Eksegeettisiä lähestymistapoja

INTERTEKSTUAALISUUS
Ismo Dunderberg

”Intertekstuaalisuus” tarkoittaa ”tekstien välisyyttä”. Intertekstuaalisessa lähestymistavassa kiinnitetään huomiota tekstien keskinäisiin suhteisiin ja tulkitaan tekstejä tästä näkökulmasta käsin.

Intertekstuaalisuus ei kuitenkaan ole selkeä metodi, jolla olisi yleisesti hyväksytyt ja helposti sovellettavat ”pelisäännöt”. Intertekstuaalisuutta käyttävillä kirjallisuudentutkijoilla on hyvinkin erilaisia käsityksiä siitä, millaisia suhteita tekstien välillä voi havaita ja millaisiin johtopäätöksiin niistä tulisi päätyä.

Intertekstuaalisen tulkintatavan lähtökohtana on havainto, että kirjallisissa teoksissa lähes poikkeuksetta viitataan joko suoraan (sitaatti, plagiaatti) tai epäsuorasti (alluusiot eli ”viittaukset”) aiempiin teksteihin. Tekstit eivät synny tyhjästä, vaan niiden taustalla on aiempia tekstejä, joihin uusi teksti tavalla tai toisella perustuu. Tekstit saavat uusia merkityksiä riippuen siitä, minkä muiden tekstien rinnalla niitä luetaan.


Lähdetekstien tunnistamisesta intertekstuaalisuuteen

Termin ”intertekstuaalisuus” otti käyttöön filosofi ja kirjallisuudentutkija Julia Kristeva vuonna 1969. Tekstien välisiä suhteita on luonnollisesti tutkittu jo kauan ennen tätä. Varsinkin raamatuntutkijoilla on pitkä perinne ja know-how Raamatun tekstien välisten vaikutussuhteiden analysoimisessa. Ensisijaisena päämääränä on ollut tunnistaa Raamatun tekstien kirjoittajien käyttämiä lähdetekstejä ja muita tekstin syntyyn vaikuttaneita virikkeitä (esim. suullinen perimätieto).

On esimerkiksi ilmeistä, että Vanhan testamentin Aikakirjat perustuvat aiempaan historiateokseen, johon kuuluivat mm. Samuelin kirjat ja Kuningasten kirjat. Uuden testamentin puolella kolme ensimmäistä evankeliumia muistuttavat niin läheisesti toisiaan, että joku niistä (yleisimmän teorian mukaan Markuksen evankeliumi) on kirjoitettu muita aikaisemmin ja että kahden muun kirjoittajat (tässä tapauksessa Matteus ja Luukas) ovat käyttäneet tätä evankeliumia laajasti hyväkseen kirjoittaessaan omia evankeliumejaan. Osa Paavalin kirjeiden tutkijoista olettaa, että Efesolais- ja Kolossalaiskirjeen kirjoittajat imitoivat paikoitellen hyvinkin tarkasti Paavalin aitojen kirjeiden tyyliä.

Tällaisissakin esimerkeissä on kyse ”tekstien välisyydestä”, mutta ei samassa merkityksessä kuin intertekstuaalisessa lähestymistavassa. Itse asiassa intertekstuaalisuuden teoreetikot (Kristevan lisäksi mm. Gerard Genette ja Michael Riffaterre) kyseenalaistivat perinteisen, lähteiden kartoittamiseen keskittyvän kirjallisuuden tutkimuksen ja halusivat esittää sille tulkinnallisesti hedelmällisemmän vaihtoehdon.


Mitä uutta intertekstuaalisuus tuo tulkintaan?

Keskeinen ero perinteisen ja intertekstuaalisen tutkimusotteen välillä liittyy kirjoittajan ja lukijan asemaan tulkintaprosessissa. Perinteisessä raamatuntutkimuksessa (aivan kuten kirjallisuuden tutkimuksessa yleensä) tekstin tulkinnan kannalta keskeisenä on pidetty kirjoittajan toimintaa ja intentioita. Tekstin tulkinnan kannalta on pidetty keskeisenä, mistä aineksista kirjoittaja loi teoksensa, miten hänen elämäntilanteensa ja näkemyksensä tulevat esiin teoksessa ja mitä hän teoksellaan halusi sanoa. Raamatuntutkimuksessa tällaisia kysymyksiä on lähestytty erityisesti redaktiokritiikin avulla.

Intertekstuaalinen tutkimusote korostaa lukijan asemaa ”sisällöntuottajana”. Tekstin merkityksen kannalta olennaisena ei pidetä kirjoittajan pyrkimyksiä vaan sitä, millaisen sisällön lukija antaa tekstille. Lukija voi esimerkiksi tunnistaa tai olla tunnistamatta tekstin kirjoittajan viittauksia aiempiin teksteihin. Mikäli lukija tunnistaa ne, hän tulkitsee tekstiä toisin kuin se, joka ei tunnista kyseisiä viittauksia.

Toisaalta lukijan tulkintaan tekstistä vaikuttavat hänen tuntemansa muut tekstit. Tekstin sisältö ei näin ole ”olemassa” lukijasta erillään, vaan lukijat antavat tekstille erilaisia merkityksiä sen perusteella, millaisten tekstien valossa he kyseistä tekstiä lukevat. Intertekstuaalisessa tutkimusotteessa ”kiinnostuksen kohteena on se, kuinka tekstit muodostavat yhdessä uusia merkityksiä” (Makkonen 1991, 16).


Miten intertekstuaalisuuteen pääsee käsiksi?

Intertekstuaalisuuden teoreetikoilla on erilaisia käsityksiä siitä, mitkä tekstit tulkintaprosessissa pitäisi ottaa huomioon. Osa korostaa, että lukija voi nähdä kosketuskohtia oikeastaan minkä tahansa kahden (tai useamman) toisiinsa jollain tavalla liittyvän tekstin välillä ja antaa niille näin uusia sisältöjä. Tässä tapauksessa tekstien välisillä historiallisilla suhteilla (kuten esimerkiksi sillä, onko joku tulkintaan vaikuttavista teksteistä muita varhaisempi) ei ole välttämättä keskeistä merkitystä: myöhemmin kirjoitettu teos voi antaa uusia näkökulmia aiemmin kirjoitetun tekstin ymmärtämiseen.

Toisaalta intertekstuaalisessa tutkimusotteessa ei ole kokonaan luovuttu historiallisesta viitekehyksestä. Osa teoreetikoista pitää tärkeinä tekstissä esiintyviä suoria tai epäsuoria viittauksia aiempiin teksteihin. Tällaisia aikaisempia tekstejä, joiden varaan tulkittava teksti tavalla tai toisella rakentuu, kutsutaan ”subteksteiksi”. (Jotkut käyttävät ”intertekstiä” subtekstin synonyyminä, toiset taas erottavat nämä toisistaan.)

Selvin merkki subtekstin käytöstä on suora lainaus (tai plagiaatti) toisesta tekstistä, mutta subtekstiin voidaan viitata myös epäsuorasti (alluusio) tai tyylillisin keinoin.


Esimerkkejä subtekstien käytöstä

Luukkaan evankeliumin kirjoittaja käyttää Jeesuksen lapsuuskertomuksissa (Luuk. 1–2) poikkeuksellisen usein Vanhan testamentin kertomustyylistä lainattua ilmaisua ”ja tapahtui kun” (esim. Luuk. 1:5, 8, 59; 2:1, 6). Subtekstinä tässä tapauksessa ei ole yksittäinen teksti, vaan Vanha testamentti laajemmin.

Vanhatestamentillisen ”raamattutyylin” tunnistaminen Luukkaan kertomuksessa johtaa tulkinnallisiin kysymyksiin. Tavoitteliko Luukas yksinkertaisesti erityisen juhlallista sävyä vai halusiko hän tyylivalinnallaan korostaa Jeesuksen lapsuustapahtumien yhteyttä Vanhaan testamenttiin?

Luukkaan sepittämät hymnit, joita lapsuuskertomuksissa mainitut hahmot esittävät (1:13–17, 30–33, 46–55, 68–79; 2:29–32), ovat esimerkki toisenlaisesta Vanhan testamentin käytöstä subtekstinä: hymnit ovat täynnä selkeitä viittauksia Vanhan testamentin kirjoihin, mutta suoria lainauksia niissä ei ole. Luukkaan alluusiot Vanhaan testamenttiin ovat lukijalle selviä merkkejä siitä, mihin viitekehykseen hän sijoittaa kertomuksensa Jeesuksesta: varsinkin Luukkaan evankeliumin alku on tiiviissä yhteydessä Vanhan testamentin kertomusmaailmaan. Näin Luukas antaa ymmärtää, että se mitä jatkossa seuraa on Vanhan testamentin ”jatko-osa”. Viittaukset Vanhaan testamenttiin Jeesuksen lapsuuskertomuksissa toimivat siltana näiden osien välillä.

Toisin kuin Luukas, Matteus käyttää omassa versiossaan Jeesuksen lapsuuden tapahtumista suoria lainauksia Vanhasta testamentista. Vanha testamentti on Matteuksenkin kertomuksen subteksti. Matteukselle keskeisiä ovat profeettatekstit. Hän haluaa osoittaa, kuinka Vanhan testamentin profeettojen sanat ”kävivät toteen” tai ”täyttyivät” Jeesuksen lapsuuden tapahtumissa (Matt. 1:23; 2:5, 15, 17). Matteus ei vain tulkinnut näitä tapahtumia Vanhan testamentin valossa, vaan hän tämän subtekstin inspiroimana todennäköisesti myös loi uusia kertomuksia (esim. pako Egyptiin, 2:13–15).


Tekstien välillä on monenlaisia suhteita

Intertekstuaalista tutkimusotetta käyttävillä raamatuntutkijoilla on ollut taipumus korostaa positiivista suhdetta tekstin ja subtekstin välillä, erityisesti silloin kun on ollut kyse Vanhan testamentin tekstien käytöstä Uudessa testamentissa. Intertekstuaalisessa tutkimuksessa on kuitenkin aiheellisesti korostettu, että tekstien välisiä suhteita on käytännössä lähes rajaton määrä: uusi teksti voi esimerkiksi puolustaa tai vastustaa aikaisempaa tekstiä, olla sen kanssa samaa mieltä, eri mieltä tai osin eri mieltä, tai kommentoida, kuvailla, parodioida, vääristellä, popularisoida tai sensuroida sitä jne. (Tull 1999, 169).

Intertekstuaalisten suhteiden havaitseminen ei ole helppoa eikä yksiselitteistä. Esimerkki: Osa raamatuntutkijoista on sitä mieltä, että Johanneksen evankeliumin kirjoittaja tunsi kolme muuta UT:n evankeliumia. Näilläkin tutkijoilla on erilaisia käsityksiä siitä, millainen Johanneksen suhde muihin evankeliumeihin on.

Toisten mielestä evankeliumin tarkoituksena oli täydentää muita evankeliumeja, kun taas toisten mielestä evankeliumin kirjoittaja kilpaili muiden evankeliumien kanssa ja halusi syrjäyttää ne. Yksi mahdollisuus on, että evankeliumin kirjoittaja tunsi muut evankeliumit mutta hänen kohdeyleisönsä ei. Tässä tapauksessa voidaan ajatella, että toiset evankeliumit olivat evankelistan käyttämiä lähteitä, mutta eivät subtekstejä, jotka lukijan pitäisi ottaa huomioon ymmärtääkseen evankeliumia ”oikein” (”lähteen” ja ”subtekstin” erosta ks. Tammi 1991, 71).

Johanneksen ja muiden evankeliumien intertekstuaalista suhdetta voi pohtia myös muista näkökulmista. Johanneksen evankeliumissa ei ole kertomuksia Jeesuksen lapsuudesta eikä yhtä ainutta kertomusta riivaajista. Onko näiden kertomusten puuttuminen merkki kirjoittajan kriittisestä suhteesta muita evankeliumeja kohtaan? Tai korjaako evankelista tietoisesti muita evankeliumeja kirjoittaessaan, että Jeesus kantoi ristinsä itse (Joh. 19:17)?


Kirjallisuutta

Hyvä suomenkielinen johdatus intertekstuaalisuuteen on Auli Viikarin (toim.), Intertekstuaalisuus: Suuntia ja sovelluksia. Metodisen yleiskuvan kannalta erityisen hyödyllisiä ovat Anna Makkosen, Pekka Tammen, Riikka Stewenin ja Pirjo Lyytikäisen artikkelit.

Lyhyt ja selkeä johdatus intertekstuaalisuuteen raamatuntutkimuksen metodina: Patricia K. Tull, ”Rhetorical Criticism and Intertextuality”, kirjassa Stephen McKenzie ja Stephen R. Haynes (toim.), To Each Its Own Meaning (Louisville: Westminster John Knox, 1999), 156–179.

LYYTIKÄINEN, PIRJO

1991

”Palimpsestit ja kynnystekstit: Tekstien välisiä suhteita Gerard Genetten mukaan ja Ahon Papin rouvan intertekstuaalisuus”. Intertekstuaalisuus: Suuntia ja sovelluksia. Toim. Auli Viikari. Tietolipas 121. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 145–179.

MAKKONEN, ANNA
1991

”Onko intertekstuaalisuudella mitään rajaa?”. Intertekstuaalisuus: Suuntia ja sovelluksia. Toim. Auli Viikari. Tietolipas 121. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 9–30.

STEWEN, RIIKKA
1991

”Julia Kristeva & teksti”. Intertekstuaalisuus: Suuntia ja sovelluksia. Toim. Auli Viikari. Tietolipas 121. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 128–144.

TAMMI, PEKKA
1999

”Tekstistä, subtekstistä ja intertekstuaalisista kytkennöistä: Johdatusta Kiril Taranovskin analyysimetodiin”. Intertekstuaalisuus: Suuntia ja sovelluksia. Toim. Auli Viikari. Tietolipas 121. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 59–103.

TULL, PATRICIA K.
1991

”Rhetorical Criticism and Intertextuality”. To Each Its Own Meaning. Ed. Stephen McKenzie & Stephen R. Haynes. Louisville: Westminster John Knox, 156–179.

VIIKARI, AULI (toim.)
1991

Intertekstuaalisuus: Suuntia ja sovelluksia. Tietolipas 121. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.