Tutkimuksen lähtökohtia

VANHAN TESTAMENTIN APOKRYFIKIRJAT JA PSEUDEPIGRAFINEN KIRJALLISUUS
Jarmo Kiilunen

Toisen temppelin ajan juutalaisuuden viimeiset vuosisadat ja vielä ajanlaskumme taitetta seuranneet pari vuosisataa (n. 300 eKr. – n. 200 jKr.) olivat kirjallisesti hämmästyttävän tuotteliasta aikaa. Tuotteliaisuus oli suurelta osin reaktiota juutalaisten ympäristömaailmassa tapahtuneisiin poliittisiin ja kulttuurisiin muutoksiin, jotka ravistelivat juutalaista identiteettiä monin tavoin. Myös juutalaisten asema uskonnollisena ja etnisenä vähemmistönä eri puolilla Välimeren ja Lähi-idän aluetta heijastuu useissa teksteissä. Materiaalia on säilynyt runsaasti, jos kohta paljon on kadonnutkin.

Osa teksteistä syntyi alun perin hepreaksi, osa arameaksi, osa kreikaksi. Säilynyt aineisto on tapana jakaa kolmeen pääryhmään: Vanhan testamentin apokryfit, Vanhan testamentin pseudepigrafit ja Qumranin kirjallisuus. Oma lukunsa on vielä rabbiininen kirjallisuus.

Tekstit edustavat monia tuttuja vanhatestamentillisen kirjallisuuden lajeja: kertomakirjallisuutta, profeetallista, runo- ja viisauskirjallisuutta, joiden teemoja myös kehitellään eteenpäin (kuten taivasmatkat ja kasvava kiinnostus tuonpuoleiseen). Yksittäisten kirjoitusten tarkka ajoitus on välistä helpompaa, välistä mahdotonta. Kiinnekohtia voi etsiä mm. tunnetuista poliittisista tapahtumista kuten makkabilaissodista (167–164 eKr.) tai 2. temppelin hävityksestä (70 jKr.).


Terminologiasta

Kreikan adjektiivi apokryfos merkitsee lähtökohtaisesti ’piilossa/salassa oleva’. Varhaisessa kirkossa ilmauksella viitattiin käyttäjän mukaan joko sellaiseen, mikä avautuu vain viisaille ja täydellisille, tai hämärään ja harhaoppiseen. Adjektiivi pseudepigrafinen (”valhepäällekirjoituksellinen”) taas luonnehtii kirjoitusta, jonka otsikossa tekijäksi ilmoitetaan eri henkilö kuin teoksen todellinen kirjoittaja.

Varsinkin ilmaus apokryfinen esiintyy varhaisen kirkon kaanonkeskusteluissa, joissa kysymys koski mm. sitä, olivatko nekin Septuagintaan sisältyvät kirjoitukset, jotka puuttuivat Heprealaisesta Raamatusta, yhtä lailla inspiroituja kuin muut. Puheena olevat tekstit ovat seuraavat 15: Tobitin kirja, Juditin kirja, Kreikkalainen Esterin kirja, 1. Makkabilaiskirja, 2. Makkabilaiskirja, Viisauden kirja, Sirakin kirja, Barukin kirja, Jeremian kirje, Danielin kirjan lisäykset, Manassen rukous, Kreikkalainen Esran kirja, 3. Makkabilaiskirja, 4. Makkabilaiskirja ja Psalmi 151.

Kun aikanaan Luther otti käyttöön apokryfi-nimityksen, hän omaksui sen siinä merkityksessä, jossa sitä oli käyttänyt kirkkoisä Hieronymus: apokryfisiä olivat kirjat, joita voitiin lukea seurakunnan rakentumiseksi joskaan ei käyttää kirkon oppien vahvistamiseksi. Tällaisiksi Raamattuun sisällytettäviksi kirjoiksi Luther kelpuutti edellä olevan luettelon 12 ensimmäistä (Tobit – Manasse). Katolisessa kirkossa täyden kanonisen aseman saivat samat tekstit Manassen rukousta lukuun ottamatta (Tridentinum), joten ne eivät ole katolisessa kirkossa apokryfisiä vaan deuterokanonisia (kun taas Heprealaisen Raamatun kirjat ovat protokanonisia). Ortodoksisissa kirkoissa ei yleissitovaa päätöstä VT:n kaanonin laajuudesta ole yrityksistä huolimatta saatu aikaan, mutta yleensä näiden kirkkojen Raamattuihin sisältyvät kutakuinkin kaikki Septuagintankin sisältämät kirjat.

Moderniin raamattutieteeseen termi ”VT:n apokryfikirjat” on tullut kirkollisesta käytännöstä. Myös tutkimuksessa sillä tarkoitetaan yleensä mainittua 15 kirjan kokoelmaa, johon kuitenkin lasketaan usein mukaan vielä Neljäs Esran kirja, vaikka se ei Septuagintaan sisällykään (mutta kuuluu Etiopian ortodoksisen kirkon Raamattuun ja Vulgatan liite- eli appendiksi-osaan).

Pseudepigrafisiksi ei tutkimuksessa kutsuta pelkästään väärälle henkilölle nimettyjä tekstejä, vaan (Filonia, Josefusta ja rabbiinista kirjallisuutta lukuun ottamatta) ylimalkaan kaikkia niitä edellä mainittuna ajanjaksona syntyneitä tekstejä, jotka eivät kuulu Vanhaan testamenttiin eivätkä Qumraniin. Tärkeimpiä ovat Aadamin ja Eevan elämä, Ensimmäinen Henokin kirja, Riemuvuosien kirja, Aabrahamin ilmestys, Aabrahamin testamentti, Mooseksen testamentti eli Mooseksen taivaaseen ottaminen, Josef ja Asenet, Salomon psalmit, Jesajan marttyyrius ja taivaaseen astuminen, Neljäs Esran kirja (jollei sitä lueta apokryfikirjoihin), Toinen ja Kolmas Barukin kirja, Pseudo-Filonin Raamatun muinaishistoria, Sibyllojen oraakkelit, Aristeaan kirje, profeettojen elämät ja Kahdentoista patriarkan testamentit.


Vanhan testamentin apokryfikirjat

Tobitin kirja on viihteellis-opettavainen matka-, seikkailu-, ihme- ja rakkauskertomus, tarina perheestä ja suvusta sekä isän jättämästä aineellisesta ja henkisestä testamentista. Pohjimmiltaan kyseessä on kertomus Jumalan johdatuksesta, joka lopulta kääntää kaiken parhain päin. Keskushenkilöitä ovat Ninivessä asustava vanha aviopari Tobit ja Hanna sekä heidän poikansa Tobia, joka lähtee kauaksi Meediaan noutamaan sieltä isälleen kuuluvat rahat. Matkatoveriksi lyöttäytynyt nuorukainen paljastuu lopussa enkeli Rafaeliksi. Matkalla miehet kohtaavat Saaran, jonka seitsemän sulhasta demoni Asmodaios oli aina hääyönä tappanut, sekä Saaran perheen. Onnellisten käänteiden jälkeen kaikki kolme – samoin kuin matkalaisten mukana kulkenut perheen koira – palaavat kotiin rahat mukanaan.

Juditin kirja ammentaa uskonnon ja seksin, petoksen ja väkivallan tematiikasta. Fiktiivinen teos kertoo sankarittaresta, jonka neuvokkuuden varassa on sekä hänen piiritetyn kotikaupunkinsa Bait-Ilajan että myös Jerusalemin ja koko kansan kohtalo. Hurskas, rikas ja kaunis leski-päähenkilö uskaltautuu piirittäjän leiriin, jossa hän juonikkuudellaan sekä viettelytaidollaan hurmaa vihollispäällikkö Holoferneksen. Järjestämissään juomingeissa Holofernes kuitenkin intoutuu juomaan ruukuttain viiniä, jolloin Judit onnistuu lyömään humaltuneen miehen pään irti tämän omalla miekalla. Piiritetyt hyökkäävät leiriin ja piirittäjät pakenevat. Juditin kunniaksi järjestetään voittokulkue, jossa sankaritar virittää ylistyslaulun.

Kreikkalainen Esterin kirja on paitsi kertomus naisellisen heikkouden tehosta myös vanhimpia todisteita esikristillisestä antisemitismistä. Juutalaisten arkkivihollinen Haman houkuttelee Persian suurkuninkaan määräämään valtakunnan kaikki juutalaiset tuhottaviksi. Kuninkaan haaremiin noussut kaunis lakia noudattava juutalaistyttö Ester menee kasvatti-isänsä Mordokain vaatimuksesta kuninkaan eteen puhumaan juutalaisten puolesta, vaikka kutsumatta menemisestä seurasi kuolemanrangaistus. Esterin pyörtyessä hallitsijan edessä Jumala hellyttää kuninkaan mielen, ja tuhoamismääräys perutaan. Haman perheineen tuhoutuu, ja juutalaiset saavat oikeuden kostaa vihollisilleen. Kreikkalainen versio eroaa heprealaisesta useine laajennoksineen ja uskonnollisine painotuksineen.

Ensimmäinen ja Toinen makkabilaiskirja ovat tärkeimmät toisen vuosadan eKr. Palestiinasta kertovat historialliset lähteet. Keskeisenä teemana ovat makkabilaissodat, joita kuvataan voittajien (makkabisuvun ja heidän kannattajiensa) näkökulmasta. Laajempina taustatekijöinä ovat Syyrian ja Egyptin keskinäinen valtataistelu, juutalaisten sisäinen hajaannus ja kysymys juutalaisesta identiteetistä (suhde kreikkalaisuuteen ja sen instituutioihin).

Ensimmäisen makkabilaiskirjan kuvaamat tapahtumat käynnistyvät sortajakuningas Antiokhos IV Epifaneen valtaannoususta ja päättyvät nelisenkymmentä vuotta myöhemmin hasmonidynastian vakiintumiseen. Teoksen kärkihahmot ovat kolme makkabiveljestä maineikkaine saavutuksineen, joita ovat mm. temppelin uudelleenvihkiminen (164 eKr.). Kirja on lähtöisin taitavan, alkuaan hepreaksi kirjoittaneen historioitsijan kynästä.

Toisen makkabilaiskirjan kirjoittaja pyrkii dramaattisella esitystavallaan tuottamaan lukijalle miellyttävän lukukokemuksen. Kyseessä on tiivistelmä Jason Kyseneläisen 5-osaisesta historiateoksesta. Keskeisessä asemassa on Juudas Makkabilaisen ohella Jerusalem ja sen temppeli. Jälkivaikutukseltaan merkittävä on kertomus äidistä ja hänen seitsemästä marttyyripojastastaan.

Viisauden kirja ja Sirakin kirja edustavat viisaus- ja mietekirjallisuutta. Edellisen alkuosa korostaa viisauden yleistä merkitystä; viisaus on oikeudenmukaisuutta ja kuolemattomuutta. Jälkiosa kuvaa viisauden vaikutusta Israelin historiassa ja rakentaa vahvan antiteesin varsinkin egyptiläiseen epäjumalanpalvelukseen. Pseudonyyminen teos edellyttää kirjoittajakseen kuningas Salomon. Sirakin kirja puolestaan on jerusalemilaisen lainopettajan kynästä lähtenyt teksti, jonka sittemmin kreikansi hänen pojanpoikansa. Sirakille viisaus ilmenee syvimmältään Toorassa, mutta myös eri elämäntilanteissa, joita varten Sirakin monipuolinen ”käytöksen kultainen kirja” antaa havainnollisia ohjeita. Kaksi kolmasosaa teoksesta on säilynyt hepreaksi.

Barukin kirja ja Jeremian kirje ovat pseudonyymisiä kumpikin ja kuuluvat sikäli yhteen, että molempien kerronnallisena taustana on Babylonian eksiili ja Baruk oli Jeremian kirjuri (Jer. 36:4). Barukin kirja rakentuu alkuaan irrallisista osista teemoinaan katumus ja armon anominen, viisaus, valitus, rohkaisu ja lupaus, kun taas Jeremian kirje on kärkevä pilkkakirjoitus epäjumalanpalvelusta vastaan. (Monissa varhaisemmissa käännöksissä – myös suomalaisissa – Jeremian kirje oli sijoitettu Barukin kirjan 6. luvuksi.)

Eri aikoina syntyneet Danielin kirjan lisäykset osoittavat Danielin hahmon suosiota kertojien keskuudessa. Lisäyksistä tunnetuimpia on kertomus Susannasta, aviovaimosta, joka kuolemanuhankin edessä säilyttää siveellisen puhtautensa ja pelastuu viime hetkellä nuoren Danielin nokkeluuden ansiosta. Danielin maineteot ja koettelemukset -nimisessä lisäyksessä Daniel paljastaa Belin pappien vilpillisyyden ja tuhoaa babylonialaisten jumalana palvoman lohikäärmeen, mutta joutuu siitä hyvästä leijonien luolaan, josta kuitenkin pelastuu. Kolmannessa lisäyksessä Danielin kolme isien uskoonsa sitoutunutta toveria heitetään tuliseen uuniin. Kohtaus sisältää Asarjan rukouksen ja Kolmen miehen kiitoslaulun (johon pohjautuu virsikirjan virsi 457).

Kreikkalainen Esran kirja eroaa vain melko vähän Heprealaisen Raamatun Esran kirjasta. Merkittävin ero on laajennos, jossa kuningas Dareioksen kolme henkivartijaa kisaa siitä, mikä on mahdeista suurin: viini, kuningas, nainen – vai totuus. Kisan voittaa, kuten odottaa sopii, juutalainen Serubbabel (vrt. Kr. Esra 3:1–4:41).

Neljäs Esran kirja on ainoa, joka ei sisälly Septuagintaan, joskin sitä siitä huolimatta usein pidetään apokryfikirjana. Kokonaisuudessaan teksti on säilynyt ainoastaan latinaksi. Teos rakentuu itse asiassa kolmesta eri osasta, joista vanhin ja laajin on luvuista 3–14 koostuva alkuaan hepreaksi kirjoitettu Esran apokalypsi (varsinainen Neljäs Esran kirja). Lopun aikaa koskevine näkyineen kirjalla on paljon yhtymäkohtia UT:iin, varsinkin Ilmestyskirjaan. Luvut 1–2 ja 15–16 (joista käytetään myös nimiä Viides ja Kuudes Esran kirja) ovat kristittyjen lisäämiä. [Kirja kuuluu mm. slaavinkieliseen kirkkoraamattuun samoin kuin Etiopian ortodoksisen kirkon Raamattuun, ja sisältyy myös Vulgatan appendiksi-osaan.]

Manassen rukous on suurista Septuaginta-koodekseista tallentunut ainoastaan Alexandrinukseen. Kyse ei ole itsenäisestä kirjasta, vaan ns. Oodien joukossa säilyneestä 15 jakeen mittaisesta tekstistä, katumusrukouksesta, joka on pantu pahamaineisen Juudan kuninkaan Manassen suuhun. Luther oli mieltynyt rippikäyttöön soveltuvaan rukoukseen siinä määrin, että otti sen mukaan apokryfikirjojen kokoelmaansa, jossa se sai paikan viimeisenä Danielin lisäysten jälkeen.

Kolmas makkabilaiskirja on nimenä sikäli harhaan johtava, etteivät kerrotut tapahtumat liity Ensimmäisen ja Toisen makkabilaiskirjan kuvaamiin muuten kuin että nytkin on aiheena juutalaisten kokema sorto, välitön tuhonuhka ja lopuksi ihmeenomainen pelastuminen. Kirja on historian ensimmäinen, järkyttävän enteellinenkin kuvaus Egyptin juutalaisten kokemasta vainosta, jossa kuningas määrää koko kansan tuotavaksi Aleksandriaan elefanttien tallottaviksi.

Neljäs makkabilaiskirja perustelee pääteesinsä – jonka mukaan ”hurskas järki on tunteiden valtias” – ottamalla esimerkikseen Toisen makkabilaskirjan kertomuksen äidin ja hänen seitsemän poikansa marttyyrikuolemasta. Retorisesti kouliintunut kirjoittaja kuvaa veljesten kidutusta piinallisen yksityiskohtaisesti osoittaen, kuinka ”järki pystyy selättämään ankarimmatkin ruumiilliset kivut” (3:18). Teos on yhtä aikaa filosofinen tutkielma, marttyyrikertomus ja muistopuhe.

Seitsemän jakeen pituinen Psalmi 151 tunnetaan myös Qumranista, jossa se on säilynyt kreikkalaista versiota paremmin. Psalmi on esipuheensa mukaan ”Daavidin itsensä kirjoittama”; hän ”lauloi sen taisteltuaan Goljatia vastaan”. Teksti on kuin tiivistelmä lukujen 1. Sam. 16–17 kertomuksista Daavidin voitelemisesta Israelin kuninkaaksi ja Goljatin lyömisestä.


Jälkivaikutus

Vanhan testamentin apokryfikirjat ja pseudepigrafinen kirjallisuus ovat säilyneet pääasiassa sen ansiosta, että kristityt arvostivat ja lukivat, mutta myös muokkasivat ja täydensivätkin muutamia. UT:ssa on jopa suoria sitaatteja ainakin kahdesta pseudepigrafisesta tekstistä, 1. Henokin kirjasta (Juud. ) ja Elian ilmestyksestä (1. Kor. 2:9). Riemuvuosien kirja puolestaan löysi Neljännen Esran kirjan ohella tiensä Etiopian ortodoksisen kirkon Raamattuun. Apokryfikirjoista suoria sitaatteja ei näytä esiintyvän, mutta monissa kohdissa kirjojen vaikutus on mitä ilmeisin (vrt. Sir. ja Matt. tai Viis. ja Room. ). Kirkkoisien teologiassa apokryfikirjoilla oli oma tärkeä asemansa (osin myös teologisen argumentoinnin välineinä).

Taiteiden – kuten maalaustaiteen, kirjallisuuden ja musiikin – alalla apokryfikirjat ovat vuosisatojen kuluessa tarjonneet lukemattomia virikkeitä.

Lopuksi: VT:n apokryfikirjat ovat reformaation perintönä kuuluneet itsestään selvänä osana suomalaiseen raamattuperinteeseen, joskin vuoden 1938 käännöksenä ne otettiin ainoastaan Raamatun erityislaitoksiin. Vuoden 1992 suomennokseen apokryfikirjat eivät tulleet, koska niiden kääntämiseen ei saatu varoja. Syksyllä 2009 tilanne on korjautunut, kun vuonna 2007 hyväksytty käännös on lopulta ilmestynyt.


Pohdittavaksi

1) Vertaa toisiinsa Isä meidän -rukouksen viidettä rukousta (Matt. 6:11) ja Kreikkalaisen Sirakin kirjan kohtaa 28:2–4 sekä Matt:n jakeita 11:28–30 ja Kreikkalaisen Sirakin kirjan kohtaa 6:24–28. Mitä päättelet?

2) Vertaa toisiinsa jakeita Room. 1:19–32 ja Viis. 13:1–9, 14:22–27. Mitä päättelet?

3) Lue esim. Barukin kirja tai Manassen rukous ja mieti, mikä niissä on sellaista, etteivät ne voisi olla kanonisia myös protestanttisessa perinteessä.


Kirjallisuus

CHARLES, R. H. (toim.)

(1913)
2004

Pseudepigrapha. The Apocrypha and Pseudepigrapha of the Old Testament. Volume Two. First published in 1913 by the Clarendon Press, Oxford, UK. The Apocryphile Press Edition, Berkeley, CA, 2004.

CHARLESWORTH, JAMES H. (toim.)
1983–
1985

Old Testament Pseudepigrapha I–II. London: Darton, Longman & Todd.

HARRINGTON, DANIEL J.
1999

Invitation to the Apocrypha. Grand Rapids, MI: Eerdmans.

HENGEL, MARTIN
2002

The Septuagint as Christian Scripture. Its prehistory and the problem of its canon. With the assitance of Roland Deines, translated by Mark E. Biddle. Old Testament Studies. Edinburgh: T & T Clark 2002.

MEURER, SIEGFRIED (toim.)
1993

Die Apokryphenfrage im ökumenischen Horizont. Die Stellung der Spätschriften des Alten Testaments im biblischen Schrifttum und ihre Bedeutung in den kirchlichen Traditionen des Ostens und Westens. Bibel im Gespräch 3. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft.

DESILVA, DAVID A.
2002

Introducing the Apocrypha. Message, Context, and Significance. Foreword by James H. Charlesworth. Grand Rapids, Michigan: Bacer Academic..

ELLIS, E. EARLE
1992

The Old Testament in Early Christianity. Canon and Interpretation in the Light of Modern Search. Grand Rapids, Michigan: Bacer Academic.

JARMO KIILUNEN & AARRE HUHTALA (toim.)
2008

Urhea Judit, viisas Sirak. Johdatus Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Helsinki: Kirjapaja 2008.

METZGER, BRUCE M.
1957

An Introduction to the Apocrypha. New Your, NY: Oxford University Press.