Eksegeettisiä lähestymistapoja

KRIITTISEN RAAMATUNTUTKIMUKSEN SYNTY: KESKEISET HENKILÖT
Matti Myllykoski

Reformaation ja humanismin johdettua kristikuntaa uskontonsa alkulähteille Raamatun ja kirkkoisien tekstien tulkinta tuli kasvavassa määrin riippuvaiseksi historiantulkinnasta. Teologisten tulkintojen välisissä kiistoissa alettiin vähitellen herättää kysymyksiä myös arvovaltaisten tekstien historiallisesta luotettavuudesta sekä asettaa kyseenalaisiksi kirkon perinteisiä, yleisesti hyväksyttyjä tulkintoja Israelin historiasta ja kristinuskon varhaisvaiheista. Kriittiset havainnot liittyivät myös kysymykseen kristinuskon juutalaisesta taustasta. Seuraavassa katsauksessa kuvaan lyhyesti joidenkin tärkeiden raamatuntutkimuksen syntyyn vaikuttaneiden yksilöiden näkemyksiä ja niiden kytkentää teologiaan ylipäänsä.


Sebastian Castellio

Reformaation aika ei tuntenut Raamatun historiallista tutkimusta. Jotkut (harvat) reformaattorit päätyivät kuitenkin tunnustuksesta riippumattomaan tapaan tulkita Raamattua. Merkittävin näistä oli Sebastian Castellio (15151563), joka oli Calvinin työtoverina Genevessä, mutta ajautui voimakkaisiin erimielisyyksiin tämän kanssa. Calvinin ja Castellion väliset erimielisyydet kärjistyivät äärimmilleen, kun Calvin poltatti roviolla Géneveen opillisista käsityksistään veljellisesti keskustelemaan saapuneen Miguel Servet'n. Teoksessaan Christianismi restitutio Servet oli torjunut kolminaisuusopin epäraamatullisena ja piti Kristusta ja Pyhää Henkeä yhden Jumalan manifestaatioina. Hän torjui myös lapsikasteen ja predestinaation. Castellio ei yhtynyt Servet'n näkemyksiin, mutta katsoi, että harhaoppisia ei tule rangaista käsityksistään, vaan heidän kanssaan tulee ainoastaan kiistellä ja keskustella. Castelliolle kristinuskon ydin oli kymmenessä käskyssä ja vuorisaarnassa; kaikki niiden kanssa ristiriidassa oleva kristillisyys oli väärää kristillisyyttä. Castellio toi nämä näkemyksensä perusteellisesti ilmi vuonna 1554 ilmestyneessä teoksessaan De haereticis, an sint persequendi, joka on oikeastaan ensimmäinen länsimaisen uskonnonvapauden dokumentti. Teoksen perusteella Castelliota voidaan pitää ensimmäisenä uuden ajan ihmisenä reformaattorien joukossa.

Uskonnollisten näkemysten esittämisen vapauden puolustaminen liittyi Castelliolla kuitenkin paljon syvempään ajattelun kokonaisuuteen kuin pelkkään suvaitsevuuteen. Myöhemmin Castellio kirjoitti ranskalaisen Raamattunsa kuninkaalle suunnatussa omistuspuheessa auki ajatuskulun, jolla oli huomattavia seuraamuksia ensin Hollannin radikaalireformaation ja myöhemmin valistuksen piirissä:

Kaikki lahkot ajattelevat, että heidän uskontonsa on sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. He ovat varmoja siitä. Calvin on varma siitä, mitä jumalallinen sana tarkoittaa. Hän sanoo olevansa oikeassa ja heidän olevan väärässä. Hän sanoo, että hänellä on oikeus tuomita heidät sen perusteella. Mutta kuka on asettanut Calvinin kaikkien lahkojen tuomariksi ja antanut hänelle yksin oikeuden tappaa? Hän pitää kiinni jumalallisesta sanasta; he myös. Jos asiat kerran ovat niin selviä, kenelle ne ovat selvät? Calvinille? Mutta miksi Calvin kirjoittaa lukemattomia niteitä selittääkseen ilmiselviä totuuksia?


John Selden

Englantilainen juristi ja orientalisti John Selden (15841654) puolestaan oli kiinnostunut varhaiskristillisyyden historiasta ja rabbiinisista teksteistä. Hän teki Uuden testamentin kuvauksista sinänsä yksinkertaisen havainnon: ainakaan seitsemään vuoteen Jeesuksen kuoleman jälkeen hänen seuraajiensa joukkoon ei ilmaantunut yhtäkään pakanaa. Seldenin mielestä varhaisin kristinusko ei voinut olla mitään muuta kuin uudistettua juutalaisuutta.


Baruch Spinoza

Hollannin juutalainen, optisia linssejä hiomalla ja laitteita valmistamalla elantonsa hankkinut Baruch Spinoza (16321677) osasi sujuvasti hepreaa ja tunsi hyvin juutalaisen tradition. Kirjoitusten tulkinnassaan hän asetti luonnollisen tiedon uskonnollisen ilmoituksen yläpuolelle; vain todellinen hyve saattoi määrätä sen, onko ilmoitus jumalallinen vai ei. Profeetat eivät puhuneet jumalallisessa hengessä, vaan tunteidensa ja käsityskykynsä mukaan. Ihmekertomukset puolestaan ilmensivät oman aikansa harhakäsityksiä ja ennakkoluuloja; yliluonnollisia asioita ei tapahdu. Spinoza, joka arvosti Jeesusta nimenomaan eettisenä opettajana, redusoi myös kristinuskon ytimen eettisiin sisältöihin (oikeudenmukaisuus, rakkaus). Kirjoituksia oli hänen mielestään tulkittava alkukielellä, kunkin kirjoittajan omasta maailmasta käsin sekä siten että kunkin kirjan epäselviä ajatuksia selitetään sen keskeisillä ajatuksilla. Tässä prosessissa tekstien historiallinen merkitys korvaa ajatuksen niiden jumalallisesta totuudesta. Toisaalta Spinozan uskonnollisen ajattelun mukaan Jumalaa ei voinut ajatella maailmasta ja ihmisistä erillisenä olentona, vaan hän näki Jumalan kaikessa läsnäolevaksi; Jumalan laki ja luonnon järjestys olivat hänelle yksi ja sama asia. Spinoza ei ollut panteisti, vaan eräänlainen eettinen panenteisti.


Richard Simon

Richard Simon (16381712) oli roomalaiskatolinen tutkija, jonka keskeisenä pyrkimyksenä oli osoittaa protestanttinen sola scriptura -periaate virheelliseksi. Hänen laaja-alaiset tutkimuksensa herättivät kuitenkin närää myös katolisen kirkon auktoriteettien keskuudessa. Hän antoi olennaisia vaikutteita englantilaisille deisteille ja oman maansa myöhemmille valistusfilosofeille. Simon oli kiinnostunut monen muun seikan ohessa kirkkoisien tekstien kuvaamista valtauomasta poikenneista liikkeistä ja kiinnitti esimerkiksi huomiota siihen, että useiden kirkkoisien mukaan mukaan ebioneilla ja nasaretilaisilla oli ollut omat evankeliuminsa, joiden sisällöistäkin on säilynyt jäänteitä. Simon piti kanonista tekstiä niin rönsyilevänä ja monimuotoisena, että sen nojalla on mahdotonta tukea sola scriptura -periaatetta.


John Toland

Englantilaiset deistit olivat kiinnostuneita osoittamaan, että kristinusko ei ollut pohjimmiltaan yliluonnollinen uskonto ja että uskon kysymykset olivat ratkaistavissa ainoastaan järjen avulla. John Tolandin (16701722) vuonna 1696 julkaisema teos Christianity not mysterious toimi monessa mielessä deistien näkemysten ja niiden ympärille kehittyneiden kiistojen avaajana. Toland, joka kirjoitti teologian ohessa muun muassa kielitieteestä, talouselämästä ja etnisistä kulttuureista, oli suopeassa mielessä kiinnostunut myös juutalaisuudesta. Tolandin mielestä kristinuskoa oli tulkittava johdonmukaisen historiallisesti, ja hänen ajankohtaisena tavoitteenaan oli kirkollinen suvaitsevuus. Häntä voidaankin pitää yhtenä kristikunnan varhaisimmista pluralismin julistajista.


Hermann Samuel Reimarus

Hampurissa orientalistiikan professorina vaikuttanut Hermann Samuel Reimarus (16921768) esitti postuumisti julkaistuissa ja paljon kohua herättäneissä fragmenteissaan paitsi Jeesuksen ihmetekojen ja ylösnousemuksen kritiikkiä myös kuvauksen hänen ensimmäisten oppilaidensa vaikuttimista ja ideologiasta. Reimaruksen mielestä nämä olivat tottuneita kiertämään Jeesuksen mukana ja viettämään joutilasta elämää sekä julistamaan oppia pian koittavasta maanpäällisestä Jumalan valtakunnasta. Kun Jeesus kuoli, opetuslapset eivät enää halunneet palata rankkaan ruumiilliseen työhön. He sepittivät, että heidän opettajansa oli muka noussut kuolleista ja että tuhatvuotinen valtakunta koittaisi pian. He keräsivät tällä julistuksellaan seuraajia, joita he vaativat luopumaan omaisuudesta ja luovuttamaan sen heidän valvomaansa yhteisomistukseen. Reimaruksen kuva varhaisen kristinuskon syntyhistoriasta nojautui paljossa deistien esittämiin havaintoihin ja ajatuksiin. Hän kehitti näitä kuitenkin rajun tendenssimäisellä tavalla.


Johann Salomo Semler

Pietistitaustainen ja Hallessa professorina uransa luonut Johann Salomo Semler (17251791) puolestaan keskittyi Raamatun kaanonin ongelmaan. Hänen mielestään kaikkia Raamatun kirjoja tuli lähestyä oman aikansa historiallisina dokumentteina, joista tuli voida erottaa sellainen moraalisesti yleispätevä aines, joka koskee kaikkia ihmisiä kaikkialla. Monissa VT:n kirjoissa hän näki pääosin Israelin kansan historiaa, jolla ei ollut juuri tekemistä muiden kansojen kanssa. Erottaessaan kultin ja moraalin toisistaan hän näki profeettojen kirjoissa "Kristuksen hengen" mukaista tekstiä. Semler painotti myös Simonin tapaan tekstikritiikin merkitystä vanhaluterilaista inspiraatio-oppia vastaan. Hän teki selvän eron kirkon julistaman uskonnon ja yksityisen uskonnon välille. Edellinen oli luonteeltaan ulkoinen, dogmaattinen ja jähmettynyt, jälkimmäinen taas sisäinen, moraalinen ja kehittyvä.

Valistuksesta vaikutteita saaneet tutkijat alkoivat yhä selkeämmin kytkeä Raamatun myytit, etenkin luomiskertomuksen, ihmiskunnan lapsuusaikaan. Myös evankeliumien ihmekertomuksia selitettiin luonnollisesti ja järkiperäisesti. Esimerkiksi Jeesuksen veden päällä kävely tulkittiin rantahietikolla kulkemiseksi ja hänen ylösnousemustaan selitettiin valekuolemalla.


Ferdinand Christian Baur

Englannin deistit vaikuttivat myös toiseen merkittävään saksalaistutkijaan, Tübingenissä vaikuttaneeseen Ferdinand Christian Bauriin (17921860), joka kehitti tunnetun yleisteoriansa varhaiskristillisyyden historiasta. Pietarin ja muiden Jeesuksen oppilaiden juutalaiskristillisyys (teesi) kehittyi kohti ebionismia ja muita myöhempiä muotojaan, mutta sai jo varhaisvaiheessa vastaansa Paavalin julistaman pakanakristillisyyden (antiteesi). Näiden yhteentörmäyksestä kehittyi kristinuskon valtauomaksi katolisuus (synteesi), joka loi Pietari-legendoillaan kuvan Rooman kirkosta alkuperäisen kristillisyyden täysivaltaisena edustajana.


Julius Wellhausen

Vanhan testamentin tutkimukseen vaikutti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa eniten Julius Wellhausen (18441918). Hän jakoi Israelin historian kolmeen kauteen: 1) luonnollisen uskon aika, joka ei ollut vielä monoteistinen; 2) deuteronomismiin päättyvä profeettojen aika sekä 3) toisen temppelin pappisvallan aika. Luonnollisen uskon ajasta todistivat VT:n viittaukset kulttipaikkoihin, joihin ei liittynyt minkäänlaisia erillisiä säädöksiä. Profeettojen ajan Wellhausen näki useimpien kristittyjen tutkijoiden tavoin eräänlaiseksi huipuksi, jolta laskeuduttiin ensin deuteronomistiseen legalismiin ja lopulta vielä alemmas pappisvaltaiseen ritualismiin. Wellhausenin näkemys vahvisti siten käsitystä Jeesuksen ajan juutalaisuudesta synkkänä lakihenkisenä uskontona, joka oli käpertynyt omaan nationalismiinsa ja partikularismiinsa. Tästä tulkinnasta on myös peräisin nyttemmin hylätty termi myöhäisjuutalaisuus (Spätjudentum), jolla kutsutaan toisen temppelin ajan juutalaisuutta. Nykyisin tästä ajasta käytetään osuvampaa termiä varhaisjuutalaisuus.


Adolf von Harnack

Adolf Harnack (18511930; vuodesta 1915 von Harnack) edusti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun liberaaliteologiaa. Hän omaksui edeltäjiltään, ennen kaikkea Albrecht Ritschliltä, ajatuksen Jeesuksen opin ylivertaisesta eettisyydestä ja suhteellisesta riippumattomuudesta suhteessa aikansa juutalaisuuteen. Harnack asetti Baurin dialektisen teorian kyseenalaiseksi. Hänen mukaansa esimerkiksi termi "juutalaiskristillisyys" on hyvin ongelmallinen, koska se yrittää kuvata jotakin, mikä ei ole kunnolla kristillistä eikä kunnolla juutalaista. Termiä voisi käyttää ainoastaan niistä kristityistä, jotka liittyivät juutalaisiin nationalistisiin ja poliittisiin päämääriin sekä pitäytyivät selkeästi Mooseksen lakiin. Nämä eivät voineet mitenkään selittää käytäntöjään kristinuskon valossa. Siten Harnackin mielestä juutalaiskristillisyys ei saanut antiteesikseen "pakanakristillisyyttä", vaan koko kristinuskon varhain kehittyneen ja pohjimmiltaan Jeesuksen opin eetoksesta johdettavan valtauoman, joka oli luonteeltaan universalistinen ja antinationalistinen. Tunnetuissa luennoissaan kristinuskon olemuksesta (Das Wesen des Christentums, 1900) Harnack kiteytti historian Jeesuksen evankeliumin ajatuksiin Jumalan valtakunnan eettisestä luonteesta, Jumalan isällisestä rakkaudesta, ihmissielun äärettömästä arvosta ja lähimmäisen rakastamisesta kristinuskon ytimenä.


Johannes Weiss

Liberaaliteologian keskeistä ajatusta vastaan Johannes Weiss (18631914) julkaisi vuonna 1892 tutkimuksensa Jeesuksen (Die Predigt Jesu vom Reich Gottes). Weiss havaitsi useiden keskeisten tekstikohtien perusteella (Mark. 1:15; Matt. 10:7; 12:28 jne.), että Jeesus julisti tulossa olevaa, lopunajallista valtakuntaa ei läsnä olevaa ja puhtaasti eettistä valtakuntaa. Albert Schweitzer liittyi Weissin ajatuksiin ja teki niitä tunnetuksi. Schweitzerin mielestä Jeesuksen etiikka oli välivaiheen etiikkaa ennen Jumalan valtakunnan murtautumista esiin.


Rudolf Bultmann

Ensimmäinen maailmansota mursi liberaaliteologian akateemisen valta-aseman. Sodan kokemukset ohjasivat dialektista teologiaa (Karl Barth, 18861968) teesiin Jumalan ja maailman välisestä jyrkästä erosta. Eksegetiikan puolella Rudolf Bultmannista (18841976) puolestaan tuli Raamatun sanoman eksistentiaalisen tulkinnan pääedustaja. Eksegeettisessä työssään Bultmann haki evankeliumien takaa pienempien kertomus- ja lauselmayksikköjen merkitystä varhaisille kristityille sekä niiden paikkaa heidän elämässään (Sitz im Leben). Historian Jeesus merkitsi Bultmannille huomattavasti vähemmän kuin liberaaliteologeille. Sen sijaan hän korosti Paavalin teologiaa modernisoiden, että varhaisen kristillisyyden ydin on yksinkertaisessa sanomassa Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta.


Eksegetiikan historian merkitys

Historiallis-kriittinen eksegetiikka oli muutaman vuosisadan kuluessa riisunut kirkon perinteisen sanoman sen viattomasta itsestäänselvyydestä ja autoritäärisestä totuudesta. Tilalle oli tullut koko joukko Raamatun teksteihin liittyviä kirjallisia ja historiallisia ongelmia, joihin oli vastattava tietoisena siitä etäisyydestä, joka vallitsee ensimmäisten kristittyjen ja nykyajan kristityn välillä. Samalla kuitenkin eksegetiikka oli etsinyt tapoja, jolla mennyt ja nykyinen kohtaisivat toisensa. Näiden kohtaamistapojen historia on osoittanut, että jokainen aika tulkitsee Raamatun sanoman uudestaan itseään varten, vaikka tulkinnat ovatkin tavallisesti sidoksissa kristillisen perinteen vahvimpiin tunnuksiin (risti, ylösnousemus, Jumalan valtakunta). Eksegetiikan historialla on perustava merkityksensä myös 2000-luvun raamatuntutkimuksen uusille metodeille ja kysymyksenasetteluille.


Kirjallisuus

CASTELLIO, SEBASTIAN

1554

De haereticis, an sint persequendi: et omnino quomodo sit cum eis agendum, Luteri & Brentii, aliorumque multorum tum veterum tum recentiorum sententiae/ Sébastien Chateillon; reproduction en fac-similé de l'ëdition de 1554 avec une introd. de Sape van der. Genève1954. (Skannattu vuoden 1610 painos)

HARNACK, ADOLF
1900

Das Wesen des Christentums. Sechzehn Vorlesungen vor Studierenden aller Facultäten im Wintersemester 1899/1900 an der Universität Berlin gehalten. 2. Berichtigte Aufl. Leipzig: J. C. Hinrichs'sche Buchhandlung.

TOLAND, JOHN
1696

Christianity not mysterious. Übers von W. Lunde; Eingel und unter Beifügung von Leibnizens Annotatiunculae 1701 hrsg. Von Leopold Zscharnack. Giessen 1908.

WEISS, JOHANNES
1892

Die Predigt Jesu vom Reich Gottes. Göttingen. Vandenhoeck & Ruprecht.