Eksegeettisiä lähestymistapoja

ISRAEL–PALESTIINAN ARKEOLOGIAN METODIT JA TUTKIMUSHISTORIAA
Kirsi Valkama

Nykyisen Israel–Palestiinan aluetta on tutkittu arkeologisesti yli sadan vuoden ajan. Tämän alueen arkeologisen tutkimuksen alkuvaihe oli tiiviisti sidoksissa Raamatun kertomuksiin. Sosiaalitieteiden, antropologian ja luonnontieteiden menetelmät tulivat vahvasti osaksi alueen arkeologiaa 1970-luvulta alkaen.

Muinaisen Israelin ja Juudan kuningaskuntien historiaa kirjoitettiin pitkään yksinomaan Vanhan testamentin pohjalta. Nykyään alueen historiaa ei voida kirjoittaa ilman arkeologisten löytöjen tuomaa tietoa. Vanha testamentti, raamatuntutkimus ja arkeologinen tutkimus tarjoavat jokainen erilaisen kuvan muinaisen Israelin ja Juudan kuningaskuntien historiasta. Näitä kuvia ei voida harmonisoida yhdeksi yhtenäiseksi historiaksi. Kunkin tieteenalan tutkijat käyttävät oman alansa menetelmiä ja päätyvät tutkimustuloksiin käyttämiensä lähteiden ja menetelmien pohjalta. Eri alojen tutkimustuloksia voidaan verrata toisiinsa, ja niiden avulla voidaan pyrkiä muodostamaan kuva muinaisesta kulttuurista. Kuva on kuitenkin hyvin pitkälti sidoksissa niihin lähteisiin, joita on tarjolla.

Tässä artikkelissa selvitetään ensin muutamia arkeologian peruskäsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään Israel–Palestiinan arkeologian tutkimuskenttää. Tämän jälkeen luodaan yleiskatsaus Israel–Palestiinan arkeologian historiaan. Katsauksen tarkoituksena on selvittää tutkimussuuntausten erilaisia taustoja ja lähtökohtia – arkeologian ja Raamatun välistä suhdetta voidaan tulkita monella tavalla.


Arkeologian metodit

Arkeologisen tutkimuksen kohteet ja luonne

Arkeologian avulla tutkitaan ihmisen jättämiä jäänteitä esihistorialliselta ajalta nykyaikaan saakka. Arkeologia on ainut tapa tutkia niiden aikakausien kulttuuria, joista ei ole säilynyt kirjallisia kuvauksia. Arkeologiset löydöt – silloin kun ovat kyseessä esine- yms. löydöt erotuksena tekstilöydöistä – ovat sinänsä mykkää todistusaineistoa, jolle tutkijat antavat oman tulkintansa. Löytöjen tulkintatapa riippuu hyvin paljon tulkitsijan tieteellisestä viitekehyksestä. Siksi samoja löytöjä on tulkittu varsin eri tavoin. Arkeologisissa kaivauksissa tuodaan esille jatkuvasti uutta tietoa, mutta samalla myös tuhotaan alkuperäiset löytöyhteydet. Jos löytökonteksteja ei dokumentoida kunnolla, on kaikki tämä tieto menetetty lopullisesti. Vain huolellisesti julkaistut tulokset mahdollistavat tietojen siirtymisen myös toisten tutkijoiden käyttöön.

Arkeologiset löydöt ovat luonteeltaan satunnaisia. Vain pieni osa ihmisten tuottamista jäänteistä on säilynyt, ja niistäkin vain pieni osa koskaan kaivetaan esille. Arkeologista tietoa voidaan kerätä kaivauksissa ja kenttäkartoitusten avulla. Arkeologien tutkimuskohteena ovat erilaiset asutukset, maatilat, haudat, metallinjalostamot, kanavat yms. arkkitehtoniset rakenteet. Niiden lisäksi tutkitaan esinelöytöjä, kasvien ja eläinten jäänteitä sekä ihmisten luita.

Muinaisessa Lähi-idässä tyypillisiä tutkimuskohteita ovat rauniokummut (arabiaksi tell). Sopivaa asuinpaikkaa, joka on ollut usein mäen päällä, vesilähteen läheisyydessä, on saatettu asuttaa tuhansien vuosien ajan. Jos hyvälle paikalle rakennettu asutus on tuhoutunut, paikalle on rakennettu ennemmin tai myöhemmin uudestaan. Näin yhden rauniokummun päällä saattaa olla kymmeniä asuinkerrostumia. Näiden kerrostumien syntyprosesseja pyritään arkeologisten kaivausten yhteydessä selvittämään.

Lähi-idän arkeologian tavallisimmat menetelmät

Stratigrafian eli kerrostuneisuuden tutkimuksen avulla pyritään selvittämään samaan aikaan käytössä olleita löytökokonaisuuksia. Lähi-idässä tavallisin tapa ajoittaa löytökerrostumia (latinaksi stratum) on niistä löydettyjen keramiikka-astioiden muoto, tyyli ja koristelu (typologia). Kullakin aikakaudella on ollut tyypilliset keramiikkamuotonsa, joiden perusteella löytöyhteyksiä voidaan ajoittaa erilaisten luonnontieteellisten ajoitusmenetelmien lisäksi.

Israel–Palestiinan alueella keramiikan kehitys tunnetaan varsin hyvin. Usein löytöjen ajoitusta kuitenkin vaikeuttaa niiden sekoittuminen erilaisen myöhemmän maankäytön ja eroosion seurauksena. Parhaassa tapauksessa alkuperäisestä käyttöyhteydestä (in situ) löydetyn keramiikan avulla löytökonteksti voidaan ajoittaa n. 40 vuoden tarkkuudella. Varsinkin rautakauden alun keramiikan ajoitus on kuitenkin kiistanalaista, koska varhaisempi tutkimus käytti Vanhan testamentin kertomuksia keramiikan ajoituksen apuvälineenä.

Stratigrafia ja keramiikkatyylien vaihtelu (typologia) ovat suhteellisia (relatiivisia) ajoitusmenetelmiä, joiden avulla löydöt voidaan ajoittaa toisiinsa nähden. Absoluuttisia ajoituksia saadaan vain, jos löytökontekstista paljastuu esim. kirjallinen lähde, joka on ensisijaisessa käyttöyhteydessään ja joka pystytään liittämään historiallisista lähteistä muuten tunnettuun tapahtumaan. Luonnontieteellisissä ajoitusmenetelmissä (esim. radiohiiliajoitus ja termoluminesenssi) on omat virhemarginaalinsa, jotka ovat melko suuret tutkittaessa esimerkiksi Israelin ja Juudan kuningasten aikoja. Näiden aikojen keramiikkaa puolestaan voidaan ajoittaa melko tarkasti.

Arkeologinen kenttätutkimus tehdään monen alan asiantuntijoiden yhteistyönä

Arkeologisessa tutkimuksessa käytetään monia luonnon-, sosiaalitieteiden ja antropologian menetelmiä, jotta saataisiin luotua kokonaiskuva muinaisesta elämästä. Arkeologiseen kenttätyöhön osallistuu monen eri alan asiantuntijoita. Tavallisimmin Lähi-idän kaivauksilla työskentelee arkeologien lisäksi arkkitehti piirtämässä karttoja löydetyistä rakenteista, piirtäjä piirtämässä löydettyjä esineitä ja valokuvaaja kuvaamassa niitä. Maanmittaajat käyttävät välineitä, joiden avulla löytötiedot saadaan äärimmäisen tarkkoina suoraan sähköiseen muotoon. Paleobotanistit tutkivat kaivauksessa löydetyt muinaiset kasvijäänteet, paleozoologit muinaiset eläinten luut sekä hampaat ja antropologit löydetyt ihmisten luut. Tarvittaessa aineistoa voidaan lähettää tutkittavaksi laboratorioihin, jotka ovat erikoistuneet eri luonnontieteellisiin ajoitusmenetelmiin (esim. radiohiiliajoitus). Monen eri osa-alueen asiantuntijoiden yhteistyönä saadaan monipuolinen kuva löydetystä aineistosta.


Israel–Palestiinan arkeologian tutkimushistoriaa

Tutkimuksen alku

Nykyisen Israelin valtion alue on yksi arkeologisesti tutkituimmista alueista maailmassa. Yksi syy tähän on Raamattu. Arkeologisen tutkimuksen alkuaikoina Palestiina houkutteli tutkijoita etsimään erityisesti Raamatun kertomuksiin liittyvää arkeologista materiaalia. Palestiinan alueen arkeologinen tutkimus liittyi myös Euroopan suurvaltojen haluun kartoittaa Lähi-idän aluetta. Ensimmäisiä kaivauksia suoritettiin ja useita alueen tutkimusta tukevia seuroja perustettiin 1800-luvun puolivälistä alkaen.

Varhaisempia kaivausraportteja ja tutkimustuloksia on arvioitava niiden kirjoitusajankohdan menetelmien ja ideologioiden valossa. Niissä Raamatun ja arkeologian suhde on yleensä hyvin suoraviivainen. Arkeologisilla löydöillä ei ollut tuolloin arvoa sinänsä, vaan löydöt ikään kuin kuvittivat Raamatun kertomuksia. Arkeologia, historiantutkimus ja raamatuntutkimus kietoutuivat tiiviisti toisiinsa.

Raamatun arkeologia -koulukunta

Palestiinan arkeologista tutkimusta hallitsi 1920–1940-luvuilla niin sanottu Albrightin Raamatun arkeologia -koulukunta. Amerikkalaisen arkeologin W. F. Albrightin ja tämän oppilaiden edustama arkeologinen tutkimus tulkitsi arkeologisia löytöjä pitkälti Raamatun pohjalta. Koulukunnan edustajista on sanottu, että he kaivoivat lapio toisessa kädessä ja Raamattu toisessa kädessä. Löytöjä ja arkeologisia kerrostumia ajoitettiin Raamatun kertomusten pohjalta, ja arkeologisten löytöjen avulla haluttiin todistaa Vanhan testamentin historiallinen paikkansapitävyys. Tähän aikaan arkeologia oli nuori tieteenala ja kaivausmenetelmät vasta kehittymässä. Esimerkiksi stratigrafia saattoi olla hyvin suurpiirteistä samoin kuin löytöjen kuvaaminen julkaisuissa, eikä tilastollisia menetelmiä ollut vielä käytössä. Albrightin koulukuntaa on syytetty siitä, että se esti arkeologista tutkimusta kehittymästä Israel–Palestiinassa, koska se sitoi arkeologian raamatuntutkimukseen. Koulukunta joutui väistymään, kun arkeologit alkoivat selvittää myös talouteen ja sosiaalisiin oloihin liittyviä kysymyksiä.

Ennen toista maailmansotaa Palestiinassa suoritettiin kaivauksia, joissa saatiin sinänsä paljon tietoa, koska kaivausalueet olivat nykymittapuun mukaan valtavia. Tuolloin voitiin kaivaa esiin esimerkiksi lähes kokonainen rauniokumpu. Paljon tietoa myös menetettiin suurpiirteisten kaivausmenetelmien vuoksi. Monissa kaivausraporteissa tulokset esitettiin ylimalkaisesti ja Raamatun kertomuksien perusteella tulkittuina, minkä vuoksi niiden myöhempi arviointi on vaikeaa.

Uusi arkeologia

Nykyisen Israelin valtion perustamisen jälkeen israelilaiset arkeologit pyrkivät kehittämään alaansa itsenäisempään suuntaan. Uusi arkeologia (New Archaeology) -suuntaus vaikutti voimakkaasti arkeologisen tutkimuksen kehitykseen 1960-luvulta lähtien aina 1980-luvulle saakka. Tämän suuntauksen myötä antropologian ja luonnontieteiden menetelmät tulivat yhä tiiviimmin mukaan arkeologiseen tutkimukseen. Tutkimuksessa kiinnostuttiin erityisesti yhteisöiden ja niiden ympäristön välisestä suhteesta. Israel–Palestiinan alueen arkeologien keskuudessa käytiin 1970-luvulla laajaa metodologista keskustelua, ja tutkimuksesta tuli laajalti poikkitieteellistä, kun luonnon- ja sosiaalitieteiden menetelmiä otettiin yleisesti käyttöön.

Moderni Raamatun arkeologia

Historiankirjoitus nousi keskeiseksi kysymykseksi raamatuntutkimuksen puitteissa 1980- ja 1990-luvuilla. Tällä oli vaikutuksensa myös arkeologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluihin. Osa tutkijoista palasi etsimään arkeologian avulla vastauksia historiallisiin kysymyksiin muodostaen suuntauksen, jota voisi nimittää ”moderniksi Raamatun arkeologiaksi”. Tämä koulukunta edustaa ns. kontekstuaalista arkeologiaa. Pelkästään kulttuuristen prosessien tutkimista pidetään turhan yleisluontoisena. Sen vuoksi koulukunnan edustajat pyrkivät tutkimaan muinaisia kulttuureja myös tekstien avulla. Kaikki muinaisesta Israelista ja Juudasta saatava tieto pyritään yhdistämään, jotta saataisiin mahdollisimman kattava kuva historiasta.

Nykytutkimuksen moninaisuus

Viimeaikaisissa tutkimuksissa on haluttu korostaa arkeologian sekä historiantutkimuksen ja raamatuntutkimuksen itsenäistä luonnetta. Jokainen tieteenala tuottaa tutkimustuloksensa omien menetelmiensä mukaisesti. On kuitenkin tärkeää, että näiden tieteenalojen edustajat keskustelevat tuloksistaan, sillä muuten toisten tieteenalojen tuloksia voidaan tulkita väärin ja epätarkoituksenmukaisesti.

Nykytutkimus pyrkii ymmärtämään muinaisia yhteisöjä mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niiden alkuperäisessä toimintaympäristössä. Arkeologit sekä muinaisen Israelin ja Juudan historian tutkijat voivat kuitenkin lähestyä tätä tavoitetta varsin erilaisista näkökulmista. Uuden arkeologian pohjalta nouseva tutkimus painottaa esimerkiksi sosiaalisten prosessien, luonnonolosuhteiden, selviytymisstrategioiden ja vertailevan tutkimuksen merkitystä – erityisesti niillä alueilla ja aikakausilla, joita tunnetaan vain osin. Ahtaimmillaan tämä lähestymistapa tarkoittaa sitä, että Palestiinan alueen pieniä maantieteellisiä kokonaisuuksia tutkitaan kutakin omana yksikkönään (esim. Hans Peter Lemche, Thomas Thompson, Philip R. Davies).

Toisenlaista näkökulmaa edustaa historiallisesti painottunut tutkimus, josta osa edustaa ns. modernia Raamatun arkeologiaa (William Dever). Sen puitteissa ajatellaan, että sosio-arkeologinen tulkinta, johon yhdistetään tekstien tarjoama tieto, on paras tapa ymmärtää muinaisen Palestiinan kulttuureja. Monen israelilaisen arkeologin lähtökohtana ovat uuden arkeologian koulukunnan periaatteet. Silti Vanhan testamentin tekstejä käytetään osana tutkimuksia –tutkijasta riippuen enemmän tai vähemmän kriittisesti (vrt. esim. Amihai Mazar, Israel Finkelstein).

Arkeologinen kenttätyö on hyvin samantyyppistä kaikilla Israel–Palestiinan alueen kaivauksilla, mutta tutkijat tulkitsevat löytöjä eri lähtökohdista käsin. Tämän vuoksi arkeologisia tutkimuksia luettaessa on myös huomioitava kulloisenkin tutkijan viitekehys ja tavoitteet. Kysymys Raamatun ja arkeologian suhteesta nousee esille aina, kun vanhoja tutkimuksia arvioidaan uudelleen. Myös Raamatun uskonnollinen merkitys ja sen historiallisen painoarvon punnitseminen tekevät Raamatun ja arkeologian suhteesta aina ajankohtaisen kysymyksen.


Viitattu kirjallisuus

CARTER, CHARLES E.

1999

The Emergence of Yehud in the Persian Period: A Social and Demographic Study. Journal for the Study of the Old Testament, Supplement Series 294. Sheffield: Sheffield Academic Press.

DAVIS, THOMAS W.
2004

Shifting Sands: The Rise and Fall of Biblical Archaeology. Oxford: Oxford University Press.

DEVER, WILLIAM G.
2001a

What Did the Biblical Writers Know & When Did They Know It?: What Archaeology Can Tell Us about the Reality of Ancient Israel. Grand Rapids, Michigan & Cambridge, U.K.: William B. Eerdmans Publishing Company.

DEVER, WILLIAM G.
2001b

”Archaeology and the History of Israel.” The Blackwell Companion to the Hebrew Bible. Ed. Leo G. Perdue. Oxford, UK & Malden, Massachusetts: Blackwell, 119–126.

FINKELSTEIN, ISRAEL & MAZAR, AMIHAI
2007

The Quest for the Historical Israel: Debating Arhaeology and the History of Early Israel. Atlanta: Society of Biblical Literature.

HALPERN, BARUCH
1998

”Research Design in Archaeology: The Interdisciplinary Perspective.” Near Eastern Archaeology 61/1, 53–65.

Muuta kirjallisuutta aiheesta:

DAVIES, PHILIP

1992

In Search of ’Ancient Israel’. Journal for the Study of the Old Testament, Supplement Series 148. Sheffield: Sheffield Academic Press.

DAVIES, PHILIP
1997

”Whose History? Whose Israel? Whose Bible? Biblical Histories, Ancient and Modern”. Can A ’History of Israel’ be Written? Ed. Lester L. Grabbe. European Seminar on Historical Methodology 1. Journal for the Study of the Old Testament, Supplement Series 245. Sheffield: Sheffield Academic Press, 104–122.

HODDER, IAN
1986

Reading the Past: Current Approaches to Interpretation in Archaeology. Cambridge: Cambridge University Press.

KING, PHILIP J.
1983

American Archaeology in the Mideast: A History of the American Schools of Oriental Research. Philadelphia: American Schools of Oriental Research.

KLETTER, RAZ
2006

Just Past? The Making of Israeli Archaeology. London & Oakville: Equinox.

MOOREY, P. R. S.
1991

A Century of Biblical Archaeology. Cambridge: The Lutterworth Press.

SILBERMAN, N. A.
1982

Digging for God and Country: Exploration, Archaeology, and the Secret Struggle for the Holy Land, 1799–1917. New York: Knopf.