Eksegeettisiä lähestymistapoja

RETORINEN KRITIIKKI
Nina Nikki

Johdanto

Retoriikka on kielellisen vaikuttamisen ja suostuttelun taitoa. Mikä tahansa viestintä, joka pyrkii vaikuttamaan yleisöön, on retorista. Kommunikaatio (vuorovaikutus) on hyvin harvoin retoriikasta vapaata, eikä Raamattukaan ole tässä suhteessa poikkeus. Sen tekstit ovat tilannekohtaisia ja niiden tarkoitus on saada kuulijat joko uskomaan tai toimimaan tietyllä tavalla. Modernissa eksegetiikassa on hyödynnetty retorista tarkastelutapaa runsaasti 1980-luvulta lähtien. Raamatun retorinen kritiikki ei ole vain yksi selvärajainen metodi vaan joukko erilaisia lähestymistapoja. Varsinkin Uutta testamenttia tutkitaan usein antiikin klassisen retoriikan käytäntöjen näkökulmasta, osana historiallista pyrkimystä ymmärtää teksti sen omassa syntykontekstissa. Toisaalta Raamattuun voidaan soveltaa myös modernin viestinnän tutkimuksen menetelmiä, kuten esimerkiksi argumentaatioanalyysiä. Näkökulma valitaan sen mukaan, mikä soveltuu parhaiten kiinnostuksen kohteena olevaan kysymykseen.


Mitä retoriikka on?

Laajasti ajateltuna retorista on mikä tahansa vaikuttamaan pyrkivä puhe tai kirjoitus. Jopa objektiivisuuteen pyrkivien tieteellisten esitysten on havaittu olevan luonteeltaan retorisia. Retoriikan vastakohtana voidaan pitää demonstraatiota, jossa asiat yksinkertaisesti näytetään toteen ilman minkäänlaista vakuuttelua ja suostuttelua. Esimerkiksi formaalin logiikan päätelmät, kuten syllogismit, ovat retorisesta vaikutuksesta riisuttua demonstraatiota.

Retoriikka on myös oma oppialansa, joka keskittyy retoristen taitojen opettamiseen käytännössä ja/tai retoristen tehokeinojen ja tapojen havainnoimiseen toisten viestinnästä. Kapeimmassa mielessä retoriikalla tarkoitetaan antiikin aikana syntynyttä ja kukoistanutta klassista puheoppia (rhētorikē tekhnē).

Arkikielessä retoriikasta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn: poliitikkojen lupaukset ovat "pelkkää retoriikkaa". Ajatus ei ole uusi. Jo klassisen retoriikan syntyaikana Platon asetti vastakkain filosofian ja retoriikan ja kritisoi varhaisia retoriikan opettajia eli sofisteja siitä, että nämä olivat valmiita uhraamaan totuuden vain voittaakseen väittelyn. Huoli retoriikan vastuullisesta käytöstä on siis aina ajankohtainen, mutta itse retoriikkaa voi välttää vain harvoin.


Raamatun retorinen luonne

Raamatun retorisen tarkastelun lähtökohtana on sen tekstien dynaamisen luonteen ymmärtäminen. Tekstejä ei ole tarkoitettu staattisiksi neutraalin informaation lähteiksi, joista voitaisiin välittömästi lukea vaikkapa uskonopillisia totuuksia. Ne on kirjoitettu elävässä vuorovaikutustilanteessa. Päämääränä on ollut vaikuttaa kulloiseenkin yleisöön ja saada se joko uskomaan tai tekemään jotain. Kommunikaatio ei siis ole ollut yksisuuntaista tiedottamista vaan kaksisuuntaista vuorovaikutusta: kirjoittajan tieto ja näkemykset yleisöstä ja sen tilanteesta ovat vaikuttaneet hänen tapaansa viestiä.

Joissakin teksteissä pyrkimys vaikuttamiseen tuodaan esiin hyvin avoimesti. Evankelista Johannes paljastaa tavoitteensa teoksensa loppupuolella Joh. 20:31: "Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden." (Joh. 20:31). Paavali näyttää jopa toivovan, että hänellä olisi enemmän vaikutuskeinoja käytettävissään: "Kunpa voisin olla nyt luonanne ja löytää oikean äänensävyn! En tiedä, mitä teille tekisin." (Gal. 4:20). Raamatun tekstit ovat siis retorisesti hyvin kyllästettyjä.


Klassinen retoriikka

Klassinen retoriikka eli antiikin kreikkalainen ja roomalainen puheoppi syntyi tarpeesta kouluttaa hyviä puhujia. Sitä ei siis luotu ensisijaisesti analyysin vaan pedagogiikan välineeksi. Retoriikan juuret ovat antiikin kreikkalaisissa kaupunkivaltiossa, joissa retoriikka kehittyi käsi kädessä demokratian kanssa. Vakuuttavan poliittisen puhumisen taito korostui, kun vaikutusvalta demokratian ansiosta oli periaatteessa jokaisen vapaan kansalaisen ulottuvilla. Puhetaitoa opetettiin ja aiheesta kirjoitettiin käsikirjoja, joista parhaita käytetään edelleen. Antiikin ajalta periytyneitä alan perusteoksia ovat esimerkiksi Aristoteleen Rhetorica (300-l. eKr.), Ciceron De Inventione (89 eKr.) ja Quintilianuksen Institutio Oratoria (92-95 jKr.). Perinteisessä retoriikassa ei varsinaisesti tehty eroa tyylin ja sisällön välillä. Ciceron muotoilemat retoriikan viisi peruspilaria, joita käytettiin retoriikan opetuksen lähtökohtana, käsittävät yhtä lailla itse argumenttien sisällöllisen kehittelyn kuin argumentointiin liittyvät tyyliseikatkin.

Antiikin puheen lajit

Aristoteles erotti teoksessaan Rhetorica (1.3.) kolme puheen lajia eli genusta: forenssisen, deliberatiivisen ja epideiktisen. Forenssisella puheella pyritään vaikuttamaan yleisön arvioon jonkin menneen tapahtuman luonteesta. Perinteisimmillään kyse on puolustus- tai syytöspuheesta oikeuden edessä. Deliberatiivisella puheella taas tahdotaan vaikuttaa yleisön uskomuksiin tai toimintaan tulevaisuudessa. Epideiktinen puhe puolestaan keskittyy nykytilanteen arviointiin joko myönteisesti tai kielteisesti. Tällaisia puheita ovat esimerkiksi päivänsankarista pidettävät kiittävät juhlapuheet tai vaikkapa hautajaispuheet. Epideiktinen puhe perustuu puhujan ja yleisön valmiille yksimielisyydelle aiheesta. Aristoteleen jakoa seurattiin laajalti myöhemmissä retoriikan oppikirjoissa. Puheen lajin tunnistaminen on tärkeää, jotta voidaan päätellä, millä tavalla yleisöön on pyritty vaikuttamaan.

Antiikin puheen rakenne

Antiikin retoriikan oppikirjoissa vallitsee myös laaja yksimielisyys hyvän puheen rakenteesta. Hieman puheen lajista riippuen puheessa katsotaan olevan viisi keskeistä rakenneosaa (esim. Cicero, De Inv. 1.7; Quintilianus , Inst. Or. 3.3):

1. exordium (johdanto)
2. narratio (tausta)
3. partitio/propositio (asian esittely)
4. probatio (argumentointi)
            - confirmatio (oman kannan puolustus)
            - reprehensio (vastakkaisen kannan kumoaminen)
5. peroratio (lopetus)

Exordium on puheen johdanto, jossa esitellään puheen aihe ja pyritään herättämään kuulijoissa luottamusta ja myönteistä asennetta puheen aihetta ja puhujaa kohtaan (captatio benevolentiae). Narratio-osassa esitellään puheena olevan tapauksen taustatietoja. Tavoitteena on antaa objektiivista tietoa tai ainakin vaikutelma objektiivisuudesta. Partitiossa puhuja esittele ja erittelee systemaattisesti puheen aiheen ja tarjoaa ikään kuin yhteenvedon jatkossa seuraavista argumenteista. Varsinainen argumentointi seuraa probatio-jaksossa: confirmatio merkitsee oman kannan puolustamista, reprehensio vastakkaisen kannan kumoamista. Puhe päätetään peroratioon eli lopetukseen, jossa tehdään yhteenveto edellä esitetystä ja pyritään vielä vaikuttamaan kuulijoihin tunteiden kautta.

Vakuuttamisen tavat

Aristoteles erotti myös erilaisia vakuuttamisen tapoja (Rhet. 1.2.2-3). Ulkonaiseksi vakuuttamiseksi hän ymmärsi erilaisten puhujasta riippumattomien todisteiden käytön. Sisäistä, ts. retoriseen taitoon läheisesti liittyvää, todistelua hän katsoi olevan kolmenlaista. Logokseksi hän kutsui järkeen vetoavaa vakuuttamista, ethoksen hän puolestaan katsoi tähtäävän puhujan persoonallisen luotettavuuden korostamiseen ja pathoksen tunteiden herättämiseen kuulijoissa.

Klassisesta retoriikasta nykyretoriikkaan

Klassisen retoriikan asema ja arvostus on vaihdellut historian kuluessa. Roomalaisilla oli oma vahva retorinen perinteensä, ja vielä keskiajalla Aristoteleen käsityksiin pohjaava skolastinen retoriikka oli yksi yliopiston perusopetuksen eli triviumin kolmesta oppiaineesta. Edelleen vaikuttava käsitys retoriikasta vain puhe- ja kirjoitustyylin hiomisena syntyi, kun puheen sisältöön keskittyvä osuus siirrettiin 1600-luvun koulu-uudistuksessa filosofian piiriin ja retoriikan opiskelu supistui lähinnä tyyliopiksi. Vasta 1900-luvun lopulla retoriikka on kokenut uuden arvonnousun. Sen lisäksi, että antiikin retoriikkaa on alettu tarkastella laajemmassa ja osin perinteisemmässä merkityksessä, on myös kehitetty paljon uusia retoriikan piirin luettavia menetelmiä.


Moderni retoriikka

Väljästi ymmärrettynä modernin retoriikan piiriin voi lukea hyvin monia viestinnän tutkimuksen suuntauksia, joista vain muutamaa on mahdollista esitellä tässä. Tällaisia lähestymistapoja ovat esimerkiksi argumentaatioanalyysi, diskurssianalyysi, narratiokritiikki ja semiotiikka.

Tärkeänä pioneerityönä uuden retoriikan alueella voi pitää Chaim Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan tutkimusta Traité de l'Argumentation: La Nouvelle Rhétorique (1958). Teos kuuluu argumentaatioteorian alaan ja sen lähtökohtana on oivallus siitä, että käytännössä ihmisten argumentointi noudattaa harvoin logiikan ihanteita. Argumentaatioanalyyttisen metodin tausta on siis oikeastaan dialektiikassa ja logiikassa, ja sitä kautta filosofiassa, mutta se ikään kuin laajenee retoriikan suuntaan. Samasta lähtökohdasta kuin Perelman ja Olbrechts-Tyteca on argumentaatiota tutkinut ja mallintanut myös Stephen Toulmin (The Uses of Argument, 1958). Eräs uusimmista argumentaatioteoreettisista menetelmistä on nk. pragma-dialektinen malli, jota mm. Mika Hietanen on väitöskirjassaan (2005) soveltanut eksegeettiseen tutkimukseen.

Diskurssianalyyttinen näkökulma puolestaan lähenee retoriikkaa lähinnä sosiaalitieteiden suunnalta. Diskurssianalyysin taustalla vaikuttaa keskeisesti sosiaalisen konstruktionismin perusajatus siitä, että ihminen luo kielellä sosiaalista todellisuutta. Lähtökohta on perustava myös tiedonsosiologialle. Käytännön diskurssianalyysissä etsitään puheesta, tekstistä tai muusta viestinnästä yhtenäisiä puhetapoja eli diskursseja ja tarkastellaan, miten ja millaista todellisuutta niillä luodaan.


Mihin retorista kritiikkiä käytetään?

Raamatuntutkimuksessa retorista kritiikkiä käytetään hyvin monenlaisten tutkimuskysymysten selvittämiseen. Klassisen retoriikan piirteiden tarkastelu erityisesti Uuden testamentin (kirje)teksteistä on oikeastaan osa peruseksegeettistä työskentelyä, jossa tekstejä pyritään ymmärtämään omaa syntyaikaansa heijastavina lähteinä. Ymmärrys teksteistä lisääntyy, kun tiedostetaan, millaisia kirjoitusajalle tyypillisiä retorisia ihanteita ja tapoja niissä toistetaan.

Retorisesta kommunikaatiosta on usein lähes mahdotonta erottaa sisältöä (mitä sanotaan) ja muotoa (miten sanotaan). Tällaisen periaatteellisen erottelun pitäminen mielessä voi kuitenkin auttaa, kun pyritään pääsemään "tekstin taakse", esimerkiksi hahmoteltaessa taustalla vallitsevaa historiallista tilannetta. Retorisen ulottuvuuden tunnistaminen estää tällöin lukemasta tekstiä liian kirjaimellisesti.

Modernikin lukija huomaa helposti esimerkiksi metaforat ja liioittelut (hyperbole), mutta teksteihin jää silti paljon ainesta, jota lukiessa on jatkuvasti tiedostettava tekstin dynaaminen luonne. Erityisen tärkeänä historiallisen kontekstin selvittämisessä voi pitää retorisen tilanteen ja historiallisen tilanteen (Sitz im Leben) erottamista toisistaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että puhujan/kirjoittajan käyttämä retoriikka ei aina ole yhteismitallista taustalla vallitsevan tilanteen kanssa siten, että "vastauksesta" voitaisiin suoraan päätellä "ongelma". On otettava huomioon, että puhujan käsitys tilanteesta ja yleisöstä värittää hänen reaktiotaan. Aina ei voi olla varma, kuinka hyvin puhuja tunsi näitä seikkoja. Tutkimuksessa käydään jatkuvasti keskustelua esimerkiksi siitä, kuinka hyvin Paavali lopulta tunsi Roomalaiskirjeessä puhuttelemansa Rooman seurakunnan. Jossain mielessä puheella myös luodaan todellisuutta. Tämä voi olla tarkoituksellistakin. Voidaan esimerkiksi pohtia, onko Galatalaiskirjen kuva pakanataustaisista kristityistä, jotka ovat vaarassa ympärileikkauttaa itsensä, ehkä enemmän Paavalin itsensä luoma uhkakuva kuin konkreettista todellisuutta.

Sisällön ja muodon periaatteellisen erottelun pitäminen mielessä voi auttaa silloinkin, kun pyritään selvittämään kirjoittajan ajattelun taustarakenteita. Lauri Thurén (2000) on esittänyt, että esimerkiksi Paavalin teologiseen ajatteluun voi päästä käsiksi de-retorisoimalla hänen tekstejään. Paavalin teologian ajatellaan löytyvän ikään kuin pinnan alta, kun ensin on selvitetty tekstin retorinen ulottuvuus eli miten Paavali pyrkii vaikuttamaan tekstillään ja mitä keinoja käyttäen. Näin tehtäessä tiedostetaan, että teksteille itse asiassa esitetään staattisia kysymyksiä, joihin Paavali ei ollut ensisijaisesti suunnitellut niiden vastaavan.

Retorinen tarkastelutapa on luonnollisesti sopiva myös silloin, kun tarkastelussa liikutaan ei-historiallisella tasolla. Tämä tarkoittaa tekstin sisäisen maailman tarkastelua sellaisenaan. Raamatun teksteistä voidaan tarkastella näin esimerkiksi sitä, kuinka runoja rytmitellään halutun vaikutelman aikaansaamiseksi. Ei-historiallisella tasolla voidaan myös esimerkiksi arvioida argumentaation loogista luonnetta ja pätevyyttä. Useat modernit metodit toimivat puhtaasti tällä tasolla.

Retorista lähestymistapaa voi myös yhdistää muihin metodeihin. Esimerkiksi diskurssianalyysi on käyttökelpoinen feministisen eksegeesin välineenä, kun tarkoituksena on havainnoida tekstistä patriarkaalisen ideologian rakenteita.


Kirjallisuus

Antiikin lähteet

ARISTOTELES

        

Rhetorica. Transl. by John Henry Freese. The Loeb Classical Library 193. Cambridge: Harvard University Press. 1926.

        

Retoriikka. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti & Päivi Myllykoski. Classica. Helsinki: Gaudeamus.

AUGUSTINUS
        

De Doctrina Christiana. Transl. by John J. Gavigan. The Fathers of the Church 2. 2nd edition. Washington: The Catholic University Press. 1950.

CICERO
        

De Inventione. De Optimo Genere Oratorum. Topica. Transl. by H. M. Hubbell. The Loeb Classical Library. Cambridge: Harvard University Press. 1949.

        

De Oratore in Two Volumes II. Transl. by H. Rackham. The Loeb Classical Library. Cambridge: Harvard University Press. 1942.

QUINTILIANUS
        

Institutio Oratoria. Volume 1—4. Transl. by H. E. Butler. The Loeb Classical Library. Cambridge: Harvard University Press. 1920-22.

Viitattu kirjallisuus

HIETANEN, MIKA

2005

Paul's Argumentation in Galatians: A Pragma-dialectical Analysis of Gal. 3.1-5.12. Diss. Åbo Akademi.

PERELMAN, C. & OLBRECHTS-TYTECA L.
1969

The New Rhetoric: A Treatise on Argumentation (Notre Dame Ind. 1969) (Orig. Traité de l'argumentation: la nouvelle rhétorique,1958). Notre Dame Ind.

THURÉN, LAURI
2000

Derhetorizing Paul: A Dynamic Perspective on Pauline Theology and the Law. Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament 124. Tübingen: Mohr Siebeck.

TOULMIN, STEPHEN
2003

The Uses of Argument. Updated edition. Orig. 1958. Cambridge: Cambridge University Press.

Yleisteoksia klassisesta retoriikasta

Silva Rhetoricae, Online rhetoric provided by Dr. Gideon Burton of Brigham Young University.

LAUSBERG, HEINRICH

1960

Handbuch der literarischen Rhetorik. München: Hueber.

SLOANE, THOMAS O. (ed. in chief)
2001

Encyclopedia of Rhetoric. Oxford: Oxford University Press New York.

WELCH, KATHLEEN E.
1990

The Contemporary Reception of Classical Rhetoric: Appropriations of Ancient Discourse. Hillsdale, NJ: Erlbaum.

Retorinen raamatuntutkimus

JOHNSON, LUKE T.

1989

"The New Testament's Anti-Jewish Slander and the Conventions of Ancient Polemic". Journal of Biblical Literature 108, 419—441.

PORTER, STANLEY (ed.)
1997

Handbook of Classical Rhetoric in the Hellenistic Period, 330 B.C.- A.D. 400. Leiden: Brill.

PORTER, STANLEY
1999

"Paul as Epistolographer and Rhetorician?" The Rhetorical Interpretation of Scripture. Essays from the 1996 Malibu Conference. Eds. Stanley E. Porter & Dennis L. Stamps. Journal for the Study of the New Testament Supplement 180. Sheffield: Sheffield Academic Press, 222—248.

PORTER, STANLEY & STAMPS, DENNIS L.
2002

Rhetorical Criticism and the Bible. Journal for the Study of the New Testament Supplement 195. Sheffield: Sheffield Academic Press.

THURÉN, LAURI
1997

"Retoriikkaa, epistolografiaa ja argumentaatiotutkimusta". Raamatuntutkimuksen uudet tuulet. Toim. Raimo Hakola & Petri Merenlahti. Helsinki: Yliopistopaino, 76—86.

WATSON, DUANE F. & ALAN J. HAUSER (eds.)
1994

Rhetorical Criticism of the Bible: A Comprehensive Bibliography with Notes on History and Method. BIS 4. Leiden: Brill.

Argumentaatiotutkimus

EEMEREN, FRANS H. VAN et al. (eds.)

1996

Fundamentals of Argumentation Theory: A Handbook of Historical Backgrounds and Contemporary Developments. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates, Publishers.

HIETANEN, MIKA
2008

"Towards a Comprehensive Analysis of Paul's Argumentation". The Nordic Paul. Finnish Approaches to Pauline Theology. Library of New Testament Studies 374. London: T & T Clark, 209—226.

TOULMIN, STEPHEN
2003

The Uses of Argument. Updated edition. Orig. 1958. Cambridge: Cambridge University Press.

THURÉN, LAURI
1995

"Risky Rhetoric in James?" Novum Testamentum 37, 262—284.

Diskurssianalyysi

JOKINEN, AARJA, KIRSI JUHILA & SUONINEN EERO (toim.)

1993

Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.