Eksegeettisiä lähestymistapoja

EVANKELIUMIT KERTOMUKSINA: KIRJALLISUUSTIETEELLINEN LÄHESTYMISTAPA RAAMATTUUN
Raimo Hakola

Raamatun kirjallisuustieteellisille lähestymistavoille on ominaista tarkastella Raamatun kirjoituksia yhtenäisinä kirjallisina kokonaisuuksina. Kun historiallis-kriittinen eksegetiikka on keskittynyt eri Raamatun kirjojen alkuperän ja syntyhistorian selvittelyyn, kirjallisuustieteellisesti suuntautuneessa tutkimuksessa tarkastelun lähtökohtana on eri kirjojen lopullinen teksti sellaisena, kuin se on meille säilynyt. Tekstiä ei käytetä välineenä, jonka avulla päästään käsiksi tekstin takaiseen historiallisen todellisuuteen, vaan päämääränä on tekstin ymmärtäminen sinänsä. Tässä katsauksessa Raamatun kirjallisuustieteellisiä lähestymistapoja edustaa erityisesti Uuden testamentin evankeliumitutkimuksessa käytetty narraatiokritiikki (aiemmin puhuttiin narratiivikritiikistä).


Kerronnallisen lähestymistavan synty raamatuntutkimuksessa

Raamatun tarkastelu kirjallisuutena ei ole mikään uusi ilmiö. Klassikoksi on muodostunut saksalaisen kirjallisuudentutkija Erich Auerbachin teos Mimesis: todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa (suom. 1992; saks. alkuteos 1946), jossa hän tarkastelee klassisen kreikkalaisen kirjallisuuden ja Raamatun välisiä kerronnallisia eroavaisuuksia. Kirjallisuudentutkijat alkoivat osoittaa mielenkiintoa erityisesti Heprealaisen Raamatun kertomuksia kohtaan 1970-luvun lopulla (Alter 1981; Sternberg 1985). Jonkin verran huomiota saivat osakseen myös evankeliumikertomukset (Kermode 1980).

Narraatiokritiikki (narrative criticism) on kuitenkin raamatuntutkijoiden kehittämä lähestymistapa, jossa hyödynnetään valikoivasti kirjallisuustieteen piirissä syntyneitä metodologisia näkökulmia. Sen synty liittyy erityisesti amerikkalaisessa tutkimuksessa 1970- ja 1980-luvuilla käytyyn keskusteluun.

Kerronnallisen lähestymistavan taustalla on keskustelu siitä, kuinka yhtenäisiä evankeliumit ovat kertomuksina (Merenlahti 1997, 53; 2004, 46–47; Merenlahti & Hakola 1999, 17-33). Äärimmilleen viedyn muotohistoriallisen näkemyksen mukaan evankeliumien kirjoittajat kokosivat yhteen irrallisia traditioita eivätkä kiinnittäneet huomiota siihen, miten nämä liittyivät yhteen. Redaktiokriittisessä tutkimuksessa oli kuitenkin jo alettu pitää evankelistoja itsenäisinä ajattelijoina, joiden työskentelyä ohjasivat heidän omat teologiset korostuksensa. Tästä oli enää lyhyt matka siihen näkemykseen, että evankelistat olivat paitsi luovia teologeja myös luovia kirjailijoita, jotka ohjasivat lukijoitaan hyödyntämällä erilaisia kerronnallisia ja retorisia keinoja.

Boothin-Chatmanin malli

Varhaisin narraatiokriittinen tutkimus tukeutui yleisessä kirjallisuustieteessä sovellettuun narratologiseen kirjallisuuden tutkimukseen (Chatman 1978; ks. myös Booth 1983). Keskeiseksi tuli ns. Boothin-Chatmanin malli kertomuksellisesta kommunikaatiosta, jossa teoksen sisäistekijän ja sisäislukijan käsitteet erotettiin teoksen todellisesta tekijästä ja todellisista lukijoista.

Kertomus kommunikaationa: Boothin-Chatmanin malli, Hakola & Merenlahti 1997, 54.

Sisäistekijä viittaa siihen kuvaan, joka tekstin sisäisten viitteiden perusteella syntyy sen tekijästä. Sisäislukija puolestaan viittaan siihen, minkälaisen lukijan teksti itselleen olettaa. Narratologinen kirjallisuudentutkimus oli kiinnostunut tulkitsemaan tekstejä itsenäisinä kirjallisina kokonaisuuksina ja sulki tutkimuksen ulkopuolelle mm. kysymykset siitä, miten tekstit mahdollisesti liittyvät niiden todellisen, fyysisen tekijän elämään ja ajatuksiin (ns. biografinen tutkimus).

Kerronnallisen lähestymistavan edelläkävijöitä evankeliumitutkimuksessa ovat David Rhoadsin ja Donald Michien Markuksen evankeliumia käsittelevä Mark As Story (alun perin 1982; 2. painos Rhoads, Dewey & Michie 1999) ja Alan Culpepperin Johannes-analyysi Anatomy of the Fourth Gospel (1983). Suomalaisessa tutkimuksessa kertomuksellista näkökulmaa edustavat erityisesti David Rhoadsin ja Kari Syreenin toimittamaan teokseen Characterization in the Gospels (1999) kootut artikkelit. Teoksen johdantoartikkelissa Petri Merenlahti ja Raimo Hakola esittävät katsauksen narraatiokritiikin historiaan ja ehdottavat, miten menetelmää pitäisi arvioida uudelleen, jotta se tekisi mahdollisimman hyvin oikeutta evankeliumien kirjallisille ominaispiirteille. Perusteellisemmin kirjallisen evankeliumitutkimuksen vahvuuksia ja heikkouksia arvioi Petri Merenlahti teoksessaan Poetics for the Gospels (2001).


Kerronnallisen lähestymistavan tausta: uuskritiikki

Uuskritiikki angloamerikkalaisessa tutkimuksessa

Korostaessaan evankeliumien kertomusmaailmojen riippumattomuutta varhaiset narraatiokriittiset analyysit liittyivät ns. uuskritiikkiin, joka oli angloamerikkalaisen kirjallisuustieteen johtava suuntaus 1900-luvun alkupuolelta aina 1960-luvulle asti (Merenlahti & Hakola 1999, 17–23; Merenlahti 2004, 49–51). Uuskritiikki perustui tekstien "lähilukuun" (close reading). Uuskriitikot eivät olleet kiinnostuneita teosten psykologisesta, sosiologisesta tai historiallisesta taustasta vaan keskittyivät analysoimaan teosten teknistä ja muodollista rakennetta. W.K. Wimsatt ja Monroe C. Beardsley olivat esittäneet uuskritiikin keskeisen ohjelman vuonna 1954 julkaistussa esseessään The Intentional Fallacy ("Intentioharha"). He vastustivat voimakkaasti sitä, että teoksen arvioinnissa tukeuduttaisiin siihen intentioon eli tarkoitukseen, jonka tekijällä oletettiin tai tiedettiin olleen mielessään hänen kirjoittaessaan teosta. Kirjallisen teoksen katsottiin olevan hyvä, jos sen sisäinen rakenne ja eri osat toimivat yhteen niin kuin jonkun koneiston osat toimivat.

Uuskritiikin vaikutus raamatulliseen narraatiokritiikkiin

Tämä uuskritiikin kirjallisia teoksia arvottava puoli näkyy myös monissa narraatiokriittisissä tutkimuksissa, jotka pyrkivät osoittamaan, kuinka evankelistat ovat "loistavia tarinankertojia" ja yksittäiset evankeliumit "nerokkaita kirjallisia tuotteita" (Stibbe 1992, 198–99). Uuskritiikkiin liittyen korostettiin, että redaktiokriittinen tutkimus oli syyllistynyt "intentioharhaan" yrittäessään etsiä evankeliumikertomusten takaa niiden todellisten tekijöiden intentioita (Malbon 1992, 35).

Narraatiokritiikin sukulaisuus uuskritiikin kanssa merkitsi toisaalta sitä, että kirjallista itsenäisyyttä korostava näkökulma ei jäänyt hallitsevaksi evankeliumien kirjallisuustieteellisessä tutkimuksessa. Uuskritiikki oli jo 1960-luvulta alkaen menettänyt asemiaan yleisessä kirjallisuusteoreettisessa keskustelussa, ja se yhdistettiin usein poliittisesti konservatiivisiin näkemyksiin, joiden mukaan taiteen piti pysyä taiteena eikä puuttua poliittisiin kysymyksiin tai yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kirjallisuuden teoriassa erilaiset lukijasuuntautuneet (reader-response criticism) tai postmodernit teoriat olivat syrjäyttäneet kirjallisten teosten riippumattomuutta ja yhtenäisyyttä korostavat formalistiset teoriat ja feministinen tutkimus oli haastanut näkemyksen, ettei kirjallisuudella ole poliittisia tai yhteiskunnallisia päämääriä. Nämä uudemmat näkökulmat rantautuivat nopeasti myös raamatuntutkimukseen esim. postkolonialistisen ja feministisen lähestymistavan puitteissa (ks. The Bible and Culture Collective 1995; Luomanen & Hakola 2007).


Kertomuksellisen lähestymistavan hyödyt

Evankeliumit ovat kertomuksia

Evankeliumien kertomuksellinen näkökulma on auttanut entistä paremmin ymmärtämään, miten evankeliumit toimivat kertomuksina. Kustakin evankeliumista voidaan hahmottaa juoni, joka sitoo yhteen eri kertomusjaksoja ja joka ohjaa evankeliumin lukijan tulkintaa. Kertomuksellisen näkökulman korostaminen on johtanut siihen, että enää on vaikea lukea yksittäisiä evankeliumien jaksoja irrallisina kysymättä, miten ne liittyvät kunkin evankeliumin keskeisiin teemoihin ja juonen kehittelyyn. Kertomuksellisen näkökulman sivuuttaminen voi johtaa yksipuolisiin historiallisiin tulkintoihin esimerkiksi silloin, kun evankeliumien juoni samaistetaan historian kulun kanssa tai evankeliumien henkilöhahmot samaistetaan yksi yhteen historiallisten henkilöiden kanssa.

Enemmän huomiota symboleihin ja metaforiin

Evankeliumien kyky vaikuttaa lukijaansa perustuu moniin toistuviin symboleihin ja metaforiin, joiden käyttöä ja merkitystä on analysoitu kirjallisuustieteestä lainatuilla menetelmillä. Symbolien ja metaforien käyttö on esimerkki epäsuorasta tai viitteellisestä kerronnasta, jonka teho perustuu siihen, että kirjoittaja ja lukijat ovat selvillä arkisen elämän ilmiöihin liitetystä symboliikasta. Monien Uuden testamentin symbolien – viinipuu, Ihmisen Poika, veri, vesi, leipä, valo – juuret ovat Heprealaisessa Raamatussa ja siitä vaikutteita saaneessa juutalaisessa kirjallisuudessa. Symbolien käyttö on esimerkki intertekstuaalisuudesta eli siitä, kuinka teksteissä esiintyy joko suoria tai epäsuoria viitteitä toisiin kirjallisiin teoksiin. Kirjallisuustieteellinen näkökulma on auttanut ymmärtämään entistä selvemmin sitä vuoropuhelua, jota Uuden testamentin kirjat käyvät Heprealaisen Raamatun ja sen tulkinnan kanssa.


Kertomuksellisen lähestymistavan ongelmia

Kuka olikaan kirjoittaja?

Evankeliumien narraatiokritiikkiin liittyy kuitenkin myös ongelmia, joista on hyvä olla tietoinen sitä sovellettaessa. Monet tutkijat ovat kritisoineet sitä, että evankeliumien yhtenäisyyden puolustaminen on johtanut juuri niiden ongelmien sivuuttamiseen, joihin historiallinen raamatuntutkimus on kiinnittänyt huomiota. Kirjallisuustieteessä uuskritiikki oli sivuuttanut kysymyksen teoksen fyysisestä tekijästä keskittyen sisäistekijään ja sisäislukijaan. Nämä käsitteet auttoivat myös raamatuntutkijoita tarkastelemaan pelkästään evankeliumien sisäistä kertomuksellista maailmaa. Tällöin ei tarvinnut ottaa kantaa perinteisen raamatuntutkimuksen kysymyksiin siitä, kuka tai ketkä ovat kirjoittaneet evankeliumit, millaisessa historiallisessa tilanteessa ne ovat syntyneet ja millaiselle yleisölle ne on kirjoitettu. Sisäistekijän käsite mahdollisti evankeliumien tarkastelemisen yhtenäisinä kertomuksina, vaikka ne todellisuudessa olisivatkin syntyneet useassa eri vaiheessa ja niillä olisi monta todellista kirjoittajaa. (Merenlahti 1997, 60–61; Merenlahti & Hakola 1999, 44–45; Luomanen & Hakola 2007, 78).

Fiktiivistä vai ei-fiktiivistä?

Joskus evankeliumien kokonaisvaltaista lukemista korostavaa näkökulmaa on pidetty kirkon uskon kannalta hedelmällisempänä kuin perinteistä eksegetiikkaa. Raamatun kertomusten lukeminen itsenäisinä ja riippumattomina fiktiivisinä kertomuksina on tuskin kuitenkaan tyydyttävää kristillisen itseymmärryksen näkökulmasta.

Evankeliumikertomusten tutkimuksessa pitäisikin ottaa huomioon, miten ne eroavat puhtaasti fiktiivisestä kirjallisuudesta (Merenlahti & Hakola 1999, 33–46; Luomanen & Hakola 2007, 79–82). Fiktiivisen kirjallisuuden kohdalla teoksen sisäistekijä on tarpeellista erottaa toisaalta teoksen todellisesta tekijästä ja toisaalta teoksen kertojasta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko tämä jako kovinkaan mielekäs sellaisten ei-fiktiivisten teosten kuten evankeliumien kohdalla. Evankeliumit ovat kirjallisuutta, joka pyrkii vaikuttamaan lukijaansa paitsi esteettisesti myös ja ennen kaikkea ideologisesti: tavoitteena on saada lukija ajattelemaan asioista samoin kuin kirjoittaja. Vaikuttamisen näkökulma nostaa esiin kysymyksen siitä, minkälaisia valtarakenteita tekstit edellyttävät ja tukevat. Tämä puolestaan johtaa esimerkiksi edellä mainittuihin feministisen tai postkolonialistisen tutkimuksen kysymyksenasetteluihin.

Kertomuksellinen näkökulma on vakiinnuttanut paikkansa osana evankeliumitutkimusta, mutta nykyään sitä useimmiten täydennetään muilla menetelmillä. Näin voidaan ottaa paremmin huomioon myös evankeliumien ominaislaatu kirjallisuutena sekä erilaiset sosiaalitieteellisen ja ideologiakriittisen tutkimuksen esiin nostamat haasteet (Rhoads 1999, 264–285). Viime aikoina on korostettu, että alun perin evankeliumit oli tarkoitettu ääneen yleisölle luettaviksi. Esimerkiksi David Rhoads on käsitellyt näitä evankeliumien esittämiseen liittyviä kysymyksiä ns. performanssikritiikissä (pdf SBL:n sivuilla).


Esimerkki:
Johanneksen evankeliumi narraatiokritiikin valossa

Historiallisessa Johanneksen evankeliumin tutkimuksessa on usein kiinnitetty huomiota evankeliumin kerronnallisiin aukkoihin ja ristiriitaisuuksiin. Näiden on katsottu osoittavan evankeliumin syntyneen useassa eri vaiheessa. Kirjallisesti suuntautuneen tutkimuksen näkökulmasta aukot ja ristiriitaisuudet eivät tarkoita, että evankeliumilla ei olisi kertomusta koossapitävää juonta. Evankeliumin juoni liittyy siihen, miten eri henkilöhahmot tunnistavat tai ovat tunnistamatta sen, kuka Jeesus on (Culpepper 1983, 86–98). Tämän juonen tiivistelmän voi löytää jo evankeliumin alkuhymnistä, jossa sanotaan, että Jeesus oli Jumalan luona ollut Sana, joka " tuli omaan maailmaansa, mutta hänen omansa eivät ottaneet häntä vastaan. Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen" Joh. 1:11–12). Evankeliumin kertoja paljastaa siis jo kertomuksensa alussa keskeisen juonen. Juonen vaikuttavuus ei siis perustu yllätyksellisyyteen - kuten esimerkiksi dekkareissa ­- vaan toistoon eli siihen, että sama uskon tai epäuskon näytelmä toistuu hieman eri muodoissa evankeliumin eri jaksoissa. Johanneksen juonta onkin luonnehdittu "teemaksi muunnelmineen".

Johanneksen kertomukselle on ominaista ironia, joka perustuu siihen, että lukija on koko ajan kertomuksen henkilöhahmoja paremmin perillä siitä, mitä kertomuksessa tapahtuu. Lukija tietää jo alkuhymnin perusteella kuka Jeesus on, kun taas kertomuksen henkilöiden täytyy ponnistella saavuttaakseen edes osan tästä ymmärryksestä. Tämä kertomuksellinen perusasetelma näkyy niissä lukuisissa väärinymmärryksissä, joissa kertomuksen hahmot ymmärtävät kirjaimellisesti jonkun Jeesuksen opetuksen ja joutuvat näin evankeliumin ironian uhreiksi (esim. Joh. 2:19–22; 3:3–5; 7:33–36; 11:15–16; 13:36–38; 14:4–6). Kysymyksessä on Johannekselle tyypillinen kirjallinen tehokeino, jonka avulla evankeliumin sisäistekijä kouluttaa lukijaansa. Vaikka kertomusmaailmassa henkilöhahmot jäävät usein väärinymmärryksensä vangeiksi, evankeliumi edellyttää sen sisäislukijan ottavan etäisyyttä hahmoihin ja hyväksyvän evankeliumin sisäistekijän näkemyksen Jeesuksesta.

Johanneksen henkilöt ovat alisteisia kertomuksen juonelle. Tämä tarkoittaa, että heidän kohdallaan on tärkeintä, ottavatko he vastaan Jeesuksen vai hylkäävätkö he hänet. Kuten muissakin evankeliumeissa henkilöt ovat useimmiten enemmän tyyppejä kuin yksilöitä omine luonteenpiirteineen ja henkilöhistorioineen. Evankeliumi esittelee kuitenkin myös joukon mieleenpainuvia sivuhenkilöitä, jotka rikkovat evankeliumin henkilökuvauksen stereotyyppistä kaavaa. Luvun 4 kertomus Jeesuksen kohtaamisesta samarialaisen naisen kanssa havainnollistaa tämän kasvua ja mielenmuutosta. Kertomuksen dialogissa nainen antaa Jeesukselle tasavertaisen ja älykkään vastuksen, mikä haastaa vakiintuneet, naisen asemaa määritelleet yhteiskunnalliset rakenteet. Luvussa 3 Jeesus kohtaa fariseuksen ja juutalaisten neuvoston jäsenen, Nikodemoksen. Tässä kohtauksessa Nikodemoksesta tulee tyypillisen johanneslaisen väärinymmärtämisen uhri. Nikodemos kuitenkin palaa näyttämölle vielä kahdesti; jaksossa 7:50–52 hän käyttää puheenvuoron Jeesuksen puolesta ja jaksossa 19:38-42 hän yhdessä Joosef Arimatialaisen kanssa huolehtii Jeesuksen hautauksesta. Evankeliumien kertomuksille tyypillisesti kertoja ei kuvaa Nikodemoksen sisäisiä mielenliikkeitä, joten lukijan on pääteltävä hänen motiivinsa sen perusteella, mitä hänen toiminnastaan kerrotaan. Nikodemoksen kaksijakoinen henkilökuvaus rikkoo sitä pääosin negatiivista kuvaa, joka evankeliumissa annetaan juutalaisista ja fariseuksista.


Harjoitustehtäviä

1. Lue Markuksen evankeliumi läpi kokonaisuudessaan (n. 27 sivua vuoden 1992 kirkkoraamatussa). Kiinnitä huomiota siihen, miten eri kertomusjaksot liittyvät toisiinsa. Miten kuvailisit evankeliumin juonen? Miten eri henkilöhahmojen kuvaus liittyy tähän evankeliumin kokonaisjuoneen?

2. Lue vielä uudelleen ne kohdat, joissa kerrotaan Pietarista (Mark. 3:13–19; 5:35–43; 8:27–33; 9:2–9; 10:28; 11:22; 13:3; 14:26–42, 54, 66–72; 16:7). Mitä evankeliumin kertoja paljastaa Pietarista? Mitkä asiat saavat lukijan samaistumaan häneen? Entä mitkä asiat vieraannuttavat lukijaa hänestä? Kuvaile muutamalla lauseella, minkälainen kuva Markuksen kertomuksen perusteella syntyy Pietarista.

3. Nykytutkimuksen mukaan Markuksen kertomus on alun perin päättynyt jakeeseen 16:8: "Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät." Miten tällainen kertomuksen lopetus toimii? Minkälaisen reaktion tällainen lopetus herättää lukijassa?


Kirjallisuus

Viitatut teokset

ALTER, ROBERT

1981

The Art of Biblical Narrative. London: Allen & Unwin.

AUERBACH, ERICH
1992

Mimesis: todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 562. Helsinki: Suomalainen Kirjallisuuden Seura.

The Bible and Culture Collective.
1995

The Postmodern Bible. New Haven: Yale University Press

BOOTH, WAYNE C.
1983

The Rhetoric of Fiction. 2nd ed. Chicago: Chicago University Press.

CHATMAN, SEYMOUR BENJAMIN
1978

Story and Discourse: Narrative Structure in Fiction and Film. Ithaca N. Y.: Cornell University Press.

CULPEPPER, R. ALAN
1983

Anatomy of the Fourth Gospel: A Study in Literary Design. Minneapolis: Fortress Press.

KERMODE, FRANK
1980

The Genesis of Secrecy: On the Interpretation of Narrative. Cambridge, MA: Harvard University Press.

MALBON, ELIZABETH STRUTHERS
1992

"Narrative Criticism: How Does the Story Mean". Mark and Method: New Approaches in Biblical Studies. Eds. J. C. Anderson and S. D. Moore. Minneapolis: Fortress Press. 23—49.

LUOMANEN, PETRI & HAKOLA, RAIMO
2007

"Raamattu ja kirkko postmodernissa ajassa: Raamatuntutkimuksen näkökulmia". Kirkko Raamatun tulkkina. Toim. Jussi Koivisto ja Anni Pesonen. Suomen Eksegeettisen Seuran julkaisuja 94. Helsinki: Suomen Eksegeettinen Seura.

MERENLAHTI, PETRI
1997

"Evankeliumit kertomuksina: narratiivikriittinen tutkimusmetodi". Raamatuntutkimuksen uudet tuulet. Toim. R. Hakola & P. Merenlahti. Helsinki: Yliopistopaino, 52—63.

2002

Poetics for the Gospels? Rethinking Narrative Criticism. Studies on the New Testament and on Its World. London: T & T Clark.

2004

"Kirjallisuusteoria ja raamatuntutkimus - viime vuosisadan lopun eksegeettinen rakkaustarina". Teologian uudet virtaukset: STKS:n symposiumissa marraskuussa 2003 pidetyt esitelmät. Toim. L. Larjo. Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran julkaisuja 241. Helsinki: Suomalainen Teologinen Kirjallisuusseura, 45—62.

MERENLAHTI, PETRI & HAKOLA, RAIMO
1999

"Reconceiving Narrative Criticism". Characterization in the Gospels: Reconceiving Narrative Criticism. Eds. D. M. Rhoads & K. Syreeni. Journal for the Study of the New Testament, Supplement Series 184. Sheffield: Sheffield Academic Press, 13—48.

RHOADS, DAVID
1999

"Narrative Criticism: Practises and Prospects". Characterization in the Gospels: Reconceiving Narrative Criticism. Eds. D. M. Rhoads & K. Syreeni. Journal for the Study of the New Testament, Supplement Series 184. Sheffield: Sheffield Academic Press, 264—285.

RHOADS, DAVID M., DEWEY, JOANNA & MICHIE, DONALD
1999

Mark As Story: An Introduction to the Narrative of a Gospel. 2nd ed. Minneapolis: Fortress Press.

RHOADS, DAVID. M. & SYREENI, KARI (eds.)
1999

Characterization in the Gospels: Reconceiving Narrative Criticism. Journal for the Study of the New Testament, Supplement Series 184. Sheffield: Sheffield Academic Press.

STERNBERG, MEIR
1985

The Poetics of Biblical Narrative: Ideological Literature and the Drama of Reading. Bloomington: Indiana University Press.

STIBBE, MARK W.G.
1992

John as Storyteller: Narrative Criticism and the Fourth Gospel. Society for the New Testament Studies, Monograph Series 73. Cambridge: Cambridge University Press.

Aiheeseen liittyvää muuta kirjallisuutta

ALTER, ROBERT & KERMODE, FRANK (eds.)

1989

The Literary Guide to the Bible. London: Fontana Press.

BROOKE, G. J. & KAESTELI, J.-D. (eds.)
2000

Narrativity in Biblical and Related Texts. Bibliotheca ephemeridum theologicarum Lovaniensium, 149. Leuven: Leuven University Press.

HAKOLA, RAIMO
1993

"Johanneksen evankeliumi kirjallisena teoksena: kirjallisuuskatsaus". Teologinen Aikakauskirja 101, 463—471.

KINGSBURY, JACK DEAN
1988

Matthew as Story. 2nd ed. Philadelphia: Fortress Press.

KINGSBURY, JACK DEAN (ed.)
1997

Gospel Interpretation: Narrative-Critical and Social-Scientific Approaches. Harrisburg, Pa.: Trinity Press.

MERENLAHTI, PETRI
2004

"Reading as a Little Child: On the Model Reader of the Gospels". Literature & Theology 18, 387—406.

MOORE, STEPHEN D.
1989

Literary Criticism and the Gospels: The Theoretical Challenge. New Haven: Yale University Press.

OOLMSTEAD, WESLEY G.
2003

Matthew's Trilogy of Parables: The Nation, the Nations and the Reader in Matthew 21.28—22.14. Society for New Testament Studies, Monograph Series 127. Cambridge: Cambridge University Press.

POWELL, MARK ALLAN
1993

What is Narrative Criticism? London: SPCK Publishing. (Ilmestynyt alun perin 1990, Minneapolis: Fortress Press.)

2001

Chasing the Eastern Star: Adventures in Biblical Reader-Response Criticism. Louisville, Kentucky: Westminster John Knox Press.

RESSEGUIE, JAMES L.
1998

Revelation Unsealed: A Narrative-Critical Approach to John's Apocalypse. Biblical Interpretation Series 32. Leiden: Brill.

2001

The Strange Gospel: Narrative Design and Point of View in John. Biblical Interpretation Series 56. Leiden: Brill.

2005

Narrative Criticism of the New Testament: An Introduction. Grand Rapids, MI: Baker.

SMITH, STEPHEN H.
1996

A Lion with Wings: A Narrative-Critical Approach to Mark's Gospel. The Biblical Seminar 38. Sheffield: Sheffield Academic Press.

STIBBE, MARK W. G. (ed.)
1993

The Gospel of John as Literature: An Anthology of Twentieth-Century Perspectives. New Testament Tools and Studies 17. Leiden: Brill.

TANNEHILL, ROBERT C
1986

The Narrative Unity of the Luke-Acts. A Literary Interpretation. Vol 1: The Gospel According to Luke. Philadelphia: Fortress Press.

1990

The Narrative Unity of the Luke-Acts. A Literary Interpretation. Vol 2: The Acts of the Apostles. Minneapolis: Fortress Press.