Eksegeettisiä lähestymistapoja

POSTKOLONIALISTINEN ANALYYSI
Kari Latvus

Mitä on postkolonialistinen analyysi?

Mitä tarkoittavat kolonialismi ja poskolonialistinen analyysi? Historiallisena ilmiönä imperialismi ja kolonialismi viittaavat suurvaltapolitiikkaan, imperiumin olemassaoloon ja sen hallintavallan edistämiseen. Historian saatossa imperialismi ja kolonialismi ovat ilmenneet muutoinkin kuin vain valtion rajojen laajentamisena. Ilmiön vaikutusta voidaan havaita myös talouselämän tai kulttuurin alueella yhtä hyvin kuin ideologisen laajentumisen pyrkimyksenä. Kolonialismin muodot ja pyrkimykset vaihtelevat, mutta aina ne liittyvät jollakin tavalla valtaan. Kolonialismi luo mahdollisuuden käyttää valtaa ja hallita, vallan tehdä kauppaa, vallan määrittää kulttuuria tai jotakin tiettyä ideologiaa. Kolonialismi on ilmiönä tunnettu jo kaukaa historiasta, mutta se on selkeästi myös nykypäivän kysymys.

Kolonialismin analyysi on synnyttänyt eri tieteenaloilla hedelmällisiä lähestymistapoja ja useasti se on silloin muotoiltu alkuliitteellä post, siis postkolonialistinen, osoittamaan kriittistä ja analyyttista suhdetta ilmiöön. Postkolonialistisen teorian klassinen perusteos on E. Said, Orientalism, (1979). Sitä vastoin postkolonialismi ei tarkoita, että kolonialismin aikakausi sen eri muodoissa olisi päättynyt. Tässä esityksessä tarkastellaan postkolonialistista raamatuntulkintaa. Englanniksi käytetty ilmaus on postcolonial criticism. Lähestymistavan ja metodien kehittäjistä raamatuntutkimuksen osalta on syytä mainita erityisesti R.S. Sugirtharajah ja Fernando F. Segovia.

Postkolonialistinen kriittinen lähestymistapa merkitsee useiden erilaisten metodien liittämistä yhteen alkaen nyttemmin epämuodikkaasta historiallis-kriittisestä metodista aina nykyisiin kirjallisuustieteen analyyseihin. [Postkolonialistinen analyysi] pyrkii avoimuuteen suhteessa eri metodeihin ja lähestymistapoihin, ja on kiinnostunut niistä niin pitkälle kuin ne tutkivat epäoikeudenmukaisuutta, tuottavat uutta tietoa, joka problematisoi valta-asetelmia, ja joka parantaa marginalisoitujen elämää. (Sugirtharajah, Postcolonial, 99–100)

Historiallisten tekstien analyysissä hedelmällisen lähestymistavan tarjoaa valtasuhteiden ja valta-asetelmien seuraamusten analyysi. Sen tähden on syytä tarkastella

yhtäältä poliittista, taloudellista kulttuurista ydintä - jota aika usein symboloi kaupunki - ja toisaalta erilaisia poliittisia, taloudellisia ja kulttuurisia marginaaleja, jotka ovat alistussuhteessa ytimeen nähden. (Segovia, Decolonizing 125–126)

Postkolonialistinen raamatuntulkinta ei imitoi vapautuksen teologian raamatuntulkintaa, mutta aivan selvästi on sille suuressa kiitollisuuden velassa. Molempia yhdistää sitoutuminen "toiseen": siihen joka ei ole vallassa, jota laiminlyödään ja joka marginalisoidaan. Molempia lähestymistapoja yhdistää myös ilmeinen mielenkiinto tavoitella sorretun ja sidotun vapautumista ja voimaantumista. Vapautuksen teologia ja sen raamatuntulkinta oli selkeästi modernin aikakauden lapsi, joka toimi muurinmurtajana perinnettä ja traditionalismia vastaan. Samalla se heijasti 1970–1980 -lukujen ilmapiiriä ja ideologisia kysymyksiä.


Esimerkki postkolonialistisesta analyysista (2. Kun 24–25): valta, keskus ja marginaali

Deuteronomistinen historia (DH; Deut, Joos, Tuom, 1–2 Sam, 1–2 Kun) päättyy Babylonian imperiumin vallan julkituloon. Kuninkaiden kirjan lopun kertomus keskittyy kuvaamaan yksityiskohtaisesti Babylonian sotakoneiston toimia Juudaa ja sen pääkaupunkia Jerusalemia vastaan. Kertomuksessa kuvataan neljä erillistä hyökkäystä (24:1, 2, 10; 25:1), jotka kohdistuvat kansallisiin symboleihin: kuningasperheeseen, Jerusalemiin ja sen muureihin, kuninkaan palatsiin ja Jahven temppeliin. Imperiumin valtaa ilmaistaan kuvaamalla tuhottua kaupunkia (25:9–10), joidenkin kuningasperheen ja virkamiesten edustajien väkivaltaista tappamista (25:7, 21) sekä myös eri ryhmien pakkosiirtoa (24:12, 14, 15–16; 25:7, 11).

Köyhien marginaali

Väestössä, joka pakkosiirrettiin tai jotka surmattiin, on muutamia nimeltä mainittuja ryhmiä. Näiden joukkoon mahtuvat kuninkaallisen perheen jäsenet, hovin virkamiehet, armeijan johtajat, käsityöläiset, sepät, eriarvoiset papit sekä kirjurit. (24:14–16; 25:18–21). Kirjoittajan mielenkiinto kohdistuu niihin, jotka ovat jotenkin yhteydessä hoviin tai temppeliin, niihin joilla on vaurautta tai sosiaalinen status, joka perustuu heidän ammatillisiin taitoihinsa. Näiden mainittujen ryhmien lisäksi laaja osa kansaa jätetään vain yleisen maininnan varaan: "maan köyhät" (24:14). Pienenä yksityiskohtana voi mainita sen, että pakkosiirrettyjen kansalaisten lista toistetaan välittömästi sillä erotuksella, että nyt köyhiä ei edes mainita (24:12a–14//15–17).

Ensimmäisen pakkosiirron jälkeen jäljelle jää vain niin sanottuja köyhiä. Kertomuksen juoni kuitenkin edellyttää, että maahan jääneiden keskuudesta muodostetaan uusi yhteiskunta, jolla on kuninkaallinen hovinsa, siihen liittyvät valtarakenteet mukaan lukien myös armeija. Vähemmässä kuin kymmenessä vuodessa Juuda oli valmis kapinoimaan Babyloniaa vastaan uudelleen. Lopulta epäonnistunut kapina johti pääkaupungin uuteen tuhoon, mikä merkitsi myös kuninkaan palatsin, temppelin ja Jerusalemin muurien tuhoamista (25:1–10). Loput kaupungin asukkaista vietiin pakkosiirtolaisuuteen ja ainoastaan köyhää kansaa jätettiin töihin pelloille ja viinitarhoihin. Kertomuksessa riittää seitsemän sanaa, joilla kuvataan maan suuren, nimeltä mainitsemattoman enemmistön tilannetta, mutta lähes seitsemänkymmentä sanaa tarvitaan kuvaamaan pappien, virkamiesten ja korkeiden kirjureiden tappamista. Osa näistä mainitaan jopa nimeltä (25:12, 18–21).

Jälleen kerran kertomuksen juoni edellyttää, että niin sanotut "köyhät" ryhtyvät huolehtimaan yhteiskunnan rakenteista. "Maahan jääneiden köyhien" joukosta kasvaa enemmän tai vähemmän organisoitu yhteiskunta, poliittisia puolueita, kuninkaan perheeseen kuuluvia jäseniä ja myös armeijan upseereita. "Jäljelle jääneet köyhät" näyttääkin olevan erittäin venyvä käsite niistä, joita ei syystä tai toisesta haluta mainita.

Köyhillä ei ole kertomuksessa nimiä eikä lukumäärää. Heillä ei ole poltettuja taloja tai lapsia, jotka mainittaisiin. He ovat vain laskematon, nimeämätön ja vailla paikkaa oleva ryhmä jossakin. He ovat "se toinen" kansakunnan kriittisellä hetkellä. Köyhät edustavat syvintä marginaalia verrattuna poliittisen vallan keskukseen Babyloniaan, koska he eivät ole riittävän tärkeitä tullakseen nimetyksi, tapetuksi tai pakkosiirretyksi. On ilmeistä, ettei kirjoittaja(/-jat) samaista itseänsä maahan jääneisiin köyhiin vaan pikemminkin siihen osaan yhteiskuntaa, joka pakkosiirrettiin: niihin, jotka työskentelivät hovissa tai temppelissä, siis niihin, joilla oli merkittävä asema.

Imperiumin valta

Toinen keskeinen näkökulma liittyy siihen, miten Babyloniaa kuvataan. Useissa yhteyksissä mainitaan julmuudet ja surmatyöt, joita babylonialaisten kerrotaan tehneen. Jokainen näistä on kuitenkin liitetty sen yhteyteen, mitä israelilaiset ovat tehneet ensin. Jojakin kapinoi Babyloniaa vastaan (24:1) ja Jahve lähetti kansat hyökkäämään Juudan kimppuun. "Jojakin teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä" (24:9) ja Nebukadnessar valloitti Juudan. "Sidkia teki sitä, mikä on väärää Herran silmissä" (24:19; 25:1), mikä aiheutti Jerusalemin lopullisen tuhon. Näin kohta kohdalta Babylonian suurvallan tekemät väkivallanteot, kuninkaan palatsin tai temppelin tuhoamiset, pääkaupungin ryöstäminen motivoidaan israelilaisten tekemillä väärillä teoilla. Näyttääkin siis siltä, että suuravallan aiheuttamaan tuhoon todellisia syypäitä pitää tekstin mukaan etsiä israelilaisten parista. Heidän kapinalliset toimensa aiheuttivat rangaistuksen, jonka toimeenpanijana Babylonia toimi. Oikeastaan Babylonia ei näytäkään niin pahalta vaan on ainoastaan väistämättömän ja suuremman mekanismin uskollinen palvelija.

On aika kääntyä jakeiden 2 Kun 25:22–30 puoleen. Viimeinen Kuninkaiden kirjan kappale on ollut tutkijoiden klassinen päänvaiva. Peruskysymys kuuluu: pitääkö jakeet 25:27–30 ymmärtää pelkästään surullisen kertomuksen pessimistisena ilmauksena (näin M. Noth) vai tuleeko jakeissa nähdä viite orastavista kansallisista kuninkuushaaveista (H. W. Wolff). Tähän mennessä ei jakeiden tulkinnasta ole löytynyt selvää ratkaisua, vaikka varsin monet ovat varovaisesti kallistuneet optimistisen tulkinnan suuntaan. Tässä tilanteessa poskolonialistinen tulkinta tarjoaa jakeisiin täydentävän näkökulman.

Päätösjakeet voi nimittäin lukea myös kolonialismin hedelmänä. Se merkitsee, että aiempien jakeiden pro-babylonialainen mentaliteetti jatkuu ja nyt pyritään Jojakinin kohtalon avulla osoittamaan kuinka myönteiset, mutta samalla tiukan kontrolloidut olosuhteet kuninkaalla vallitsivat. Babylon kuvataan hyvänä valtana, jonka hallitsija Evil-Merodak on erityisen suopea Juudan entistä kuningasta kohtaan. Jojakinille annetaan ilmeisesti vasalli-kuninkaan asema ja hänelle suodaan imperiumin hovissa suhteellisen hyvä, mutta tarkoin säädelty asema muiden alistettujen päämiesten joukossa. Kuvainnollisesti Jojakin syö hallitsijan kädestä. Kertomus ei lopu pessimistiseen epätoivoon, mutta ei ole myöskään kansallisten toiveiden alkufanfaarista vaan kertoo kirjoittajan sisäistämästä kolonialisaatiosta. Sen keskeisenä viestinä on hyvät suhteiden tärkeys imperiumin ja alamaisten välillä.

Suomettumista?

Tilannetta voi havainnollistaa nykyhistoriasta tulevalla esimerkillä, Suomen poliittisella asemalla. Joitakin vuosikymmeniä sitten Suomi tunnettiin maailmanlaajuisessa keskustelussa esimerkkinä poliittisesta ja ideologisesta myöntyvyydestä suhteessa Neuvostoliittoon. Myöntyvyyspolitiikan mallia alettiin jopa nimittää suomettumiseksi (Finnlandisierung, Finlandization). Sen ytimenä oli käsitys siitä, että pienemmän osapuolen sopi tuntea geopoliittinen asemansa ja tehdä siitä oikeita johtopäätöksiä. Joillekin tämä merkitsi kielteistä esimerkkiä ja luopumista täydellisestä vapaudesta ilmaista oma itsenäinen poliittinen tahto. Toisille taas tämä sama asenne merkitsi kansallisten rakenteiden säilyttämistä tietyn itsesensuurin suomassa rauhallisessa ilmapiirissä. Mikä tahansa on historian tuomio noista vuosikymmenistä, niin on tuskin syytä kieltää suomettumisen olemassaoloa ja vaikutusta Suomen politiikkaan, ratkaisujen tekoon, kulttuuriin ja historiankirjoitukseen. Tällä esimerkillä ei voi osoittaa, että Suomi ja Juuda voitaisiin samastaa kulttuurisesti, poliittisesti tai sosiaalisesti. Sitä vastoin Suomen esimerkki voi valaista niitä henkisiä prosesseja, jotka kuuluvat kolonialisaatioon.

Suomalaisen kolonialismin historian tunteminen auttaa kohdistamaan katseen suurvallan vaikutuksen myös Raamatun tekstin tulkintahistorian arvioinnissa. On tuskin sattumaa, että Martin Noth tuli korostaneeksi tuhon ja lopun merkitystä kirjoittaessaan toisen maailman sodan keskellä. Samoin voi kysyä, miksi juuri 1960-luvulla, siis suuren sodanjälkeisen jälleenrakennuksen keskellä, Hans Walter Wolff korosti uuden alun merkitystä Toisen Kuninkaiden kirjan loppujakeiden tulkinnassa.

Kolonialismin vaikutus Jahveen

Lopuksi on vielä syytä tarkastella Jahven roolia kertomuksen juonenkulussa. Perinteisesti israelilaisen uskon mukaan Jahve oli kansansa suojelija. Tämä rooli on kuitenkin koetuksella Jerusalemin tuhon yhteydessä. Köyhät mainitaan vain harvoin ja heidän roolinsa on marginaalinen. Vastaavasti Jahve mainitaan lähes yhtä harvoin, mutta sitä vastoin hänen asemansa kertomuksessa on erittäin keskeinen. Kolme erityistä seikkaa mainitaan Jahvesta: 1) Juudan kuninkaat tekivät sitä mikä oli väärin Jahven silmissä, siis toimivat vastoin Jahven tahtoa (24:9, 19), 2) suurvallan armeija hyökkäsi Juudaan Jahven tahdosta (24:2, 3, 13) ja 3) lopulta koko tapahtumasarja perustellaan Jahven vihalla (24:20; katso myös 24:3). (Latvus, God, Anger and Ideology)

Millainen sitten on Jahven suhde "toiseen", köyhiin? Toisen Mooseksen kirjan kertomuksen mukaan Jahve on köyhien vapauttaja ja sorron lopettaja: Jumalan erityinen mielisuosio kohdistuu köyhiin (preferential option of the poor). Kuninkaiden kirjan päätös on kuitenkin päinvastainen: Jahve kuuluu Babylonian johtamaan liittoumaan, jonka jäseniä ovat myös pro-babylonialaiset hallitsijat Jojakin ja Gedalja. Syrjään jäänyt kansa ei saa kertomuksessa mitään erityistä etusijaa suhteessa Jahveen, joka toimii kertomuksessa kulissien takana narusta vetäjänä ja tulee täten myös kolonialistisen vallan kumppaniksi. Mitä tarkemmin Jahve nähdään historian tapahtumien todellisena vastaajana, sitä enemmän hän on myös vastuullinen Babylonian imperialistisesta politiikasta.

Samalla kun Jahven toiminta perustellaan hänen vihallaan, muuttuu koko Jumala-kuva. Varhaisemmissa kertomuskuluissa Jahve on erityisesti elämän antaja, siunauksen lähde ja suojelija (näin esim. Jahvisti, Deuteronomiumin varhaiset osat luvuissa 11-26). Tähän verrattuna DH:n näkökulma on erilainen. Keskeinen syy esitellään Kuninkaiden kirjojen lopussa: Babylonian toiminta johtaa Jumala-kuvan radikaaliin muutokseen. Kolonialismi heijastuu monelle elämänalueelle ja muuttaa myös käsityksen Jumalasta.

(Kirjoitus perustuu englanninkieliseen artikkeliin: Kari Latvus, Decolonizing Yahweh: A Postcolonial Reading of Kings 24–25. - Sugirtharajah, R.S. (ed.), The postcolonial Biblical Reader (Oxford: Blackwell, 2006), 186–192. )


Kirjallisuus

Latvus, Kari

1998

God, Anger and Ideology. The Anger of God in Joshua and Judges in Relation to Deuteronomy and the Priestly Writings (Sheffield: Sheffield Academic Press, 1998).

2006

Decolonizing Yahweh: A Postcolonial Reading of Kings 24–25. - Sugirtharajah, R.S. (ed.), The postcolonial Biblical Reader (Oxford: Blackwell 2006), 186–192.

Noth, Martin
1967

Überlieferungsgeschichtliche Studien. Die sammelnden und bearbeitenden Geschichswerke im Alten Testament (Max Niemeyer Verlag, 19673).

Said, Edward W.
1979
2003

Orientalism (1979 [2003])

Segovia, Fernando F.
2000

Decolonizing Biblical Studies. A View from the Margins (Orbis Books, 2000).

Sugirtharajah, R.S.
1999

Asian Biblical Hermeneutics and Postcolonialism. Contesting the Interpretations (BiSe 64. Sheffield: Sheffield Academic Press 1999).

2001

The Bible and the Third World: Precolonial, Colonial and Postcolonial Encounters (Cambirge: Cambridge University Press 2001).

2002

Postcolonial Critisicm and Biblical Interpretation (Oxford: Oxford Unity Press, 2002).

2006

(ed.), The postcolonial Biblical Reader. (Oxford: Blackwell 2006).

Wolff, Hans Walter
1964

Das Kerygma des deuteronomistischen Geschichtswerkes. - Gesammelte Studien zum Alten Testament (Chr. Kaiser Verlag1964)