Eksegeettisiä lähestymistapoja

KIRJALLISUUSKRITIIKKI MENETELMÄNÄ
Petri Luomanen

Historiallis-kriittisten metodien yhteydessä kirjallisuuskritiikillä tarkoitetaan menetelmää, jolla selvitetään, mistä kirjallisista lähteistä teksti on mahdollisesti koottu. Kirjallisuuskritiikki on siis lähde-erottelua. Kirjallisuuskritiikissä kiinnitetään huomiota tekstissä oleviin jännitteisiin ja toistoihin. Niiden avulla paikallistetaan lähteiden saumakohtia. Tämän jälkeen lähteitä voidaan rekonstruoida ja kuvailla tarkemmin.


Mitä kirjallisuuskritiikki on?

Kirjallisuuskritiikki ei ole kirjallisuustiedettä vaan lähde-erittelyä

Termi kirjallisuuskritiikki aiheuttaa helposti sekaannuksia, koska eksegetiikassa on viime vuosikymmeninä sovellettu paljon myös modernin kirjallisuustieteen lähestymistapoja. Englanninkielisessä kirjallisuudessa tehdäänkin nykyään usein ero termien source criticism ja literary criticism välillä. Source criticism viittaa perinteiseen kirjallisuuskritiikkiin lähde-erittelyn merkityksessä, kun taas literary criticism kuvaa kirjallisuustieteellistä lähestymistapaa. Tämä terminologinen ero löytyy kuitenkin vasta viimeisten vuosikymmenten kirjallisuudesta. Vanhemmassa englanninkielisessä kirjallisuudessa myös termi literary criticism kuvaa lähde-erittelyä. Saksankielisessä eksegeettisessä kirjallisuudessa kirjallisuuskritiikkiin viitataan termillä Literarkritik ja kirjallisuustieteeseen termillä Literaturwissenchaft.

Se, että kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuustiede muistuttavat termeinä toisiaan, ei ole tietenkään sattumaa. Molemmissa on kyse kirjallisen tuotteen tarkasta lukemisesta, jossa kiinnitetään huomiota esimerkiksi juonen kulkuun, henkilökuvaukseen, jännitteisiin, ristiriitoihin ja taitekohtiin. Päämärät ovat kuitenkin erilaisia. Kirjallisuuskritiikki pyrkii erittelemään teoksessa käytettyjä lähteitä, kun taas kirjallisuustieteellisissä lähestymistavoissa tarkastellaan esimerkiksi valmiin tekstin estetiikkaa tai sen sisäisiä kirjoittaja–lukija-suhteita.

Lähde-erittely on suppeampaa kuin "lähdekritiikki"

Käyttökelpoisin vaihtoehtoinen nimitys kirjallisuuskritiikille on lähde-erittely, sillä se kuvaa parhaiten menetelmän luonnetta. Sekaannusta voi aiheuttaa se, että historiantutkimuksessa puhutaan yleisesti lähdekritiikistä, kun arvioidaan käytettyjen lähteiden ikää, luonnetta ja luotettavuutta. Tällaisenaan lähdekritiikki on kuitenkin kirjalliskriittistä lähde-erittelyä laajempi käsite. Käytännössä eksegetiikan alalla kaikki perinteiset historiallis-kriittiset menetelmät tekstikritiikistä redaktiokritiikkiin voidaan lukea lähdekritiikin piiriin. Onhan historiallis-kriittisten menetelmien ensisijaisena tarkoituksena antaa juuri mahdollisimman monipuolinen kuva lähteiden alkuperäisestä tekstimuodosta, luonteesta sekä suhteesta syntyaikansa historiaan. Englanninkielisen terminologian vaikutuksesta suomenkielisessä eksegeettisessä kirjallisuudessa saatetaan silti joskus käyttää termiä lähdekritiikki, kun tarkoitetaan lähde-erittelyä.


Kirjallisuuskriittinen työskentely

Kirjalliskriittisen työskentelyn lähtökohtana tulisi olla aina tekstikriittisesti analysoitu ja varmennettu alkukielinen teksti. Historiallis-kriittisessä eksegeesissä kirjallisuuskriittinen työskentely seuraa siis tekstikritiikkiä.

Tekstin yhtenäisyyttä ja epäyhtenäisyyttä voidaan tutkia kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin voidaan kiinnittää huomio ristiriitaisiin piirteisiin ja toistoihin. Tällaisia piirteitä teksteihin tulee yleensä mukaan, kun useampien kirjoittajien tuotoksia liitetään toisiinsa. Toisekseen voidaan kiinnittää huomiota kirjallisteknisiin liitäntäkeinoihin, joiden avulla toimittajien on havaittu liittävän tekstejä toisiinsa. Jälkimmäinen näkökulma sijoittuu oikeastaan kirjallisuuskritiikin ja redaktiokritiikin rajamaille, koska siinä tarkastellaan tekstin toimitustyötä. Kirjalliskriittisessä työvaiheessa on kuitenkin olennaista pitäytyä pelkästään toimitustyön kirjallisteknisessä analyysissä ja niissä piirteissä, joiden on havaittu olevan tyypillisiä toimittajille yleensä. Vasta redaktiokritiikissä voidaan paneutua syvemmin yksittäisten toimittajien tyyliin ja heille tyypillisiin ajatuksiin.

Toistot, ristiriidat ja tyylilliset poikkeamat

1) Toistot

  • Sama asia kerrotaan useampaan kertaan saman kirjoituksen sisällä. Tunnettu esimerkki tästä on 1. Mooseksen kirjan alussa olevat kaksi luomiskertomusta, 1. Moos. 1:1–2:4a ja 1. Moos. 2:4b–25.
  • Toistoja analysoitaessa on toisaalta aina punnittava sitä, missä määrin kyseessä saattaa olla tyylikeino.
2) Jännitykset ja ristiriidat
  • Kertomuskulussa on selviä jännitteitä. Esimerkiksi jakeet Joh. 20:30–31 antavat sen kuvan, että Joh:ssa ei enää kerrota muista tunnusteoista ja että evankeliumi päättyisi jakeeseen 20:31. Luvussa 21 kerrotaan kuitenkin vielä Jeesuksen ilmestymisestä Tiberiaanjärvellä. Lukua 21 pidetäänkin yleisesti myöhemmin lisättynä.
  • Samoista henkilöistä ja asioista käytetään eri nimityksiä. Esimerkiksi edellä mainituissa luomiskertomuksissa Jumalasta on käytetty eri nimityksiä: Jakeissa 1. Moos. 1:1–2:4a puhutaan "Jumalasta" (אֱלֹהִים) ja jakeissa 1 Moos. –:4b-25 "Herrasta" tai "Herrasta Jumalasta" (אֱלֹהִים יְהוָה)
  • Henkilöiden ja paikkojen nimissä on ristiriitoja. Jaksossa Ap.t. 15:22–32 kerrotaan, kuinka Paavali, Barnabas, Juudas ja Silas vievät apostolien kokouksen päätöksen Jerusalemista Antiokiaan. Jakeen 15:33 mukaan Juudas ja Silas palaavat Jerusalemiin. Silti Paavali - kun hän lähtee Antiokiasta - ottaa mukaansa Silaksen (15:40). Myöhemmissä käsikirjoituksissa ajoitusongelma on korjattu lisäämällä jae 15:34 (merkitty suomennoksessa hakasuluin), jossa huomautetaan, että Silas kuitenkin jäi Antiokiaan.
  • Kertomuksen kronologia on ristiriitainen. Ks. harjoitus 1 alla.
  • Kielen syntaksissa on epäselvyyksiä. Jakeissa Mark. 13:9-13 Jeesus varoittaa vainoista, jotka kohtaavat hänen seuraajiaan ja antaa ohjeita, kuinka eri tilanteissa tulee menetellä. Puhe on monikon toisessa persoonassa olevia kehotuksia opetuslapsille. Ohjeistus keskeytyy yllättäen jakeessa 13:10 olevaan välihuomautukseen, jossa todetaan, että evankeliumi pitää kuitenkin saarnata ensin (pakana)kansoille. Kyse on mahdollisesti alun perin marginaaliin tehdystä huomautuksesta, joka on päätynyt tekstiin. Jakeissa 1. Kor 14:33b–34a on kaksinkertainen paikanmääre ("pyhien seurakunnissa" ja "seurakunnissa"), joka sopii heikosti kreikan syntaksiin. Tässä voidaan nähdä samalla toistoliitäntä (ks. alla).
3) Huomattavat tyylilliset poikkeamat
  • Tyylissä ja sanastossa on huomattavia poikkeamia. Jakso 2. Kor. 6:14–7:1 poikkeaa sekä tyylinsä että sanastonsa puolesta sen edellä ja jäljessä olevista jaksoista. Jakeissa 2. Kor. 6:11–13 Paavali kehottaa myös korinttilaisia avartumaan, ja jae 7:2 sopisi hyvin suoraan jatkoksi jakeella 6:12. Välissä oleva jakso on sekä tyyliltään että asiasisällöltään täysin erilainen. Siinä ei kehoteta avartumaan vaan erottautumaan. Jaksoa pidetään yleisesti myöhemmin lisättynä.
  • Poikkeamat runomitassa paljastavat usein lisäyksen.

Kirjallisia liitäntäkeinoja

1) Kaksinkertainen puhejohdanto

  • Kyseessä on tavanomainen liitäntäkeino esimerkiksi profeettakirjallisuudessa ja evankeliumeissa. Ks. esim. Jer. 38:2–3: "Herra sanoo" ja "Herra sanoo vielä". Näistä ensimmäinen on ilmeisesti lisätty myöhemmin (vrt. Jer. 21:9 ).
2) Toistoliitäntä
  • Lisäyksen alussa toistetaan jokin sana tai lause alkuperäisen lopusta. Esimerkiksi jakeeseen 1. Kor. 14:34 tehdyssä lisäyksessä on toistettu paikanmääre jakeen 14:33 lopusta.
3) Kehäkompositio
  • Lisäyksen lopussa toistetaan jotakin alkuperäisen tekstin lopusta. Tällöin muodostuu kehä, jonka avulla päästään helposti takaisin alkuperäiseen tekstiin. Ks. esim. Joh. 19:38–40, jossa Nikodemos on saatu mukaan kertomukseen toistamalla lisäyksen lopussa (jakeen 40 alku) ajatus Jeesuksen ruumiin ottamisesta. Johanneksen evankeliumin 21. luvun lopussa puolestaan toistetaan "alkuperäisen" lopun ajatus (vrt. Joh. 20:39 ja 21: 25).
  • Toisaalta on muistettava, että kehäkompositio myös tyylikeino, johon esimerkiksi Matteuksen evankeliumin toimittaja on selvästi mieltynyt. Joissain tapauksissa tekniikka ja tyyli voivat kulkea käsi kädessä: kehykset korostavat lisätyn jakson sanomaa. Ks. harjoitus 2.

Kirjallisuuskriittisen työskentelyn vaiheet

1) Havaintojen kerääminen kirjalliskriittisten kriteerien avulla.

  • Pyritään paikallistamaan saumakohdat.
  • Suurin painoarvo on "kovilla argumenteilla": kronologia, paikannimet, juonen kulku.
  • Viimeisenä otetaan huomioon teologiset argumentit, joissa esiymmärryksen ja kehäpäätelmien vaara on suurin.
2) Havaintojen järjesteleminen
  • Rajataan tekstikokonaisuudet tai fragmentit
3) Kirjallisen materiaalin luokittelu
  • Mitkä jaksot kuuluvat yhteen, mitkä ehkä samasta lähteestä?
  • Mitkä jaksot eivät missään tapauksessa voi kuulua yhteen?
  • Pyritään hahmottamaan löydettyjen jaksojen keskinäinen kronologia analysoitavan tekstikokonaisuuden sisällä
  • Tulokset suhteutetaan ennestään tiedettyihin tosiasioihin.


Kirjallisuuskritiikki historiallis-kriittisten metodien kokonaisuudessa

Suhde teksti-, muoto- ja redaktiokritiikkiin

Periaatteessa tekstikritiikissä ja kirjallisuuskritiikissä saatetaan käsitellä samanlaisia kysymyksiä, mutta erona on se, mitä todisteita kyseisestä ilmiöistä on olemassa. Esim. Markuksen evankeliumin loppuun tehty lisäys näkyy tekstitraditiossa – se on merkitty hakasulkein suomennokseenkin – mutta se on todennettavissa myös kirjalliskriittisesti (ks. harjoitus 3). Johanneksen evankeliumin loppuun tehty lisäys (Joh. 21) sen sijaan ei näy tekstitraditiossa, minkä vuoksi kysymystä voidaan tarkastella pelkästään kirjallisuuskritiikin näkökulmasta. Metodisesti oikeaa on edetä tekstikritiikistä kirjallisuuskritiikkiin.

Riekkinen ja Veijola korostavat metodioppaassaan (1986, 85–87) kirjallisuuskritiikin asemaa ennen muotohistoriallista työskentelyä, jotta analysoitaisiin mahdollisimman alkuperäistä muotoa. Toisaalta mikään ei estä analysoimasta myös tekstin lopullista muotoa, ja myös tällaisella näkökulmalla on oikeutuksensa. Selvää on myös, että jos ymmärretään syntaktisen ja stilistisen analyysin kuuluvan muotokritiikkiin – kuten Riekkinen ja Veijola tekevät – ollaan tekemisissä täysin samantyyppisten kysymysten kanssa kuin silloin, jos tarkastellaan tekstin yhtenäisyyttä ja epäyhtenäisyyttä esimerkiksi tyylin ja runomitan kannalta.

Edellä on tullut ilmi myös se, että joiltain osin kirjallisuuskriittinen tarkastelu sivuaa redaktiokritiikin keskeisiä kysymyksenasetteluja. Kirjallisuuskritiikin läheinen yhteys muihin historiallis-kriittisiin menetelmiin on ymmärrettävää, koska niin muotohistoria kuin redaktiokritiikkikin syntyivät tarkentamaan kysymyksenasetteluja, jotka jo kirjallisuuskritiikki oli nostanut esiin.

Kuinka rajoittunutta kirjallisuuskritiikki on?

Alkuvaiheessa kirjallisuuskritiikki oli kiinnostunut yleisistä lähdekriittisistä kysymyksistä. Se pyrki ratkaisemaan kysymykset siitä, kuka on tekstin kirjoittaja, koska teksti on kirjoitettu ja mistä lähteistä se on koostettu. Keskeisenä oli kysymys myös tekstin aitoudesta, ja lähde-erottelun tarkoituksena oli päästä selville esim. profeettakirjoihin sisältyvästä profeettojen "aidosta" julistuksesta. Myöhemmin, kun muita metodeja on tullut mukaan, kirjallisuuskritiikin tehtäväalue on käytännössä supistunut. Osaa niistä kysymyksistä, joiden alkuvaiheessa katsottiin kuuluvan kirjallisuuskritiikin alaan, on myöhemmin ryhdytty käsittelemään tarkemmin muotohistoriallisen ja redaktiokriittisen kysymyksenasettelun valossa. Näin ollen kirjallisuuskritiikin soveltamisala on käytännössä supistunut, ja kirjallisuuskritiikin ymmärretään keskittyvän ensisijaisesti tekstin yhtenäisyyden ja epäyhtenäisyyden analysoimisen (Ks. esim. Zenger 1971, 106–107).

Tutkijoiden käsitykset kuitenkin hieman vaihtelevat sen suhteen, mitä kirjallisuuskritiikkiin pitäisi kuulua ja kuinka se suhteutuu muihin historiallis-kriittisiin metodeihin. Kyse on lähinnä siitä, kuinka suppeaksi kirjallisuuskritiikin alan katsotaan kaventuneen. Joidenkin mielestä kirjallisuuskritiikiksi pitäisi nimittää pelkästään sitä työvaihetta, jossa keskitytään tekstin yhtenäisyyden tai epäyhtenäisyyden analysoimiseen. Tämän jälkeen seuraa omina työvaiheinaan pohdinnat siitä, mistä lähteistä kirjallisuuskritiikin avulla eristetyt jaksot ovat peräisin ja ovatko ne osa alkuperäistä teosta (Quellenkritik ja Überliferungskritik ). Metodiopeissakin nämä ovat omien otsikkojensa alla (näin esim. Stenger 1987, 65–70. Samaan tapaan Fohrer et. al. 1983, 47–48). Riekkinen ja Veijola lähtevät suomenkielisessä metodioppaassaan laajemmasta kirjallisuuskritiikin käsitteestä ja katsovat, että myös lähteitä koskevat johtopäätökset kuuluvat kirjallisuuskritiikin alaan (1986, 85–87). Traditiokritiikki katsotaan kuitenkin omaksi muotohistorialliseksi työvaiheekseen.

Kun kirjallisuuskritiikin alaan luetaan myös lähteitä koskevat johtopäätökset, mukaan tulevat myös laajemmat kysymykset eri kirjojen suhteista ja näin myös esim. synoptinen ongelma ja kysymys Pentateukin lähdeteorioista.

Käytännön analyysissä kirjallisuuskritiikillä on siis jatkuvasti kosketuspintaa muihin metodeihin. Kirjallisuuskritiikkiä on moitittu siitä, että se on johtanut tekstien keinotekoiseen pilkkomiseen. Muotohistoria syntyi osittain vastareaktiona yksipuoliselle kirjallisuuskritiikille. Samoin redaktiokritiikki – vaikka syntyikin ensisijaisesti vastareaktiona yksipuoliselle muotohistorialle – suuntasi huomion takaisin kohti lopullista kirjallista tuotetta. Kirjallisuustieteellisen näkökulman voidaan ajatella täydentävän tämän korjausliikkeen. Nykyisessä tutkimustilanteessa kirjallisuuskriitikko, joka harjoittaa lähde-erittelyjä, joutuu aiempaa vakavammin pohtimaan, kielivätkö tekstin jännitteet ja ristiriidat lähteiden olemassaolosta, vai onko kyse tyylikeinoista, jolla kirjoittaja haastaa lukijansa ymmärtämään tekstiä syvällisemmin.


Harjoituksia

Harjoitus 1. Monet ensimmäiset tulevat viimeisiksi. (Matt. 19:23–30 ja 20:1–16)

Lue jaksot Matt. 19:23–30 ja 20:1–16. Mitä kirjallisteknistä liitäntäkeinoa jaksossa on käytetty?

Vastaus

Harjoitus 2. Jeesus kuulee Johanneksen kuolemasta (Matt. 14:1–33)

Lue Matt. 14:1–2 (Herodeksen käsitys Jeesuksesta), 14:3–12 (Kuvaus Johannes Kastajan kuolemasta), 14:13-21 (Viidentuhannen ruokkiminen) sekä jakson 14:22–33 alku. Kiinnitä erityisesti huomiota siihen, miten kokonaisuus 14:1–22 jäsentyy aikajanalle. Missä kohtaa tekstiä Johannes Kastaja oletetaan kuolleeksi? Milloin Johannes Kastajan kuolemasta kerrotaan? Missä Jeesus on, kun hän kuulee Kastajan kuolemasta? Miten kerronta jatkuu tästä eteenpäin? Voit seurata ajanmääreitä myös hieman jakson 14:22–33 jälkeenkin. Muodostuuko aikajanasta yhtenäinen kokonaisuus?

Vastaus harjoitukseen 2


Lisätehtävä harjoitukseen 2 Lue Mark 6:7–33

Miten Markuksen kertomuksen aikajana rakentuu? Miksi Markuksen ajoituksessa ei ilmene samoja ongelmia kuin Matteuksella? Miksi Matteuksen evankeliumin kirjoittajalle on tapahtunut virhe ajoituksessa?

Vastaus lisätehtävään

Harjoitus 3 (vaativa). Markuksen evankeliumin sekundaari loppu. Mark. 16:9–20. Perehdy Markuksen evankeliumin loppuun Nestle-Alandin kriittisen tekstiedition avulla. Mitkä tekstikriittiset argumentit tukevat loppujakson sekundaarisuutta? Mitkä kirjallisuuskriittiset havainnot viittaavat samaan suuntaan? Vertaa tekstikohtaa jaksoihin, jotka on mainittu Novumin marginaalissa tai käännöksen viitteissä. Tehtävässä kannattaa käyttää apuna myös synopsista, jos sellainen on saatavilla.


Kirjallisuus

ADAM, GOTTFRIED, KAISER OTTO, KÜMMEL, WERNER & MERK, OTTO

2000

Einführung in die exegetischen Methoden. Gütersloh: Chr. Kaiser / Gütersloher Verlagshaus.

FOHRER, GEORG et. al.
1983

Exegese des Alten Testaments: Einführung in die Methodik. 4. Aufl. UTB 267. Heidelberg: Quelle und Meyer.

KAISER, OTTO & KÜMMEL, WERNER
1981

Exegetical Method: A Student Handbook. New Revised Edition. New York: The Seabury Press

RIEKKINEN, VILHO & VEIJOLA, TIMO
1986

Johdatus eksegetiikkaan: Metodioppi. Suomen Eksegeettisen Seuran Julkaisuja 37. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

SCHREINER, JOSEF (Hrsg.)
1971

Einführung in die Methoden der Biblischen Exegese. Würtzburg: Echter.

STENGER, WERNER
1987

Biblische Methodenlehre. Düsseldorf: Patmos.

VIVIANO, PAULINE
1999

"Source Criticism". To Each Its Own Meaning: An Introduction to Biblical Criticisms and Their Application. Revised and Expanded. Louisville, Ky.: Westminster John Knox Press, 35-57.

ZENGER, ERICH
1971

"Ein Beispiel Exegetischer Methoden aus dem Alten Testament" Einführung in die Methoden der Biblischen Exegese. Hrsg. Josef Schreiner. Würtzburg: Echter, 97-148.

ZIMMERMANN, HEINRICH
1978

Neutestamentliche Methodenlehre: Darstellung der historisch-kristischen Methode. 6. Aufl. Stuttgart: Verlag Katholisches Biblelwerk.