Tutkimuksen lähtökohtia

MILLAISTA UUTTA TESTAMENTTIA ME LUEMME?
Tuukka Kauhanen & Matti Myllykoski

Uuden testamentin kirjoitukset ovat säilyneet nykyaikaan vain kopioiden kopioina. Käsin kopioidessa teksti muuttuu sekä tahattomien virheiden että tietoisen toimittamisen vuoksi. Ensimmäisinä vuosisatoina tekstiä kopioitiin usein hyvinkin vapaasti. Kirjojen kanonisoimisprosessin myötä syntyi tarve vakiinnuttaa tekstin sanamuodot. Tällä tavalla syntynyt nk. bysanttilainen tekstityyppi vakiintui keskiaikaisten käsikirjoitusten suureen enemmistöön ja ensimmäisiin painettuihin Uuden testamentin laitoksiin. Uuden testamentin tekstin historiaa alettiin tutkia tieteellisesti valistuksen myötä. Mahdollisimman vanhaa sanamuotoa alettiin etsiä käsikirjoitusten enemmistön sijaan vanhimmista käsikirjoituksista.

1800-luvulta alkaen on löydetty runsaasti vielä Konstantinuksen käännettä varhaisempia, papyrukselle kirjoitettuja käsikirjoituksia. Näitä lähteitä vertailemalla tutkijat ovat päässeet varsin pitkälle Uuden testamentin tekstihistorian tutkimuksessa. Tähän tutkimustietoon perustuvat nykyisin käytetyt kriittiset UT:n tekstieditiot, joiden tekstiin mm. viimeisin raamatunkäännös perustuu.


Käsikirjoitusmateriaalit

Uuden testamentin syntyaikoihin suosituin kirjoitusmateriaali oli papyrus. Sitä valmistettiin leikkaamalla papyruskaislan (Cyperus papyrus) ruo’osta pitkiä suikaleita, jotka liimattiin toisiinsa kahdessa kerroksessa, pystyyn ja vaakaan. Näin saatu papyrusarkki kuivattiin ja tasoitettiin hohkakivellä. Lehdet liitettiin yhteen n. 4–5 metrin mittaisiksi kääröiksi. Papyruskääröön kirjoitettiin ruokokynällä, joka kastettiin hiilestä, noesta ja vedestä valmistettuun musteeseen. Papyrusta voitiin valmistaa vain Egyptissä. Vähässä-Aasiassa sen kilpailijaksi nousi vähitellen Pergamonin kaupungin mukaan nimetty kotieläinten nahasta valmistettu pergamentti. Nahka pestiin, karvat ja lihan jäänteet raaputettiin pois ja pinta hiottiin tasaiseksi sekä kalkittiin. Myös pergamenttia käytettiin aluksi kääröinä, mutta UT:n tekstiä sisältäviä pergamenttikääröjä ei ole löytynyt.

Pitkää teosta oli hankala käyttää käärönä. 200-luvulla antiikin kirjamarkkinoille ilmaantuikin koodeksi (lat. codex ’kirja’), papyrus- tai pergamenttilehdistä sidottu kirja. Koska varhaisimmat löydetyt koodeksit ovat kristillisiä tekstejä, koodeksia on pidetty kristittyjen keksintönä.


Uuden testamentin käsikirjoitukset

Yhdestäkään Uuden testamentin kirjasta ei ole löydetty alkuperäiskappaletta. Varhaisin löydetty Uuden testamentin tekstiä sisältävä papyrus on ajoitettu käsialan perusteella 100-luvulle – Ryland Pap. p52 (Joh. 18:31–33, 37–38) noin vuodelta 140. Useimmista Uuden testamentin kirjoista on löydetty papyruskäsikirjoitusten katkelmia 200-luvulta: Matteuksen evankeliumista niitä on tavattu 11 eri luvusta seitsemässä eri käsikirjoituksessa, Markuksesta kahdeksasta luvusta yhdessä käsikirjoituksessa (Chester Beatty I eli p45). Luukkaan evankeliumista on luettavissa suurin osa (mm. luvut 9–17, 22–24 lähes täydellisesti) käsikirjoituksessa p75 (P. Bodmer XIV, XV). Johannes on säilynyt koko pituudeltaan (tosin luvut 14–21 epätäydellisesti) papyruskäsikirjoituksessa p66 (P. Bodmer II), ja luvut 1–15 pienin puuttein käsikirjoituksessa p75.

Kun Konstantinus Suuri (keisarina 306–337) nosti kristinuskon valtionuskonnoksi, käsikirjoitusten tarve kasvoi räjähdysmäisesti. Alettiin tuottaa suuria, koko kreikankielisen Vanhan testamentin (Septuaginta) ja Uuden testamentin sisältäviä pergamenttikoodekseja. Näitä on säilynyt 300-luvulta kaksi: Codex Sinaiticus (merkitään א tai 01) ja Codex Vaticanus (B eli 03; sivujen katoamisen takia puuttuvat Pastoraalikirjeet, Filem., Hepr. 9:14–13:25 ja Ilm.). Näitä pidetään eräiden papyrusten ohella luotettavimpina Uuden testamentin tekstin lähteinä. Lisäksi 400-luvulta on säilynyt Codex Alexandrinus (A eli 02; koodeksista puuttuvat suurin osa Matteusta, Joh. 6:50–8:52 sekä 2. Kor. 4:13–12:7).

Varhaisten papyrusten ja 300-luvun suurten koodeksien teksteissä on siinä määrin eroja, että niiden on syytä ajatella edustavan Uuden testamentin tekstin erilaisia varhaisia kehitysvaiheita. Pääasiassa suuret koodeksit ja papyrukset pitävät kuitenkin yhtä vielä myöhäisempiä tekstimuotoja vastaan. Tekstikriittisiä menetelmiä käyttäen varhaisten käsikirjoitusten perusteella voidaan päätellä, mitä todennäköisesti luki niissä Uuden testamentin kirjojen alkuteksteissä, joista nämä varhaiset käsikirjoitukset ovat kopioiden kopioita. Viimeisin tekstikriittiseen päättelyyn perustuva koko Uuden testamentin alkutekstin rekonstruktio löytyy Novum testamentum graecen (”Nestle–Aland”) 28. editiosta sekä United Bible Societies -järjestön toimittamasta The Greek New Testamentin 5. laitoksesta.


Uuden testamentin ensimmäiset editiot

Lännen kirkossa käytettiin 300-luvulta alkaen lähes yksinomaan latinankielisiä raamatunkäännöksiä. Renessanssin myötä humanistit alkoivat kiinnostua Uuden testamentin kreikkalaisesta alkutekstistä. Ensimmäinen kreikankielinen Uuden testamentin tekstilaitos, espanjalainen Polyglotta Complutensis painettiin 1514, mutta se ei päässyt myyntiin kuin vasta 1522. Varhaisin kirjamarkkinoille päätynyt kreikankielinen Uuden testamentin editio ilmestyi 1516. Sen toimitti Erasmus Rotterdamilainen, josta tuli Uuden testamentin tekstikritiikin isä. Tämän jälkeen useita muitakin editioita alkoi ilmestyä. Renessanssin oppineilla oli käytössään lähes yksinomaan yhteen, nk. bysanttilaiseen tekstityyppiin, kuuluvia käsikirjoituksia. Niinpä näille editioille vakiintui – erityisesti Théodore de Bèzen editioiden (useita erilaisia 1565–1604) myötä – yhtenäinen teksti. Tätä alettiin nimittää ”yleisesti hyväksytyksi tekstiksi” eli latinaksi Textus receptus (jatkossa TR). 1600–1700-lukujen arvovaltaiset raamatunkäännökset (mm. King James Version ja suomalainen Biblia) perustuvat Uuden testamentin osalta TR:een.

Vaikka TR:n nousu yleisesti hyväksytyksi tekstiksi teki tekstikritiikistä näennäisesti tarpeetonta, tietämys Uuden testamentin tekstihistoriasta parani kaiken aikaa. Uusia käsikirjoituksia löydettiin ja otettiin tutkijoiden käyttöön. 1600-luvulla ilmestyikin jo editioita, joissa TR:een oli lisätty vanhemmista käsikirjoituksista löytyneitä vaihtoehtoisia lukutapoja erityisessä apparaatissa (eräänlainen viitteistö tekstin marginaalissa tai sivun alalaidassa). Englannissa ilmestyi 1700-luvun alkupuolella useita editioita, joissa inspiroidun tekstin asemaan kohonnutta TR:ta tohdittiin jo muuttaa. Manner-Euroopassa tietynlainen läpimurto koettiin pietistipappi Johann Albrecht Bengelin edition (1734) myötä. Bengel luokitteli osan apparaattinsa vaihtoehtoisista lukutavoista TR:ta paremmiksi. Vielä kriittisemmän edition tuotti Johann Jakob Wettstein, jonka kehittämä käsikirjoitusten luettelointijärjestelmä muodostaa rungon nykyisin käytetylle järjestelmälle (”Gregory-Aland”).


Kohti kriittistä editiota

TR:n vallittua kolme vuosisataa sen arvovalta alkoi murentua erityisesti uupumattoman käsikirjoitusten keräilijän Constantin von Tischendorfin useiden editioiden myötä. Tischendorf hankki tutkijoiden käyttöön yli 20 tärkeää vanhaa käsikirjoitusta, joukossa Codex Sinaiticus. Hänen kahdeksatta editiotaan (1869–1872) voidaan pitää ensimmäisenä todella kriittisenä Uuden testamentin editiona. Tischendorfin työn varaan rakensivat Cambridgen kuuluisat tekstikriitikot B. F. Westcott ja F. J. A. Hort. Heidän editionsa The New Testament in the Original Greek (”Westcott–Hort”) ilmestyi 1881. Kyseessä on ensimmäinen editio, jossa käytetään Codex Vaticanusta. Westcott–Hortin voi sanoa antaneen armoniskun TR:lle: useimmat kirkkokunnat alkoivat hyväksyä ja suoranaisesti tukea Uuden testamentin tekstikriittistä tutkimusta. Vain jotkin erityisen konservatiiviset ryhmät kannattivat perinteisessä tekstissä pitäytymistä.

Westcott-Hortin lisäksi 1800-luvun lopussa julkaistiin useita muitakin editioita. Eberhard Nestle vertaili kolmea muuta editiota ja valitsi tekstiin sen lukutavan, mitä kaksi tuki, ja sijoitti kolmannen lukutavan apparaattiin. Tällä yksinkertaisella menetelmällä Nestle kokosi 1800-luvun tekstikriittisen työskentelyn tulokset. Hänen editionsa kohosikin lyhyessä ajassa erittäin suosituksi niin tutkijoiden kuin kirkkojenkin piirissä. Eberhard Nestlen poika Erwin vielä paranteli isänsä työtä kokoamalla apparaatin, jossa mainittiin tärkeimmät variantit ja niitä tukevat käsikirjoitukset. Tämä ”uusi Nestle” (tai ”Nestle 13”, julkaistiin 1927) on ollut esikuvana nykyisen Nestle–Alandin laatijoilla.


Uuden testamentin standardieditio syntyy

Erwin Nestleä alkoi avustaa vuonna 1950 Kurt Aland, yksi 1900-luvun jälkipuoliskon vaikutusvaltaisimmista tekstikriitikoista. ”Nestle” laajeni ”Nestle–Alandiksi” 25. edition (1952) myötä. Nestle osallistui myös viiden merkittävän raamattuseuran alullepanemaan komiteatyöskentelyyn, jonka seurauksena syntyi uusi kriittisesti rekonstruoitu teksti. Komitean teksti julkaistiin ensimmäisen kerran editiossa Greek New Testament (1966). Tämän tekstin sanamuoto yhtenäistettiin Nestle–Aland 26:n (1979) kanssa. Näin syntynyttä tekstiä nimitetään standarditekstiksi. Sama teksti oli edelleen Nestle–Aland 27:ssä sekä The Greek New Testamentin editioissa 3 ja 4. Näiden uusimpiin laitoksiin (28:s ja 5:s) on tehty runsaat 30 muutosta katolisten kirjeiden tekstiin.

Modernien editioiden myötä ja niiden rinnalla on tekstihistorian tutkimus edistynyt merkittävästi. Todennäköisesti erittäin suuri osa kirjastoissa, museoissa ja yksityiskokoelmissa säilyneistä Uuden testamentin käsikirjoituksista on löydetty ja luetteloitu. Uuden testamentin papyruksia tunnetaan jo 128 (syyskuussa 2014) ja uusia löytyy ja editoidaan kaiken aikaa. Edellytysten ja metodiikan kehittyminen on huomattavasti tarkentanut kuvaa Uuden testamentin tekstihistoriasta erityisesti 1980-luvun puolivälistä alkaen.


Uuden testamentin tekstin varhaisvaiheet

Uuden testamentin tekstin varhaiseen kopiointiin liittyvät asiat ovat pitkälti hämärän peitossa. 200-luvun papyrusten moninaisten tekstimuotojen perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että alkuvaiheessa kopiointi oli pikemmin vapaata kuin tarkkaa. Nuorilla seurakunnilla ei vielä ollut erityisiä kopiointihuoneita (scriptoria; näitä alkoi syntyä Aleksandriassa 100-luvulla), tuskin edes ammattikirjureita. Uuden testamentin kirjoituksilla ei ollut vielä selkeää pyhän tekstin asemaa, joten kopioinnissa ei välttämättä noudatettu erityistä huolellisuutta. Tekstin tarkoituksellista parantelemista ei pidetty epäsuotavana. ”Hyvä kopioija” ei tarkoittanut mahdollisimman tarkkaan mallikappalettaan jäljentävää vaan sujuvaa tekstiä tuottavaa kopioijaa. Kaikki tämä johti tekstin vapaaseen kehittymiseen 200-luvun lopulle asti. Tätä ajanjaksoa (n. 50–260 jKr.) kutsutaan varhaistekstin kaudeksi. Tämän aikakauden papyrukset voidaan luokitella kolmeen tyyppiin: vapaaseen, tarkkaan ja normaaliin tekstiin. Näistä vapaa teksti sisältää kaikenlaatuisia lukutapoja ilman selvää tendenssiä. Tarkka teksti puolestaan pyrkii toistamaan mallikappaleensa tekstin mahdollisimman huolellisesti. Näiden välimuoto on normaali teksti, jossa on nähtävissä tavalliset kopioimiseen liittyvät lainalaisuudet.

Deciuksen ja Valerianuksen sekä Diocletianuksen vainojen välissä (258–303 jKr.) kristinuskolle koitti yli neljä vuosikymmentä kestänyt rauhan aika. Tänä aikana Uuden testamentin teksti alkoi vähitellen yhtenäistyä tietoisen toimitustyön tuloksena. Tällä tavoin toimitettuja kopioita eli revisioita tehtiin todennäköisesti ainakin Antiokiassa, jossa pyrittiin helppolukuisen ja kirkollisesti hyväksyttävän tekstin luomiseen, ja Aleksandriassa, jossa toimitustyön lähtökohta oli filologisempi. Aleksandriassa oli pitkät perinteet mm. Homeroksen tekstien tekstikritiikissä.

Näiden revisioiden pohjalta syntyi ainakin kaksi maantieteellisesti rajattua tekstityyppiä, joita 300- ja 400-lukujen suuret koodeksit edustavat: bysanttilainen (mm. A) ja aleksandrialainen (א ja B). Egyptissä näiden tekstityyppien sekoittuminen johti vielä nk. egyptiläisen tekstityypin syntyyn, mutta tämä teksti jäi hyvin lyhytikäiseksi. Samana aikakautena on eriytynyt nk. D-teksti (tai ”läntinen teksti”), jonka paras edustaja Codex Bezae (D eli 05) sisältää huomattavasti muista lähteistä poikkeavan tekstin Luukkaan kaksoisteoksesta (Luuk. ja Ap. t.).


Unsiaaleista minuskeleihin

Käsikirjoituksia kopioitiin sydänkeskiajalle saakka unsiaalikirjoituksella, kirjaimilla, jotka muistuttavat nykyisin käytettäviä kreikan isoja kirjaimia. (Käsialaa kutsutaan myös epätarkasti majuskelikirjoitukseksi ja yllämainittuja koodekseja majuskelikäsikirjoituksiksi.) Kreikkalainen käsiala muuttui kuitenkin vähitellen virtaviivaisemmaksi, ensin nk. kursiivi- ja sitten minuskelikäsialaksi. Tästä käsialasta periytyvät nykyisin käytettävät kreikan pienet kirjaimet. Suurin osa säilyneistä Uuden testamentin käsikirjoituksista on tällaisia minuskelikäsikirjoituksia. Niitä merkitään numeroilla ilman alkunollaa (erotukseksi unsiaalikäsikirjoituksista).

Tärkeimpiä minuskelikäsikirjoituksia ovat 33, ”minuskelien kuningatar” 800/900-luvulta, 81 vuodelta 1044 ja 1739, joka on peräisin 900-luvulta. Minuskeli 33 sisältää koko UT:n paitsi Johanneksen ilmestyksen, kaksi jälkimmäistä sisältävät Apostolien teot ja Paavalin kirjeet. Nämä käsikirjoitukset edustavat aleksandrialaista tekstityyppiä. Mainitsemisen arvoisia ovat myös minuskeliryhmät f1 ja f13, joiden katsotaan kuuluvan muuten huonosti edustettuun ja vain evankeliumeista löytyvään kesarelaiseen tekstityyppiin. Suuri enemmistö minuskeleista edustaa bysanttilaista tekstiä – tätä käsikirjoitusten enemmistön tekstiä (saks. Mehrheitstext) merkitään usein fraktuurakirjaimella M.


Uuden testamentin varhaiset käännökset

Uutta testamenttia alettiin melko varhain kääntää muille kielille. Ensimmäinen Uuden testamentin käännös oli luultavasti syyriankielinen, mahdollisesti neljästä kanonisesta evankeliumista laaditun evankeliumiharmonia Diatessaronin käännös. Myös evankeliumien vanhasyyrialaista käännöstä pidetään varsin varhaisena. Se on säilynyt kahdessa (usein toisistaan poikkeavassa) käsikirjoituksessa, Curetonianuksessa (400-luku) ja Syra Sinaiticuksessa (n. 400; ei pidä sekoittaa kreikankieliseen Sinaiticukseen [א]). Laajimmalle levinnyt syyriankielinen käännös on nimeltään Peshitta (mahdollisesti ’yksinkertainen’ tai ’laajalle levinnyt’). Sen syntyhistoria on hämärän peitossa, mutta tavallisesti se ajoitetaan 400-luvulle.

Vanhimpien latinankielisten Uuden testamentin käännösten synty ajoitetaan n. vuoteen 200. Näistä nk. vanhalatinalaisista käännöksistä löytyy usein kreikkalaista D-tekstiä lähestyviä lukutapoja. Jotkin käännökset ovat säilyneet kreikankielisen käsikirjoituksen yhteydessä joko rinnakkaisilla sivuilla tai kreikkalaisen tekstin rivien välissä. Tällaista käsikirjoitusta kutsutaan diglottaksi (’kaksikielinen’). 300-luvun lopulla kirkkoisä Hieronymus laati Vulgata-käännöksen, osin vanhalatinalaisten käännösten pohjalta stilisoiden ja osin uudelleen kääntäen. Tämä käännös tuli 600-luvulta alkaen vähitellen käyttöön kaikkialla läntisessä kristikunnassa, missä vasta renessanssin myötä alkanut kiinnostus kreikankieliseen alkutekstiin ja ensimmäiset modernit raamatunkäännökset alkoivat horjuttaa sen asemaa.

Koptilaisia käännöksiä on säilynyt lähes kaikilla tunnetuilla koptin murteilla. Niistä tärkeimmät ovat sahidilainen ja bohairilainen käännös. Sahidilainen käännös kamppailee syyrialaisten ja latinalaisten käännösten kanssa vanhimman Uuden testamentin käännöksen asemasta. Bohairilainen käännös on myöhäisempi, mutta se lienee laadittu varsin hyvälaatuisesta aleksandrialaisen tekstityypin tekstistä.

Merkittävä UT:n tekstin lähde ovat myös tuhannet kirkkoisien teksteissä säilyneet lainaukset. Isät eivät kuitenkaan aina lainanneet tekstiä sanatarkasti. Lisäksi heidän kirjoituksillaan on myös oma monivaiheinen tekstihistoriansa – kuten kaikilla antiikin teksteillä. Erityisesti kaikkein varhaisimpien kristillisten kirjoittajien (Irenaeus, Clemens Aleksandrialainen, Origenes, Markion) tekstit ovat kuitenkin tärkeitä Uuden testamentin varhaisinta tekstimuotoa rekonstruoitaessa.


UT:n tekstiin liittyviä Internet-sivuja

Institut für neutestamentliche Textforschung
Catalogue of New Testament Papyri & Codices
Encyclopedia of New Testament Textual Criticism
An Online Textual Commentary on the Greek Gospels
Tietoja Nestle–Alandin 28. laitoksesta


Kirjallisuutta

ALAND, KURT & ALAND, BARBARA

1982

Der Text des Neuen Testaments. Einführung in die wissenschaftlichen Ausgaben sowie in Theorie und Praxis der modernen Textkritik. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft. (Engl. The Text of the New Testament. 1987.)

HURTADO, LARRY W.
2006

The Earliest Christian Artifacts: Manuscripts and Christian Origins. Grand Rapids, Minn.: Eerdmans.

METZGER, BRUCE M.
1981

Manuscripts of the Greek Bible. An Introduction to Greek Palaeography. New York: Oxford University Press.

1992

The Text of the New Testament. Its Transmission, Corruption, and Restoration. 3rd, enlarged ed. New York: Oxford University Press.

PARKER, D. C.
2008

An Introduction to the New Testament Manuscripts and their Texts. Cambridge: Cambridge University Press.