Tutkimuksen lähtökohtia

VANHAN TESTAMENTIN KAANONIN SYNTY
Hanne von Weissenberg

Kaanonilla tarkoitetaan pyhien ja normatiivisten kirjojen kokoelmaa. Juutalaisten kaanonista käytetään nimitystä Heprealainen Raamattu (HR). Kristityillä kaanoniin kuuluvat Heprealaista Raamattua vastaava Vanha testamentti sekä Uusi testamentti (VT ja UT). Vanhan testamentin sisältö poikkeaa jonkin verran eri kristillisillä kirkoilla. Erojen taustalla on se, että Heprealaisen Raamatun kreikankieliseen käännökseen eli Septuagintaan (LXX) kuului enemmän tekstejä kuin hepreankieliseen kokoelmaan. Protestantismin piirissä kirjoja, jotka kuuluvat LXX:aan mutteivät HR:uun kutsutaan apokryfikirjoiksi. Ne eivät ole kanonisia toisin kuin katolisen ja ortodoksisen tradition piirissä, jossa niitä kutsutaan deuterokanonisiksi kirjoiksi. Kristikunnassa on siten tehty erilaisia ratkaisuja sen suhteen, mitkä kirjat kuuluvat kaanoniin. Luther pitäytyi tiukasti Heprealaisen Raamatun suppeampaan kokoelmaan, kun taas katolisten ja ortodoksien VT-kaanon on laajempi. Keskustelu kaanonin laajuudesta jatkui pitkään: vielä Trenton konsiilissa (1545–1563) katolinen kirkko otti kantaa kaanonin sisältöön, ja tuolloin vahvistettiin deuterokanonisten kirjojen olevan yhtä arvovaltaisia kuin muutkin kaanonin kirjat.


Mitä kaanonin synnystä voidaan tietää?

Kaanonin synnyn tarkkoja vaiheita ei tunneta. Emme pysty selvittämään yksityiskohtaisesti, miten osa ennen ajanlaskumme alkua liikkeellä olleesta uskonnollisesta kirjallisuudesta valikoitui erityisasemaan. Ennen kuin Qumranin tekstit löydettiin 1940–50-luvuilla, Heprealaisen Raamatun ajateltiin syntyneen kolmessa vaiheessa: ensin muotonsa ja asemansa vakiinnuttivat Tooraan eli lakiin (= Pentateukki eli 1.–5. Moos.) kuuluvat kirjat viimeistään 400-luvulla eea., sitten profeettakirjat (nevi'im) viimeistään 200-luvulla eea. ja viimeisenä kirjoituksiin (ketuvim) kuuluvat kirjat ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla jaa. Pitkään uskottiin myös siihen, että kanonisten kirjojen kokoelma lyötiin lukkoon Jamniassa 90 jaa. pidetyssä juutalaisten oppineiden kokouksessa. Tosiasiassa tätä kokousta ei liene koskaan pidetty. Joka tapauksessa kaanonin kokoonpanon ja sen tekstimuodon vakiinnuttaminen oli pitempi kuin yhden kokouksen mittainen prosessi.


Kehittyvät ja muotoutuvat pyhien kirjoitusten kokoelmat

Ehkä varhaisin maininta juutalaisesta arvovaltaisten kirjojen kokoelmasta on apokryfikirjoihin kuuluvan Sirakin kirjan esipuheessa, joka ajoitetaan vuoden 132 eaa. paikkeille. Siinä viitataan kolmiosaiseen juutalaisten kirjoitusten kokoelmaan "laki, profeetat ja muut pyhät kirjoitukset". Kokoelman tarkkaa sisältöä ei kuitenkaan kuvailla tai luetella. Samantapainen väljähkö viittaus pyhien kirjoitusten kolmijakoon on myös Luukkaan evankeliumissa (Luuk. 24:44), joka ajoittuu ensimmäiselle vuosisadalle jaa. Viittauksia "lakiin ja profeettoihin" esiintyy myös Qumranin teksteissä.

Ensimmäisellä vuosisadalla jaa. juutalaisten pyhien kirjoitusten kokoelmaan viittaavat myös juutalainen historioitsija Josefus Flavius (Contra Apionem 1.8) sekä pseudepigrafinen 4. Esran kirja (4. Esra 14:44–45). Josefus ja 4. Esra mainitsevat jopa kirjojen tarkan määrän – Josefus 22 kirjaa ja 4. Esra 24 kirjaa – mutta eivät anna tarkkaa luetteloa kirjoista. Erilaiset viittaukset ja lukumäärät selittyvät mahdollisesti sillä, että auktoritatiivisten tekstien kokoelmista oli olemassa eri kokoonpanoja. Toinen selitys on, että joitakin Heprealaisen Raamatun kirjoituksia laskettiin yhteen, samaksi kirjaksi, esimerkiksi Samuelin kirjat, Kuninkaiden kirjat, Aikakirjat, Esra ja Nehemia tai kaikki pienet profeetat.

Kiinnostavaa onkin todeta, ettei myöskään Uuden testamentin kirjoittajien "Vanhan testamentin kaanon" ollut välttämättä selvärajainen – eikä ainakaan kaikille sama kuin se on nykyisessä Heprealaisessa Raamatussa. Juudaksen kirjeen kirjoittaja lainaa auktoritatiivisena Ensimmäistä Henokin kirjaa (Juud. 1:6), ja Paavali siteraa meille tuntematonta Elian apokalypsia (1. Kor. 2:9).

Samantapaisen kuvan vielä avoimesta auktoritatiivisten tai pyhien kirjoitusten kokoelmasta antavat myös Qumranin tekstilöydöt. Kuolleen meren lähistöltä löydettiin yhdestätoista luolasta valtava määrä juutalaista uskonnollista kirjallisuutta edustavia käsikirjoituksia. Luolat sisälsivät yhteensä noin 900 eri tavoin säilynyttä käsikirjoitusta, osa lähes kokonaisina säilyneitä käsikirjoituskääröjä, osa vain pienen pieniä fragmentteja. Käsikirjoituksista noin 25 % sisältää tekstejä, joista myöhemmin tuli osa Heprealaista Raamattua.


Vanhan testamentin tekstihistoria ennen Qumranin löytöjä

Qumranin tekstien löytyminen muutti monilla tavoin tutkijoiden mahdollisuuksia päästä kiinni Heprealaisen Raamatun tekstihistoriaan. Ennen Qumranin tekstilöytöjä vanhimmat hepreankieliset käsikirjoitukset olivat keskiajalta, ja ne edustivat ns. masoreettista tekstitraditiota. Parhaat niistä ovat Kairon profeettakoodeksi vuodelta 895, Aleppon koodeksi vuodelta 920 ja vanhin koko Heprealaisen Raamatun sisältävä käsikirjoitus Codex Leningradensis vuodelta 1008. Tekstihistorian tärkeimpinä lähteinä olivat näiden lisäksi Samarialainen Pentateukki sekä käsikirjoitukset, jotka edustivat Septuagintaa.

Vanhin lähes koko Vahan testamentin sisältävä kreikankielinen käsikirjoitus on 300-luvulle jaa. ajoitettu Codex Vaticanus. Samanikäisen Codex Sinaiticuksen Vanhan testamentin tekstistä on tuhoutunut huomattavia osia. Kolmas tärkeä koodeksi on Codex Alexandrinus 400-luvulta jaa. Se sisältää laajemman valikoiman apokryfikirjoja kuin muut koodeksit. Kaikissa näissä kolmessa käsikirjoituksessa Septuagintan teksti on tullut osaksi kristillistä Raamattua, sillä niissä on mukana myös Uusi testamentti.


Qumranilta löydettyjen käsikirjoitusten ikä

Qumranin tekstilöytöjen myötä tutkijoilla on ensimmäistä kertaa käsissään hepreankielisiä käsikirjoituksia, jotka voitiin ajoittaa ajanlaskumme alun taitteeseen. Vanhimmat Qumranilta löydetyt raamatulliset käsikirjoitukset ovat Toisen ja Kolmannen Mooseksen kirjan sisältänyt käärö (4QExodus–Leviticusf) sekä Samuelin kirjojen käsikirjoitus (4QSamuelb), ja ne ajoitetaan 250-luvulle eaa. Muita vanhoja tekstejä ovat esimerkiksi Jeremian kirjan käsikirjoitus 200-luvulta eaa. (4QJeremiaha) ja Saarnaajan kirjan käsikirjoitus (4QQoheleta), joka ajoitetaan vuosiin 175–150 eaa.

Nuorimpia raamatullisia käsikirjoituksia Qumranin kokoelmassa ovat Laulujen laulu (6QCanticles) ja Danielin kirja (4QDanielb), jotka ajoitetaan 50-luvulle jaa. sekä Jesajan kirja, joka on laadittu juuri ennen roomalaisten hyökkäystä 60-luvulla jaa. (4QIsaiahc).


Heprealainen Raamattu toisen temppelin ajan loppupuolella

Qumranin tekstilöydoistä puhuttaessa on muistettava termien "Raamattu" ja "raamatullinen" käytön ongelmallisuus: Qumranilta löydettyjen tekstien oletettuna kirjoittamisaikana (Jerusalemin toisen temppelin aikakauden lopulla; n. vuosina 250 eaa.–70 jaa.) ei vielä ollut olemassa suljettua, lopullista ja auktorisoitua Heprealaisen Raamatun kirjakokoelmaa. Tällainen oli vasta muotoutumassa. Tosin on selvää, että joillakin teksteillä oli huomattavasti uskonnollista arvovaltaa juutalaisten keskuudessa. Esimerkiksi Jesajan kirja, Psalmien kirja ja koko Pentateukki olivat selkeästi vakiinnuttaneet asemansa auktoritatiivisen uskonnollisen kirjallisuuden joukossa. Kirjojen tarkka sanamuoto ei sen sijaan ollut vielä täysin vakiintunut.

Toinen ongelma liittyy sanan "Raamattu" aikaansaamaan mielikuvaan: sanasta tulee mieleen kirja, joka on sidottu kansien väliin; kirjassa on sisällysluettelo, jossa luetellaan kyseiseen teokseen kuuluvat osat. Antiikin aikana (300-luvulle jaa. saakka) tekstit kuitenkin kirjoitettiin kirjakääröille. Yksi kirjakäärö sisälsi joko vain yhden ainoan kirjan tai korkeintaan muutamia kirjoja, joiden katsottiin kuuluvan yhteen, esim. useampia Mooseksen kirjoja saatettiin kopioida samaan kääröön. On kuitenkin todennäköistä. että Viides Mooseksen kirja (Deuteronomium) kopioitiin lähes poikkeuksetta erikseen, mikä osoittaa sen olleen erityisasemassa muihin Pentateukin kirjoihin nähden.

Myöskään luetteloa auktoritatiivisista, pyhistä kirjoituksista ei laadittu. Lisäksi käsikirjoitusten materiaalia ja käsialoja vertailemalla on voitu todeta, että kirjurien käytännöt "raamatullisten" ja ns. "ei-raamatullisten" tekstien kopioimisessa eroavat toisistaan vain hyvin vähän.


Kaanonin kaksi ulottuvuutta

Qumanin tekstilöydöt ovat osoittaneet, että Heprealaisen Raamatun kaanonin syntyyn liittyy kaksi ulottuvuutta. Yhtäältä prosessissa on kyse kirjakokoelman rajojen synnystä: mitkä kirjat valikoituivat osaksi auktoriteettiaseman saanutta kokoelmaa ja mitkä jäivät tai jätettiin sen ulkopuolelle. Qumranilta löytynyt käsikirjoituskokoelma on osoittanut, että tuohon aikaan Hepralaisen Raamatun kaanon oli avoin – ainakin joillekin juutalaisille ryhmille – muutenkin kuin profeettakirjojen kokoelman osalta. Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että Qumranin yhteisölle jopa Pentateukki oli vielä avoin. Näyttää myös siltä, että qumranilaisilla on ollut erilainen näkemys ainakin Riemuvuosien kirjan, Ensimmäisen Henokin kirjan ja Temppelikäärön arvosta kuin niillä juutalaisilla, jotka päättivät jättää nämä tekstit pois lopullista kaanonia hahmoteltaessa.

Toisaalta jokaisen kirjan tekstimuodolla on oma historiansa. Qumranin tekstilöydöt ovat osoittaneet, että ajanlaskumme taitteen tienoilla Hepralaisen Raamatun kirjoista oli samanaikaisesti olemassa erilaisia käsikirjoituksia. Qumranin kirjastossa on ollut erilaisia versioita ainakin Toisesta ja Neljännestä Mooseksen kirjasta (Exodus ja Numeri), Joosuan kirjasta, Jeremiasta, Psalmien kirjasta ja Laulujen laulusta. Mahdollisesti erilaisia versioita oli myös Tuomarien kirjasta, Samuelin kirjoista, 12 pienen profeetan kokoelmasta (eli profeettakirjat Hooseasta Malakiaan) ja Valitusvirsistä. On epäselvää, miksi juuri tietty tekstimuoto sai myöhemmin muita arvovaltaisemman aseman. Osa tutkijoista esittää, että (esi)masoreettinen tekstimuoto sai keskeisemmän roolin jo toisen temppelin ajan lopulla, jotkut taas ovat sitä mieltä, että jonkin tekstimuodon päätyminen kaanoniin ja sitä tietä ko. kirjan päätekstiksi oli silkkaa sattumaa.

On muistettava, että todennäköisesti vain osa Qumranilta löytyneistä käsikirjoituksista on kirjoitettu tai kopioitu Qumranilla. Lukuisat sekä "raamatulliset" että "ei-raamatulliset" tekstit on laadittu ja kopioitu muualla ja tuotu yhteisöön liittyvien mukana Qumranille. Sen vuoksi käsikirjoituslöydöt kertovat meille juutalaisesta uskonnollisuudesta ja sen pyhistä kirjoituksista laajemminkin, ei vain Qumranin yhteisön tavoista ja tottumuksista.


Tekstien auktoritatiivisuuden määritteleminen Qumranilla

Mitkä tekstit olivat Qumranin yhteisölle auktoritatiivisessa asemassa? Tekstien asemaa arvioitaessa yksi kriteeri on säilyneiden käsikirjoituskopioiden määrä. Tämän lisäksi tekstien arvostuksesta antavat viitteitä esimerkiksi siteeraukset ja käännökset. Suorien sitaattien lisäksi lainatun tekstin asemasta kertoo epäsuorien viittauksien määrä (esim. alluusiot ja intertekstuaalisuus). Erilaisista tavoista käyttää tekstejä uudestaan näkyy selvästi, että joitakin kirjoja on tulkittu useammin ja enemmän kuin toisia. Tämä kertoo niiden asemasta ja merkityksestä.

Qumranilta on löydetty vain pieniä kreikankielisiä fragmentteja sekä joitakin arameankielisiä targumeja. Kreikankielisiä fragmentteja on Kolmannesta, Neljännestä ja Viidennestä Mooseksen kirjasta (Leviticus, Numeri ja Deuteronomium), Ensimmäisestä Henokin kirjasta sekä nykyisin apokryfikirjojen joukkoon laskettavasta Jeremian kirjeestä. Qumranin läheltä Nahal Heveriltä on löydetty kreikankielinen käsikirjoitus, jossa on säilynyt osia 12 pienen profeetan kokoelmasta. Arameankielisiä targumeja on Qumranilta löydetty Jobin kirjasta ja Kolmannesta Mooseksen kirjasta (Leviticus).

Lisäksi joissakin teksteissä itsessään viitataan jumalalliseen ilmoitukseen. Esimerkiksi Temppelikäärö on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa suorana Jumalan puheena. Teksteissä saattaa olla myös päällekirjoituksia, joissa niille annetaan auktoriteettia viittaamalla arvovaltaiseen kirjoittajaan (esim. apokryfiset psalmit 151A ja 151B).


Qumranilla säilyneiden käsikirjoitusten määrä

Käsikirjoitusten määrä on yksi indikaattori, joka osoittaa, miten tärkeä jokin kirja oli tekstit kirjastoksi koonneelle yhteisölle. Määrät ovat osin viitteellisiä, sillä aina ei ole mahdollista sanoa, onko fragmentaarisessa tekstissä kyse yhdestä uudesta käsikirjoituksesta vai jostain muusta tekstistä, joka esimerkiksi siteeraa Heprealaisen Raamatun tekstiä. Kaikkein eniten kopioita on säilynyt Psalmien kirjasta, Viidennestä Mooseksen kirjasta (Deuteronomium) ja Jesajasta, jotka ovat myös eniten Uudessa testamentissa lainatut Vanhan testamentin kirjat. Mielenkiintoista on se, että Riemuvuosien kirjasta ja Ensimmäisestä Henokin kirjasta – jotka jäivät myöhemmin Heprealaisen Raamatun kaanonin ulkopuolelle – on säilynyt lukuisia kopioita, edellisestä 14 ja jälkimmäisestä 12 kopiota. Onkin mahdollista, että nämä kirjat ovat nauttineet arvostusta Qumranin yhteisön keskuudessa; tekstejä myös siteerataan muissa Qumranilta löydetyissä kirjoituksissa. Sen sijaan Esterin kirjasta ei ole säilynyt ainuttakaan kopiota. Syynä tähän on todennäköisesti se, etteivät qumranilaiset hyväksyneet Esterin kirjassa mainittua purim-juhlaa omaan uskonnollisten juhlien kalenteriinsa.


Qumran ja Heprealaisen Raamatun kaanon

Qumranin tekstien löytyminen ja niiden tutkimus ovat osoittaneet, että Heprealaisen Raamatun kehittyminen avoimesta arvovaltaisten tekstien valikoimasta suljetuksi ja kanonisoiduksi kokoelmaksi on ollut pitkä ja monivaiheinen prosessi. Näyttäisi siltä, että ajanlaskumme taitteen juutalaisuudessa on ollut erilaisia näkemyksiä pyhien kirjoitusten kokoelman laajuudesta – kuten Septuagintaan valikoitunut kirjakokoelma omalta osaltaan osoittaa. Lisäksi on tärkeää muistaa, että Heprealaisen Raamatun kaanonia sanan vakiintuneessa merkityksessä ei vielä toisen temppelin loppuajalla ollut olemassa. Rajojen vetäminen ja kokoelman vakiinnuttaminen oli myöhäisempi kehitysvaihe, ja voidaan sanoa, ettei Raamatun kaanonista vallitse täyttä yksimielisyyttä vielä tänäkään päivänä.


Kirjallisuutta

Brooke, George J.

2002

"Between Authority and Canon: The Significance of Reworking the Bible for Understanding the Canonical Process". Reworking the Bible: Apocryphal and Related Texts at Qumran: Proceedings of a Joint Symposium by the Orion Center for the Study of the Dead Sea Scrolls and Associated Literature and the Hebrew University Inst for Advanced Studies Research Group on Qumran. Leiden: Brill, 85–104.

McDonald, Lee Martin and Sanders, James A. (ed.)
2002

The Canon Debate. Peabody, Massachusetts: Hendrickson

McDonald, Lee Martin
2007

The Biblical Canon: Its Origin, Transmission, and Authority. Peabody, Massachusetts: Hendrickson.

Sollamo, Raija
2008

"Apokryfikirjat osana Toisen temppelin ajan rikasta juutalaista kirjallisuutta". Urhea Judit, Viisas Sirak: Johdatus Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Helsinki: Kirjapaja, 21–34.

Tov, Emanuel
2001

Textual Criticism of the Hebrew Bible. 2nd revised edition. Minneapolis: Fortress Press.

2004

Scribal Practices and Approaches Reflected in the Texts Found in the Judaean Desert. Studies on the Texts of the Desert of Judah 54. Leiden: Brill.

Ulrich, Eugene
1997

"Raamatun muotoutuminen Qumranin kirjoitusten valossa". Teologinen Aikakauskirja 102/4, 316–326.