Tutkimuksen lähtökohtia

UUDEN TESTAMENTIN KAANON
Antti Marjanen

Kaanonilla tarkoitetaan uskonnollisten kirjoitusten kokoelmaa, jonka jokin uskonnollinen yhteisö katsoo sisältävän uskontonsa keskeisimmän sisällön ja sitovat periaatteet. Kristillisten kirkkojen kaanon koostuu kahdesta osasta, Vanhasta testamentista, joka kirkkokunnasta riippuen vastaa joko juutalaisen uskonnon raamattua tai kreikankielistä Vanhan testamentin kokoelmaa (Septuaginta), sekä tämän artikkelin aiheena olevasta Uudesta testamentista, joka koostuu varhaiskristillisten kirjoittajien laatimista teksteistä.

Uuden testamentin kirjoituksia ei laadittu erityistä kristillistä pyhien kirjoitusten kokoelmaa, Uuden testamentin kaanonia, varten. Osa niistä syntyi vastauksena ajankohtaisiin tarpeisiin ja ongelmiin, joita oli esiintynyt varhaisimmissa kristillisissä yhteisöissä (Paavalin aidot ja ns. deuteropaavalilaiset kirjeet). Osassa pyrittiin tallentamaan kirjalliseen muotoon – ja luultavasti eri seurakuntien tarpeisiin – sitä varhaiskristillisten julistajien sanomaa, jonka keskeisenä lähtökohtana oli Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa opetus ja julkinen toiminta (evankeliumit, Apostolien teot). Kristinuskon levittyä laajemmalle syntyi myös tekstejä, jotka kirjeiden, opetuspuheiden tai tutkielmien muodossa käsittelivät yleisellä tasolla varhaiskristillisissä yhteisöissä heränneitä teologisia ja käytännöllisiä kysymyksiä (pastoraalikirjeet, katoliset kirjeet, Heprealaiskirje). Jotkut kirjoittajat laativat myös lopun ajan tapahtumista kertovia apokalypseja, joista yksi tuli osaksi Uutta testamenttia (Ilmestyskirja). Kahden ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana tuotettiin myös paljon sellaisia kristillisiä tekstejä, jotka eivät koskaan päätyneet Uuden testamentin kaanoniin.


Ensimmäiset viitteet kristillisistä kirjoituskokoelmista

Varhaiskristittyjen käytössä olleet eri Vanhan testamentin teksteistä koostuneet kirjoituskokoelmat (laki, profeetat ja kirjoitukset; vrt. Matt. 11:13; Luuk. 24:44) ovat todennäköisesti toimineet Uuden testamentin tekstikokoelmien esikuvina. Ensimmäiset viitteet varhaiskristillisistä kirjoituskokoelmista löytyvät toisen kristillisen vuosisadan alkupuoliskolta. Antiokian piispa Ignatios, joka kuoli marttyyrikuoleman keisari Trajanuksen hallituskauden lopulla (98–117 jaa.), mainitsee Paavalin kirjoittaneen useita kirjeitä. Ignatios myös lainaa useita Paavalin kirjeitä. Toisen vuosisadan toisella neljänneksellä apostolin nimissä kirjoitetussa Toisessa Pietarin kirjeessä viitataan niin ikään Paavalin kirjeiden kokoelmaan (2. Piet. 3:15–16).

Ensimmäiset viitteet useamman evankeliumin kokoelmaan löytyvät Justinos Marttyyriltä (kuoli n. 165 jaa.), joka mainitsee "apostolien muistelmia" eli evankeliumeja luetun varhaiskristillisissä jumalanpalveluksissa (1. Apol. 67:3). Justinos näyttää myös viittaavan kaikkiin neljään evankeliumiin. Irenaeus on kuitenkin ensimmäinen kristillinen kirjoittaja (n. 185 jaa.), joka kiistatta viittaa neljän evankeliumin kokoelmaan ja jopa argumentoi sen puolesta, että evankeliumeja on oltava juuri neljä (Harhaoppeja vastaan 3.11.8). Justinoksen oppilas, Tatianos, laatii suurin piirtein samoihin aikoihin evankeliumiharmonian (Diatessaron), jossa hän yhdistelee neljän kanonisen evankeliumin aineistoa.


Ensimmäinen Uuden testamentin kaanon?

On mahdollista, että ensimmäisen Uuden testamentin kaanonin loi Markion, joka vaikutti ensimmäisen vuosisadan puolivälissä Rooman seurakunnassa. Hänet kuitenkin erotettiin seurakunnan jäsenyydestä, koska hän ajatteli, että tosi Jumala ei ollut Vanhan testamentin ymmärtämätön ja kostonhenkinen luojajumala (demiurgi) vaan Jeesuksen rakastava Isä. Lähdettyään Roomasta Markion perusti oman kristillisen kirkkonsa, jota varten hän myös kokosi pyhien ja arvovaltaisten kirjoitusten kokoelman. Se koostui Luukkaan evankeliumista ja kymmenestä Paavalin kirjeestä (kokoelmasta puuttuivat ns. pastoraalikirjeet ja Heprealaiskirje). Markion tosin toimitti näitä tekstejä poistamalla niistä muun muassa sellaisia kohtia, joissa Jumala nähtiin maailman luojana ja Kristus Vanhan testamentin messiasodotusten täyttäjänä ja joissa painotettiin Jeesuksen ihmisyyttä.

Perinteisesti on ajateltu, että Markionin kaanon toimi ratkaisevana sysäyksenä muille kristillisille kaanonin muodostamisyrityksille. Mahdotonta tämä ei ole, vaikkei kukaan varhaiskristillinen kirjoittaja mainitsekaan ehdottaneensa omaa Uuden testamentin kirjoitusten auktoritatiivista kokoelmaa vaihtoehtona Markionin suppealle kaanonille.


Nykyisen Uuden testamentin mukainen kaanon hahmottuu

Kolmannella vuosisadalla Paavalin kirjeiden, joiden joukkoon luettiin nyt myös pastoraalikirjeet, ja neljän evankeliumin ohella arvovaltaisten kirjoitusten joukkoon alettiin lukea myös melko yksimielisesti Apostolien teot, 1. Pietarin kirje ja 1. Johanneksen kirje. Kiisteltyjä kirjoituksia olivat Jaakobin, Juudan ja 2. Pietarin kirje sekä lyhyet Johanneksen kirjeet. Heprealaiskirje hyväksyttiin itäisen kirkon alueella, mutta ei lännessä, koska siellä suhtauduttiin suvaitsevammin marttyyriuden edessä uskonsa kieltäneiden paluuseen seurakunnan yhteyteen, kun taas Heprealaiskirje kieltää toisen katumuksen mahdollisuuden. Idässä taas suhtauduttiin kriittisesti Ilmestyskirjaan, koska itäisen kirkon seurakunnissa esiintyi fanaattisia lopunajan liikkeitä, jotka saivat käyttövoimansa Ilmestyskirjasta. Lännessä puolestaan Ilmestyskirjaa yleensä arvostettiin.

Jotkut kirkolliset vaikuttajat ja seurakunnat pitivät arvossa myös sellaisia kirjoituksia, jotka lopulta jäivät Uuden testamentin kaanonin ulkopuolelle. Barnabaan kirje, Pietarin ilmestys, Hermaan Paimen, 1. Kleemensin kirje ja Didakhe kuuluivat muun muassa kirjoituksiin, joita siteerattiin arvovaltaisina tai joita liitettiin hyväksyttyjen kirjoitusten luetteloihin.

Vasta Aleksandrian piispa Athanasios esittää vuonna 367 jaa. lähettämässään pääsiäiskirjeessä sellaisen Uuden testamentin kanonisten kirjoitusten listan, joka vastaa nykyisen Uuden testamenttien sisältöä. Hänkin kuitenkin siteeraa yhdessä teoksessaan Hermaan Paimenta "Jumalan sanana" (De incarnatione 3). Edellä mainitussa pääsisäiskirjeessään hän myös mainitsee, että Hermaan Paimenta ja Didakhea voi hyvin lukea yksityisesti.

Athanasioksen pääsiäiskirje ei kuitenkaan lopeta kaanonkeskustelua. Tätä osoittaa mm. se, että Codex Sinaiticus sisältää Athanasioksen luettelon mukaisten kirjoitusten lisäksi Barnabaan kirjeen ja Hermaan Paimenen ja Codex Alexandrinus 1. ja 2. Kleemensin kirjeen. Neljännen vuosisadan loppupuolella Syyriassa oli seurakuntia, joiden Uuden testamentin kaanonista puuttuivat Paavalin kirje Filemonille, katoliset kirjeet ja Ilmestyskirja. Sitä vastoin siihen kuuluivat Tatianoksen laatima evankeliumiharmonia ja joissakin kirkoissa Paavalin ns. 3. korinttilaiskirje ja siihen liittyvä korinttilaisten kirje apostolille. Hieronymus (347–420) on tietoinen, että jotkut vastoin hänen omaa näkemystään eivät pidä Heprealaiskirjettä, Jaakobin, Juudan, Toista Pietarin sekä Toista ja Kolmatta Johanneksen kirjettä kanonisina. Keskustelu Ilmestyskirjan asemasta myös jatkui, erityisesti idässä, mutta myös Espanjassa jotkut asettivat sen kanonisen aseman kyseenalaiseksi vielä 600-luvulla. Reformaationkin aikana käytiin kaanonkeskustelua. Martti Luther sijoitti Heprealaiskirjeen, Jaakobin ja Juudan kirjeen sekä Ilmestyskirjan saksankielisen Uuden testamentin käännöksensä loppuun eikä ulottanut niihin sivunumerointia, koska hän ei pitänyt näitä tekstejä muiden kanonisten tekstien veroisina.


Kaanoniin kuulumisen kriteerit

Varhaiskristillisessä keskustelussa kaksi valintakriteeriä on näytellyt osaa, kun kaanoniin kuuluvista kirjoituksista on keskusteltu. Ensiksikin kaanoniin kuuluvan kirjoituksen alkuperän on täytynyt olla apostolinen, toiseksi sen tuli olla koko kristillisen kirkon yleisesti hyväksymä (vrt. esimerkiksi Eusebius, Kirkkohistoria 3.25).

Käytännössä näitä ulkoisia valintakriteerejä ryhdyttiin soveltamaan verrattain myöhään. Itse asiassa kirjoituksen varhainen syntyaika, sisältö ja sen saama voimakas paikallinen tuki olivat todennäköisesti tärkeimpiä syitä sille, että se saavutti arvovaltaisen aseman. Tätä osoittaa mm. se, että toisella ja kolmannella vuosisadalla syntyneet eri apostolien nimissä kirjoitetut "teot" eivät näennäisestä apostolisuudestaan huolimatta päässeet oikein koskaan mukaan kanonisista kirjoituksista käytyyn keskusteluun, koska ne olivat syntyneet liian myöhään. Toisaalta Johanneksen ilmestys ja Heprealaiskirje olivat jäädä kaanonin ulkopuolelle teologisista syistä, vaikka monet todistivatkin niiden apostolisen alkuperän puolesta. Markuksen ja Luukkaan evankeliumeilla, jotka saivat yleisen tunnustuksen melko varhain sisältönsä tähden, ei sen sijaan ollut suuria vaikeuksia päästä kaanoniin, vaikka ne eivät olleetkaan sananmukaisesti "apostolisia". Kristillinen perinne teki niistä "apostolisia" panemalla ne apostolien oppilaiden nimiin.


Pohdintatehtäviä

(1) Uuden testamentin kaanonin rajoista ei ole koskaan tehty koko kristillistä kirkkoa sitovaa päätöstä. Kaikki kaanonia koskevat päätökset ovat olleet luonteeltaan paikallisia tai koskeneet yksittäisiä kristillisiä kirkkokuntia. Mitä teologisia ongelmia ja/tai mahdollisuuksia tähän liittyy? Onko kaanonia mahdollista/tarpeellista/realistista laajentaa tai supistaa? Kuinka paljon tätä tapahtuu käytännössä?

(2) Kirjassaan The Religion of the Earliest Churches: Creating a Symbolic World (Minneapolis: Fortress, 1999) Gerd Theissen on esittänyt, että Tuomaan evankeliumin ja joidenkin ns. juutalaiskristillisten evankeliumien puuttuminen Uuden testamentin kaanonista on kaventanut kristillisen uskon sanomaa. Ota kantaa Theissenin väitteeseen luettuasi Tuomaan evankeliumin (Dunderberg & Marjanen, Nag Hammadin kätketty viisaus, 289–321) ja säilyneet juutalaiskristillisten evankeliumien katkelmat (Schneemelcher, New Testament Apocrypha, 1:xxx). Voit myös lukea Theissenin kirjan sivut 282–285.