Eksegeettisiä lähestymistapoja

VANHAN TESTAMENTIN TRADITIOHISTORIA
Marko Marttila

Suullinen perimätieto on alttiimpi muutoksille kuin kirjallisen muodon saanut traditio. Omasta arkikokemuksestamme tiedämme, että suusta suuhun kulkeva kertomus värittyy herkästi matkan varrella. Joitakin yksityiskohtia putoaa traditioprosessin aikana pois, jotkut toiset piirteet paisuvat paljon laajemmiksi kuin alkuperäisessä kertomuksessa. Toisaalta suullisesti eteenpäin välitettävässä kertomuksessa voi olla tai siihen liittyä sellaisia muistamista helpottavia ja tukevia elementtejä, jotka edesauttavat sen siirtymistä henkilöltä toiselle muuttumattomana. Yhä edelleen saatamme käyttää esimerkiksi sormia apunamme, jotta muistaisimme johonkin asiakokonaisuuteen liittyvät osat.

Vastaavanlainen mnemotekninen keino tunnetaan jo muinaisesta Israelista, jossa mm. Dekalogin käskyjen muistamista ovat helpottaneet kahden käden sormet ja niiden muodostama luku 10 (Veijola 1993, 48). Runon mieleenpainamista auttaa tietty rakenne, joka omassa perinteessämme voi perustua säännölliseen runomittaan sekä loppusointuihin. Heprealaisessa runoudessa tärkeä rooli oli parallelistisella rakenteella. Osa myöhäisemmistä psalmeista on alfabeettisiä, eli kukin säe alkaa aakkosjärjestyksen mukaan vuorossa olevalla heprean kielen konsonantilla. Tällainen rakenne on luonnollisesti helpottanut muistamista; silti alfabeettisen runouden huipentumassa, psalmissa 119 ja sen 176 jakeessa on ollut opettelemista. Antiikin aikana, jolloin ei tunnettu nykyisiä tiukkoja copyright-pykäliä, myös kirjalliset tekstit olivat alttiita muutoksille. Periaatteessa jokainen kirjakäärön kopioitsija oli sen potentiaalinen editori. Näiden faktojen äärellä moni voi perustellusti kysyä, miten Raamatun kirjojen taustalla olevat traditiot ovat muotoutuneet vuosisatojen kuluessa. Pystytäänkö varhaisempia traditioita vielä kaivamaan esiin ja analysoimaan, miten vanhemmat traditiot on istutettu uuteen kontekstiinsa? Tämänkaltaisiin kysymyksiin pyrkii vastaamaan traditiohistoriallinen metodi.


Traditiohistoriallisen metodin tausta

Traditiohistoria – toiselta nimeltään traditiokritiikki – on pitkälti muotohistorian alaan kuuluva työvaihe, mutta monissa metodioppaissa se esitellään omana lukunaan. Syytkin tähän ovat selvät: kun muotohistoriassa muoto- ja lajikritiikki pyrkivät analysoimaan kirjallista tekstiä ja siinä esiintyviä erilaisia piirteitä, traditiohistoria yrittää päästä ”tekstin taakse”. Traditiohistoriallinen metodi on yhtäältä enemmän ja toisaalta vähemmän kuin teksti- ja kirjallisuuskritiikki tai muotohistoria: se edellyttää taustakseen näitä muita metodeja, mutta se voi myös pyrkiä muodostamaan synteesin niiden avulla saavutetuista tuloksista (Di Vito 1999, 90–91). Klassisen määritelmän mukaisesti traditiohistoria pyrkii selvittämään tekstin nykyistä varhaisemmat kirjalliset muodot sekä mahdolliset esikirjalliset muodot (Riekkinen & Veijola 1986, 194). Traditioille on aina ja kaikkina aikoina ollut tyypillistä se, että ne muuntuvat, kun ne siirtyvät ihmiseltä toiselle.

Traditiohistoriallisen tutkimuksen kulta-aikana alkoi 1930-luvulla ja jatkui aina 1950-luvulle saakka. Metodi kukoisti varsinkin skandinaavisessa tutkimuksessa (Rösel 2002, 734–738). H. Nybergin, H. Birkelandin ja E. Nielsenin ympärille muodostui merkittävä koulukunta, joka korosti suullisen perimätiedon asemaa. Skandinaavisessa muodossaan traditiohistoriallinen tutkimus oli selvästi suunnattu saksalaista kirjallisuuskritiikkiä vastaan.

Traditiohistoriallisen koulukunnan mukaan koko Vanha testamentti olisi saanut kirjallisen asunsa vasta eksiilin jälkeen. Siihen asti olisi eletty pelkästään suullisen perimätiedon varassa. Hetkellisestä suosiostaan huolimatta tämä näkemys ei ole saanut vankempaa jalansijaa Vanhan testamentin tutkimuksessa, sillä jo Vanha testamentti itsessään sisältää lukuisia mainintoja aiemmista kirjallisista lähteistä, joihin viitataan (mm. Jahven sotien kirja: 4. Moos. 21:14; Oikeamielisen kirja: Joos. 10:13). Lisäksi on huomattava, että varhaisemmissa tutkimuksissa liioiteltiin muistamisen merkitystä suullisen perinteen välittämisessä. Uudemmat folkloristiset kenttätutkimukset ovat osoittaneet, että suullisen perinteen välittyminen perustuu pitkälti perinteen uudelleenmuotoiluun, jopa runouden osalta. Mikään perinne ei tällöin säily muuttumattomana, ei edes saman kertojan ollessa kyseessä (Di Vito 1999, 98). Esikirjallisten muotojen tutkiminen on myös metodisesti hankalaa, sillä lähtökohtana meillä on kuitenkin vain kirjalliset tekstit. Luotettavampia tuloksia traditiohistoria tarjoaa silloin, kun tutkitaan teksteissä käytettyjä varhaisempia kirjallisia traditioita.


Traditiohistoria käytännössä

Traditiohistoriallisen tutkimuksen kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että tunnetaan riittävän hyvin Vanhan testamentin teksteille paralleelinen aineisto muualta muinaisesta Lähi-idästä. Aiheesta riippuen relevantteja vertailutekstejä voi löytyä mm. Egyptistä, Mesopotamiasta, Ugaritista tai Qumranista. Tutkimuksessa on usein esitetty, että psalmissa 104 olisi hyödynnetty Egyptistä peräisin olevaa farao Amenofis IV Ekhnatonin aurinkohymniä (ks. Seybold 1990, 192–193, 203–207).

Esimerkki 1

Kaikki leijonat tulevat esiin luolistaan, kaikki matelijat ovat valmiina pistämään. Pimeys verhoaa hiljaisen maan, sillä kaiken luoja lepää horisontissaan. --- Sinä asetat kunkin ihmisen hänen paikkaansa ja vastaat heidän tarpeisiinsa. Jokaisella on oma ruoka-annoksensa, ja jokaisen elinaika on laskettu.
(katkelmia Ekhnatonin aurinkohymnistä)

Sinä lähetät pimeyden, ja tulee yö, ja metsän eläimet hiipivät esiin. Nuoret leijonat karjuvat saalistaan, pyytävät ruokaansa Jumalalta. --- Kaikki luotusi tarkkaavat sinua, Herra, ja odottavat ruokaansa ajallaan. Sinä annat, ja jokainen saa osansa, avaat kätesi, ja kaikki tulevat ravituiksi. Kun käännyt pois, ne hätääntyvät, kun otat niiltä elämän hengen, ne kuolevat ja palaavat maan tomuun.
(Ps. 104:20–21, 27–29)


Kuten jo nämä lyhyet katkelmat osoittavat, teksteissä on yhteisiä piirteitä. Suoranainen kirjallinen riippuvuussuhde näiden tekstien välillä lienee kuitenkin epätodennäköinen, mutta oletettavampaa on se, että psalmin 104 runoilija on tuntenut traditioita, jotka ovat jo varhain saaneet kirjallisen ilmiasunsa farao Ekhnatonin hymnissä 1300-luvulla eKr.

Koska Vanhan testamentin kirjoitukset ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, tulee usein esiin tilanne, jossa myöhemmät kirjoitukset viittaavat aiempiin traditioihin. Erityisesti viittauksia aiempiin traditioihin esiintyy historiakatsauksissa, joissa käydään läpi Israelin historian varhaisempia vaiheita tai merkkihenkilöitä. Yhtenä esimerkkinä tässä yhteydessä voi mainita historiapsalmit (Ps. 78–81, 105–106. Havainnollisuuden vuoksi on syytä pysähtyä tarkastelemaan, kuinka Pinehas-niminen pappi esitellään 4. Mooseksen kirjan luvussa 25 ja sen jälkeen kirjoitetussa psalmissa 106.

Esimerkki 2

Itkiessään pyhäkköteltan ovella israelilaiset, Mooses ja koko kansa, saivat nähdä, kuinka muuan mies palasi heimonsa pariin midianilainen nainen mukanaan. Pinehas, joka oli pappi Aaronin pojan Eleasarin poika, astui silloin esiin väkijoukosta. Hän otti käteensä keihään, meni miehen jäljessä teltan perälle ja lävisti keihäällä molemmat, israelilaisen miehen ja midianilaisen naisen, nauliten heidät siihen paikkaan. Silloin israelilaisia ahdistanut vitsaus lakkasi, mutta heitä oli jo kuollut 24,000. Herra sanoi Moosekselle: ”Pinehas, pappi Aaronin pojan Eleasarin poika, on lauhduttanut minun vihani. Hän on israelilaisten parissa kiivaasti puolustanut minun kunniaani, ja siksi minä en omassa kiivaudessani tyystin hävittänyt israelilaisia. Sano hänelle, että minä teen hänen kanssaan liiton ja annan hänen menestyä. Tämän liiton nojalla hän ja hänen jälkeläisensä saavat ikuisesti olla pappeja, koska hän kiivaili Jumalansa puolesta ja näin sovitti israelilaisten synnin.” (4. Moos. 25:6–13)

He antautuivat palvelemaan Baal-Peoria ja söivät kuolleille kuville tuotuja uhreja. He vihastuttivat Herran teoillaan, ja siksi vitsaus iski heihin. Mutta kansan keskeltä nousi Pinehas – hän langetti tuomion, ja vitsaus väistyi. Tämän tähden hänet katsotaan vanhurskaaksi, iäti, polvesta polveen. (Ps. 106:28–31).

Huomiota herättää, että psalmin 106 kirjoittaja on kuvannut Pinehasin uroteon äärimmäisen pelkistetysti. Taustakertomusta tuntematon lukija ei psalmin pohjalta kykene muodostamaan käsitystä siitä, millainen Pinehasin sovittava teko yksityiskohdissaan oli. Psalmin 106 kirjoittaja ei myöskään korosta Pinehasin pappeutta. Edelleen Ps. 106 vaikenee Pinehasin kanssa solmitusta liitosta; sen sijaan psalmi sanoo, että Pinehas katsottiin vanhurskaaksi polvesta polveen.

Poikkeava tyyli voi olla osoitus siitä, että tekstissä on hyödynnetty vanhempaa traditiota. Läheistä sukua tälle on se, että traditioelementtien käyttö on aiheuttanut jännitteitä ja ristiriitoja tekstijakson sisälle. Eräs tällainen kohta tulee eteen jakeessa 1. Sam. 1:20, jossa Hanna synnytettyään pojan antaa tälle nimen Samuel sanoen: ”Herralta minä häntä pyysin”. Nimeen Samuel (שְׁמוּאֵל) liittyvä etiologia on tässä kohdassa melko väkinäinen, sillä Hannan repliikki sopisi ehdottomasti paremmin Saulin nimeen (שָׁאוּל; passiivinen partisiippi: ”kysytty”, ”pyydetty”). Mahdollisesti lause ”Herralta minä häntä pyysin” (כִּי מֵיְהוָה שְׁאִלְתִּיו ) on alun perin liittynyt Saulin syntymään (Jones 2001, 201).

Eri yhteyksissä esiintyvät samankaltaiset kertomusaiheet osoittavat, että niiden taustalla on yksi yhteinen traditio, josta on ajan mittaan kehittynyt erilaisia muunnelmia. Erityisen havainnollinen esimerkki on kertomus kantaäidistä pulassa, mikä on kerrottu 1. Mooseksen kirjassa peräti kolmeen otteeseen (Koch 1974, 135–162).

Esimerkki 3

1. Moos. 12:10–20 kertoo, kuinka Abram ja Sarai joutuivat nälänhädän pakottamina siirtymään Egyptiin. Abram pelkäsi, että egyptiläiset ihastuisivat Saraihin tämän kauneuden vuoksi ja tappaisivat Abramin, jos saisivat tietää tämän olevan Sarain mies. Sen tähden Abram kehottaa Saraita tekeytymään Abramin sisareksi. Farao kohteli Abramia hyvin Sarain takia, ja Abram sai lahjaksi monenlaista omaisuutta. Mutta Jumala antoi faraon ja hänen hovinsa sairastua ankariin tauteihin. Silloin faraolle selvisi, että Sarai olikin Abramin vaimo. Sitten farao antoi miehilleen käskyn toimittaa Abram, Sarai ja heidän omaisuutensa maasta pois.

1. Moos. 20:1–17 kertoo, kuinka Abraham ja Saara muuttivat siirtolaisiksi Gerarin kaupunkiin. Siellä Abraham sanoo vaimoaan Saaraa sisarekseen. Gerarin kuningas Abimelek haetti Saaran luokseen. Yöllä Jumala ilmestyi unessa Abimelekille ja uhkasi, että Abimelek kuolee, koska on koskenut toisen miehen vaimoon. Abimelek vakuuttaa vilpittömyyttään, ja Jumala sallii Abimelekin jäädä henkiin. Aamulla Abimelek toruu Abrahamia, Abraham puolustautuu, sillä hän pelkäsi joutuvansa tapetuksi, mikäli paikalliset ihmiset olisivat tienneet hänen olevan Saaran mies. Lisäksi Abraham toteaa, että Saara todella on hänen sisarensa, vaikka heillä onkin eri äiti. Sitten Abimelek lahjoitti Abrahamille runsain määrin karjaa ja antoi hänelle takaisin Saaran.

1. Moos. 26:1–16 kertoo Iisakista ja Rebekasta, jotka nälänhädän aikana siirtyivät filistealaisten kuninkaan Abimelekin luo Gerariin. Kun Gerarin asukkaat kyselivät, kuka Rebekka oli, Iisak vastasi: ”Hän on minun sisareni”. Iisak nimittäin pelkäsi seudun miesten tappavan hänet Rebekan takia, joka oli hyvin kaunis. Kun oikea asianlaita paljastuu Abimelekille, hän nuhtelee Iisakia, mutta Iisak puolustautuu vetoamalla siihen, että hän pelkäsi henkensä vuoksi. Tässä kertomuksessa ei mainita, että Abimelek olisi lahjoittanut Iisakille karjaa ja muuta omaisuutta. Sen sijaan Herra siunasi Iisakia, ja tämän siunauksen myötä Iisak vaurastui vaurastumistaan. Lopulta Abimelek lähettää Iisakin pois, koska hänestä oli tullut liian mahtava, ja filistealaiset kadehtivat häntä.

































Kertomusten yksityiskohdissa on runsaasti yhteisiä piirteitä, mikä osoittaa, että taustalla on vaikuttanut varhaisempi traditio. Toisaalta myös kertomusten väliset erot on helppo havaita. Kukin toimittaja on hyödyntänyt traditiomateriaalia parhaaksi katsomallaan tavalla.

Kun vanhemmat traditiot on siirretty osaksi uutta tekstikokonaisuutta, ne ovat usein saaneet uuden, ajankohtaistavan tulkinnan. Jo antiikin aikana vaikuttaneet kirjoittajat ja toimittajat olivat tietoisia siitä, että traditio uhkaa jähmettyä ja menettää elinvoimaisuutensa, ellei sitä tulkita uudelleen (Riekkinen & Veijola 1986, 207; Marttila 2006, 8–9).


Pohdintatehtäviä

• Lue Eliaan ja Elisaan liittyvät samankaltaiset kertomukset (1. Kun. 17:8–16 / 2. Kun. 4:1–7; 1. Kun. 17:17–24 / 2. Kun. 4:8–37; 1. Kun. 19:15–17 / 2. Kun. 8:7–15) ja vertaile niitä toisiinsa. Millaisia yhteisiä traditioita kertomusten taustalla näyttäisi olevan? Entä miten jakeiden 2. Kun. 4:42–44 välittämä traditio saa uuden tulkinnan Uuden testamentin puolella?

• Pohdi traditiohistorian näkökulmasta, kuka surmasi Goljatin. Lue aiheesta kertovat tekstit (1. Sam. 17; 2. Sam. 21:19 ja 1. Aik. 20:5) ja mieti, mikä teksteistä on uskollisin alkuperäiselle traditiolle.


Kirjallisuusluettelo

DI VITO, ROBERT A.

1999

”Tradition-Historical Criticism”. To Each Its Own Meaning: An Introduction to Biblical Criticisms and Their Application. Eds. S. L. McKenzie & S. R. Haynes. Louisville: Westminster John Knox Press, 90–104.

JONES, GWILYM H.
2001

”1 and 2 Samuel”. The Oxford Bible Commentary. Eds. J. Barton & J. Muddiman.Oxford: Oxford University Press, 196–232.

KOCH, KLAUS
1974

Was ist Formgeschichte?: Methoden der Bibelexegese. 3. verbesserte Aufl. Neukirchen-Vluyn: Neukirchener.

MARTTILA, MARKO
2006

Collective Reinterpretation in the Psalms: A Study of the Redaction History of the Psalter. Forschungen zum Alten Testament II/13. Tübingen: Mohr Siebeck.

RIEKKINEN, VILHO & VEIJOLA, TIMO
1986

Johdatus eksegetiikkaan: Metodioppi. 2. uudistettu painos. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 37. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

RÖSEL, MARTIN
2002

”Traditionskritik/Traditionsgeschichte I”. Theologische Realenzyklopädie 33, 732–743.

SEYBOLD, KLAUS
1990

Introducing the Psalms. Translated by R. Graeme Dunphy. London: T&T Clark.

VEIJOLA, TIMO
1993

Dekalogi: Raamatullisen etiikan perusteita. 2. painos. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 49. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.