Tutkimuksen lähtökohtia

APOKRYFINEN JA PSEUDEPIGRAFINEN KIRJALLISUUS – LYHYT YLEISKATSAUS
Jarmo Kiilunen

Ajanlaskumme taitetta edeltävät ja seuraavat vuosisadat olivat juutalaisuudessa aikaa, joka synnytti hämmästyttävän runsaan kirjallisuuden niin Palestiinassa kuin diasporassakin. Tuotteliaisuus oli suurelta osin reaktiota ympäröivässä maailmassa tapahtuneisiin poliittisiin ja kulttuurisiin muutoksiin, jotka ravistelivat juutalaista identiteettiä monin tavoin. Myös juutalaisten asema uskonnollisena ja etnisenä vähemmistönä eri puolilla Välimeren ja Lähi-idän aluetta heijastuu useissa teksteissä. Materiaalia on säilynyt runsaasti, jos paljon on myös kadonnut. Osa teksteistä syntyi alun perin hepreaksi, osa arameaksi, osa kreikaksi.

Säilyneestä aineistosta tunnetuin on Heprealainen Raamattu. Muut säilyneet tekstit on tapana jakaa Vanhan testamentin apokryfikirjoihin, Vanhan testamentin pseudepigrafeihin ja Qumranin kirjallisuuteen. Oma lukunsa ovat lisäksi – paitsi rabbiininen kirjallisuus, jonka kodifiointi ajoittuu 200-luvulta aina vuosituhannen taitteen tienoille – kaksi tärkeää, erittäin tuotteliasta yksittäistä juutalaista kirjoittajaa, Pentateukkia kreikkalaisen filosofian valossa vertauskuvallisesti selittänyt Filon Aleksandrialainen (k. n. 50 jKr.) ja juutalaissodassa roomalaisten puolelle loikannut historioitsija Josefus (k. n. 100 jKr.). Kummankin säilynyt tuotanto on volyymiltaan samaa suuruusluokkaa kuin Vanha testamentti.

Teksteissä kohtaamme monia Heprealaisesta Raamatusta tuttuja kirjallisuuden lajeja: kertoma-, profeetta-, runo- ja viisauskirjallisuutta. Näiden teemoja toistetaan ja myös kehitellään eteenpäin, mikä ilmenee esimerkiksi taivasmatkojen kuvauksissa ja kasvavassa kiinnostuksessa tuonpuoleiseen. Yksittäisten kirjoitusten tarkka ajoitus on välistä helpompaa, välistä mahdotonta. Kiinnekohtia voi etsiä muun muassa tunnetuista poliittisista tapahtumista, kuten makkabilaissodista (167–164 eKr.) tai Jerusalemin temppelin hävityksestä (70 jKr.).

Myös varhaiskirkon piirissä syntyi rikas ja monipuolinen kirjallisuus, josta UT on vain pieni osa. Innoituksen lähteenä olivat sekä Heprealaisesta raamatusta että kreikkalais-roomalaisesta maailmasta saadut esikuvat ja vaikutteet. Valitettavasti myös varhaiskristillisestä kirjallisuudesta huomattava osa on kadonnut. Kuvamme varhaisen kirkon uskosta, elämästä ja varhaisten kristittyjen piirissä vaikuttaneista eri virtauksista voisi olla olennaisesti konkreettisempi ja monipuolisempi kuin nyt on asian laita. Ks. tarkemmin artikkelit Varhaiskristillinen kirjallisuus ja Pseudepigrafia antiikin maailmassa.


Terminologiasta

Kreikan adjektiivi apokryfos merkitsee lähtökohtaisesti piilossa/salassa olevaa. Varhaisessa kirkossa ilmauksella viitattiin käyttäjän mukaan joko sellaiseen, mikä avautuu vain viisaille ja täydellisille, tai sellaiseen, mitä pidettiin hämäränä ja harhaoppisena. Adjektiivilla pseudepigrafinen (’valhepäällekirjoituksellinen’) puolestaan luonnehdittiin kirjoitusta, jonka otsikossa tekijäksi ilmoitetaan eri henkilö kuin teoksen todellinen kirjoittaja.

Molempia termejä käytetään eksegetiikassa tietyistä tai tietynlaisista raamattukirjallisuuden piiriin luettavista teksteistä, joskin kumpikin termi on tutkimuksen kannalta epäonnistunut; tutkimukseen ne ovatkin tulleet kirkollisesta perinteestä.


Vanhan testamentin apokryfikirjat

Ilmaus ”Vanhan testamentin apokryfikirjat” juontaa juurensa varhaisen kirkon kaanonkeskusteluista. Niissä yksi keskeinen kysymys koski sitä, olivatko nekin Kreikkalaiseen Raamattuun eli Septuagintaan sisältyvät kirjoitukset, jotka puuttuivat Heprealaisesta Raamatusta – ja joita sittemmin on protestantismin piirissä tullut tavaksi kutsua VT:n apokryfikirjoiksi –, yhtä lailla inspiroituja kuin muut. Kyseiset kirjoitukset ovat seuraavat 15: Tobitin kirja, Juditin kirja, Kreikkalainen Esterin kirja, Ensimmäinen makkabilaiskirja, Toinen makkabilaiskirja, Viisauden kirja, Sirakin kirja, Barukin kirja, Jeremian kirje, Danielin kirjan lisäykset, Manassen rukous, Kreikkalainen Esran kirja, Kolmas makkabilaiskirja, Neljäs makkabilaiskirja ja Psalmi 151.

Kun Luther sittemmin otti käyttöön apokryfi-nimityksen, hän omaksui sen samassa merkityksessä kuin kirkkoisä Hieronymus (n. 347–420): apokryfisiä olivat kirjat, joita voitiin lukea seurakunnan rakentumiseksi joskaan ei käyttää kirkon oppien vahvistamiseksi. Tällaisiksi Raamattuun sisällytettäviksi apokryfisiksi kirjoiksi Luther kelpuutti edellä olevan luettelon 12 ensimmäistä (Tobit–Manasse). Samat tekstit (Manassen rukousta lukuun ottamatta) saivat katolisessa kirkossa täyden kanonisen aseman (Trento 1546), mistä syystä kyseiset kirjat eivät ole katolisille ”apokryfisiä” vaan ”deuterokanonisia” (kun taas Heprealaisen Raamatun kirjat ovat ”protokanonisia”). Sen sijaan ortodoksisissa kirkoissa ei hyvistä yrityksistä huolimatta ole saatu aikaan yleissitovaa päätöstä VT:n kaanonin laajuudesta, mutta yleensä näiden kirkkojen Raamattuihin sisältyvät likimain kaikki Septuagintankin sisältämät kirjat. Käytetty termi on vanhastaan anaginōskomena (’luettavat, luettaviksi hyväksytyt’), mutta myös termi deuterokanoninen on käytössä.

Modernissa raamattutieteessä termillä ”VT:n apokryfikirjat” tarkoitetaan yleensä mainittua 15 kirjan kokoelmaa, johon kuitenkin lasketaan usein mukaan vielä Neljäs Esran kirja (vaikka se ei sisällykään Septuagintaan, mutta kuuluu Etiopian ortodoksisen kirkon Raamattuun ja Vulgatan liite- eli appendix-osaan).

Viime vuosikymmenien raamatuntutkimuksessa VT:n apokryfikirjat ovat saaneet niille kuuluvan paikan: ne ovat ensiarvoisen tärkeä, monipuolinen lähde muodostettaessa ajanhistoriallista kuvaa juutalaisuudesta, samalla kun ne taustoittavat eri tavoin kristinuskon syntyä.


Uuden testamentin apokryfikirjat

Termi ”Uuden testamentin apokryfikirjat” on sovellus ”Vanhan testamentin apokryfikirjoista”. Ilmaus tarkoittaa väljästi kaikkea UT:n kaanonin eri kirjallisuudenlajien (evankeliumien, acta-kirjallisuuden ja kirjeiden) inspiroimaa ja niitä jäljittelevää kaanonin ulkopuolista kirjallisuutta. ”UT:n apokryfikirjat” eroaa siten merkitykseltään ”Vanhan testamentin apokryfikirjoista” olennaisella tavalla: kyse ei ole joukosta tiettyjä tekstejä, jotka olisivat joskus kuuluneet jonkin kirkon kaanoniin ja joiden kanonisuudesta kirkossa olisi järjestetty synodeja. UT:n apokryfikirjoista ks. artikkeli Varhaiskristillinen kirjallisuus.


Pseudepigrafinen kirjallisuus

Pseudepigrafista, väärällä tekijännimellä kirjoitettua kirjallisuutta esiintyy runsain määrin sekä kanonisessa että kaanonin ulkopuolisessa kirjallisuudessa alkaen Heprealaisesta Raamatusta ja Uudesta testamentista. Pseudepigrafisia tekstejä ovat VT:ssa muun muassa Mooseksen kirjat ja Joosuan kirja, ja pseudepigrafista materiaalia sisältyy myös moniin ”aitoihin” kirjoihin, kuten Jesajan ja Jeremian kirjoihin. UT:ssa pseudepigrafisia ovat mitä todennäköisimmin muun muassa Toinen tessalonikalaiskirje ja Juudaksen kirje. Myös VT:n apokryfikirjojen joukossa on useita pseudepigrafeja, esimerkiksi Barukin kirja ja Jeremiaan kirje; UT:n apokryfikirjat ovat puolestaan lähes järjestään pseudepigrafisia.

Teknisessä mielessä pseudepigrafisiksi kutsutaan tutkimuksessa ajanlaskun taitteen molemmin puolin syntyneitä juutalaisia tekstejä, jotka eivät sisälly Heprealaiseen eivätkä Kreikkalaiseen Raamattuun (eivät myöskään Qumraniin). Tärkeimpiä ovat Aadamin ja Eevan elämä, Ensimmäinen Henokin kirja, Riemuvuosien kirja, Abrahamin ilmestys, Abrahamin testamentti, Mooseksen testamentti eli Mooseksen taivaaseen ottaminen, Joosef ja Asenet, Salomon psalmit, Jesajan marttyyrius ja taivaaseen astuminen, Neljäs Esran kirja (jollei sitä lueta apokryfikirjoihin), Toinen ja Kolmas Barukin kirja, Pseudo-Filonin Raamatun muinaishistoria, Sibyllojen oraakkelit, Aristeaan kirje, profeettojen elämät ja Kahdentoista patriarkan testamentit.


Jälkivaikutus

VT:n apokryfikirjat ja pseudepigrafinen kirjallisuus ovat säilyneet pääasiassa sen ansiosta, että kristityt arvostivat ja lukivat mutta myös muokkasivat ja osaksi täydensivätkin niitä. UT:ssa on suoria sitaatteja ainakin kahdesta pseudepigrafisesta tekstistä, 1. Henokin kirjasta (Juud. 14[–15]) ja (Origeneen mukaan) Elian ilmestyksestä (1. Kor. 2:9). On vaikea välttyä oletukselta, että Jeesus on tuntenut Sirakin kirjan tai Paavali Viisauden kirjan (vrt. artikkelin Vanhan testamentin apokryfikirjat eli deuterokanoniset kirjat yhteydessä esitetyt pohdintatehtävät).

Apokryfikirjojen ja pseudepigrafisen kirjallisuuden suosiota kristittyjen keskuudessa osoittavat myös niiden monet orientaalisten kirkkojen piirissä syntyneet/säilyneet käännökset mm. syyriaksi, etiopiaksi, koptiksi, armeniaksi ja georgiaksi.

Pseudepigrafeista Riemuvuosien kirja löysi Neljännen Esran kirjan ohella tiensä Etiopian ortodoksisen kirkon Raamattuun. Apokryfikirjoista suoria sitaatteja ei näytä esiintyvän, mutta monissa kohdissa kirjojen vaikutus on mitä ilmeisin (vrt. Sirakin kirja ja Matteuksen evankeliumi tai Viisauden kirja ja Roomalaiskirje). Kirkkoisien teologiassa apokryfikirjoilla oli oma tärkeä asemansa (osin myös teologisen argumentoinnin välineinä).

Taiteiden – kuten maalaustaiteen, kirjallisuuden ja musiikin – alalla apokryfikirjat ovat vuosisatojen kuluessa tarjonneet lukemattomia virikkeitä.

VT:n apokryfikirjat ovat reformaation perintönä kuuluneet itsestään selvänä osana suomalaiseen raamattuperinteeseen, joskin vuoden 1938 käännöksenä ne otettiin ainoastaan Raamatun erityislaitoksiin. Vuoden 1992 suomennokseen apokryfikirjat eivät tulleet, koska niiden kääntämiseen ei saatu varoja. Syksyllä 2009 tilanne on korjautunut, kun vuonna 2007 hyväksytty käännös vihdoin ilmestyi.


Kirjallisuutta

CHARLES, R. H. (toim.)

(1913)
2004

Pseudepigrapha. The Apocrypha and Pseudepigrapha of the Old Testament. Volume Two. First published in 1913 by the Clarendon Press, Oxford, UK. The Apocryphile Press Edition, Berkeley, CA, 2004.

CHARLESWORTH, JAMES H. (toim.)
1983–
1985

Old Testament Pseudepigrapha I–II. London: Darton, Longman & Todd.

HARRINGTON, DANIEL J.
1999

Invitation to the Apocrypha. Grand Rapids, MI: Eerdmans.

HENGEL, MARTIN
2002

The Septuagint as Christian Scripture. Its prehistory and the problem of its canon. With the assitance of Roland Deines, translated by Mark E. Biddle. Old Testament Studies. Edinburgh: T & T Clark 2002.

MEURER, SIEGFRIED (toim.)
1993

Die Apokryphenfrage im ökumenischen Horizont. Die Stellung der Spätschriften des Alten Testaments im biblischen Schrifttum und ihre Bedeutung in den kirchlichen Traditionen des Ostens und Westens. Bibel im Gespräch 3. Stuttgart: Deutsche Bibelgesellschaft.

DESILVA, DAVID A.
2002

Introducing the Apocrypha. Message, Context, and Significance. Foreword by James H. Charlesworth. Grand Rapids, Michigan: Bacer Academic..

ELLIS, E. EARLE
1992

The Old Testament in Early Christianity. Canon and Interpretation in the Light of Modern Search. Grand Rapids, Michigan: Bacer Academic.

JARMO KIILUNEN & AARRE HUHTALA (toim.)
2008

Urhea Judit, viisas Sirak. Johdatus Vanhan testamentin apokryfikirjoihin. Helsinki: Kirjapaja 2008.

METZGER, BRUCE M.
1957

An Introduction to the Apocrypha. New Your, NY: Oxford University Press.