Eksegeettisiä lähestymistapoja

REDAKTIOKRITIIKKI – LÄHTÖKOHTIA JA HISTORIAA
Petri Luomanen

Nimensä mukaisesti redaktiokritiikissä tutkitaan tekstin "redaktiota" eli toimitustyötä. Taustana on oivallus siitä, että raamatullisen materiaalin kokoajat eivät ole pelkästään laittaneet tekstikatkelmia yhteen, vaan he ovat myös samalla tulkinneet aineistoaan järjestelmällisesti ja muokanneet sitä palvelemaan oman uskonnollisen yhteisönsä tarpeita.


Mitä redaktiokritiikissä tutkitaan?

Redaktiokritiikissä keskitytään varsin usein siihen prosessiin, jossa teos on saanut "lopullisen" eli meille säilyneen muotonsa. Jotkut teokset ovat kuitenkin kokeneet useita perättäisiä redaktioita, joten redaktiokritiikkiä ei voida määritellä niin, että kyse on pelkästään tekstin lopullisen toimitustyön analyysistä. Esimerkiksi Vanhan testamentin puolella Deuteronomistinen historiateos on kokenut useita peräkkäisiä redaktioita (DtrH, DtrN jne). Uuden testamentissa puolestaan on esimerkiksi Johanneksen evankeliumissa perinteisesti erotettu "kirkollinen redaktori" (Joh. 21), joka on vielä muokannut materiaalia sen jälkeen, kun evankeliumi on jo ollut pääpiirteissään valmis. Hyvin itsestään selvä esimerkki kerroksellisesta redaktiosta ovat myös valmiit Matteuksen ja Luukkaan evankeliumit, joiden taustalla on jo kertaalleen Markuksen toimittama evankeliumi.

Redaktiokritiikki tutkii siis kaikkia niitä tilanteita, joissa toimittaja muokkaa käytössään ollutta materiaalia. Taustana on luonnollisesti kirjallisuuskriittinen työvaihe, jossa on muodostettu jonkinlainen kuva tekstin taustalla olevista lähteistä, niin että voidaan tehdä johtopäätöksiä näiden lähteiden järjestelemisestä ja muokkaamisesta.


Redaktiokritiikin alkuvaiheet

Redaktiokritiikki on kaikkein nuorin tulokas historiallis-kriittisten metodien kokonaisuudessa. Redaktiokriittinen tutkimusote syntyi jatkona muotohistorialliselle lähestymistavalle, ja aluksi se myös miellettiin osaksi sitä. Tämä näkyy ensimmäisten reaktiokriittisten töiden nimistä, joissa viitataan traditio- tai redaktiohistoriaan (esim. Martin Noth, Überlieferungsgeschichtliche Studien 1943).

Jo kirjallisuuskritiikki kiinnitti jonkin verran huomiota redaktorien toimintaan. Kirjallisuuskriittisessä innostuksessa redaktorien toimintaan suhtauduttiin kuitenkin vähättelevään sävyyn. Koska päämääränä oli kuoria esiin mahdollisimman alkuperäinen kirjoitus ja päästä sen myötä käsiksi historiaan, myöhempien redaktorien toimenpiteet ja lisät olivat vain turhaa painolastia, josta oli päästävä mahdollisimman pian eroon.

Redaktiokritiikin alkuvaiheet Vanhassa testamentin tutkimuksessa

Ensimmäiset redaktiokriittiset työt julkaistiin Vanhan testamentin puolella. H. W. Hertzbergin vuonna 1936 julkaistu artikkeli "Die Nachgeschichte alttestamentlicher Texte innerhalb des Alten Testaments" sekä ja Gerhard von Radin teos Das Formengeschichtliche Problem des Hexateuchs (1938) sisälsivät jo jossain määrin redaktiokriittisiä näkökohtia. Ensimmäinen varsinainen redaktiokriittinen tutkimus oli kuitenkin Martin Nothin Übelieferungsgeschichtliche Studien vuodelta 1943. Noth osoitti, että Deuteronomistinen historiateos (DtrG = Deuteronomistisches Geschichtswerk eli 5. Moos.– 2. Kun.) on määrätietoisen toimitustyön tuloksena syntynyt teos, jolla on myös oma, lähteistään poikkeava teologinen intressinsä.

Myöhemmin Deuteronomistisen historiateoksen tutkimuksessa on erotettu useampia redaktorisia kerrostumia. Pohjana olisi historiankirjoittaja (DtrH), jonka työtä on jatkanut profeettapiirejä lähellä ollut DtrP (Walter Dietrich) sekä laista kiinnostunut DtrN (Rudolf Smend).

Redaktiokritiikin alkuvaiheet synoptisten evankeliumien tutkimuksessa

Uuden testamentin puolella redaktiokritiikillä on ollut merkitystä lähinnä evankeliumitutkimuksessa. Redaktiokriittisen tutkimusotteen päänavauksena pidetään yleensä Günther Bornkammin artikkelia "Die Sturmstillung im Matthäusevangelium" (1948). Bornkamm osoittaa artikkelissaan, kuinka Matteus on sijoittanut Markuksen evankeliumista saadun myrskyn tyynnyttämisestä kertovan kertomuksen (Matt. 8:23–27 par. Mark. 4:35–41) johdannoksi Q-lähteestä peräisin olevan keskustelun Jeesuksen seuraamisen ehdoista (Matt. 8:18–22 par. Luuk. 9:57–62). Toimittaja on sitonut nämä kertomukset yhteen sijoittamalla jo Q-lähteen keskustelun alkuun Jeesuksen kehotuksen lähteä toiselle rannalle. Tällöin muodostuu kuva, että keskustelu seuraajaehdokkaiden ja Jeesuksen välillä käydään juuri ennen veneeseen astumista. Näin muodostuu allegorinen kokonaisuus Jeesuksen seuraajien ja "seurakuntalaivan" kohtalosta myrskyävällä merellä.

Ensimmäinen Uuden testamentin tutkimuksen puolella julkaistu redaktiokriittinen monografia käsitteli kuitenkin Luukkaan kaksoisteosta (Luuk. + Ap.t.) Hans Conzelmannin Die Mitte der Zeit (1954) esittelee Luukkaan teologina, joka on jäsentänyt pelastushistorian kolmeen osaan: 1) Israelin aika 2) Jeesuksen aika ja 3) ylösnousemuksen jälkeinen aika (= kirkon aika). Conzelmannin mukaan tämä jaottelu olisi määrittelee koko Luukkaan kaksoisteoksen kokonaisrakennetta.

Markuksen evankeliumin puolella päänavauksena oli Willi Marxsenin Der Evangelist Markus (1956). Marxsenin mukaan Markuksen tarkoituksena oli välttää sitä, että Jeesuksen historia sinällään ymmärrettäisiin ilmoituksen sisällöksi. Messiassalaisuuden avulla Markus yritti säilyttää evankeliumissa sen saman keerygmaattisen luonteen, joka irrallisilla traditiokatkelmilla oli ollut ennen kuin ne tulivat osaksi Markuksen luomaa evankeliumia. Evankeliumi, joka on ennen kaikkea puhuttelua, vaatii kuulijoiltaan uskoa.

Bornkammin päänavauksesta huolimatta varsinaiset Matteuksen evankeliumia käsittelevät redaktiokriittiset monografiat julkaistiin vasta toisia synoptikkoja myöhemmin. Katolinen Wolfgang Trilling julkaisi 1959 kirjansa Das Wahre Israel. Kuten nimestäkin voi päätellä, Trilling tulkitsee Matteuksen evankeliumia pelastushistoriallisessa valossa niin, että kirkko, joka on otettu Israelin tilalle, on nyt Matteuksen mukaan todellinen Israel.

Protestanttiselta puolelta ilmestyi pari vuotta myöhemmin Georg Streckerin Der Weg der Gerechtigkeit (1962). Strecker näkee Matteuksen evankeliumissa kauttaaltaan historisoivan tendenssin. Sen tarkoituksena on piirtää Jeesuksesta ja hänen opetuslapsistaan esimerkillinen kuva Matteuksen omalle seurakunnalle. Strecker korostaa voimakkaasti myös Matteuksen evankeliumiin sisältyvää eettistä painotusta. Matteuksen seurakuntaa kutsutaan Jeesuksen opetuksen ohjaamana "vanhurskauden tielle", jossa Jeesuksen käskyt ymmärretään samalla kertaa lahjaksi.

Redaktiokritiikki Johannes-tutkimuksessa

Johanneksen evankeliumin tutkimuksessa – samoin kuin Markuksen evankeliuminkin tutkimuksessa – redaktiokritiikki on säilyttänyt tiiviimmän yhteyden kirjallisuuskriittiseen työskentelyyn kuin synoptisten evankeliumien puolella. Näin sen vuoksi, että monet synoptisten evankeliumien tutkijat ovat omaksuneet kaksilähdeteorian tutkimuksensa kirjalliskriittiseksi lähtökohdaksi. Tällöin redaktiokriittinen tutkimus muodostuu selkeämmin omaksi työvaiheekseen.

Johanneksen evankeliumin osalta redaktiokriittiset argumentit olivat vahvasti mukana jo Julius Wellhausenin kirjalliskriittisessä työssä (1907), mutta vasta Bultmannin kommentaarin myötä (1. painos 1941) Johanneksen evankeliumin toimitustyöstä alkaa piirtyä itsenäisempi kuva. Myös synoptisten evankeliumien puolella Bultmannin muotohistoriallinen tutkimusote oli ennakoinut redaktiokritiikkiä, sillä Bultmann kiinnitti hieman Dibeliusta enemmän huomiota synoptikkojen tietoiseen toimitustyöhön – vaikka hän edelleen pitikin toimittajia lähinnä materiaalin teknisinä koostajina, joiden työ tiedostamattomasti heijasti heidän taustayhteisöjensä ajattelua. Joiltain osin Bultmannin Johannes-kommentaariakin voidaan pitää selvästi redaktiokriittisenä työnä. Toisaalta Norman Perrin katsoi vielä 1970 julkaistussa redaktiokritikkiä esittelevässä oppikirjassaan, että redaktiokritiikkiä oli siihen mennessä sovellettu pelkästään synoptisiin evankeliumeihin (Perrin 1970, 2). Tosin liitteessä viitataan Martynin 1968 julkaistuun Joh:a käsittelevään redaktiokriittiseen tutkimukseen; ks. Perrin 1970, 84). Perrinin arvio kuvaa hyvin sitä, kuinka kirjallisuus- ja redaktiokritiikkiä on usein vaikea erottaa kokonaan toisistaan, kun taustalla ei ole kaksilähdeteorian tapaista perusratkaisua. Myöhemmin redaktiokritiinen näkökulma on selvästi esillä esimerkiksi Jürgen Beckerin Johannes-kommentaarissa.


Redaktiokritiikki tänään

Niin kuin edellä esitetyistä referoinneista käy ilmi, varsinkin alkuvaiheen redaktiokriittisissä tutkimuksissa tekstien toimittajilta löydettiin syvällisiä teologisia näkemyksiä. Jos kirjallisuuskritiikin valtakaudella Raamatun kirjojen toimittajat työnnettiin täysin syrjään, redaktiokritiikin kultakaudella heistä puolestaan tehtiin kohtuuttoman suuria Teologeja. Erityisesti eksegetiikan hermeneuttisen käänteen yhteydessä 1970- ja 1980-luvulla redaktiokritiikkiä moitittiin perustellusti siitä, että se kiinnitti huomiota vain lopullisten toimittajien työhön ja heidän teologiaansa – unohtaen evankeliumien kertomukselliset näkökulmat tai niiden sosiaalihistorialliset yhteydet.

Toisaalta hermeneuttisen käänteen yhteydessä redaktiokritiikki leimattiin, varsinkin englanninkielisessä kirjallisuudessa, perusteettomasti metodiksi, joka rajoittuu vain evankelistojen teologian tutkimiseen. Redaktiokritiikki saa kyllä osittain kiittää tästä maineesta edellä mainittua Perrinin metodiopasta, jossa "kirjoittajan teologinen motivaatio" määritellään redaktiokritiikin ensisijaiseksi kohteeksi.

Työskentelymenetelmänä redaktiokritiikkiä voidaan kuitenkin soveltaa yhtä hyvin myös kirjallisten ilmiöiden tarkasteluun. Redaktiokritiikin avulla voidaan tarkastella esimerkiksi sitä, millaisia kirjallisia tekniikoita Matteuksen evankeliumin kirjoittaja on käyttänyt muokatessaan Vuorisaarnaa tai koko evankeliuminsa kertomusta. Redaktiokritiikki voidaan siis yhtä hyvin kytkeä myös evankeliumien kirjallisuustieteelliseen tutkimukseen, tai redaktiokriittinen työskentely voi muodostaa pohjan sosiaalitieteelliselle analyysille evankeliumien taustalla olevista yhteisöistä.

Nykyään redaktiokrittiisessä tutkimuksessa – sikäli kuin sitä harrastetaan – heiluri on kääntymässä takaisin päin ja redaktorien sidonnaisuus traditioon ja omaan yhteisöönsä nähdään realistisemmin ja huomiota kiinnitetään myös evankeliumeihin kertomuksina. Mitä syvemmälle meneviä teologisia tulkintoja evankelistojen työstä tehdään, sitä suurempi on vaara, että kuvista tulee kovin piirtäjänsä näköisiä. Yksittäisissä tekstianalyyseissä objektiivisuus on helpompaa säilyttää kuin kokonaistulkinnoissa.

Kari Syreeni on väitöskirjassaan The Making of the Sermon on the Mount (1987) pohtinut syvällisesti redaktiokritiittistä metodia ja sen soveltuvuutta esimerkiksi evankeliumien kirjallisten piirteiden analyysiin. Teoksen johdanto-osaan kannattaa tutustua jokaisen, joka omassa tutkimuksessaan joutuu laajemmin perehtymään redaktiokriittiseen metodiin.


Kirjallisuus

BECKER, JÜRGEN

1991

Das Evangelium nach Johannes: Kapitel 1-10. 3. überarb. Aufl. Ökumenischer Taschenbuchkommentar zum Neuen Testament 4.1. Gütersloh: Mohn.

1991

Das Evangelium nach Johannes: Kapitel 11-21. 3. überarb. Aufl. Ökumenischer Taschenbuchkommentar zum Neuen Testament 4.2. Gütersloh: Mohn.

BORNKAMM, GÜNTHER
1961

"Die Sturmstillung im Matthäusevangelium." Bornkamm, G. und Barth G. und Held H. J.: Überlieferung und Auslegung im Matthäusevangelium. Wissenschaftliche Monographien zum Alten und Neuen Testament 1. 2. Auflage. Neukirchen: Neukirchener Verlag.

BULTMANN, RUDOLF
1986

Das Evangelium des Johannes. 21. Aufl. Kritisch-exegetischer Kommentar über das Neue Testament 2. Göttingen : Vandenhoeck und Ruprecht.

CONZELMANN, HANS
1962

Die Mitte der Zeit: Studien zur Theologie des Lukas. 4., verb. und erg. Aufl. Beiträge zur historischen Theologie 17. Tübingen: Mohr.

MARXSEN, WILLI
1956

Der Evangelist Markus. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprech.

NOTH, MARTIN
1943

Überlieferungsgeschichtliche Studien: Die sammelnden und bearbeitenden Geschichtswerke im Alten Testament. Tübingen: M. Niemeyer.

HERTZBERG, H. W.
1962

"Die Nachgeschichte alttestamentlicher Texte innerhalb des Alten Testaments." Hertzberg, H.W.: Beiträge zur Traditionsgeschichte und Theologie des Alten Testaments. Göttingen: Vandehoeck & Ruprecht, 69-80.

PERRIN, NORMAN
1970

What is Redaction Criticism? London: SPCK.

RAD, GERHARD von
1938

Das Formengeschichtliche Problem des Hexateuchs. Beiträge zur Wissenschaft vom Alten und Neuen Testament. 4. Folge, H. 26. Stuttgart.

STRECKER, GEORG
1971

Der Weg der Gerechtigkeit: Untersuchung zur Theologie des Matthäus. 3. erweiterte Aufl. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht.

SYREENI, KARI
1987

The Making of the Sermon on the Mount: A Procedural Analysis of Matthew's Redactional Activity. Part I: Methodology and Compositional Analysis. Annales Academiae Scientiarum Fennicae. Diss. 44. Helsinki: Suomalainen Tiedeakatemia.

TRILLING, WOLFGANG
1959

Das Wahre Israel: Studien zur Theologie des Matthäusevangeliums. Erfurter Theologische Studien 7. Leipzig: St. Benno Verlag.

WELLHAUSEN, JULIUS
1907

Erweiterungen und Änderungen im vierten Evangelium. Berlin: Reimer.