevance: Cognition and context. Oxford: Blackwell.

LUTHER, MARTTI
1959

"Lentokirjanen kääntämisestä". Valitut teokset III. Toim. Lennart Pinomaa. Porvoo: WSOY, 547—554.

MARJANEN, ANTTI
2002

"Translating Ancient Texts". Essays in Translation, Pragmatics and Semiotics. Toim. Irma Helin. Helsinki University Translation Series 2. Helsinki: Multilingual Communication Programme (MonAKO), 93—109.

NIDA, EUGENE A.
1964

Toward a Science of Translating. With Special Reference to Principles and Procedures Involved in Bible Translating. Leiden: Brill.

NIDA, EUGENE A. & TABER, CHARLES R.
1982

The Theory and Practice of Translation. Leiden: Brill.

NORD, CHRISTIANE
1997

Translating as a Purposeful Activity: Functionalist Approaches Explained. Manchester: St. Jerome Publishing.

PORTER, STANLEY E. & HESS, RICHARD S. (ED.)
1999

Translating the Bible: Problems and Prospects. Journal for the Study of the New Testament, Supplement Series 173. Sheffield: Sheffield Academic Press.

SAKSA, SILJA
2004

Baabelin perilliset: Kääntäjien ja kääntämisen historiaa. Jyväskylä: Atena Kustannus.

SALMINEN JORMA & TOIVANEN, AARNE
1986

Kohti uutta kirkkoraamattua: Näkökulmia Raamatun kääntämiseen. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 43. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

SOLLAMO, RAIJA
2008

"Translation Technique and Translation Studies: The Problem of Translation Universals". XXX Congress of the International Organisation for Septuagint and Cognate Studies. Ljubljana, 2007. Ed. M. K. H. Peters. Septuagint and Cognate Studies 55. Atlanta: Society of Biblical Literature, 339—351.

TOIVANEN, AARNE
1985

Ajankohtainen raamatunsuomennos. Helsinki: Kirjaneliö.

TOIVANEN, AARNE
1989

Sanotaan se suomeksi: Uudistuva Raamatun käännös. UT. Helsinki: Kirjapaja.

TOIVANEN, AARNE
1990

Sanotaan se suomeksi: Uudistuva Raamatun käännös. VT I. Helsinki: Kirjapaja.

TOIVANEN, AARNE
1991

Sanotaan se suomeksi: Uudistuva Raamatun käännös. VT II. Helsinki: Kirjapaja.

WAARD, JAN DE & NIDA EUGENE, A.
1986

From One Language to Another: Functional Equivalence in Bible Translating. Nashville: Thomas Nelson Publishers.

WILT, TIMOTHY (ed.)
2003

Bible Translation: Frames of Reference. Manchester: St. Jerome Publishing.